Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: Elämän meri by J Rnefelt Arvid
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page
Ebook has 280 lines and 12760 words, and 6 pages
EL?M?N MERI
Kertomuksia
Kirj.
ARVID J?RNEFELT
SIS?LLYS:
Siv.
Virkku 7 Valon ja onnen lapsi 22 Viimeinen ateria 28 Sokeakuuron kertomus 39 H?n ja min? 44 El?m?n meri 60
Arvid J?rnefelt
Virkku.
Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sill? oli hullunkurinen tapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella tavalla j?ykistyi, sen selk?karvat nousivat, se py?r?hti ymp?rins? ja murisi jollekin n?kym?tt?m?lle olennolle, aivan kuin olisi valmistunut tappeluun. T?t? sen tapaa nauroivat kaikki ja ?rsyttiv?t sit? huviksensa.
Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sill? se oli p??lliseksi ruvennut ?isin ulvomaan, eik? sit? mitenk??n saatu vaikenemaan. Mutta is?nn?n pyssy riippui niin korkealla, ett? olisi pit?nyt noutaa tuoli siihen yletty?kseen, ja latausv?rkit olivat vinnill?--ep?tietoista viel? kummalla puolella. Puheen tullessa ampumisesta sanoi is?nt? joka kerta: seh?n oli ennen niin perin hyv?luontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten p??lle k?ynyt, mist? ihmeest? se nyt vanhoilla p?ivill??n on noin ?rtynyt. Virkku paha! Ja lykk?si ampumisen taaskin tuonnemmaksi.
Sek? is?nt? ett? koko talonv?ki kuitenkin tiesiv?t ihan hyvin miten t?m? Virkun pilaantunut el?m? oli alkunsa saanut. Tiesiv?t mit? se ulvoi. Ja tiesiv?t kuinka se hullu py?r?ht?misen tapakin oli syntynyt.
Silloin oli ollut kes?inen sunnuntaip?iv?.
Suuri vedenselk? oli tyyni, taivas t?ynn? liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita. Aurinkoa ei n?kynyt, ja vedenpinta oli hienossa varjossa. Kaukaiset sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemm?ksi, ilmaan, ja et?isimm?t maat kadonneet n?kyvist?, ett? j?rvenselk? oli paikoittain kuin aava meri.
Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin ett? pihana oli j?rveen viett?v? nurmikko, ja tyynen aikana vesi n?kyi tuvan ikkunasta yhten? tummana kuvastuksena korkean mets?niemen t?hden, joka oli vastap??t? taloa.
Virkku--silloin se oli viel? hyviss? voimissa--tulla tupsahti rannalle, mist? lie tullutkin, ja katseli l??h?tt?en j?rvelle p?in.
Ei ep?ilemist?k??n! h?n ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta, v?ki oli siis kuin olikin l?htenyt kirkolle. Ett? ne p??siv?tkin j?tt?m??n, vaikka Virkku jo varhaisesta aamusta oli aavistanut l?ht?? ja juuri sit?varten loikonut rannalla odottamassa. Kun he olivat viipyneet niin armottoman kauan, oli Virkku p??tt?nyt vain pikimm?lt??n pist?yty? toisessa talossa. H?nell? oli sinne oma oikotie, niin ett? koko retki saattoi kest?? vain silm?nr?p?yksen. Toisessa talossa ei ollut n?kynyt el?v?? sielua, ja merkillisint?, ettei Vahtiakaan mist??n l?ytynyt. Vahti oli kasvatettu Virkun talossa, mutta annettu sitten sinne toiseen taloon, ja kielletty tulemasta entiseen kotiin. Sent?hden k?v?isi Virkku puolestaan silloin t?ll?in Vahtia katsomassa ja antoi sen jonkun aikaa leikitell? kanssaan. Virkku oli n?hnyt Vahdin kasvavan pennusta saakka ja tulevan rotevammaksi ja suuremmaksi koiraksi kuin h?n itse. Mutta Vahti pysyi aina samassa alamaisuudessa ja pelk?st? hienotunteisuudesta ei ruvennut koskaan edes painimaankaan h?nen kanssaan; hyppeli vain niinkuin pentu ymp?rill? ja hipaisi kielell??n toisen suuta.
Turhaan haettuaan Vahtia oli Virkku heti tullut takaisin samaa oikotiet? my?ten, ja sill? v?lin oli nyt kirkkov?ki p??ssyt l?htem??n.
Harmitti kauheasti, ett? sen Vahdin t?hden nyt t?mm?inen ik?vyys piti sattua!
Istuttuaan hyv?n aikaa rantanurmikolla ja katseltuaan j?rvelle Virkku vihdoin laskeutui makuulle yhteen mykkyr??n, huokasi pitk??n ja ummisti silm?ns?.
Kaukana siit?, ett? Virkun mieli olisi ollut t?st? j?tt?misest? kovin masennuksissa. Ei t?mm?ist? ensi kerran tapahtunut. Olisihan tosin ollut hauska kekottaa venheess?, juosta kirkonkyl?n kujia my?ten miesten seurassa; mutta hauskaahan oli edess?kin, kirkkov?en kotiintulo ja niiden vastaanotto rannassa, sitten koko tuo vieh?tt?v? loppuosa p?iv??, jolloin kaikki olivat kotona, ja h?n, Virkku, keskell? kaikkia. Illan tullessa oli parasta. Silloin mik? istui kuistin rappusilla, mik? aitan kynnyksell?, mik? keinulaudalla, mik? miss?kin ja Virkku sai k?vell? toisen luota toisen luo ja kukin silitti omalla l?mpimyydell??n.
>>Virkku seh, tule t?nne! Jaa Virkku jaa, Virkkuko se on, jaa, jaa!>>
Mutta toinen huusi sielt? aitan luota: >>seh, Virkku, se-seh, tule t?nne!>>
Ja kun Virkku kaulaansa venytt?en ja h?nt??ns? heilutellen alkoi astua uuden kutsujan luo, niin saattoi jo joku kolmas huutaa kiikkulaudalta:
>>T?nne Virkku! T?nneh?n se Virkku tuleekin! Virkku seh, seh Virkku. Jaa, jaa!>>
T?mm?isin? hetkin? uhkui el?m?nilo yli Virkun syd?men reunojen.
Sent?hden, maatessa siin? rantanurmikolla silm?t ummessa, tiet?en ett? tuo hetki oli juuri kynnyksell?, kuinka suuri erehdys olisi ollut sanoa: Virkku nukkuu! Ei: Virkku valvoi, valvoi ja nautti el?m?st?, nautti joka henk?yksell?, nautti niin ett? kostea, kylm? nen? nytk?hteli, nautti silm?t ummessa, ajan kulkiessa hiljaa sihisten h?nen ohitsensa.
Tunnittain h?n n?in makasi, silloin t?ll?in vain nosti p??ns?, naksutellakseen hampaitaan turkissansa ja silitell?kseen sit? kielell??n miss? tarvittiin; sitten taas huokasi, nielaisi nautinnosta, ja painoi silm?ns? umpeen.
Vasta kun p?iv? jo alkoi kallistua iltapuoleen, avasi Virkku yht?kki? silm?ns?.
Kaukaa--kaukaa ulapalta, kotiniemen takaa kuului h?nen korviinsa airojen loiske.
Virkku kavahti yl?s; h?ness? alkoi el?? joka j?nne, silm?t suurenivat, korvat nousivat pysty? pystymp??n, ja k?yk?isemp?n? kuin lentoon l?htev? lintu se istui selin taloon, katse j?rvelle p?in, koko olennollaan seuraten kuulumattomia ??ni?. Ainoastaan etujalkojaan sen piti k?rsim?tt?myydest? joskus liikutella.
Samasta k?rsim?tt?myyden syyst? sen piti vihdoin jo vinkaistakin. Luultavasti ??net sen korvissa yh? selveniv?t--tarkkakuuloisinkaan ei olisi viel? mit??n kuullut--ja h?nest? n?ytti joka hetki ett? nyt-nyt-nyt ne tulevat. Mutta Virkun k?rsim?tt?myydell? oli pitk? tilaisuus kasvaa. Sill? puolen tunnin aika meni ennenkuin airojen loiske oli niin selv?, ett? todella sopi ruveta arvoittelemaan, mill? hetkell? vene tulee niemen takaa.
Se sujahti sielt? esille vinhassa vauhdissa; koko sarja valkohihaisia soutajia veteli yhtaikaa, niin ett? airot rytkyi, ja kaartaen ymp?ri niemen k?rjen vene k??ntyi suoraan kohti kotorantaa.
Virkun rajaton ilo puhkesi siihen, ett? se l?hti kuin nuoli pitkin rantaa kiit?m??n ja ajoi lentoon varislauman.
Tarkasti se punnitsi matkansa ja tiesi kyll? enn?tt?v?ns? takaisin ennenkuin vene p??see rantaan. H?n enn?ttikin t?sm?lleen. Airot nostettiin ja vene l?heni omalla vauhdilla telojansa.
Mutta mit? h?n silloin n?ki?
Ihan kokassa, ylimp?n? kaikkea muuta kekottaa toisen talon Vahti, nuorine, tyls?nokkaisine naamoineen, ruskeankellert?vine suupielineen. Ja sen h?nt? k?y kuin viuhka tuulessa. Tietysti se nyt kuvittelee ett? toinen oli sit? huvittaakseen kiit?nyt pitkin rantaa!
Virkku kangistui ja tuli ainakin tuuman korkeammaksi sel?st?. J?ykistynein jaloin se astui muutaman lyhyen askeleen rannemmaksi ja katsomatta veneeseen k??nteli p??t??n hitaasti vasemmalle ja oikealle. Sen sisimm?st? syd?mest? tunki esille huonosti salattu murina.
Pshiuu--pani vene, kun sen kokka samassa jo k?vi rannan pohjaan. Miehet ja vaimot nousivat kaikki yhtaikaa tuhdoiltansa ja hyppeliv?t kolisten, jutellen ja naureskellen maalle.
Vahti tietysti ensim?isen?.
Huomattuaan Virkun mielentilan se kuitenkin heti ymm?rsi mit? oli teht?v?--jonka se muuten teki aina ja aikoi aina vastaisuudessakin tehd? t?mm?isiss? tapauksissa: vaikka se oli suurempi ja rotevampi ja jo t?ysik?isyyden kynnyksell?, heitt?ysi se Virkun edess? pennuksi, painautui etusillensa maata vasten, katseli Virkkua, altap?in, nuolaisi sen suupieli?, py?r?hti sel?lleen, kieppui, kieppui, luikerteli, kiemurteli ja ty?nteli Virkkua takajaloillaan, ja vikkel?sti k?vi jalkojen v?liss? h?nt?.
Kuinka monasti olikaan Virkku unohtanut Vahdin tyhmyydet n?hdess??n n?m?t h?nen lapsekkaat ja vilpitt?m?t katumisensa. Eik? voinut muuta kuin unohtaa; sill? joka kerta muistui el?v?sti h?nen mieleens? muinoiset Vahdin pentu-ajat, jolloin he leikkiv?t viheri?ll? nurmikolla p?iv?n laskiessa, karjan kulkiessa rannalle juomaan ja miesten asetellessa viikatteitaan tikapuille.
Ja niinp? nytkin Virkku oli valmis peitt?m??n ja ehk? unohtamaankin harminsa. Sen selk? laskeutui ja jalat tulivat notkeammiksi.
Miehet kulkivat heid?n ohitsensa.
>>Katos noita>>, sanoi silloin toisen talon Kustu, otti kiinni Vahdista ja usutellen Virkun p??lle pani: >>vau, vau!>>
Silloin Alpertti puolestaan otti kiinni Virkusta ja usutellen Vahdin p??lle pani samalla tavalla: vau, vau! >>Kyll? t?m? meid?n Virkku Vahdin nutistaa, vaikka pienempikin on. Us-kiin, us-kiin!>>
Mutta koirat eiv?t olleet ymm?rt?vin??n mit? tarkoitettiin, katsoivat vain kumpikin tahallaan eri suunnille.
Vanhemmat miehet, jotka olivat kulkeneet jo ylemm?ksi, pys?htyiv?t nyt hekin, ja joku heist? sanoi:
>>Ei ne noin k?y p??lle! Heitt?k?? ne vastakkain!>>
Pojat tekiv?t niin, mutta koirat putosivat vierekk?in seisoalleen maahan ja tulivat h?nt?? heilutellen kumpikin heitt?j?ns? luo.
Nyt tuli se vanhempi mies takaisin.
Add to tbrJar First Page Next Page