Read Ebook: Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta by Ahrenberg Jacob Suppanen Aatto Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 431 lines and 30498 words, and 9 pages

-- Min? tulen kohta per?st?, vastasi Erik, katse ja koko kasvot hajamielisen n?k?isin?.

Helena ei tiennyt viel? kartanon sisustusta. H?n astui ruokasaliin, sielt? saliin ja joutui j?lleen ulos puutarhan puoliselle kuistille. H?n ei tahtonut k??nty? takaisin kysym??n, miss? yl?kertaan viev?t raput olivat. Miksip? h?n h?iritsi heit?, jotka monen vuoden kuluttua nyt tapasivat toisensa, heit?, joiden joukossa h?n yksin oli vieras, joille h?n oli taakkana ja esteen?. Suora, leve? k?yt?v? johti kukka-istutusten keskitse halki puutarhan. Mieli katkerana ja alakuloisena astui h?n k?yt?v?? pitkin ja kuuli ?kisti mahtavan kohinan. H?n astui edelleen. Mit? et??mm?ksi h?n joutui kartanosta, sit? kovemmin kuului kohina. Nyt oli h?n sen seasta kuulevinaan muutamia yksityisi? basso??ni?, jotka vieriv?t esiin kuin ukkonen. H?n laskeutui jyrkki? rappusia, jotka olivat tehdyt karkeaksi hakatusta graniitista, ja k??ntyess??n viimeisell? rappuslattialla vasemmalle n?ki h?n edess??n Haapakosken kuohuen ja kohisten syleilev?n pient? saarta, jossa kasvoi tihe? kuusikko. Ensin h?n pelj?styi; tuolla Ven?j?n tasangoilla h?n ei ollut koskaan n?hnyt mit??n sellaista, h?n yritti pakenemaan. Mutta omituisen tenhovoiman lumouksesta kiintyi h?n kohinaan, v?rin vivahtelemiseen, raivoiseen taisteluun tuolla syv?ll? h?nen allansa, niin ett? h?nell? ei ollut voimia liikahtaa paikastaan. H?nest? aivan tuntui, kuin jokin kummallinen, kammottava, magneetillinen voima olisi vet?nyt h?nt? alas tuonne koskeen, ja kerran h?n jo kiivaasti tarttui k?sipuihin. Vasta sitte, kuin k?siss? tuntui luja tuki, rauhoittui h?n ja saattoi yh? enemmin mieltyen katsella veden hurjaa leikki?. Sinivihre?n pohjav?rin n?ki h?n joka silm?nr?p?ys vaihtelelevan sinimustasta keltaruskeaan. Siin? kohden, jossa molemmat joen haarat raivoisina sy?ksyiv?t vastakkain, nousi korkealle ilmaan miljooneja vesipisaroita, joihin taivaankaari toisensa per?st? kutoi s?det?yht?j??n, loistaen ja v?lkkyen; sen kudoksen v?rikomeutta ei ole kukaan kuolevainen, ei Salomo kaikessa kunniassaan eik? maan kauneimmat kukat kuvannut. Helena seisoi hetkisen ik??n kuin kivettyneen? t?m?n luonnonvoimien hurjan taistelun edess?. H?n muisti muutamia s?keit? Pushkinin runoelmasta Vaskisesta ratsastajasta:

Rajummin yh? myrsky riehuu Aalloissa -- Neva paisuu, kiehuu Ja ?rjyy, pyrkii vapauteen Ja pedon lailla ?rtyneen, ?kisti kaupunkiin nyt sy?ksyy.

Ja kuin h?n sai selville runomitan, tuntui h?nest? kosken ja joen kohina k?yv?n samassa rytmillisess? tahdissa, se tuntui laululta, joka alinomaa kohisten toisteli samalla mitalla samoja s?keit?. Ja kun luonto meist? n?ytt?? sellaiselta, millaisiksi sielumme kielet kulloinkin ovat viritetyt, kaikui kosken laulu h?nest? nyt perin surumieliselt?: s? t??ll? vieras oot, et rakkautta saa. Se oli laulun A ja O. Ja aivan menehtyneen? surustaan, luonnon mahtavasta hirvitt?v?st? ??nest?, joka ei ollut koskaan puhunut h?nelle niin ankarasti, niin tylysti, niin v?kivaltaisesti, mustasukkaisuuden tuskista, viimeisist? kovista mielenliikutuksista, vaipui h?n alas rappusille, ja v?kivaltainen itku vavistutti koko h?nen olemustansa.

Ja t?m? kosken hurjan, karhean, raivoisan laulun tunne j?i h?nelle pysyv?ksi, sellaiseksi, jota ei koskaan unhoteta.

-- Kuinka ihmeen tavalla sin? olet joutunut t?nne alas! Kuinka min? olin levoton! Ja miksi sin? itket, sano, rakkahani, miksi?

Mutta Helena ei saanut pitk??n aikaan puhutuksi sanaakaan. Viimein puhkesi h?nen kaunisten huultensa takaa esiin koko tulva katkeroita sanoja, h?ilyvi? arveluita, hurjia mielikuvituksia, kaikki rakennellut luulevaisuuden tuskain pohjalle. Kaikki, mit? h?n t?n? puolena tuntina, jonka oli yksin suruisten ja kiivasten ajatustensa kanssa, oli saanut kokoon haaveksituksi, kaikki ty?nsi h?n tulvanaan Erikin turvatonta olemusta vastaan. Ensi aluksi yritti Erik kovin loukkautumaan h?nen sanoistansa ja suunnattomista syyt?ksist??n, ja aikoi puolustaa ja puhdistaa itse??n h?nen edess?ns?. Mutta n?hty??n, kuinka perin onneton Helena oli, ja tultuaan ajatelleeksi, ett? vastustus ainoastaan kiihdytt?isi h?nt?, ryhtyi h?n h?nt? lohduttamaan. H?n k?vi istumaan h?nen viereens? ja puhui h?nelle kuin sairaalle lapselle, yst?v?llisesti, hell?sti. Helenan kyyneleet ja nyhkytykset pys?htyiv?t, ja heti sen j?lkeen oli h?n kahta vertaa hellempi, tunnusti vikansa ja n?yrtyi, niin ett? se Erikist? tuntui melkein liialta.

Seoittaakseen pois h?nen n?it? tunteitansa ja saadakseen h?net unhottamaan, mink? vaikean hetken h?n oli nyt kokenut, sanoi h?n:

-- Katsos, kuinka kaunis koski on. Katsohan tuota ruusupunaista pilve? taivaalla, kuin olisi se raakun kuori, katso keltaista, kirkasta taivasta, tummaa honkamets?? ja valkoista koskea. Katso, kuinka valo virtaa kuusien v?litse kuin sula kulta t?nne veden p??llitse, sano, eik? tuo kaikki ole kaunista? T??ll? olen min? poikana kes?t p??st?ns? ihaillut t?t? n?k?alaa.

Helena katsoa tirkisteli maisemaa. Viimein h?n sukeutui likemm?ksi Erikki?.

-- Anna anteeksi, rakkahani, mutta minua t?m? pelottaa, min? en k?sit? t?t?. Kohina panee p??ni py?r?lle, syvyys kauhistuttaa minua ja tuo rajuus torjuu minua pois luotansa. Minua joki miellytt?? silloin, kuin se kuten Ven?j?n joet hiljakseen juoksee kuin sininen vy? viljavain vainioiden ja pehmoisten tammistojen keskitse, min?...

-- Tule, Helena, sanoi Erik mieless??n loukkautuneena. Meit? odotetaan teelle.

Helena katsahti kummastuen h?neen, mutta ei sanonut mit??n. H?n ei ollut osannut edes aavistaakaan, ett? mies rakastaisi maataan niin suuresti, ett'ei siet?isi muita maita kiitett?v?n.

Ilta tuli. Suuressa salissa Haapakosken kartanossa istui perhe koolla. Suvun j?senet olivat harvasanaisia, ajattelevia, umpimielisi? henkil?it?, tuimain sotilasten ja hell?syd?mmisyytens? melkein unhottaneiden lakimiesten j?lkel?isi?. Siin? ei ollut nimeksik??n sit? kevytt?, v?lkehtiv?? valoisuutta, joka usein kuuluu vanhan hoviaatelin ominaisuuksiin. Vanha vapaaherra katseli ulos keski-ikkunasta mietiskellen, kuinka monta h?kki? enemm?n apilaita t?n? vuonna oli tuo niitty tuolla antava. Hanna ja Lilly pelasivat dominoa; nuori pari, nyt j?lleen t?ydellisess? sopusoinnussa kesken??n, istui piaanon edess?. Silloin t?ll?in Helena l?i soittimesta ??nen, yhden ainoan ??nen, joka paisui, t?ytti huoneen ja j?lleen kuoli pois kes?illan hiljaisuuteen. Erik piti k?tt?ns? Helenan vy?t?isill? ja kuiskaili helli? sanoja h?nen korvaansa. Ne sanatko ne sitte lienev?t vaikuttaneet, ett? yksin?iset ??net houkuttelivat yh? useampia soimaan ja sulamaan yhteen Helenan sormien alla: yht'?kki? l?i h?n muutamia komeita alkusointuja, ja nyt kuohui musiikki esiin ylevin?, mahtavina aaltoina. Ei kukaan olisi voinut uskoa yksinkertaisen piaanon sis?ll? piilev?n sellaista suuruuden ja komeuden maailmaa.

Helena soittaessaan unhotti, miss? oli ja keit? h?nen ymp?rill?ns?. Sill? h?n antautui kaikkinensa s?velten lumovoiman valtaan, s?velet kantoivat h?nt? yh? kauemmaksi sopusoinnun ja kauneuden maailmaan. Suuret vainajat, jotka olivat s?velt?neet niit? kuolemattomia teoksia, joita pienemm?t elossa olevat mestarit nyt k?yttiv?t hy?dykseen, j?tti h?n rauhaan; h?n soitteli ainoastaan kotimaansa s?veli?, ainoastaan sit? musiikkia, joka oli kasvanut suuren Ven?j?n alueilla.

Kaikki, mit? juutalainen rotu on k?rsinyt ja yh? uudestaan k?rsinyt Ven?j?ll?, on Anton Rubinstein s?veliss??n tehnyt havaittavaksi, antanut sille muodon ja v?rit.

Olkoot h?nen sankarinsa mink? nimisi? hyv?ns?, Asra tai Nero, olkoot ne okeaniideja tai Russalkoja tahi jokien syvyyden keijukaisia, niin paraiten ja totisimmin h?nen s?velens? aina kuvaavat niit? suruja, jotka ovat vuosituhansia rasittaneet h?nen kansaansa pyh?ss? Ven?j?n maassa. Tuskainen on se laulu, joka on puhjennut esiin ahdistetun kansan syvimm?st? syd?mmest?, ja valitus kaikuu h?nenkin s?velist??n kuten ennen esi-is?in lauluista, kuin he istuivat ja itkiv?t Babylonin vesien luona.

Teeskentelem?tt?m?sti ja luonnollisesti on Glinka kuunnellut, mit? kalastaja laulelee soutaessaan kes?iltana venett??n pitkin Dnjeperin leve?t? pintaa, mit? paimen soittelee huilullaan, kuin kaitsee laumaansa joen varsilla. H?n on kuullut Siperiaan tuomitun valitukset, n?hnyt nuorison leikit ja myrskyiset tanssit, milloin poikia ja tytt?j? pyh?iltoina yhtyy kyliss? suuremmin joukoin. Ja kaikesta siit? on h?n vet?nyt tulokset, laskenut sille arvon, joka enemmin kuin mik??n muu osoittaa h?nen kansansa luonteen, joka on mieltymys aatteen ilmestykseen havaittavassa muodossa, persoonallisuuteen. Is?nmaa, vapaus, riippumattomuus, kaikki se ei ole mit??n, vasta tsaarin persoonassa muuttuu "ei mit??n" kaikeksi, sen t?hden t?m? kansa antaa henkens? tsaarin edest? -- se se heist? on el?m?n vaikean taidon p??summa.

Mahtava ja komea on Tshaikovsky, oppineempi kuin h?nen edellisens?. H?nen musiikkinsa juuret ovat syv?ll? ven?l?isess? messussa: kirkollisen musiikin vakava kaava, sen rytmilliset, kauniit soinnut; kirkon marmoripylv?sten tavoin kantavat ne ihanoita, kevyesti haihtuvia siirrossointuja, jotka korkeain holvien tavalla lep??v?t runsaasti koristelluilla pylv?sten p?ill?. Pylv?spari toisensa per?st? tulee esiin lakkaamattomassa jonossa ja j?lleen katoaa h?ik?isev??n valoon tuolla kaukana, jossa ??ret?n oleskelee aavistettuna, mutta ei koskaan n?htyn?, peitossa pilvien, pyh?n savun, joka ik??n kuin kukkaistuoksu kes?y?n? liitelee h?nen valtaistuimensa ymp?rill?.

Kuin viimeisen s?velen kaiku oli h?lvennyt, vallitsi syv? hiljaisuus Haapakosken vanhassa salissa. Vienoa nyyhkytyst? kuului sielt? p?in, jossa Lilly istui sohvassa. Hanna katseli pieni? purpuraisia pilvi?, jotka purjehtivat niin ??rett?m?n korkealla ja hitaasti katosivat tuonne sinitaivaan syvyyteen.

Helena nousi pois piaanon edest?. H?n oli koko p?iv?n ollut samanlaisessa asemassa kuin Inferior venetsialaisessa huvin?ytelm?ss?. Mielihyvin tunsi h?n ainakin nyt olevansa korkealla, niin korkealla, ett? kaikkein muiden t?ytyi katsella yl?s h?neen.

Vanha vapaaherra nousi yl?s ja ??neti puristi mini?ns? k?tt?. H?n aikoi juuri sanoa jotakin, kuin palvelija soitti. Se kimakka soitto haihdutti lumouksen.

Tee oli valmis. Mentiin ruokasaliin, jossa illallinen sy?tiin ??neti. Vanha vapaaherra katseli tarkkaavasti mini??ns?. Tuntui silt?, kuin olisi h?n, kuultuaan h?nen soittavan, saanut ik??n kuin paremman ajatuksen h?nest? ja h?nen kyvyst??n.

My?hemmin illalla, kuin jo oli sanottu toisilleen hyv?? y?t?, kuiskasi h?n hiljaa pojalleen:

-- Ota talteen t?m? voima. Sinun pit?? ajoissa ... ja "kasvattaa"-sana oli v?h?ll? luiskahtaa h?nen huuliensa yli, mutta silloin n?ki h?n lempe?n, murheisen muodon h??m?tt?v?n sumun tavoin silm?ins? edess?; h?nen onnettoman vaimonsa kuva se sen sanan tenhovoimasta sukelsi esiin unhotuksen, muistojen maasta. H?n j?tti lauseensa kesken eik? Erik koskaan saanut tiet??, mit? vanhus tarkoitti. H?n puristi hell?sti is?ns? k?tt?. Ja nyt h?n ensi kerran huomasi, is?ns? menness? huoneesensa, kuinka paljon h?n oli vanhennut. Niska oli ohut ja laiha, ryhdin ja k?ynnin suoruus ja vahvuus oli murtunut.

-- N?enp? tulleeni kotiin oikeaan aikaan, sanoi poika itsekseen.

Erik ja Helena istuivat ikkunan edess? huoneessansa. Y?, hiljainen, suloinen kes?y? peitti m?ki? ja vainioita. Koski lauloi kehtolauluansa. Tuoksuvain metsien syvyydest?, kuka tiesi, mist?, taivaastako vaiko maasta, liiteli lienteit? tuulia esiin. Kevyt sumu nousi koskilaaksosta, leviten pehmoiseksi verhoksi l?himmille puille ja tehden niiden muodot miellytt?viksi ja v?rin hienoksi. Karjopihasta kuului silloin t?ll?in kellon kalkahdus ja kaukaa et?isyydest? valvovan koiran haukunta.

Erik Horn oli vallan hurmautunut kes?y?n ihmeellisest? valosta, jonka nyt n?ki niin monen poissaolo-vuoden per?st?. Musiikki, kotimaan ilma, h?nen onnellinen rakkautensa ja illan kauneus, kaikki se yhdess? viritti h?nen sielunsa kielet omituiselle soinnulle, joka salli h?nen korkeimmassa m??r?ss? nauttia el?m??, olemassaolon iloa.

-- Helena, katso, kuinka kaunis se on tuo vainio tuolla, kuin tuuli liikuttelee vihreit? t?hki?.

-- Mik? vainio? Helena ei sit? n?hnyt. Tuo pieni tuolla puistossa, onko se vainio?

Se sana her?tti h?nen mieless??n aivan toisen kuvan.

H?nen kotimaassansa aaltoili nyt nisuvainio niin laveana, kuin silm? kantoi, ja tuuli toi omituista tuoksua, joka samalla kiihotti ja nukutti. Et??ll? taivaan rannassa n?kyiv?t suuren kyl?n ter?v?t katot ja kaivon vintin viistoinen selk?puu. Joka pensaasta kaikui satakielen hell? kaiholaulu. Taivaan t?hdet loistivat kullankiilt?vin? tummansinisell? pohjalla.

Horn k?sitti h?nen uneksivan katseensa, k?sitti, ett? Helena ei ollut koskaan ymm?rt?v? t?m?n pienenmoisen, yksinkertaisen luonnon kauneutta, t?m?n luonnon, jossa el?m? sykkii hiljakseen, juoksee niin hiljaa kuin puronen lumpeen lehtien alla.

Mutta oliko h?nell? mit??n oikeutta olla siit? pahoillaan. Horn muisti, kuinka h?n ennen nuorena luutnanttina kerran saattaessaan er?st? naisserkkuansa, maalaajaa, Italiaan oli ihastuksissaan luonnon kauneudesta katsellut Lago Maggioren siniaaltojen ylitse Borromeisten saarien kauneita piirteit?. Serkku oli silloin sanonut h?nelle: Erik tahtoisitko sin? asettua t?nne asumaan? -- Herra varjelkoon, oli h?n vastannut, ja silloinhan kuitenkin oli puhe ij?isten kev?tten maasta.

Vaikka t?m? p?iv? oli kauneimpia kes?p?ivi?, kuin pohjolassa on tarjona, pysyi se sittekin pime?n? kohtana Helenan el?m?ss?; se j?i todistukseksi siit?, kuinka kiihkojemme, tunteittemme v?reet ja kuohut muodostavat luontoa, kuinka me itse panemme luonnetta ja v?rityst? kaikkeen, mit? on ymp?rill?mme, niin ett? omiin yksityisiin tunnelmiimme saatamme sovittaa Zolan lausuman taiteen m??rityksen: kappale luontoa katsottuna jonkin luonteen l?vitse.

Lempikuukausi, tuo aika, jota maalatessa olisi kuvattava jollakin valkoisella ja ruusun v?risell? kultapohjalle, musiikin alalla esitett?v? jotenkin siihen tapaan, kuin Gounod on sit? kuvannut Faustinsa nelj?nness? n?yt?ksess?, se aika tuli Erik Hornille aivan toisenlaiseksi, kuin h?n oli odottanut. Maalla kauniin luonnon keskess?, vapaana raskaasta ty?st?, hell?n?, rakastavana ja terveen? ollen h?n oli uskaltanut toivoa t?ysin m??rin sit? onnea, joka kuului tuohon salaper?iseen sanaan, ja kuitenkin oli sitte todella aivan toisin.

Syit?, joiden t?hden el?m? ei h?nelle muodostunut sellaiseksi, kuin h?n oli toivonut, oli kaksi, ja ne tosiaan olivat niin luonnolliset, ett? h?n ne heti huomasi ja my?s k?sitti, ett? ne olisi poistettava; mutta niiden poistamiseen h?nen kykyns? ei riitt?nyt. Nuorella parilla, heill? kummallakaan ei ollut mit??n tekemist?, kerrassaan ei mit??n ty?t?. Erik, luonnostaan jotenkin toimelias -- ei kyll? sill? tavoin kuin vanhus tai sisar, mutta kuitenkin tottunut kuten sotilaat tavallisesti ty?skentelem??n m??r?tyss? piiriss??n -- oli nyt tuomittu t?ydelliseen joutilaisuuteen.

Vanhus oli monivuotisen yksin?isen el?m?ns? aikana maalla koonnut suuren joukon kokemuksia ja havainnoita, joita h?n kantoi mieless??n kuin jokin viisauden kaivo. Ja h?n katsoi velvollisuudekseen ilmoitella Haapakosken tulevalle is?nn?lle n?m? yksin?isin? hetkin? harjoitetun ajatusty?n k?yt?lliset tulokset ja johtop??t?kset; mutta j?tt?? ainoatakaan tilan hoidon osaa, edes pient?k??n, pojalle -- ei, niin kauan, kuin h?nen p??ns? oli pystyss?, tahtoi h?n yksin hoitaa Haapakoskea. Niinp? Erik pysyi ??nett?m?n? kuuntelijana, kuin is? selitteli suunnitelmiaan, ajatuksiaan ja unelmiaan talouden sek? yhteiskunnallisten ja valtiollisten asiain alalla, ja se ??nett?m?n kuulijan osa tuli h?nest? ajan pitk??n aivan siet?m?tt?m?ksi.

Helena puolestaan oli kyll? tottunut jouten oloon, sill? vierailut, ratsastusretket ja k?yh?in hyv?ksi ty?skenteleminen, johon h?nen p?iv?ns? olivat kotona kuluneet, eiv?t oikeastaan ansaitse ty?n nime?, mutta ei h?n silt? kuitenkaan ollut tottunut el?m??n niin aivan ilman kaikkea mahdollisuutta kuluttaa aikaansa mill??n. Muuten h?n nyt ensi kerran el?m?ss??n n?ki suurimmaksi kummastuksekseen, millaista orjan ty?t? maanviljelys todella on. H?nen k?lyns?h?n oli aikaisin aamusta ylh??ll? ja piti p?iv?t p??st?ns? vaaria koko talon ja tilan hoidosta. Ja senaattori, salaneuvos, vapaaherra, vanha maanviljelij?-ylimys, niin h?n -- Helena luuli ihan varmaan, ett? h?n ei nukkunut koskaan. Helena muisti ennen muinoin tavanneensa er??n saksalaisen tilallisen, joka esitettiin h?nelle "maatalouden hoitajana". H?nest? oli tuo arvonimi tuntunut varsin kummalliselta ja h?n oli itsekseen ihmetellyt, mit?h?n sellainen henkil? oikeastaan toimitteli; nyt tapasi h?n sen huvittavan sanan takana henkil?n, ja se oli h?nen appensa. Mutta n?iden kahden lis?ksi oli my?skin koko talolla, kuten h?nest? n?ytti, lakkaamatta oikea kuritusty? teht?v?n?.

Jos h?n tahtoi l?hte? ratsastamaan, katsoi Hanna h?neen, kuin olisi h?n ehdottanut jotain kirkon ry?st?mist? tai parin t?hden sieppaamista taivaalta: nytk? ratsastamaan kiireimp?n? hein?nkorjuuaikana! sanoi Hanna kylm?kiskoisesti ja nyk?ytti olkap?it??n. Jos h?n tahtoi saada kalossit jalkaansa, ei koskaan ollut ket??n palvelijaa l?hitienoilla apuun tulemaan, ja jospa romantillinen Larsson siell? olikin, niin h?n ei sit? tehnyt mill??n ehdolla, olipa h?n niinkin viisas, ett? aina heti katosi, milloin luuli h?nen h?nt? tarvitsevan. Toisin sanoen: h?n oli tavannut er??n kulman siit? sitke?st? taipumattomuudesta, joka on vaiti ja tekee, mit? itse tahtoo, suomalaisesta itsep?isyydest?. T?ytyip? h?nen itsens? kammatakin itsens?, jopa yksin pukeutuakin. Mit?h?n olisi Marfa Ivanovna sanonut, jos olisi t?m?n tiennyt. Ei Helena uskaltanut edes Darja Mihailovnallekaan kertoa t?t? arkaa asiaa. Helena itse oli alussa siit? hyvin loukkautunut, mutta kuin Erik oli vakavasti selitt?nyt, ett?, vaikka he tarjoisivat dukaatin kultaa, ei sittek??n l?ytyisi koko Kymin laaksosta ket??n, joka osaisi tai ehtisik??n tehd? kaikkea, mit? h?n tahtoisi teett??, niin t?ytyi h?nen siihen tyyty?. Eik? se yleens? niin perin vaikeata ollutkaan, sill? Erik itse koko t?m?n ajan toimitteli enimpi? kammarineitsyen teht?vi? kuten toinen Herkules Omfalen jalkain juuressa.

Pahempi kaikkia n?it? vastuksia oli kieli, tuo kieli, josta h?n ei ymm?rt?nyt sanaakaan. Istua siin?, n?hd? l?himpien omaistensa hymyilev?n ja heltyv?n kyyneliin, kuulla heid?n kiivastuvan ja j?lleen tyyntyv?n, vakavasti neuvottelevan ja laskevan leikki?, eik? ymm?rt?? sanaakaan siit? kaikesta, se oli kiusallista. Ja kuin sukulaiset ja talon yst?v?t tulivat tervehtim??n nuorta rouvaa, istua siin? ainoastaan n?ytteill? kuin jokin Dalai Laama, tervehti?, nyyk?ytt?? p??t??n, hymyill?, mutta osaamatta sanoa sanaakaan, se tuli v?list? oikeaksi rasitukseksi.

Se kaikki kasvatti levottomuutta, kyll?styst? ja v?symyst?, joista vuorostaan iti esiin monta kiistaa, ja kun lempikuukauden ep?tasaisessa el?m?ss? yleens?kin liikkuu kiivaita tunteen kuohuja ja tapahtuu heikkohermoisuuden purkauksia, niin nuo kiistat tuottivat itkua, kyyneli?, toivottomuutta ja mustasukkaisuuden kohtauksia. Ja kuitenkin he molemmat tiesiv?t, ett'ei kukaan koko maan p??ll? ollut l?hemp?n? eik? rakkaampi kuin he toinen toiselleen. Ah, Helena ei tahtonut sit? tunnustaa, mutta v?list? tuntui, kuin olisivat he olleet kovasti sidotut toisiinsa. Milloin kaikki heid?n kesken oli hyvin, ei Helena sit? huomannut. Mutta heti, kuin he joutuivat erimielisiksi ja pyrkiv?t eri tahoille, nuo siteet leikkasivat syv?lle lihaan ja tekiv?t pahoja haavoja. Ja sitte kului vuosia ennen, kuin he voivat unhottaa t?m?n ajan, levottomuuksien ja alituisen mielenj?nnityksen ajan, t?m?n kev?tmyrskyjen rauhattoman ajan.

Mutta kuinka poistaa n?m? vastukset, kuinka kotimaassa saada jokin toimi, johon kuuluisi oma talo ja oma koti sek? ty?t? itselle ja Helenalle ... jos h?n ei saanut mit??n itsen?ist? toimialaa t??ll?, niin siin? tapauksessa h?n tahtoi matkustaa j?lleen Moskovaan. Ja milloinkahan Helena oppisi t?t? kielt?, joka nyt tuotti h?nelle niin monta katkeraa hetke?, puhumattakaan toisesta kielest?, suomesta, jota silloin, kuin Erik matkusti Ven?j?lle, tuskin kuultiin mainittavankaan, mutta joka nyt tunkeusi kaikilla tahoilla esiin.

Erikki? monesti halutti neuvotella t?st? asiasta sisarensa Hannan kanssa, mutta Hanna ei en?? ollut saman kaltainen kuin ennen. H?nen tuonnoiset sanansa "varo sit? Helena Nikolajevnaa" kaikuivat yh? h?nen korvissansa. Sisarukset, jotka olivat ennen olleet niin hyv?t yst?v?t, oli nyt ik??n kuin jokin kiila kiskonut irti toisistaan, ja se kiila oli k?ly. Syv?ll? Hannan syd?mmess? vallitsi ep?luulo t?t? uutta tulokasta kohtaan. H?n uskoi tahi tahtoi uskoa, ett? min? silm?nr?p?yksen? hyv?ns? saattoi tulla ilmi tuosta suvusta joitakin h?p?isevi? seikkoja, jotakin kaksimielist?, jotakin, h?n ei tiennyt, mit?, mutta jotakin, johon Martinov oli viitannut ja josta h?n oli uneksinut tuona vaikeana y?n? Aldonin huvilassa. Sill? aina siit? asti oli h?ness? kytenyt ja kasvanut ankara vastenmielisyys k?ly? kohtaan, jonka h?n sit? paitsi huomasi kanssakilpailijaksi Haapakosken hallitsemisesta. Kaikkein korkeimmassa m??r?ss? kuitenkin oli heit? erottamassa uskonto. Hannasta, joka oli syd?mmest??n mieltynyt kaikkiin protestanttisen uskonnon liiallisuuksiinkin ja eritt?in sen suvaitsevaisuuteen uskon asioissa, olivat oikeauskoisen opin horjumattomat, kaavalliset ja ainiaaksi m??r?tyt muodot k?sitt?m?tt?m?t, jopa aivan vastenmielisetkin.

Jos sisarukset eiv?t olisi ensi p?ivin? karttaneet t?t? asiaa, joka heill? kuitenkin l?himmin oli mieless?, niin he ehk? olisivat jonkin verran tarkistaneet mielipiteit?ns? ja oiaisseet erehdyksi?ns?. Mutta he olivat p??st?neet oikean ajan luiskahtamaan pois k?sist?, ja nyt tarvittiin voimakas sys?ys ulkoa p?in ennen, kuin he ottivat puheeksi arkaluontoisen ja osittain vastenmielisenkin asian.

Niin kului aika hitaasti, kunnes viimein er??n? pitk?n? sadep?iv?n? olo tuntui nuorista siet?m?tt?m?lt?. He olivat joutuneet kiistaan, jostakin v?h?p?t?isest? asiasta, niin mit?tt?m?st?, ett? he sitte parin tunnin kuluttua eiv?t en?? osanneet sanoa, mist? he olivat kiistelleetk??n. Nyt istui Helena ja tunsi itsens? hyvin onnettomaksi: Erik sit? vastoin k?veli, tyytym?tt?m?n? itseens? ja asemaansa.

Koputettiin ovea. Astukaa sis??n, huusi Erik k?rsim?tt?m?sti. Larsson toi kirjeen. Se oli Moskovasta ja osoitettu Erik Hornille. Darja Mihailovna se siin? laveasti selitteli oloja ja asioita. Nyt oli tullut se, jota Darja niin kauan oli odotellut. Kaikki kukistui kerrassaan, rynn?kk? toisensa per?st?. Velkomisia, laskuja, papereita ??rett?m?sti joka taholta. Nikolai Konstantinovitsh oli raivostunut ja eitt?nyt kirjoittaa nime?ns? mihink??n asiakirjoihin. Darja Mihailovnan notaariukset olivat neuvoneet h?nt? pyyt?m??n, ett? itsep?iselle ruhtinaalle asetettaisiin holhoja. Siihen toimeen oli h?n puolestaan ehdottanut Martinovia ja sit?, joka nyt oli heit? l?hinn?, v?vy? Erik Hornia. Darja pyysi Erikki? tulemaan niin pian kuin mahdollista Moskovaan t?m?n asian t?hden.

Mutta silloin Erik Horn suuttui. H?nell? ei ollut koko el?m?ss??n ollut mit??n tekemist? sellaisten asiain kanssa, h?nk?, sotilas, antautuisi asianajajain k?siin, ker?j?im??n kenties kuinka likaisia asioita ... ei, tuhannesti ei, h?n oli nainut Helenan, mutta ei h?nen sukulaisiansa.

Kun Helena ajatteli toisin ja kiivaasti vaati l?htem??n avuksi Darja Mihailovnalle, p??tti Horn puhua suunsa puhtaaksi ja ilmoittaa Helenalle, millainen h?nen kotinsa oli. Olihan h?n sen kuitenkin joskus saava tiet??, ja nyt ehk? oli paras aika. Sen t?hden h?n ensin selitti, kuinka h?nen oli mahdoton hoitaa mit??n asioita, pataljoonankaan asioita, yhdess? Martinovin kanssa, kuinka Martinov, jos Horn palaisi j?lleen palvelukseen, ep?ilem?tt? hakisi toisen paikan itselleen, kuinka Martinov oli k?ytt?nyt tietoaan Nikolai Konstantinovitshin el?m?st? ja raha-asioista sellaisella tavalla, jota ei h?nen rakkautensa Helenaan, ei lemmenkateus, ei mik??n voinut puolustaa... Edelleen puhui h?n niin peittelev?ll? tavalla kuin mahdollista Helenan is?n entisest? el?m?st?.

Helena kuunteli yh? enemm?n h?mm?styen ja kummastuen. H?nest? tuntui, kuin olisi ?kisti sytytetty kynttil? pime?ss? huoneessa, jossa on kauan liikuttu haparoiden. Nyt h?n yht'?kki? ymm?rsi Darja Mihailovnan kyyneleet ja levottomuuden, vanhan Marfan aiheettoman kirouksen, palvelijain himme?t viittailut tulevaan tutkintoon ja kostoon. Nyt h?n ymm?rsi, mink? t?hden oli niin usein ?kisti vaiettu, kuin tuli puhe h?nen is?st?ns?. Nyt muisti h?n, kuinka oli kauan sitte ollut puhetta jostakin ulkomaalaisesta ruhtinattaresta, joka oli tuottanut onnettomuutta h?nen kotiinsa. -- Nyt oli h?nen edess??n kirkkaana tuo t?h?nastinen pimeys, tuo selvi?m?t?n arvoitus, joka oli niin usein kiihottanut h?nen uteliaisuuttansa; nyt ymm?rsi h?n kaikki. Ah, syvimm?t k?rsimykset tulvivat meid?n p??llemme samasta l?hteest?, joka voisi t?ytt?? meit? suurimmalla ilolla, ja niit? haavoja, jotka rakastava k?si tekee, kirvelee pahimmin. Ja kuin Helena nyt kuuli Erikin suusta n?m? sanat, valtasi h?net sellainen suru, ett? se n?ytti toivottomuudelta. H?nest? tuntui, kuin mustat laineet olisivat sy?ksyneet yhteen h?nen p??ll?ns? ja h?n hitaasti vaipuisi syvyyteen, lakkaamatta yh? alas p?in. Alussa h?n ei edes l?yt?nyt kyyneli?k??n surunsa lievitykseksi.

Koputettiin taas ovea. Horn oli kahden vaiheella. H?n ei ollut luullut Helenan noin kovin h?mm?styv?n noista asioista, ja tuo koputus nyt...

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet