Read Ebook: Iloisia juttuja III by J Skel Inen Kaapro

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 600 lines and 24573 words, and 12 pages

"El? sin? perkele ly?!" kiljasi Ryh?nen.

"Ei saa kiroilla", muistutti aliupseeri rannalta.

"Ymm?rr?n, herra aliupseeri, mutta sotamiehen pit?? aina mainita puhuteltavan arvonimi."

Mit? muuten kiroilemiseen tulee, teki sit? synti? v?h? kukin, eik? kielt?misell? oikein p??totta tarkotettukaan. Se oli samanlaista kuin kiv??rin puhdistuksessa: aliupseerit k?veliv?t alinomaa ymp?riins?, terottaen mieliin, ett? kulumisen v?ltt?miseksi ei kiv??ri? saa hangata muulla kuin tappuroilla, vaatteella tai pehme?ll? puulla -- ja juuri sit? julistaissaan salaa jakelivat miehist?lle hyvin ottavata puhdistuspumaadaa.

Ryh?nen ei ollut oikein hyv? ampuja milloinkaan. Mutta er??n? kylm?n koleana aamuna h?n laski kaikki luotinsa "is?nmaan poveen." Oli saanut kauemman aikaa odottaa vuoroaan, mets?nrinnassa v?rj?tellyt ja salaisin puolin tupakoinut. Pahasti tutisivat kintut t?hd?tess?, ja kiv??ri tietysti my?s vapisi. Kapteeni sanoi nuhtelevalla ??nell?:

"Ryh?nenkin juapi y?kauret ja el?? huanosti; sitte kohmelossa t?risee."

"Mihenk?s se nyt taasen meni?" kysyi kapteeni.

"Kyll? se eteenp?in meni, herra kapteeni."

Siivo miesh?n se Ryh?nen oli itse asiassa eik? ollut juonnilla pilattu. Mutta mink?p? h?n sille taisi, etteiv?t h?nelt? luodit sattuneet niinkuin sanat?

Korpelaisesta vaan ei tahtonut tulla kalua. H?nt? juoksutettiin kaikki loma-ajatkin kuin lapautunutta hevosta, ja ?kseeruutettiin monella muotoa, mutta mies ei norjennut sen notkeammaksi. Sit?paitsi h?n joutui tuontuostakin "kiiniottoon", sai kotiarestia ja ty?vuoroja, seisoi "kiv??rin alla", istuipa putkassakin, sek? valoisassa ett? pime?ss?. Ruumiinsa puolesta h?n kyll? t?nvertaiset vaivat kesti, sill? h?n oli vahvimpia miehi? mit? l?ytyy, eik? miss??n pidetty niin hyv?ll? ruualla kuin t??ll? -- ei linnassakaan. Itse sotalaitosta vastaan h?nell? ei olisi ollut mit??n. Luontoa ei puuttunut: oli tappelun taitava mies, monta kaunista voittoa saanut. Mutta kasarmiel?m? ei soveltunut h?nen verilleen -- t?m? kuri, j?rjestys ja n?m? temppujen teot. H?n ei siit? puhunut, niinkuin Ahonen; tuskin sit? oikein ymm?rsi itsek??n. Vaan se n?kyi kaikista h?nen viitteist??n, etup??ss? siit? uhkamielisyydest?, mill? h?n otti rangaistuksia, t?p?sen tahallaan -- ottipa niskaansa toistenkin syit?. Arestihuone oli h?nen mieluisin olopaikkansa, koska edes siell? sai olla niinkuin tahtoi, pitkin tai poikin.

H?n halusi vapautta, niinkuin syd?nmaalainen sit? halaa. Olipa h?nt? vaikka hevosrosvona ja viinankeitt?j?n?, kunhan saa olla vapaudessaan!

Kerran kuitenkin oli Korpelainen hyv?ll? tuulella sotav?ess?: k?vell? veipotteli edestakasin kasarmissa, sulki syliins? jokaisen, joka vaan vastaan tuli, eik? tahtonut miss??n saada sijojaan. Kasvot paistoivat pullevina kuin viinaleilin kupeet, ja suupielist? kihosi ruskea tupakan mehu. Ylimielisyydess??n rohkeni menn? hyv?ilem??n Ahostakin, mutta t?m? pudotti h?nt? korvalle mink? jaksoi. Tyytyv?isesti hymyillen otti Korpelainen h?net uudestaan kiini, painoi sulavimman suutelonsa ylioppilaan pehmoselle poskelle ja meni sitte menojaan.

Mist? oli Korpelaisella n?in hyv? mieli?

Oli n?hnyt l??k?rin tulevan kasarmille ja toivoi nyt p??sev?ns? t??lt? pois.

Harjoituksiin menty? ilmestyi l??k?ri kent?lle kapteenin kanssa. Keskeytettiin marssit ja koko komppania kutsuttiin yhteen riviin. Sitte l??k?ri kertoi, kuinka er?s reservimies oli iltah?m?r?ss? tuonut h?nelle kaksikymment? markkaa rahaa ja hopeakuorisen silinterikellon, ett? p??sisi pois sotapalveluksesta.

"Miehen min? kyll? voin tuntea. Mutta parempi on, jos h?n itse ilmoittaa itsens? ja astuu ulos rivist?."

Helppo se mies olikin tuntea, sill? kukas muu astuu esiin kuin Mikko Annaliisan poika Korpelainen. Pettymys, h?pe? ja viha n?yttiv?t h?ness? taistelevan ylivallasta, kun sitte kapteeni omalla mehev?ll? tavallaan jutteli t?m?n tapauksen johdosta yht? ja toista sek? kokoontuneelle komppanialle yhteisesti ett? h?nelle erikseen.

Rahansa ja kellonsa h?n sai takasin, mutta ?skeinen hyv? mieli oli mennyt.

Iltap?iv?ll? tuotiin Korpelainen kantamalla v?lsk?rin luokse. Oli puita pilkkoessaan ly?nyt jalkaansa, enimm?t vasemman jalan varpaat poikki. "Vahingossa" tietysti. Mutta kun tarkemmin katsottiin, n?htiin oikeassakin saappaassa kirveen haava; sukka oli my?s puhki, vaan jalassa ei muuta kuin pieni punainen naarmu.

Loppuajan sai Korpelainen maata sairashuoneessa. Sitte tuli asiasta sotaoikeus ja vankila. Kaikki siit? syyst?, ettei ensi yrityksell? arvannut sit? kruunun saapasnahkaa niin kovin vahvaksi.

KIISTA KAHDESTA KOIRASTA.

Ahonen oli ollut luutnantin kanssa lomalla. Olivat jo palanneet ja istuivat sillan kaiteilla, odotellen iltahuutoa. V?h? poskemmassa oli toisia lomalta tulevia reservil?isi?.

Silta oli virran yli kaupungin laidassa. Virta ei ollut Koljonvirta eik? silta Virransilta, vaan kuitenkin vanha tappelupaikka, joka muistutti sotamiest? h?nen jalosta kutsumuksestaan, niinkuin Ahonen tahtoi sen sanoa. Kaupungin koirat siin? kev?isin taistelivat maalaisvelji?ns? vastaan.

Kaunis n?k?ala my?t?virtaa: lehtevi? vaaroja, ruohoisia niemi?, takalikolla j?rven selk?, sivulta nousi jylh? salomaa, ja taivaanrantaa vasten painelivat toisiaan siint?v?t harjanteet.

Mutta luutnantin silm? seurasi sillan tienoille kokoontuneita kaupungin koiria. Jos siin? oli joutavia rakkeja, oli er?it? hyv?nn?k?isi? jahtikoiriakin. Pitiv?t silm?ll? kaupungin porttia, josta v?h?nv?li? joku p?rh?karvainen maan musti yritti pujahtaa kaupunkilaisten seurustelupiiriin. Vuodenaika oli taivuttanut heid?nkin suljetun syd?mens? etsim??n suurempia huvitilaisuuksia. Portin takana v??j?iliv?t, h?nt? koipien v?liss?, syv?sti mietiskellen, miksi rakkaus asuu juuri seurael?m?ss?, huvimatkoissa, vene- ja rekiretkiss?.

Ahonen ??net?nn? nautti, kun laskeva aurinko valoi kultiaan vesille ja maille. Mik? vieh?tt?v? maisema! Noiden mets?isten harjujen salaper?inen sini vietteli mielen kauas pois.

Luutnantti vihdoin her?tti h?net unelmistaan.

"Tunnetko tuota koiraa?"

"Ei ole minulla kunnia tuntea."

"Se on apteekkarin Hektor, paras tappelija koko kaupungissa."

"El?h?n loukkaa meid?n v??peli?!"

"En, mutta oikein todella: kyll? se Hektor on vahva. Eik? ole?"

"Taitaapa olla."

"Kaksi saa tulla oikein vankkaa koiraa, ja maalaiskoiria vaikka kymmenen, kyll? se puolensa pit??. Eik?s sill? ole oikein kaartilaisen ryhti?"

"Kaikkia sin? ihailetkin kun tappelevia koiria!"

"Jaa, mutta tuollaista koiraa --! Katsoppas nyt, tuossa tulee maan musti. Se on Hamulan Vahti. Pois k??nnytt?? Hektor senkin."

"Ennen min? sent??n ottaisin toverikseni tuon pystykorvan kuin n?it? hyv?sti sy?tetyit? herraspiski?."

"El? sano piskiksi, mies, tuommoista poikaa! N?et nyt, eik? vaan luiki Vahti takasin portin taa."

"Rauhan mies."

"Sep? sen on. Saattaisi se Hektorille riitt?? voimiltaan, mutta n?es, kun ei ole sit? luontoa."

"Eik? tarvista."

"Ei ole kunniantuntoa, sano vaan suoraan. Pid?th?n sin? muulloin kiini kunniantunnosta."

"Viet?isiinp?s karhun pes?lle tuo p?rh?karva, niin eik?h?n siit? vaan l?ytyisi enemm?n luontoa ja kunniantuntoa kuin n?ist? kaupungin hienorotuisista.

"N?ytt?? sill? olevan ihan tarpeeksi j?ntter?t j?senet, ja karvanjuuri s?hisee sitke?? kiukkua."

"Niin no, Vahti on luonnostaan karhukoira. Hektoria ei ole siihen opetettu."

"Mit? se sitte tekee sill? kaartilaisryhdill??n? -- Vaikuttaa ehk? kunnioitusta jossakussa maalaiskoirassa, joka ei satu olemaan tappelutuulella. Mutta senkin kunnioituksen laita on niin ja n?in. Menk??np?s koetteeksi Hektor portin tuolle puolen!"

Jo t?r?hti iltatorvi. Miehet l?ksiv?t vilhakasti astumaan kasarmille p?in. Luutnantti ja Ahonen viel? kaiken matkaa v?itteliv?t niist? kahdesta koirasta: toinen yh? puolusti apteekkarin Hektoria, toinen Hamulan Vahtia.

Tyvenyys oli kapteenimme etevin avu, ja jokseenkin tarkoin h?n toteutti keskipisteen ensim?isen velvollisuuden: liikkumattomuuden aatteen. H?n ei turhan t?hden hievahtanut huoneestaan eik? sohvaltaan, sanomalehden alta. Ja sen h?n teki oikein, sill? eih?n nykymaailmassa kaikki mahdu reuhaamaan.

Vuosia takaperin oli sama tyyneys ollut muutaman l?nsisuomalaisen nuorukaisen kaunistuksena, karvarin pojan, jota oli aiottu is?ns? ammattiin. Kuinka sotahenki sitte oli h?net temmannut ja nostanut kokonaisen reservikomppanian p??llik?ksi, se ei kuulu maantieteellisen Suomen eik? reservikasarmiemme historian rajojen sis?puolelle. H?n oli n?et ylennyt Ven?j?n v?ess?.

Matalajalkainen, lujatekoinen ruumis oli h?nen h?t?ilem?tt?m?n henkens? ajallisena majana. Kasvot avonaiset, miehekk??t, ja yh? miehekk??mpi sankka parta, mutta punainen. Nen?n kupeessa oli arpi, sotilaan paras kaunistus. H?n oli saanut siihen haavan. Oli kaatunut -- mutta oli j?lleen noussut yl?s, nostanut viel? hevosen ja rattaatkin pystyyn. Se oli tapahtunut jo ennen h?nen sotilaaksi menoaan.

H?n ei koskaan kiivastunut, paitsi jos oikein huonosti ammuttiin. Silloin h?n katsoi tarpeelliseksi kutsua ampumaradalle joitakuita niist? hengist?, joiden nuolet p?iv?ll? lent?v?t ja pime?ss?kin sattuvat pilkkaan.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet