Read Ebook: A Chilhowee Lily 1911 by Craddock Charles Egbert

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 111 lines and 11282 words, and 3 pages

The discovery of his fatuity was not of soothing effect. "'T war that man Renfrew's secret--I hearn about his letter what war read down ter the mill."

She nodded acquiescently, her expression once more abstracted, her thoughts far afield.

He had one moment of triumph as he brought himself tensely erect, shouldering his gun--his shadow behind him in the moonlight duplicated the gesture with a sharp promptness as at a word of command.

"Ye 'lowed ter me ez ye never keered nuthin' fur that man, Renfrow," he said with a plaintive appeal, far more powerful with her than scorn.

"But ye kep' his secret!" Kinnicutt persisted.

"What fur should I tell it--'t ain't mine?"

There was an inscrutable look in her clear eyes. She had risen, and was standing in the moonlight opposite him. The shadows of the vines falling over her straight skirt left her face and hair the fairer in the silver glister.

"'Pears like ter me," he broke the silence with his plaintive cadence, "ez ye ought ter hev tole me. I ain't keerin' ter know 'ceptin' ye hev shet me out. It hev hurt my feelin's powerful ter be treated that-a-way. Tell me now--or lemme go forever!"

He noted her agitation. He felt the clue in his grasp. He sought to wield his power, "Choose a-twixt us! Choose a-twixt the promise ye made ter that man--or the word ye deny ter me! An' when I'm gone--I'm gone!"

She stood seemingly irresolute.

He stood a moment longer, watching her trembling agitation, and feeling that tingling exasperation that might have preceded a blow.

"I'm goin'," he threatened.

As she still stood motionless he turned away as if to make good his threat. He heard a vague stir among the leaves, and turning back he saw that the porch was vacant.

He had overshot the mark. In swift repentance he retraced his steps. He called her name. No response save the echoes. The house dogs, roused to a fresh excitement, were gathering about the door, barking in affected alarm, save one, to whom Kinnicutt was a stranger, that came, silent and ominous, dragging a block and chain from under the house. Kinnicutt heard the sudden drowsy plaints of the old rheumatic grandmother, as she was rudely awakened by the clamors, and presently a heavy footfall smote upon the puncheons that floored the porch. Old Byars himself, with his cracked voice and long gray hair, had left his pipe on the mantel-piece to investigate the disorder without.

A dreary morrow ensued on the splendid night. The world was ful of mists; the clouds were resolved into drizzling rain; every perspective of expectation was restricted by the limited purlieus of the present. The treasure-seekers digging here and there throughout the forest in every nook in low ground, wherever a drift of the snowy blossoms might glimmer, began to lose hope and faith. Now and again some iconoclastic soul sought to stigmatize the whole rumor as a fable. More than one visited the Byars cabin in the desperate hope that some chance word might fall from the girl, giving a clue to the mystery.

Within it was not more cheerful; the fire smoked gustily into the dim little room, illumined only by the flicker of the blaze and the discouraged daylight from the open door, for the batten shutters of the unglazed window were closed. The puncheon floor was grimy--the feet that curiosity had led hither brought much red clay mire upon them. The poultry, all wet and dispirited, ventured within and stood about the door, now scuttling in sudden panic and with peevish squawks upon the unexpected approach of a heavy foot. Loralinda, sitting at her spinning wheel, was paler than ever, all her dearest illusions dashed into hopeless fragments, and a promise which she did not value to one whom she did not love quite perfect and intact.

The venerable grandmother sat propped with pillows in her arm-chair, and now and again adjured the girl to "show some manners an' tell the neighbors what they so honed to know." With the vehemence of her insistence her small wizened face would suddenly contract; the tortures of the rheumatism, particularly rife in such weather, would seize upon her, and she would cry aloud with anguish, and clutch her stick and smite her granddaughter to expedite the search for the primitive remedies of dried "yarbs" on which her comfort depended.

"Oh, Lord!" she would wail as she fell back among the pillows. "I'm a-losin' all my religion amongst these hyar rheumatics. I wish I war a man jes' ter say 'damn 'em' once! An' come good weather I'll sca'cely be able ter look Loralindy in the face, considering how I hector her whilst I be in the grip o' this misery."

"Jes' pound away, Granny, ef it makes ye feel ennywise better," cried Loralinda, furtively rubbing the weales on her arm. "It don't hurt me wuth talkin' 'bout. Ye jes' pound away, an' welcome!"

Perhaps it was her slender, elastic strength and erect grace, with her shining hair and ethereal calm pallor in the midst of the storm that evoked the comparison, for Ozias Crann was suddenly reminded of the happy similitude suggested by the letter that he had heard read and had repeated yesterday to his cronies as he stood in the road. The place was before him for one illumined moment--the niche in the cliff, with its ferns and vines, the delicate stately dignity of the lilies outlined against the intense blue of the sky.

The reminiscence struck him like a discovery. Where else could the flower have been so naturally noticed by this man, a stranger, and remembered as a mark in the expectation of finding it once more when the bulb should flower again--as beside the county road? He would have been hopelessly lost a furlong from the path.

Crann stood for a moment irresolute, then silently grasped his pickaxe and slunk out among the mists on the porch.

He berated his slow mind as he hurried invisible through the vast clouds in which the world seemed lost. Why should the laggard inspiration come so late if it had come at all? Why should he, with the clue lying half developed in his own mental impressions, have lost all the vacant hours of the long, bright night, have given the rumor time to pervade the mountains, and set all the idlers astir before he should strike the decisive blow!

There, at last, was the cliff, beetling far over the mist-filled valley below. A slant of sunshine fell on the surging vapor, and it gleamed opalescent. There was the niche, with the lilies all a-bloom. He came panting up the slope under the dripping trees, with a dash of wind in his face and the odor of damp leafage and mold on the freshening air.

He struck the decisive blow with a will. The lilies shivered and fell apart The echoes multiplied the stroke with a ringing metallic iteration.

The loiterers were indeed abroad. The soaltojensa?

Rufe Kinnicutt wondered that she should have been so unyielding. She did not speculate on the significance of her promise. She did not appraise its relative value with other interests, and seek to qualify it. Once given she simply kept it. She held herself no free agent. It was not hers.

The discovery that the lure was gold revealed the incentive of her lover's jealous demand to share the custody of the secret. His intention was substituted for the deed in her rigid interpretation of integrity. It cost her many tears. But she seemed thereafter to him still more unyielding, as erect, fragile, ethereally pure and pale she noted his passing no more than the lily might. He often thought of the cheap lure of the sophisms that had so deluded him, the simple obvious significance of the letter, and the phrase, "Goodbye, Chilhowee Lily," had also an echo of finality for him.

Antti ja h?nen Yst?v?ns?.

Jos olisit n?hnyt Antin, h?n kun Yst?v?ns? kanssa ajoi kirkolle tai kyl??n, niin olisit seisahtunut ja toivottanut itselleskin samanlaista Yst?v??. Yst?v? oli Antin hevonen; h?n oli sille pannut nimeksi Yst?v?, sill? parempaa yst?v?? h?nell? ei ollut koko maailmassa. H?n oli sen saanut is?lt?ns?, silloin kun Yst?v? viel? oli varsana ja Antti itse pienen? nulikkana, ja nyt he rakastivat toisiansa enemm?n kuin mit??n muuta. Joka p?iv? nousi Antti niin aikaiseen, ett? kerkesi Yst?v?? sy?tt?? ja juottaa, ennenkuin kouluun meni. Itse h?n sit? harjasikin ja opetti, ja Yst?v? oli niin sile?, kaunis ja taitava hevonen, ett'ei toista semmoista koko pit?j?ss?k??n l?ytynyt. Antin mielest? oli kuitenkin se ik?v?, ett? samassa tallissa, miss? Yst?v? seisoi, my?s asui muita hevosia ja viel? pari porsastakin. Kun, n?et, Antti koulusta tuli ja tahtoi Yst?v?llens? kaikki ilonsa ja surunsa kertoella, niin kuulivat sen muutkin, jotka tallissa olivat. Varsinkin olivat porsaat nen?kk??t ja tulivat niin likelle kuultelemaan. Sent?hden p??tti Antti opettaa Yst?v?llens? vallan uuden kielen, joka h?nelt? onnistuikin niin hyvin, ett'ei kukaan muu voinut heit? ymm?rt??. Kerran, esimerkiksi, oli isot kilpa-ajot kyl?ss?. Kaikki, joilla hevonen oli, kokoontuivat j??lle. Niin Anttikin; mutta nyt arveltiin ett? Antti ja Yst?v? viel? olivat liian nuoret kilpa-ajoon, ja is? sanoi ett'ei siell? nyt ollut lasten leikki?. Antti seisahtui siis rannalle katsomaan kuinka muut ajoivat j??lle. Nyt kilpa alkoi; hevoset karkasivat juoksuun, katselijat rannalla riensiv?t likemm?ksi, kaikki katselivat j??lle p?in, eik? is?k??n en?? muistanut Anttia. Mutta nyt juuri muisti Antti itse, ett? oli paras aika hyp?t? rekeen, ajaa per?st? ja koetella muita kiinni saavuttaa. Ja p??sty?ns? niin likelle ett? tiesi heid?n kuulevan h?nen ??nt?ns?, nousi Antti pystyyn reess?, heitti ohjakset valloilleen ja huusi kovalla ??nell?: "Yst?v?! Ptruu! ptruu!" -- Yst?v? laski turpansa rintaansa vasten ja juoksi kahta kiireemm?lt?, mutta kaikki muut hevoset seisahtuivat. Yst?v? p??si siis ohitse ja Antti voittoon. Kyll? moni suuttui Anttiin, mutta moni nauroikin ja Antti sek? Yst?v? olivat ylpe?t kuin kuninkaat.

Kerran kun Antti taas talliin meni Yst?v?? sy?tt?m??n, oli kyll? porsaat ja is?n hevoset tavallisessa paikassaan, mutta Yst?v?? -- se oli poissa. Ei kauan kest?nyt ennen kuin h?n ymm?rsi, ett? varas oli tallissa k?ynyt. Anttiko kiireesti matkalle Yst?v?? etsim??n. Noin peninkulman matkan ajettuaan, n?ki h?n miehen ratsastamassa hevosen sel?ss?. Hevonen oli kyll? loimella peitetty, mutta Antti paikalla tunsi, ett? se oli Yst?v?. Nyt kiireesti per??n vaan, eik? aikaakaan, niin oli Antti niin likell?, ett? Yst?v? hyvin voi h?nt? kuulla. H?n piiskasi omaa hevostansa ja huusi: "Hei vaan! Yst?v?, hei!" -- Yst?v? k??ntyi kummastuneena ja seisahtui paikalla. Varas kyll? l?iskytti piiskaansa ja huusi my?skin: "Hei, hei!" -- mutta Yst?v?, joka k?sitti kaikki sanat, niinkuin Antti oli opettanut, seisoi liikkumatta, siksi kuin Antti oli vieress?, sai varkaan kiinni ja vei oman Yst?v?ns? kotiin taas.

Kerran kuitenkin sai Antti erota Yst?v?st?ns?; oli n?et kova vuosi, is? oli jo monta lehm?? my?nyt; nyt piti Yst?v?kin my?d?. Antti sai itse vied? sen kaupunkiin ja "alla p?in, pahoilla mielin", k?vi mies matkalle. Rikas talon is?nt? osti Yst?v?n; mutta arvaapas mit? Antti teki? Tietysti vei h?n ensiksi rahat kotiin, mutta sitten meni h?n saman tien takaisin kaupunkiin ja meni palvelukseen. H?n tuli rikkaan herran rengiksi ja sai ison palkan. Hyvin uskollinen ja hyv? palvelija h?n oli, mutta moni moitti h?nt? saidaksi, sill? kaikki rahansa pani h?n s??st??n eik? ostanut niin paljon kuin papirossiakaan niill?. Mutta parin vuoden per?st? otti h?n s??st?-rahansa ulos, sanoi herrallensa hyv?sti ja l?ksi pois. H?n meni nyt siihen taloon, mihin oli Yst?v?ns? my?nyt ja pyysi saada ostaa sen takaisin. "Ei suinkaan", vastasi talon-is?nt?, "se on hyv? hevonen". Antti pyysi ett? saisi edes sit? katsella. Sen saikin. Yst?v? seisoi tallin edess? par-aikaa vett? juomassa ja Antti meni sit? taputtamaan. Yst?v? katsahti yl?s, hirnui, raapi jalalla, kumarsi ja oli niin iloinen, ett? Antti olisi ilosta tahtonut itke?, jos ei olisi arvellut itse?ns? liian vanhaksi siksi. Kauvan seisoi h?n t?ss?, silitt?en, taputtaen Yst?v??ns?, ja talon-is?nt? seisoi vieress? nauraen t?t? yst?vyytt?. Lopuksi sanoi Antti hyv?sti, k??ntyi sitten viel? hevosen puoleen ja sanoi: "hyv?sti, Yst?v?, mene nyt talliin!" -- Yst?v? hyp?hti, hirnahti ja juoksi Antin per?st?. "Mit? se on", sanoi is?nt? ja tahtoi Yst?v?? talliin ajaa. Anttikin viel? kerran sanoi: "mene talliin, Yst?v?, mene talliin"; mutta hevonen vaan Antin per??n, siksi kun is?nt? n?ki ett? turha oli sit? pois saada. Lopuksi antoi h?n sent?hden my?ten, otti vastaan Antin rahat ja antoi Yst?v?n menn?.

Nyt hypp?si Antti kiireesti hevosensa selk??n, taputti ja kiitti Yst?v??, joka niin hyvin muisti, mit? oli oppinut. Ja Antti oli onnellinen.

Kenties n?et h?nen joskus, niin saat itse n?hd? kuinka iloinen h?n on, ja kuinka Yst?v? taas on tullut sile?ksi ja kauniiksi. Aina viel? tahtoo Antti mielell??n kilpaa ajaa, ja pyyt?? kenties sinuakin ajamaan. Mutta muista vaan kuinka viisas hevonen h?nell? on, tai opeta omalle hevosellesi viel? parempaa kielt?, niin ettei se seisahdu, vaikka Antti huutaa Ptruu!

V?in?m?inen.

"Hyv?? huomenta, pienet pojat ja tyt?t", sanoi auringon-s?de er??n? aamuna. "Koska Nukku-Matti on l?htenyt, niin min? nyt tulen h?nen sijaansa teid?n kumppaniksenne. Mit?s, jos menisimme tuonne salon paadelle istumaan, ehk? siell? kuulisimme, mit? vanhat hongat tiet?v?t puhua nuoruutensa p?ivist?, jolloin V?in?m?inen oli ukko, joka lauloi syv?? viisautta honkain nuorille syd?mille".

"Voi, kuinka olisi lysti? kuulla honkain puhetta", sanoivat pienet tyt?t, -- "ja V?in?-ukosta", sanoivat pojat.

"L?hdet??n vaan, eik? niin?" sanoi Hymy. "No, viel?k? sit? miettisimme, l?hdet??n vaan", sanoi Urho, ja niin kaikki lapset, auringon-s?de matkakumppalina, l?htiv?t pient? polkua astumaan, joka vei suorastaan honkain juhla-saliin.

"Voi, kuinka t??ll? on ihanaa ja suloista", arvelivat lapset. -- "Terve tultuanne", humisivat hongat, ja samaa lauloivat linnut, ja kukat maassa katselivat lapsia suurin silmin ja kuiskuttivat toinen toisellensa: "Nyt tuli vieraita. Onpa hyv?, ett? meill? on pyh?-vaatteet p??ll?. Olkaamme nyt vaan siivosti, niin ehk? tuo vanha puu, -- muistatkos sit?, joka aina meille juttelee tarinoita? -- t?n??nkin puhuisi jonkun kertomuksen vieraillemme. Kunhan vaan auringon-s?de muistaisi h?nt? suudella". Mutta samassa antoikin auringon-s?de oikein monta suuteloa vanhalle puulle, joka siit? tuli niin iloiseksi, ett? sen kasvot oikein loistivat. Sit? ei tarvitse kummastella; sill? vanha puu muisti nyt nuoruutensa p?iv?t, kuinka h?n silloin oli paljon suuteloita saanut, -- olipa h?n saanut muutamia V?in?m?iselt?kin; mutta silloin oli vanha puu pieni lapsi, jota V?in?-ukko holhosi ja kasvatti. "Oi, kyll? lapsuuden p?iv?t kuitenkin olivat suloiset! En voi niit? ikin? unhottaa. Paras oli minulle kuitenkin ukko V?in?m?inen", ajatteli vanha puu, ja pari kirkasta kyynelt? vieri alas h?nen poskillensa, mutta ??neen h?n sanoi: "Kyll? min? arvaan, mit? lapset haluavat. Te tahtoisitte kai kuulla V?in?m?isest?, ij?n-ikuisesta laulajasta?" -- "Tahtoisimme, tahtoisimme", huusivat kaikki lapset yht'aikaa, ja kukat nyyk?hyttiv?t p??t?ns?, mielihyv??ns? osoittaen. "No, mit?p? tuosta, juttelen siis", sanoi vanha puu.

Lapset kiipesiv?t nyt yl?s paadelle istumaan ja panivat k?tens? ristiin, sill? t?m? hetki oli heid?n mielest?ns? varsin juhlallinen. Ja vanha puu aloitti:

"Eli kerran Suomenmaassa mies, jonka nimi oli V?in?m?inen. Vanha h?n jo oli silloin, kun min? tulin h?nt? tuntemaan. Mutta kauniimpaa ukkoa en ole ikin? n?hnyt. H?n oli pitk? ja suora niinkuin minun veljeni, jotka juuri ovat h?nelt? oppineet suorina pysym??n. Muuten h?n oli harteva ja koko h?nen k?yt?ksens? osoitti lujinta vakavuutta. Kaikkein enimmin olen kuitenkin aina ihastellut h?nen kasvojensa muotoa. Jospa olisitte n?hneet h?nen hopeakarvaiset hiuksensa, jotka pitkin? k?h?rin? valuivat alas h?nen hartioillensa! Ja silm?t sitten! mihin ne voisin verrata? -- En taida sanoa, mutta tied?n nimen heille, ja se nimi on rakkaus. -- Paljon oli h?n my?s aikanansa toimittanut. H?n sai aution maamme, hedelm?lliseksi, kaasi itse ensim?isen kasken ja kylvi ensim?iset ohrat. Linnut rupesivat nyt iloisesti laulamaan ja maassa kasvoivat, rehoittivat ruohot, kukat ja marjat niinkuin ihanassa yrttitarhassa ainakin. Yli kaiken on kuitenkin h?nen laulutaitoansa kiitetty, eik? sit? sovi ihmetell?, sill? V?in?m?inen oli jumalattaren poika, joka oli perinyt lahjan taivaallisilta vanhemmiltansa. Vaan sopivata soittokalua h?nen laulutaidolleen ei viel? l?ytynyt Suomessa. V?in?m?inen rupesi sent?hden ajattelemaan, kuinka saisi kanteleen syntym??n, mutta kun ei l?ytynyt sen valmistajaa, rupesi h?n itse kanteleen tekij?ksi."

"Kyll? min? kanteleen tunnen", sanoi Aino. "Semmoinen riippuu sein?ss? vanhan Liisan tuvassa, ja pyh?-aamuina sen ??ni soi niin hele?sti; sill? silloin Liisa laulaa laulujansa Jumalan kunniaksi, niin on is? sanonut". -- "Kyll? mekin sen tunnemme", sanoivat kaikki muut lapset. -- "Hyv?, hyv?", sanoi vanha puu ja jatkoi:

"Mutta voitteko sanoa, mist? V?in?m?inen teki kanteleensa?" -- "Tied?n min? sen", sanoi Matti ja kertoi: "'Kust' on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta. Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista. Kusta kielet kanteletta? Hiuksista Hiien ruunan'. Sen runon opetti mulle Alahovin mamseli, kun min? talvella k?vin koulua h?nen luonansa". -- "Oliko se oikein totta, mink? Matti kertoi kanteleen syntymisest??" kysyiv?t lapset ep?illen. -- "On niin", sanoi vanha puu. "Mutta olkaatte nyt hiljaa, niin puhun teille V?in?m?isen soittajaisista, joita h?n kerran piti, soittaen kanteletta t?ss? meid?n isossa salissamme. Silloin h?n k?vi istumaan samalle paadelle, miss? te nyt istutte ja otti kanteleen k?teens?, asetti sen polvillensa ja alkoi soittaa".

"Ah, me olemme V?in?m?isen konsertti-salissa ja me istumme h?nen paadellansa", kuiskuttivat lapset kesken?ns?.

Vanha puu ei kuullut lasten kuiskuttamista ja sanoi: "V?in?m?isen sormet liikuttivat notkeasti ja taitavasti kanteleen kieli?, soitto tuntui soitannolle, ja kauas yli vuorten ja vesien kaikui nyt sek? soitto ett? laulu. Silloin ei ollut mets?n asujista ket??n, joka ei olisi suurella kiireell? rient?nyt laulajaisiin. Oravat, hirvet, ilvekset, karhut, sudet, kaikki mets?n el?imet kiitiv?t pitkin askelein pitkin kankaita konserttisaliin. Helppo olikin t?ll? kertaa p??st? konserttiin, sill? V?in?m?inen ei vaatinut mit??n p??s?-maksua. Rakkahasti ymp?rillens? katsoen, h?n nyyk?hytti p??t?ns? jokaiselle saliin astuvalle: 'Ole tervetullut ikirunojen iloa ja kanteleen kajahusta kuuntelemaan!' Tuli sinne viel? koko Tapion kansa, ja

"Korkealta kokko lenti, Halki pilvien havukka, Allit aalloilta syvilt?, Joutsenet sulilta soilta; Pieni?kin peipposia, Lintuja livert?vi?, Sirkkuja satalukuisin, Leivoja liki tuhatta Ilmassa ihastelivat Hartioilla haastelivat, Tehess? is?n iloa, Soitellessa V?in?m?isen".

"Vaan ei siin? viel? kaikki n?itten soittajaisten kuuntelijat. Tuli viel? ilman ihanat immet, tuli P?iv?t?r, tuli Kuutar; tuli my?s Ahto, aaltojen kuningas v?kinens?. Kaikkia soitanto liikutti, kaikkein syd?mmet sulivat, ja kyynel kyyneleen per?st? vieri kuuntelijain silmist?. Itse V?in?m?isenkin kauniille kasvoille valui isoja, kirkkaita kyyneleit?, jotka tuosta vieri alas h?nen jalkainsa juureen, sielt? rannalle ja rannalta meren syvyyteen. Siell? ne muuttuivat ihaniksi helmiksi, joita kuninkaat ja ylh?iset sitten ovat k?ytt?neet koristuksina. -- Niin, semmoinen oli V?in?m?inen ja semmoiset h?nen soittajaisensa".

T?h?n vaikeni vanha puu. H?n n?ytti v?h?n v?syneelt?. Rupesi p?iv?kin jo menem??n maillensa. Auringon viimeiset s?teet valaisivat vanhaa puuta, ja lapset n?kiv?t selv?sti, ett? kertoja oli syv?sti liikutettu. He eiv?t tohtineet puhua, mutta syd?mess??n he olivat hyvin kiitolliset vanhan puun kertomuksesta. Olipa niinkuin olisivat tutustuneet V?in?m?isen kanssa. Urho ajatteli: "V?in?m?isen tekoja mielell?ni tekisin", ja Matti arveli: "V?in?m?isen muistan ij?ti", ja Hymy ja Aino kuiskuttivat: "Jos oppisimme kanteletta soittamaan Jumalan kunniaksi!" -- "Menk??mme vanhan Liisan luokse, ehk? h?n meit? neuvoisi", sanoi Hymy. -- "Niin, tehk??mme niin", vastasi Aino. Nyt nousivat kaikki lapset istuimiltansa ja kiittiv?t n?yr?sti vanhaa puuta, joka nyt taas n?ytti tyyneelt? ja iloiselta. "J??k??t hyv?sti", sanoi h?n, "ja muistakaat j?lki?nne rakkaassa majassani!" Lasten silm?t etsiv?t nyt matkakumppaliansa, eik? t?m? ollutkaan kaukana.

-- -- Nukku-Matti havaitsi t?n? y?n? lapsissa muutoksen. Taivaallinen tuli paloi entist? kirkkaammin lasten syd?mmiss?.

Kana, joka hautoi ankanpoikia.

Ei juuri voi sanoa, ett? rouva Sulkat?yht? olisi ollut alusta aikain niin eritt?in viisas. H?n oli kyll? sangen kaunis ja iloinen ja oli kukon, herra Kukeliku'n erityisess? suosiossa, s?televien silmiens?, kiilt?vien sulkiensa ja n?pp?r?n, hiukan ylpe?n, k?yt?ksens? t?hden, joka miellytti kukkoa eritt?in paljon. Mutta vanha rouva Ter?v?nokka, joka asui naapuritalossa, ilmoitti koko kyl?kunnalle, ett? Kukeliku oli tyhmeliini, joka suositteli tuota pient? pintapuolista kanaa, jolla ei ollut v?hint?k??n maailman kokemusta ja joka ei ajatellut mit??n muuta kuin omia kauniita sulkiansa.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet