Read Ebook: The Thing from the Lake by Ingram Eleanor M Eleanor Marie

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1360 lines and 61441 words, and 28 pages

On aamu kaunis! Juhlaista, Oi, niin on ylen hiljaista Kuin autuaitten maassa. Ei leiki ahtolaisetkaan: Y?n tanssi sai ne uupumaan.

Ja yksin olen vesill?. M? siint?vill? seljill? Rinnassa lepo, rauha. My?s mieli, sielu vilvastuu, Ja syd?n synkk? kirkastuu.

Ja min? soudan. Kohoaa Jo aurinkokin: alun saa Uus' p?iv?, uusi elo. Nyt luonto her?? unestaan, P??n nostaa kukka umpustaan.

Mi helke! Linnut livert??, Ne aamuvirtt? visert?? Niin raikkaaan riemullista. Sain min? pyydysteni luo, Mut tokko saalista ne suo?

Kas, haukia on koukuissa, Ja kirjavanaan verkoissa On veden karjaa muuta. Kai kontin t?ysi niit? on -- Ol' onni mulla verraton.

Ma kotihini soutelen Ja ilomiell? laulelen Maan t?m?n ihanuutta. -- Kun p?iv? taaskin l?nteen k?y, Ei pyydyksi? maalla n?y.

Ja verratont' on kalastaa --; Se mielen, sielun puhdistaa, Tuo luonto lumoava -- Ja kun vaan kulta mulla ois, H?n keitt?? sitten kalat vois.

Leivon laulu ja variksen.

Saa kaiho synkk? syd?meen Ja tuntuu katkeralta, Kun leivo l?htee matkalleen Pois Pohjan taivaan alta.

Ja laulupuulle varis j?? Ja laisia sen muita, Kun muutkin kylm?st' enn?tt?? Ne, jotk' on sulosuita.

Miss' ?sken kukat vihannoi, Maa onpi siin? musta; Miss' ?sken laulu leivon soi, Siin' on nyt raakutusta.

Mut lintuhan on variskin! Se miks' ei laula kanssa, Niin ett? s?vel sointuisin Ois sill?i laulussansa?

On varis leip?huolissaan, Ei nousta voi se maasta -- Ja siks' ei silt? laulustaan My?s poistu mainen saasta.

Vaan leivo liit?? siint?v??n, Miss' on vaan ihanteita, Ja niist? punoo s?velm??n Se soinnun-s?veleit?.

Viatonta.

Siit' aina mua moitit, kunnon veikko, Kun ajan kysymyksiin puutu en, Ja minut tuomitset, ett' olen heikko Ja sanot menneen multa miehuuden. N?in pauhattuas, vaadit t?ytt? suuta Mun elon kurjuudesta huutamaan, Niin ett? vihlois lihaa ynn? luuta Jo saatanankin sit? kuullessaan.

Ja siit?, ett? aikakaus on musta Ja turmeltunut l?pikotaisin, Ja vapauskin k?rsii ahdistusta, Kun sidotaan se s??nn?in solmivin. Ja siit? my?skin, ett? turmeltunna On ihmiskunta, k?sket r??kym??n Ja kuolonuneens' ett' on uupununna, Niin ettei her?nne siit' ensink??n.

Voi veikko kulta! Kyll? ilman alla On tilaa kirkua jos vaikka kuin, Mut mik??n parane ei huutamalla -- Jos huutaisikin vaikka avosuin... Mun mielen' ??nett? on olla my?t? Ja koettaa jos mit? tehd? voin Ja avuks' olla, miss' on tosity?t? Ja ty?t? miss' ei melakoida noin.

M? heikko olen -- enh?n sit? kiell? -- Jos ratast' ajan rupeen hoitamaan, Ja huudoillani oisin ehk? tiell?, Kun saatetahan sit? liikuntaan -- Siks' aikakauden py?r? vauhdissansa Se k?dest' olkoon ijankaikkisen, Mun kiit?iss??n kun vie se mukanansa, Niin laulan valon voitost' iloiten.

Tuska viel' on rinnassain.

Lamput loistaa, valot v?lkk??, Soitto kaikuu kiihke??n. Hurmattuina nuoret kaikki Rient?? tanssin py?rill??n.

Mun vaan piti nurkkaan j??d?, Riemuhun en menn? voi, Kuulla, n?hd?k??n en k?rsi -- Pakotus on p??ss?n', oi!

Hetkeks' tanssi taukoaapi, Nuoret istuu paikoilleen Kohta uudest' alkaaksensa, Kattoon ilon nostaakseen.

Silloin vaivastani virkin -- Sen kun impi kuulla saa, Liitelev?n tuulen lailla Huoneesta h?n lehahtaa.

Palaa takaisin h?n kohta L??kepullo k?dess??n, Rusop?in? hohtaa posket, Silm?t luovat s?ihky??n.

Tippaa tuosta sokerille Tiputtaa h?n kymmenen, ja sen nauttia mun k?ski Sulosuinen hymyten.

Tanssissa jo nuoret taasen Kiihke?sti karkelee. Min? ilokseni tunnen, Ett? vaiva pakenee.

Kohta p??n' on aivan terve, L??ke tuskan kauas vei, Suonet sykki niinkuin ennen, Pakotusta tunnu ei.

Astun tuonne immen luokse L??kkehest? kiitt?m??n: K?tt? puristan -- ja sitten Vierell' istumahan j??n.

Ilta kului loppuun asti -- Ja se tuskin huomattiin, Ett? nyt jo kaikkialla Hyv?sti? heiteltiin.

Poistuin min?kin. Ja tiell? Kummastuin ma menness?in: Aivan askelt' ottamatta Seisomass' oon allap?in.

Syd?mell' on k?si mulla, Mut en tied? laisinkaan, Milloin siell? tuska moinen Ruvennut on riehumaan.

Poveani ahdistaapi, Rinta, luulen, halkeaa -- Tunne katkera ja hell? Polttavasti pakottaa.

Ah, jo tied?n! Vaiva p??st? -- Painunut on syd?meen... Mink?st?hden min? ?sken Istuin h?nen -- vierelleen!

Siin? seisoin yksin y?ss?... "Oi, jos impi t?ss? ois, L??kett' ehk? saada voisin. Vaiva t??kin menis' pois..."

Niin m? toivoin. Vaan ei siin? Kukaan kuullut toivettain, Eik? sittenk??n, vaikk' yh? Tuska viel' on rinnassain...

Kun you did not know that?"

A sigh stirred the silence, blending with the ceaseless whisper of the rain that had recommenced through the night. The braid did not move in my right hand, nor did the blade touching my left.

"Speak!" I begged, with an abrupt urgency that surprised myself. "You are the invader. Why? What would you have from me? If I am to let you go, at least speak to me, first! This is--uncanny."

"There is magic in the third time of asking," came a breathed, just audible whisper. "Yet, be warned; call not to you that which you may neither hold nor forbid."

"You fancy you hold me? It is not you who are master of this moment, but I who am its mistress."

Her voice had gained in strength; a soft voice, yet not weak, used with a delicate deliberation that gave her speech the effect of being a caprice of her own rather than a result of my compulsion. Yet, I thought, she must be crouched or kneeling beside me, on the floor, held like the Lady of the Beautiful Tresses.

"Still, I doubt if you have the disposition to use your advantage," I began.

"You mean, the cruelty," she corrected me.

"I am from New York," I smiled. "Let me say, the nerve. If you pressed that knife, I might bleed to death, you know."

"Would you hear a story of a woman of my house, and her anger, before you doubt too far?"

"Tell me," I consented; and smiled in the darkness at the transparent plan to distract my attention from that imprisoned braid.

She was silent for so long that I fancied the plan abandoned, perhaps for lack of a tale to tell. Then her voice leaped suddenly out of the blackness that closed us in, speaking always in muted tones, but with a strange, impassioned urgency and force that startled like a cry. The words hurried upon one another like breaking surf.

"See! See! The fire leaps in the chimney; it breathes sparks like a dreadful beast--it is hungry; its red tongues lick for that which they may not yet have. Already its breath is hot upon the wax image on the hearth. But the image is round of limb and sound. Yes, though it is but toy-large, it is perfect and firm! See how it stands in the red shine: the image of a man, cunningly made to show his stalwartness and strength and bravery of velvet and lace! The image of a great man, surely; one high in place and power. One above fear and beyond the reach of hate!

"The woman sits in her low chair, behind the image. The fire-shine is bright in her eyes and in her hair. On either side her hair flows down to the floor; her eyes look on the image and are dreadfully glad. Ha, was not Beauty the lure, and shall it not be the vengeance?

"The nine lamps have been lighted! The feathers have been laid in a circle! The spell has been spoken; the spell of Hai, son of Set, first man to slay man by the Dark Art!

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet