Read Ebook: The American Credo A Contribution Toward the Interpretation of the National Mind by Mencken H L Henry Louis Nathan George Jean

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1062 lines and 27804 words, and 22 pages

Syyskuun 30 p:n? 1710.

Nyt taas olen keitt?nyt kauniin sopan, kun aloin kirjett?ni kirjoittaa koko arkille enk? en?? voi siit? luopua. En tied?, miellytt??k? t?m? p?iv?kirjan muoto teit?; luultavasti se on niin yksinkertainen, etten viitsisi sit? lukeakaan; mutta ehk? MD mielell??n tahtovat tiet??, miten Presto loitolla heist? viett?? el?m??ns?. Aloitan uuden kirjeeni aina samana p?iv?n?, kun olen toisen lopettanut. On hauskaa kuulla, millaista surkeata r?hin?? whigit pit?v?t minun raakuuksistani; mutta min? en siit? v?lit?. Minulle on kerrottu, ett? Harvey jo on tyytym?t?n, sill? h?nt? kohdellaan pahoin, koska h?n ei ole kylliksi whig-mielinen, ja min? luulen, ett? t?st? on hy?ty? minulle h?nen silmiss??n. Toryt sanovat peitetyin lausein, ett? min? voisin onneni rakentaa, jos tahtoisin; min? en ymm?rr? heit?, tai oikeammin sanoen ymm?rr?n liiankin hyvin.

Lokakuun 7 p:n?. Olen utelias n?kem??n, milloin t?m? kirje tulee valmiiksi; tiistaina sen t?ytyy l?hte? matkalle, se on varmaa, ja jos min? sit? ennen saan kirjeen MD:lt?, niin en vastaa siihen, sekin on varmaa. Nyt on varhainen aamu, enk? saanut papereitani mr. Harleylle eilisiltana valmiiksi; sill? tiet?k??, ett? Presto oli uninen ja teki kirjoitusvirheit? ja mustetahroja. Todellakin kaunis toimi n?in kylm?n? aamuna kirjoittaa niin nuorille tyt?ille, ja viel? sen lis?ksi aivan murkinoimatta. No niin, min? toivotan teille hyv?? huomenta, te veitikat, ja lasken t?m?n kirjeen syrj??n ryhty?kseni ty?h?ni.

Lontoo, tammikuun 6 p:n? 1711.

Eilisiltana, kun Patrick oli jo mennyt levolle, tahdoin saada viel? muutaman hiilen kamiiniin ja l?ysin er??st? komerosta kottaraisen, jonka h?n oli ostanut vied?kseen sen Dingleyhiin; se maksoi h?nelle sixpencen ja on kesy kuin murmeli. Min? luulen, ettei se tied?k??n olevansa lintu; se istuu siin?, minne sen panee istumaan, eik? n?yt? tuntevan pelkoa eik? toivoa; min? luulen sen viikon kuluessa kuolevan ik?v??n. Patrick kysyi neuvoani, ennenkuin h?n sen osti. Oikeuden ja kohtuuden mukaan min? huomautin h?nelle summan suuruutta ja h?nen aikeensa mahdottomuutta, sanoin h?nelle, ett? el?int? ei mitenk??n saa kuljetetuksi meren yli; h?n ei tahtonut neuvoani seurata ja saa nyt sit? katkerasti katua. T?n? aamuna on vuoteessa hyvin kylm? ja min? luulen valkean r?iskyv?n toisessa huoneessa, jota te sanotte ruokasaliksi. Toivoakseni on kaunis ilma, antakaa minun sen vuoksi nousta vuoteelta. Ettek? p??st?, senkin veitikat!

Lontoo, tammikuun 16 p:n? 1711.

Toden totta, tytt?set, l?hetin kirjeeni n:o 13 saamatta MD:lt? vastauksen siruakaan. Toimikaa sen mukaan. Eik? Presto suinkaan ole vihoissaan, ei hitustakaan, mutta h?n alkaa olla huolissaan, kun huomisp?iv?n Irlannin-posti saapuu eik? h?n n?e MD:n siroa k?sialaa St. Jamesin kahvilan anniskelup?yd?n lasikaapissa, jossa kahvilassa Presto k?y ainoastaan etsim?ss? teid?n kirjeit?nne. Presto on t?st? l?hin -- jumala h?nt? varjelkoon! -- joka ilta kello kuudesta alkaen kotona siksi, kunnes on aika menn? levolle, ja t?ll? hetkell? on h?nell? niin v?h?n huvituksia ja seuraa kuin ei kell?k??n muulla koko maailmassa, vaikkakin h?n nauttii koko ministerist?n suurta suosiota. Ja niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, antaisi Presto vaikka mit? siit? haihtuvasta onnesta, ett? saisi kirjeen silloin t?ll?in rakkailta MD:lt?. Sen odottaminen tuottaa minulle iloa, ja ellei kirje saavu, niin lohdutan itse?ni sill?, ett? odottaessani olen ollut onnellinen. Niin, se on totta, ja kun kirjoitan MD:lle, niin olen silloinkin onnellinen. Minusta tuntuu silloin aivan silt?, kuin olisitte t??ll? ja kertoisin teille, miss? olen ollut. No, sanotte, tulkaahan Presto t?nne ja kertokaa, miss? olette t?n??n ollut. Ja min? vastaan: Ford ja min? k?vimme mr. Lewiksen ja mr. Priorin luona, ja Prior lahjoitti minulle kauniin Plautuksen. Ja sitten tahtoi Ford minua asuntoonsa sy?m??n, mutta minun ei tehnyt yht??n mieleni, ja sen vuoksi s?in h?nen kanssaan er??ss? ravintolassa, jota en ole viitt? kertaa tehnyt t??ll? ollessani, ja sitten tulin vihdoin kotia k?yty?ni sir Andrew Fountainin ?idin ja sisaren luona, ja sir Andrew Fountain tointuu taudistaan, vaikkakin hitaasti.

Ain selv?p?isn? noustakseen Saa varhain k?yd? vuoteeseen. En neuvomasta tahdo laata: Jo kymmenelt? pit?? maata.

Laracor, hein?kuun 8 p:n? 1713.

Olin ainoastaan kaksi viikkoa Dublinissa ja olin koko ajan hyvin sairaana; en vastannut ainoaankaan niist? sadoista k?ynneist?, joita muut tekiv?t luokseni, mutta kaikki tulivat tuomiorovastin eik? ainoakaan tohtorin luo. Vihaan Dublinin muistoa ja minua miellytt?? enemm?n kentt?vuode ja h?yl??m?t?n permanto kuin tuo suuri talo, jonka sanotaan kuuluvan minulle. Englannista l?htiess?ni selitin teille tahtovani unohtaa kaiken sik?l?isen ja kirjoittaa niin harvoin kuin mahdollista. Olin aikonut panna toimeen oikean kirjekiertokulun yst?vieni kesken; mutta terveyteni esti minua siit?. Aijoin Irlannissa ollessani viett?? suurimman osan t?ss? majassa, jossa t?m?n kirjoitan; enk? l?hde kuningaskunnasta ennenkuin minua l?hetet??n noutamaan, enk? koskaan tahdo en?? n?hd? Englantia. Palattuani luulin alussa kuolevani alakuloisuuteen, olin tavattoman synk?ll? tuulella joutuessani seurael?m??n; mutta muistot alkoivat kalveta ja haihtua usvaksi. K?velytieni virran rannalla on hyvin kaunis; kanava komeilee kauneudessaan ja n?en lohien siin? hyppelev?n. T?ll? hetkell? en tied? mit??n Dublinista. Mutta mr. Ford on hyvin rakastettava ja kirjoittaa minulle tavan takaa kaikesta, mit? tapahtuu. Huomaan, ett? tekin olette hyv? politikoitsija, ja sanon sen vuoksi teille sen verran, ett? uskon lukemanne kirjoituksen, jos se olisi julkaistu heti rauhan j?lkeen, voineen s??st?? ministerist?lt? sen, mit? sittemmin on tapahtunut; mutta min? sovin nyky??n paremmin kastelemaan niittyj? ja leikkaamaan pensasaitoja kuin sekaantumaan valtioasioihin. Minun t?ytyy k?ske? muuatta ty?miest? ajamaan lehm?t pois saareltani ja panemaan kaivannon uuteen kuntoon, ja t?m? puuha sopii paremmin maalaispapille kuin kukistaa puolueita ja taistella niit? vastaan. Minun t?ytyy menn? nauttimaan kitker?? juomaa parantaakseni p??ni, joka on tullut aivan sairaaksi yleis?n juottamista juomista. Menk?? siis herttuoittenne ja herttuattarienne luo ja j?tt?k?? minut kunnianarvoisten Bumfordin ja Patrick Dolanin seuraan. Voikaa hyvin!

Yl?-Letcombe, Wantagen luona, Berkshire, kes?kuun 8 p:n? 1714.

Minulla ei ole paljoakaan uutta t??lt? kerrottavaa; Lontoosta l?ht?ni j?lkeen en ole saanut kelt??n kirjett?, ja siit? olen ollut hyvin iloinen; mutta totta puhuen en luule j??v?ni t?nne niin pitk?ksi aikaa kuin alussa aijoin. Asun er??n pastorin talossa, jota syd?mest?ni rakastan; mutta h?n on niin perin synkk?mielinen ja mietiskelev?inen, joka johtuu osaksi h?nen omasta luonteestaan, osaksi yksin?isyydest?, ett? piankin h?nen hassutuksensa tarttuvat minuun. En tahdo, ett? h?n minun t?hteni muuttaa mit??n elintavoistaan; me sy?mme sen vuoksi p?iv?llist? kahdentoista ja yhden v?lill?. Kello kahdeksalta sy?mme voileip?? ja juomme lasin olutta ja kello kymmenen menn??n vuoteeseen. Viini on aivan vierasta t?ss? talossa, lukuunottamatta sit? v?h??, mink? h?nelle l?hetin, ja meill? on sit? joka p?iv? ruukullinen edess?mme. H?nen vaimonsa on koko t?m?n kuukauden ajan ollut kahdenkymmenen penikulman p??ss? is?ns? luona ja palaa vasta kymmenen p?iv?n p??st?. En ole h?nt? viel? n?hnyt, ja ehk? talo tulee entist??n ik?v?mm?ksi h?nen palattuaan. Luen koko p?iv?n tai k?yn k?velem?ss? enk? puhu kolmeen p?iv??n niin monta sanaa kuin nyt olen kirjoittanut; lyhyesti sanoen, mieleni tekee palata Irlantiin, ellen viel? mielly t?h?n el?m??n, joka joka suhteessa on niin erilainen kuin se, mihin t?h?n asti olen tottunut. T?m? on ensim?inen tavu, mink? olen kellek??n kirjoittanut sen j?lkeen, kun te viimeksi minut n?itte. Mielell?ni kuulen teist? jotain, en sen vuoksi, ett? olette lontoolainen, vaan siksi, ett? olette yst?v?ni; sill? v?lit?n v?h?t kaikista uutisista enk? t?nne tultuani ole ainoatakaan kuullut. Vaikka t?m? talo olisi kymment? kertaa ik?v?mpi kuin se on, niin ei mik??n saa minua t??lt? l?htem??n kaupunkiin niin kauan kuin olot ovat siell? yht? ik?v?t kuin l?htiess?ni. Maksan viikossa ruuastani guinean ja saan sy?d?kseni mit? haluan.

Elokuun 12 p:n? 1714.

Kirjeenne sain viime postissa ja ennenkuin te enn?t?tte minulle toisen l?hett??, olen l?htenyt Irlantiin. Minun t?ytyy menn? tekem??n virkavalani, jota pikemmin sit? parempi. Jos samaan aikaan olette Irlannissa kuin min?kin, niin on minulla hyvin harvoin tilaisuus n?hd? teit?. Tuskin on olemassa ainoatakaan paikkaa, jossa olisi aivan vapaa, mutta siell? tiet?? viikon kuluessa koko kaupunki kaiken ja suurentaa sen satakertaisesti. N?iden ankarien lakien alle t?ytyy taipua; mutta ehk? voimme talven kuluessa tavata toisemme Lontoossa tai, ellei se k?y laatuun, j?tt?? kaikki kohtalon huostaan, joka niin harvoin toimii meid?n tarpeittemme ja toivojemme mukaan. Kaiken t?m?n sanon t?ydellisen yst?vyyden ja kunnioituksen tunteella, joka minulla on teit? kohtaan. Maansuru on tehnyt tyhj?ksi kaikki yritykseni ja herpaissut sieluni voiman. Kaikkivaltias jumala olkoon teid?n kanssanne. Toivottavasti olen jonakin p?iv?n?, sen j?lkeen kuin olette t?m?n kirjeeni saanut, istumassa hevosen sel?ss?. En miljoonastakaan voi vastata kysymyksiinne ja ainoastaan vastenmielisesti ajattelen niit?. Voikaa hyvin.

Dublin, 1714.

Ennen teill? oli periaatteena tehd? se, mink? pid?tte oikeana v?litt?m?tt? ihmisten puheista. Toivoisin teid?n sit? noudattavan viel?kin. Sanokaahan, mit? pahaa siin? on, ett? k?ytte onnettoman tyt?n luona ja neuvoillanne h?nt? tuette? Min? en l?yd? siit? mit??n pahaa. Teid?n t?ytyy tiet??, ett? suuttumuksenne tekee el?m?ni siet?m?tt?m?ksi. Olette opettanut minua kaikkea arvostelemaan ja nyt j?t?tte minut kurjan yksin?ni. Pyyd?n, ett?, koska ette muuta voi tehd?, viel? kerran osottaudutte auttavaksi yst?v?ksi, joka ennen olitte siihen asti, kunnes olen p??ssyt n?ist? vaikeuksista.

Toivotte minun rauhoittuvan, jolloin k?ytte luonani niin usein kuin voitte. Parempi olisi ollut, jos olisitte sanonut: niin usein kuin voitte itsenne siihen pakoittaa tai kun muistatte minunlaiseni tyt?n olevan maailmassa. Jos te eteenkinp?in kohtelette minua sill? tavoin kuin nyt, niin en kauaakaan h?iritse teit?. Mahdotonta on kuvaillakaan, mit? olen k?rsinyt siit? asti, kun viimeksi n?imme toisemme. Olen vakuutettu siit?, ett? olisin kest?nyt mieluummin kidutuksen kuin nuo surmaavat, surmaavat sananne. Jo monta kertaa olen p??tt?nyt kuolla; mutta n?m?t p??t?kset eiv?t -- teid?n onneksenne -- kest? kauaa. Sill? ihmisluonteessa on jotain, joka pakoittaa h?net etsim??n lohdutusta t??ll? maan p??ll?. Minun t?ytyy totella t?t? vaistoa ja pyyd?n sen vuoksi teit? k?ym??n luonani ja puhelemaan yst?v?llisesti minun kanssani, sill? olen varma siit?, ettette tuomitsisi ket??n kantamaan sit?, mit? min? olen saanut k?rsi?, jos vain tuntisitte tuskieni m??r?n. Kirjoitan t?m?n teille sen vuoksi, etten voisi sit? teille sanoa, vaikka kohtaisimmekin toisemme. Sill? kun alan valittaa, suututte ja katseenne on silloin niin peloittava, ett? mykistyn. Jospa tuntisitte niin paljon osanottoa minua kohtaan, ett? n?m?t valitukset liikuttaisivat syd?nt?nne! Kirjoitan niin v?h?n kuin suinkin voin; jospa tiet?isitte, mit? kaikkea olen ajatellut, niin antaisitte minulle anteeksi ja uskoisitte, ett? minun t?ytyy aivan ehdottomasti sanoa t?m? teille.

Selbridge, 1720.

Uskokaa, ett? olen hyvin pahoillani, kun j?lleen t?ytyy teit? valituksillani vaivata, koska tunnen hyv?n syd?menne ja tied?n, ettette voi n?hd? kenenk??n k?rsiv?n tulematta siit? liikutetuksi. Mutta mill? min? voin sit? vastustaa? Minun t?ytyy joko kevent?? syd?meni raskasta taakkaa ja kertoa teille kaikki huoleni tai vaipua sanomattoman murheen valtaan, mik? minuun on tullut sen j?lkeen, kun n?en teid?n selitt?m?tt?m?ll? tavalla ly?v?n minut laimin, ja koko t?n? aikana olen saanut teilt? ainoastaan yhden kirjeen ja pienen kirjelipun, jossa oli anteeksipyynt?. Oi, oletteko minut unohtanut? Te koetatte kylm?kiskoisuudella karkoittaa minut luotanne. En voi sen vuoksi teit? soimata; sill? syv?st? alakuloisuudestani ja suuresta sieluni ristiriitaisuudesta huolimatta tied?n, ett? min? olen antanut teille aihetta tuskallisiin mietiskelyihin. En voi teit? kuitenkaan auttaa, mutta voin t?ss? teille selitt??, etteiv?t mitk??n ponnistukset, mik??n aika, mik??n satunnainen tapaus voi koskaan heikontaa sit? suunnatonta intohimoa, jota tunnen -- kohtaan. K?ytt?k?? vaikka ??rimm?isi? pakkokeinoja minun intohimoani vastaan, l?hett?k?? minut vaikka maailman ??reen: niin ette kuitenkaan voi karkoittaa niit? lumoavia ajatuksia, jotka aina pysyv?t minulle uskollisina, niin kauan kuin s?ilyt?n muistamisen kyvyn. Rakkauteni ei rajoitu yksinomaan sieluuni; tuskin on ruumiissani ainoatakaan atomia, joka ei olisi t?ynn? teit?. Elk?? sen vuoksi lohduttako itse?nne sill? petollisella unelmalla, ett? mik??n ero voisi muuttaa mielipiteit?ni; sill? kesken syvint? vaitioloakin tunnen kuolettavan levottomuuden itsess?ni ja samalla kertaa rakkaus ja tuska raatelevat syd?nt?ni. Sanokaa jumalan t?hden, mik? on saanut aikaan t?m?n kummallisen muutoksen, jonka olen teiss? huomannut jo jonkun aikaa? Jos teiss? viel? on j??nn?sk??n s??li? minua kohtaan, niin sanotte sen minulle varovaisesti. Ei, elk?? sanoko sit? minulle sittenk??n, se voisi surmata minut. Elk??k? antako minun en?? el?? el?m??, joka muistuttaa hidasta kuolemaa, sill? onhan se ainoa laji el?m??, jota saatan viett??, jos olette kadottanut jotain hell?st? rakkaudestanne minua kohtaan.

Osa kirjeest? vuodelta 1720.

Onko mahdollista, ett? taas tahdotte tehd? sen, josta aivan ?skett?in varoitin teit?? Te arvelette minun laskeneen leikki? sanoessani ?skett?in, ett? kirjeill?ni kidutan teid?t kuoliaaksi. Viel? kerran neuvon teit?, jos rauhanne on teille jonkin arvoista, kiireesti muuttamaan menettelynne, sill? vakuutan teille, ett? minulla on siksi tulinen luonne, etten tyydy t?llaiseen kohteluun. Rakastan avomielisyytt? ennen kaikkea muuta ja sanon sen vuoksi teille panevani maan ja taivaan liikkeelle saadakseni vaatimukseni teid?n suhteenne t?yt?nt??n, ja ellei t?st? ole apua, niin olen p??tt?nyt tarttua mustimpiin keinoihin, joiden sanotaan aina auttavan. Nyt n?ette mihin ik?v??n asemaan saatatte sek? itsenne ett? minut. Ajatelkaa asiaa rauhallisesti; eik? ole parempi tulla vapaaehtoisesti kuin v?kipakolla, ja mahdollisesti viel? sellaisena aikana, jolloin haudotte mit? suloisimpia unelmia? Sill? kun kerran johonkin ryhdyn, niin en tee sit? puolinaisesti.

Jos te sill? tavoin jatkatte kirjoittamistanne, niin tulen harvemmin kuin ennen, jotten kadottaisi sit? nautintoa, mink? kirjeittenne saaminen minulle tuottaa, sill? ihmettelem?tt? en voi n?hd?, miten pikku tytt?, joka ei osaa lukea, taitaa niin hyvin kirjoittaa. Te erehdytte t?ydellisesti; l?hett?k?? minulle kirje, jonka p??llekirjoitus ei ole teid?n k?sialaanne, ja min? voin ly?d? vetoa siit? kruunun, etten sit? lue. Mutta leikki sikseen, sadoista eri syist? pid?n sopimattomana tehd? teid?n talostanne itselleni jotain s??nn?llist? oleskelupaikkaa. Tietysti min? tulen niin usein kuin s??dyllisyys sen my?nt??; mutta heikko terveyteni ja alinomainen huono ilma kielt?v?t minua aamup?iv?ll? l?htem?st? ulos, ja iltap?iv?ni kuluvat niin, etten sit? itsek??n tied?, ja olen joutunut paitsi teid?n kanssanne viel? tusinan yst?v?ni kanssa riitaan siit?, etten k?y heid?n luonaan. Sit?paitsi ei teid?n tarvitse ryhty? muuhun mustaan keinoon kuin musteeseenne. Vahinko kyll? eiv?t silm?nne ole mustat, muuten olisin sanonut samaa teillekin. Mutta olettehan hyv? haltijatar ettek? voi saada mit??n pahaa aikaan. Jos te olette siirt?nyt taikavoimanne mustaan harsoonne, niin uhmailen teit? er??st? m??r?tyst? syyst?; arvatkaahan mist?! Voikaa hyvin!

Sain kirjeenne lauantai-iltana, jolloin luonani oli pieni seura koolla, ja jouduin sen johdosta niin h?milleni, etten tiet?nyt, mit? sen johdosta oli teht?v?. T?n? aamuna sanoi muuan vaimo, joka k?y minun ostoksillani, kuulleensa minun rakastuneen er??seen nuoreen tytt??n -- h?n mainitsi nimenne ja samalla kertoi joukon yksityisseikkoja, ett? pikku -- ja min? k?ymme h?nen luonaan, ett? arkkipiispa tekee samoin, ett? olette hyvin ?lyk?s j.n.e. Olen aina pel?nnyt t?m?n kurjan pes?n pahoja kieli? ja olen sen teille sanonutkin. T?m? oli syyn?, miksi jo aikoja sitten ilmoitin k?yv?ni harvemmin luonanne, niin kauan kuin olette Irlannissa, ja minun t?ytyy pyyt?? teit? olemaan j?rkev?, ellen vastaisuudessa voi k?yd? luonanne niin usein ja niin huomattavalla tavalla kuin ennen. Viikon lopulla, jos on mahdollista, tulen puhelemaan kanssanne. Ihmisel?m?ss? on tapauksia, joita ei voi v?ltt?? ja joihin on mukauduttava; jos on varovainen, niin pahat kielet kyll? itsest??n vaikenevat.

Selbridge, 1720.

Lokakuun 15 p:n? 1720.

Ensim?isen? vapaana hetken? istun kirjoittamaan teille, ja taivas tiet??, milloin tarjoutuu sopiva tilaisuus l?hett?? t?m? kirje; koko aamup?iv?n k?y luonani ik?vystytt?vi? vieraita, jotka jokainen j?rkev? ja kunniallinen mies pudistaisi p??lt??n, jos se vain k?visi p?ins?; iltap?iv?ll? menen k?velem??n karkoittaakseni kaikki tyhm?t houreet niin hyvin kuin voin. Ellen sen vuoksi ole niin ahkera kirjeitten kirjoittaja kuin te tahtoisitte, niin ei teid?n heti sen vuoksi tarvitse ruveta minua soimaamaan ja komentelemaan, vaan t?ytyisi teid?n ymm?rt?? asemani ja varmasti luottaa siihen, ett? s?ilyt?n saman yst?v?llisen tunteen ja kunnioituksen teit? kohtaan kuin olen aina vakuuttanut tuntevani ja tulen sen pit?m??n, sill? te ansaitsette parhaimman, mit? teille voi antaa, jos yh? tutkitte ja kehit?tte niit? lahjoja, jotka luonto on teille antanut. Teid?n tulee meid?n molempien t?hden olla niin iloinen kuin voitte, lukea hauskoja kirjoja, jotka saattavat teid?t nauramaan, eik? miettiv?isen? istua p?? kyyn?rp?iden nojassa tuolilla lieden ??ress?. Ep?ilem?tt? ratsastaminen tekisi Mobkielle parempaa kuin kaikki muu, lukuunottamatta kauniita p?ivi? ja l?mpimi? vaatteita, ja samoin on teid?nkin laitanne. Min? olen jo liikunnon puutteessa saanut p??ns?ryn t?ss? kirotussa kaupungissa. Toivoisin kanssanne voivani k?vell? viisikymment? kertaa puutarhanne ymp?ri ja sitten juoda kanssanne kahvia. Olin eilisillan kymmenen kahdentoista henkil?n seurassa ja olin v?synyt kuin koira. Jokainen k?y lopulta vastenmieliseksi ja siet?m?tt?m?ksi, tai min? tulen ?re?ksi ja oikulliseksi, joka on sama asia. Keskustellaan etel?merest?, kuningaskunnan sortumisesta ja rahanpuutteesta.

Gallstown Kinnegadin luona, hein?k. 5 p:n? 1722.

Ei ollut sopivaa ja tuskin mahdollistakaan kirjoittaa teille, vaikka minulla olikin kova halu siihen, kun ajattelin sit? mielialaa, johon teid?t viime kerralla j?tin; mutta toivon teid?n olevan nyt paremmalla tuulella. Minun t?ytyy kehoittamalla kehoittaa teit? ajattelemaan enemm?n terveytt?nne, k?ym??n seurapiireiss? ja liikuskelemaan ulkona; muuten saatte keuhkotaudin, joka on kamalin ja vaivalloisin tauti mik? voi olla ja jolle eiv?t mitk??n el?m?n suloisuudet voi tarjota korvausta. Cadenus vakuuttaa minulle, ett? h?n yh? viel? kunnioittaa ja rakastaa teit? enemm?n kuin mit??n muuta maailmassa ja ett? h?n tulee sen tekem??n el?m?ns? loppuun asti; samalla h?n pyyt??, ettette tekisi itse?nne ja h?nt? onnettomaksi turhilla kuvitteluilla. Kaikkien aikojen viisain mies on selitt?nyt, ett? suurin viisaus on k?ytt?? jokaista hetke? hyv?kseen ja muodostaa jokainen viattominkin teko nautinnokseen. Jospa tiet?isitte, kuinka saan taistella tullakseni hiukankaan terveeksi ja mit? tuskia tunnen ratsastaessani ja k?velless?ni, ja miten minun t?ytyy pid?tt?yty? kaikesta siit?, mik? maistuu hyv?lt?, niin pit?isitte v?h?p?t?isen? seikkana silloin t?ll?in nousta vaunuihin ja keskustella narrien ja h?vytt?mien kanssa v?ltt??ksenne keuhkotautia ja sairautta. Menett?ess?nne terveytenne katoo teilt? kaikki kahvinjuonnin nautinto, ja tulette niin huonoksi, ett? teill? ei ole mit??n el?m?nrohkeutta. Min? pyyd?n, kirjoittakaa minulle ilman moitetta ja valituksia; muuten saa Cadenus sen tiet??, ja silloin h?n taas rankaisee teit?. Mink? arvoinen on maailma, ellei siin? el? sill? tapaa kuin viisaus ja kohtalo sen suinkin sallivat! Mielest?ni on se p?iv? p?iv?lt? typer?mpi ja tyhjempi, ja kuitenkin mukaudun siihen saadakseni sielunrauhani. Min? istutan t??ll? paljon ja kaivelen ojia muiden hyv?ksi, aivan kuin tekisin itseni t?hden; tyytyv?isyydell? ajattelen poissaolevia yst?vi?ni ja toivon ne onnellisina n?kev?ni ja olevani onnellinen heid?n kanssaan. Menettelisittek? te, jolla on niin paljon j?rke? ja kunniantuntoa toisin tehd?ksenne Cadin -- ja itsenne onnettomaksi? J?rjest?k?? asianne ja j?tt?k?? t?m? onneton saari, silloin muodostuu olonne paremmaksi kuin uskottekaan. Minun t?ytyy lopettaa sill? minua kutsutaan. Mais soyez assur?e, que jamais personne au monde n'a ?t? aim?e, honor?e, estim?e, ador?e par votre ami que vous . En ole juonut kahvia sen j?lkeen kuin teid?t j?tin, enk? aijokaan sit? tehd?, ennenkuin n?en teid?t j?lleen; paitsi teid?n kahvianne ei minun arvosteluni mukaan ole mik??n muu kahvi juomisen arvoista. Voikaa hyvin!

Loughgall, Armaghin kreivikunta, hein?kuun 13 p:n? 1722.

Kuvauksenne k?ynnist?nne ja tuosta naisesta ovat minua suuresti huvittaneet. N?en joka p?iv? paljon hullutuksia molempien sukupuolien v?lill?, eik? siit? kuitenkaan tule loppua, sill? ihmiset odottavat siit? hupia itselleen. Pahinta meiss? kummassakin on se, ett? meit? on niin vaikea tyydytt??, ja emmek?h?n itse ole siihen syyp?it?; ainakin luulen, ett? meill? kummallakin on sama syy siihen. Er??ss? suhteessa eroan kuitenkin teist?, nimitt?in siin?, etten alinomaa riitele parhaitten yst?vieni kanssa. Luullakseni on kirjeess?nne ainakin kymmenen kiukkuista kohtaa, ja jokainen niist? riitt?? h?vitt?m??n kahden p?iv?n ratsastuksen ja k?velemisen seuraukset. Er??ss? suhteessa me eroamme viel? ihmeellisemm?ll? tavalla: min? pakenen keuhkotautia maailman ??reen asti, te juoksette omalta tielt?nne pois sit? etsim??n. Ruma ilma on varmaankin pid?tt?nyt teit? paljon niist? huvituksista, jotka maatalonne muuten teille tarjoo, ja pakoittanut teid?t olemaan huoneessanne, jossa vain istutte ja mietiskelette. Min? k?ytin aikaani lukemalla en muistakaan kuinka monta hupaista historiakirjaa ja matkakertomusta. Toivon, ett? ostaisitte hevosen, pit?isitte aina kaksi palvelijaa k?ytett?v?n?nne ja k?visitte naapureittenne luona; jota pahempia he ovat, sit? parempi. Tuollaisessa kunnioittavassa vastaanottamisessa on aina oma vieh?tyksens?, ja t?m? on teille mahdollista siksi, ett? olette ?lyk?s ja teill? on sievoinen omaisuus. Paras el?m?nohje, mink? t?ss? el?m?ss? tunnen, on se, ett? juotte kahvianne niin kauan kuin voitte, ja kun ette sit? en?? voi, niin olette ilman sit?kin tyytyv?inen. Niin kauan kuin mietiskelette joutavia, niin kauan saarnaankin teille, luottakaa siihen. Siin? olen samaa mielt? teid?n kanssanne, etten ole kirjeen kirjoittamista varten kylliksi iloisella tuulella, sill? min? uskon, ett? kerran viikossa tarvitaan siihen ehdottomasti kahvia. Voisin suoraan vastata kaikkiin kysymyksiinne, niinkuin tapani on, mutta silloin kadottaisin kaiken iloisuuteni, mik? luonteessani on, sek? terveyteni, ja vailla ter to woo the public ear, they would quickly amass a majority of suffrages, and so get the conduct of things into their own hands. So it became necessary, in order that the great enterprises then under way might be pushed to a successful issue, that all these marplots be silenced, and it was accordingly done. This proceeding, of course, was theoretically violative of their common rights, and hence theoretically un-American. All the theory, in fact, was on the side of the victims. But war time is no time for theories, and a man with war powers in his hands is not one to parley with them.

As we have said, the menace presented by such unintelligent literalists is probably a good deal more dangerous to a democracy than to a government of any other form. Under an aristocracy, for example, such as prevailed, in one form or another, in England, Germany, Italy and France before the war, it is possible to give doctrinaires a relatively free rein, for even if they succeed in converting the mob to their whim-wham, there remain insuperable impediments to its adoption and execution as law. In England, as every one knows, the impediment was a ruling caste highly skilled in the governmental function and generally trusted by a majority of the populace--a ruling caste firmly intrenched in the House of Lords and scarcely less powerful in the House of Commons. In France it was a bureaucracy so securely protected by law and custom that nothing short of a political cataclysm could shake it. In Germany and Italy it was an aristocracy buttressed by laws cunningly designed to nullify the numerical superiority of the mob, and by a monarchical theory that set up a heavy counterweight to public opinion.

In the face of such adroit checks and balances it is a matter of relative indifference whether the mob blows scalding hot or freezing cold. Whatever the extravagance of its crazes, there remains effective machinery for holding them in check until they spend themselves, which is usually soon enough. Thus the English government, though theoretically as much opposed to anarchists as the American government, gave them cheerful asylum before the war and permitted them to preach their lamentable notions almost without check, whereas in America they early aroused great fears and were presently put under such disabilities that their propaganda became almost impossible. Even in France, where they had many converts and were frequently in eruption, there was far more hospitality in the Germany of Bismarck's day, the Socialists, after a brief and aberrant attempt to suppress them, were allowed to run free, despite the fact that their doctrine was quite as abhorrent to German official doctrine as anarchism was to American official doctrine. The German ruling caste of those days was sheltered behind laws and customs which enabled it to pull the teeth of Socialism, even in the face of enormous Socialist majorities. But under a democracy it is difficult, and often downright impossible, to oppose the popular craze of the moment with any effect, and so there must be artificial means of disciplining the jake-fetchers who seek to set such enthusiasms in motion. The shivering fear of Bolshevism, visible of late among the capitalists of America, is based upon a real danger. These capitalists have passed through the burning fires of Rooseveltian trust-busting and Bryanistic populism, and they know very well that half a dozen Lenines and Trotskis, turned loose upon the plain people, would quickly recruit a majority of them for a holy war upon capital, and that they have the political power to make such a holy war devastating.

Another and very important cause of the proletarian's failure to whoop for free speech is to be found in his barbarous delight in persecution, regardless of the merits of the cause. The spectacle of a man exercising the right of free speech yields, intrinsically, no joy, for there is seldom anything dramatic about it. But the spectacle of a man being mobbed, jailed, beaten and perhaps murdered for trying to exercise it is a good show like any other good show, and the populace is thus not only eager to witness it but even willing to help it along. It is therefore quite easy to set the mob upon, say, the Bolsheviki, despite the fact that the Bolsheviki have the professed aim of doing the mob an incomparable service. During the late high jinks of the Postoffice and the Department of Justice, popular opinion was always on the side of the raiding parties. It applauded every descent upon a Socialist or pacifist meeting, not because it was very hotly in favour of war--in fact, it was lukewarm about war, and resisted all efforts to heat it up until overwhelming swarms of yokel-yankers were turned upon it--but because it was in favour of a safe and stimulating form of rough-house, with the police helping instead of hindering. It never stopped to inquire about the merits of the matter. All it asked for was a melodramatic raid, followed by a noisy trial of the accused in the newspapers, and the daily publication of sensational evidence about the discovery of compromising literature in his wife's stockings, including records of his receipt of 0,000 from von Bernstorff, Carranza or some other transient hobgoblin. The celebrated O'Leary trial was typical. After months of blood-curdling charges in the press, it turned out when the accused got before a court that the evidence against him, on which it was sought to convict him of a capital offence, was so feeble that it would have scarcely sufficed to convict him of an ordinary misdemeanor, and that most of this feeble testimony was palpably perjured. Nevertheless, public opinion was nearly unanimously against him from first to last, and the jury which acquitted him was almost apologetic about its inability to give the populace the crowning happiness of a state hanging.

This last aspirant failed in his enterprise largely because he had tackled a man who was himself of superb talents as a rouser of the proletariat, but nine times out of ten the thing succeeds. Its success is due almost entirely to the factor that we have mentioned, to wit, to the circumstance that the sympathy of the public is always on the side of the prosecution. This sympathy goes so far that it is ready to condone the most outrageous conduct in judges and prosecuting officers, providing only they give good shows. During the late war upon Socialists, pacifists, anti-conscriptionists and other such heretics, judges theoretically employed to insure fair trials engaged in the most amazing attacks upon prisoners before them, denouncing them without hearing them, shutting out evidence on their side and making stump speeches to the jury against them. That conduct aroused no public indignation; on the contrary, such judges were frequently praised in the newspapers and a good many of them were promoted to higher courts. Even in time of peace there is no general antipathy to that sort of thing. At least two-thirds of our judges, federal, state and municipal, colour their decisions with the newspaper gabble of the moment; even the Supreme Court has shown itself delicately responsive to the successive manias of the Uplift, which is, at bottom, no more than an organized scheme for inventing new crimes and making noisy pursuit of new categories of criminals. Some time ago an intelligent Mexican, after studying our courts, told us that he was surprised that, in a land ostensibly of liberty, so few of the notorious newspaper-wooers and blacklegs upon the bench were assassinated. It is, in fact, rather curious. The thing happens very seldom, and then it is usually in the South, where the motive is not altruistic but political. That is to say, the assassin merely desires to remove one blackleg in order to make a place for some other blackleg. He has no objection to systematized injustice; all he desires is that it be dispensed in favour of his own side.

The mob delight in melodramatic and cruel spectacles, thus constantly fed and fostered by the judicial arm in the United States, is also at the bottom of another familiar American phenomenon, to wit, lynching. A good part of the enormous literature of lynching is devoted to a discussion of its causes, but most of that discussion is ignorant and some of it is deliberately mendacious. The majority of Southern commentators argue that the motive of the lynchers is a laudable yearning to "protect Southern womanhood," despite the plain fact that only a very small proportion of the blackamoors hanged and burned are even so much as accused of molesting Southern womanhood. On the other hand, some of the negro intellectuals of the North ascribe the recurrent butcheries to the Southern white man's economic jealousy of the Southern black, who is fast acquiring property and reaching out for the prerogatives that go therewith. Finally, certain white Northerners seek a cause in mere political animosity, arguing that the Southern white hates the negro because the latter is his theoretical equal at the polls, though actually not permitted to vote.

All of these notions seem to us to be fanciful. Lynching is popular in the South simply because the Southern populace, like any other populace, delights in thrilling shows, and because no other sort of show is provided by the backward culture of the region. The introduction of prize-fighting down there, or baseball on a large scale, or amusement places like Coney Island, or amateur athletic contests, or picnics like those held by the more truculent Irish fraternal organizations, or any other such wholesale devices for shocking and diverting the proletariat would undoubtedly cause a great decline in lynching. The art is practised, in the overwhelming main, in remote and God-forsaken regions, in which the only rival entertainment is offered by one-sided political campaigns, third-rate chautauquas and Methodist revivals. When it is imitated in the North, it is always in some drab factory or mining town. Genuine race riots, of course, sometimes occur in the larger cities, but these are always economic in origin, and have nothing to do with lynching, properly so-called. One could not imagine an actual lynching at, say, Atlantic City, with ten or fifteen bands playing, blind pigs in operation up every alley, a theatre in every block or two, and the boardwalk swarming with ladies of joy. Even a Mississippian, transported to such scenes, succumbs to the atmosphere of pleasure, and so has no seizures of moral rage against the poor darkey. Lynching, in brief, is a phenomenon of isolated and stupid communities, a mark of imperfect civilization; it follows the hookworm and malaria belt; it shows itself in inverse proportion to the number of shoot-the-chutes, symphony orchestras, roof gardens, theatres, horse races, yellow journals and automatic pianos. No one ever heard of a lynching in Paris, at Newport, or in London. But there are incessant lynchings in the remoter parts of Russia, in the backwoods of Serbia, Bulgaria and Herzegovina, in Mexico and Nicaragua, and in such barbarous American states as Alabama, Georgia and South Carolina.

Their influence reveals strikingly the readiness of the inferior American to accept ready-made opinions. He seems to be pathetically eager to be told what to think, and he is apparently willing to accept any instructor who takes the trouble to tackle him. This, also, was brilliantly revealed during the late war. The powers which controlled the press during that fevered time swayed the populace as they pleased. So long as the course of Dr. Wilson was satisfactory to them he was depicted as a second Lincoln, and the plain people accepted the estimate without question. To help reinforce it the country was actually flooded with lithographs showing Lincoln and Wilson wreathed by the same branch of laurel, and copies of the print got into millions of humble homes. But immediately Dr. Wilson gave offence to his superiors, he began to be depicted as an idiot and a scoundrel, and this judgment promptly displaced the other one in the popular mind. The late Major General Roosevelt was often a victim of that sort of boob-bumping. A man of mercurial temperament, constantly shifting his position on all large public questions, he alternately gave great joy and great alarm to the little group of sagaciously wilful men which exercises genuine sovereignty over the country, and this alternation of emotions showed itself, by way of the newspapers and other such bawdy agencies, in the vacillation of public opinion. The fundamental platitudes of the nation were used both for him and against him, and always with immense effect. One year he was the last living defender of the liberties fought for by the Fathers; the next year he was an anarchist. Roosevelt himself was much annoyed by this unreliability of the mob. Now and then he sought to overcome it by direct appeals, but in the long run he was usually beaten. Toward the end of his life he resigned himself to a policy of great discretion, and so withheld his voice until he was sure what hymn was being lined out.

The newspapers and press associations, of course, do not impart the official doctrine of the moment in terms of forthright instructions; they get it over, as the phrase is, in the form of delicate suggestions, most of them under cover of the fundamental platitudes aforesaid. Their job is not to inspire and inform public discussion, but simply to colour it, and the task most frequently before them is that of giving a patriotic and virtuous appearance to whatever the proletariat is to believe. They do this, of course, to the tune of deafening protestations of their own honesty and altruism. But there is really no such thing as an honest newspaper in America; if it were set up tomorrow it would perish within a month. Every journal, however rich and powerful, is the trembling slave of higher powers, some financial, some religious and some political. It faces a multitude of censorships, all of them very potent. It is censored by the Postoffice, by the Jewish advertisers, by the Catholic Church, by the Methodists, by the Prohibitionists, by the banking oligarchy of its town, and often by even more astounding authorities, including the Sinn Fein. Now and then a newspaper makes a valiant gesture of revolt, but it is only a gesture. There is not a single daily in the United States that would dare to discuss the problem of Jewish immigration honestly. Nine tenths of them, under the lash of snobbish Jewish advertisers, are even afraid to call a Jew a Jew; their orders are to call him a Hebrew, which is regarded as sweeter. During the height of the Bolshevist scare not one American paper ventured to direct attention to the plain and obtrusive fact that the majority of Bolshevists in Russia and Germany and at least two-thirds of those taken in the United States were of the faith of Moses, Mendelssohn and Gimbel. But the Jews are perhaps not the worst. The Methodists, in all save a few big cities, exercise a control over the press that is far more rigid and baleful. In the Anti-Saloon League they have developed a machine for terrorizing office-holders and the newspapers that is remarkably effective, and they employed it during the long fight for Prohibition to throttle all opposition save the most formal.

In this last case, of course, the idealists who thus forced the speakeasy upon the country had an easy task, for all of the prevailing assumptions and prejudices of the mob were in their favour. No doubt it is true, as has been alleged, that a majority of the voters of the country were against Prohibition and would have defeated it at a plebiscite, but equally without doubt a majority of them were against the politicians so brutally clubbed by the Anti-Saloon League, and ready to believe anything evil of them, and eager to see them manhandled. Moreover, the League had another thing in its favour: it was operated by strictly moral men, oblivious to any notion of honour. Thus it advocated and procured the abolition of legalized liquor selling without the slightest compensation to the men who had invested their money in the business under cover of and even at the invitation of the law--a form of repudiation and confiscation unheard of in any other civilized country. Again, it got through the constitutional amendment by promising the liquor men to give them one year to dispose of their lawfully accumulated stocks--and then broke its promise under cover of alleged war necessity, despite the fact that the war was actually over. Both proceedings, so abhorrent to any man of honour, failed to arouse any indignation among the plain people. On the contrary the plain people viewed them as, in some vague way, smart and creditable, and as, in any case, thoroughly justified by the superior moral obligation that we have hitherto discussed.

No doubt we should apologize for writing, even so, so long a preface to so succinct a book. The one excuse we can think of is that, having read it, one need not read the book. That book, as we have said, may strike the superficial as jocular, but in actual fact it is a very serious and even profound composition, not addressed to the casual reader, but to the scholar. Its preparation involved a great diligence, and its study is not to be undertaken lightly. What the psychologist will find to admire in it, however, is not its learning and painstaking, its laborious erudition, but its compression. It establishes, we believe, a new and clearer method for a science long run to turgidity and flatulence. Perhaps it may be even said to set up an entirely new science, to wit, that of descriptive sociological psychology. We believe that this field will attract many men of inquiring mind hereafter and yield a valuable crop of important facts. The experimental method, intrinsically so sound and useful, has been much abused by orthodox psychologists; it inevitably leads them into a trackless maze of meaningless tables and diagrams; they keep their eyes so resolutely upon the intellectual process that they pay no heed to the primary intellectual materials. Nevertheless, it must be obvious that the conclusions that a man comes to, the emotions that he harbours and the crazes that sway him are of much less significance than the fundamental assumptions upon which they are all based.

THE AMERICAN CREDO

That the philoprogenitive instinct in rabbits is so intense that the alliance of two normally assiduous rabbits is productive of 265 offspring in one year.

That there are hundreds of letters in the Dead Letter Office whose failure to arrive at their intended destinations was instrumental in separating as many lovers.

That the Italian who sells bananas on a push-cart always takes the bananas home at night and sleeps with them under his bed.

That a man's stability in the community and reliability in business may be measured by the number of children he has.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet