Read Ebook: The Spirit of Rome by Lee Vernon

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 254 lines and 22388 words, and 6 pages

Translator: Juhani Aho

KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA

Kirj.

Karl A. Tavaststjerna

Suomentanut

Juhani Aho

Porvoossa, Werner S?derstr?m, 1896.

SIS?LLYS:

Meri. Urheilija. J?? on murrettu. Pikku kaupunki. Pomppe. V??rink?sitys. Kotiin. Laulajan palkka. Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet. Rautatiejuttu. Joulu Kuusamossa. Keppi-Leena. Kaikkien suosikki. Taiteilijain tukala el?m?. Maria.

Meri.

Meri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri n?yttelij?. Oikeastaan ei se ilmaise mit??n muuta kuin mit? kirjailija tahtoo, mutta sen se esitt?? mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija ja h?n voi mielialansa mukaan antaa sille sen sis?ll?n, mik? milloinkin miellytt??.

Kes?ll?, kun meri huvin?ytelmi? esitt??, saapi pieni auringon eteen asettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monella tavalla, uhkaavasta vihasta mit? lempeimp??n hymyyn, hurjasta ilosta synkimp??n suruun; -- aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, miten kirkas on ilma, miten aallot k?yv?t ja tuuli puhaltaa. Mutta syksyll? ja talvella, kun se suuria murhen?ytelmi??n esitt?? ja v?liin vaan joitakuita hellempi? kohtauksia, silloin hautoo synkk?, raskas totisuus viikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.

Sama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalle tuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siit? n?yttelij?n taidetta, oli er??n? vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mist? voin It?merta ihailla, kauvas Hankoniemen nen??n. P?iv? p?iv?lt? seurasin min? merta sen pienimpi?kin vaihteluita tarkastellen; n?in sen kohoilevan heratyynen? pitkiss? mainingeissa, n?in sen pett?v?n rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; n?in sen pikimustana vy?ryv?n ?k?isi? vaahtopallojaan heitellen lumiseinien keskell?, ja min? n?in sen untelona ja harmaana, k?yh?n? ja uupuneena yksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kun syksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinut kirjoittaa siit? arvostelun -- arvostelun ilman moittivaa sanaa.

Mutta min? en huolinut haaveilla sen ??ress?, tahdoin siilien vaan tutustua, ja min? tapasin siin? my?t?tuntoisen sielun. Se oli ep?luotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan t?ydellisesti tuon my?t?tuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkauden valtaan antaudutaan, suurin huvini oli sit? tutkia, hallita sit?. Ja min? pysyin aina voitolla, sill? min? en itse joutunut sen haltuun, min? vaan pelk?sin sit?, kunnioitin sit? ja ihmettelin.

Joka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka on huomiotani her?tt?nyt, n?en min? siin? jotain, joka muistuttaa minua yst?v?st?ni ja n?yttelij?st?, merest?. Sellaisessa katseessa on samaa petollista ja salaper?ist? rauhaa, samaa h?m?r?t? syvyytt?, samaa heratyynt? tyytyv?isyytt?, jonka v?hinkin ilman henk?ys saa v?r?j?m??n ja el?m??n, samaa unteloa, uupunutta tylsyytt?, joka tuossa tuokiossa voipi vaihtua p?iv?paisteeksi tai vihre?vaahtoiseksi vihaksi. Kaikissa ihmisiss? on meren sukua, -- ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.

Milloin tahansa min? kohdannenkin silm?n, joka koettaa ilmaista yst?vyytt? ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen, jonka katse on ter?v?, vastenmielinen ja l?pitunkeva, milloin tahansa minulle kauniit naisen silm?t hymyillev?tkin, aina n?en min? niiden takaa meren, tuon ep?luotettavan, tunteettoman, rajun, inahtavan meren, jonka valtaan ei koskaan voi kokonaan antautua. Mutta minua miellytt?? tuo henkil?, ja min? pelk??n, kunnioitan ja ihailen h?nt?.

Se on n?yttelij?, meriluonto ihmisess?, joka tekee h?net huomattavaksi. Se on halu tutkia h?nt?, leikitell? h?nen kanssaan ja hallita h?nt?, joka tekee el?m?st? el?m?n.

Urheilija.

Olimme purjehtineet viimeisen pohjoisreimarin ohitse ulkopuolella Hangon majakkaa, pohjoisessa oli Suomen rannikko kaitasena mustana juovana ja majakkamaan korkeat kalliot loistivat valkeina aamuauringon valossa. Me tarkastelimme huolellisesti kompassia ja merikorttia ja suuntasimme huvipurtemme suoraan Bogsk?rin majakkaa kohti, joka on etel??n Ahvenanmaasta. Sielt? oli m??r?mme ottaa uusi suunta Sandhamniin, ja oli aikomuksemme, jos tuulet ja onni meit? suosisivat, jo huomisiltana istua Hasselbackenilla Tukholmassa illallista sy?m?ss?.

Toistaiseksi ei tuo siro englantilainen mallikutteri viel? erinomaisemman nopeasti kulkenut, mutta kaakkotuuli lupaili kiihty?kseen ja kello oli vasta kahdeksan aamulla, -- meill? oli nelj?tt?kymment? tuntia k?ytett?v?n?mme. Vaahdottomat kes?iset laineet keikuttivat purttamme, suuria ne eiv?t olleet, mutta sent??n tarpeeksi suuria saattamaan sairaaksi heikkohermoisen, sill? sama tuuli oli puhaltanut jo eilenkin. Kun suunta oli m??r?tty, ei meill? en?? ollut mit??n tekemist?. Yst?v?ni, joka oli kutsunut minut mukaansa t?lle Tukholman matkalle, nosti valkoiset, kummipohjaiset sporttikenk?ns? penkille, asetti per?simen varren mukavasti vasemman olkap??n taa, ojentihe ja nautti.

-- Se on merkillist?, sanoi h?n, mutta t?m? nyt on kuitenkin el?m?ni suurin nautinto.

Annoin katseeni harhailla ymp?ri tumman sinist? mert?, joka ik??nkuin her?si eloon kaakkoistuulen kiihtyess?, hengitin raitista, suolaista tuoksua ja huomautin, ett'ei minua ollenkaan kummastuttanut h?nen rakkautensa purjehtimiseen.

-- Mutta on se kuitenkin v?h?n narrimaista, jatkoi h?n, ett? vanha, j?rkev? mies pit?? t?t? t?llaista mustalais-el?m?? kotia ja ty?t? parempana. Syy on kai siin?, ett'en min? koskaan tunne itse?ni niin vapaaksi, niin itsen?iseksi kuin istuessani n?in per?simess? ja t?hystelless?ni tuota tasaista, mustaa juovaa maan ja meren v?lill?.

Huomasin h?nen ??nest??n ja pyylevist? kasvoistaan, ett? h?n tahtoi p??st?? hyv?n tuulensa valloilleen, ja sanaakaan sanomatta seurasin min? osanotolla h?nen katseitaan, jotka purjeita ja mastoja tarkastelivat, ja katselin ihaillen min?kin kutterin h?ik?isev?n valkeita purjeita ja tuulessa ja merenk?ynniss? notkuvaa huippumastoa, ja annoin h?nen h?iritsem?tt? jatkaa:

-- Eik?h?n nyt todella olekaan mit??n ihanampaa kuin t?llainen aamu ulkona merell?! Tuntuu oikein, kuinka purren notkea runko el?? alla, kuinka nuorat ja mastot joustavat, tuuli ty?nt?? n?kym?tt?m?ll? voimalla, ja niin on silloin kuin purren vireys miehenkin viritt?isi; siin? tervehtyy ja notkistuu ja k?y huolettomaksi, niinkuin ei olisikaan muuta teht?v?? kuin purjehtia n?in koko ik?ns? kaiken.

H?n vaikeni hetken verran ja min? olin t?ydellisesti samaa mielt? h?nen kanssaan, nojauduin taap?in ja katselin pitkin kaunista isoa purjetta, yli ter?v?n huippupurjeen, suoraan yl?s aurinkoiseen hein?kuun seesteesen, ja kuuntelin taas yst?v?ni yksin puhelua:

-- Aina siit? alkaen kuin poikasena tulin ensi kerran meren rannalle, on se melkein lumoavalla voimalla minua puoleensa vet?nyt. Muistan viel?, kuinka min?, vietetty?ni helteisen kes?n sis?maan kaskisavun sekaisessa ilmassa, tulin alas Helsinkiin lukukautta alkaakseni ja onnesta uhkuvin tuntein ahmin min? sis??ni meren tuoretta ilmaa. Niin, niin... on niit? niit?kin runoilijoita, jotka ovat runoilijoita, vaikk'eiv?t kirjoitakaan runoja! Tunsin ilman muutoksen niin herk?sti, ett? jo junan kulkiessa poikki T??l?n lahden vainusin meren liekoja ja suolaista vett?. Ensi k?velyll?ni menin satamaan ja kaivopuiston valleille, joilta meri n?kyi vapaana ja jonne lounastuuli puhalteli nostatellen suuria, vaahtop?it? aaltoja ja tuoden tullessaan hurmaavaa, sis?maalaiselle outoa tuoksua.

Ent? merikylvyt sitten, -- se oli toki toista kuin polskaroida ummehtuneen sis?j?rven tervan ruskeassa vedess?! Viivytty?ni nelj?nnestunnin kylm?ss? vedess? saatoin seista tuntikausia rannalla ja hengitt?? tuota minulle vierasta ilmaa, seuratessani yh? kiintyv?ll? huomiolla saaristolais-purren kulkua, jonka harmaat purjeet olivat ?sken kohonneet taivaan rannasta M?lk?n takana, kunnes se my?t?tuulessa laski Uuninsuun salmesta aaltojen takaa ajamana. Mutta jos silloin joku huikaisevan valkea huvipurjehtija pisti ulos merelle L?ng?rin salmesta, kiinnitti se kuin taikavoimalla kaiken huomioni puoleensa, kunnes katosi jonkun niemen taa ja min? kylm?st? v?risten, k?det taskuissa ja nutun kaulus pystyss? l?ksin kotiin p?in kulkemaan, saadakseni siell? rohtoja ja joutuakseni kotil??kitysten alaiseksi vilustumisesta...

-- Niin, -- se oli siihen aikaan kuin ajattelin ruveta merimieheksi...! Mutta sitten tuli koulu puuhineen ja tuo aava n?k?piiri joutui unhotuksiin ja kutistui kokoon kammarin seinien sis?ll?. Ainoastaan jonain joutilaana keskiviikko-iltana kiipesimme me, muutamat saman mieliset luokkatoverit, satamassa olevien suurimpien laivojen mastoihin, kun ensin olimme asettaneet niin, ett? kapteeni oli mennyt kannen alle ja me tehneet tuttavuutta per?miehen kanssa. Mutta merimiesluontoni laimeni vuosien kuluessa, tulin liika kirjaviisaaksi kadehtiakseni meripoikain pikisi? paitoja ja kovaa ty?t?, opin v?hitellen antamaan arvoa sivistyneelle el?m?lle, viikseni alkoivat kasvaa, ja niin tuli turhamaisuus muodin mukaisine vaatteineen, hansikkaineen ja rakastumisineen...! Mutta kun kaikki oli k?ynyt mielt?ni vastaan, h??m?itti edess?ni taas aava ulappa, minussa her?si taas hurja halu reippaaseen el?m??n vaahtoisilla laineilla, kun myrsky moninkertaisissa ristinuorissa riuhtoo... ja silloin oli taas hartahin mielitekoni p??st? kaikesta ja ojentaa ulos avaraan maailmaan, vieraille maille ja uusiin oloihin...

-- No niin, -- olihan minulla useinkin vastoink?ymisi?, enk? min? kuitenkaan merille l?htenyt, -- oli niit? niin usein, ett? lopulla suutuin todenteolla ja vannoin, ett? kerran oli tuleva my?t?k?ymistenkin aika. Ja silloin aloin min? t?t? nykyist? teollisuushaaraani varten ty?skennell?, mutta ei sit? joutilasta p?iv?? kes?ll? ja syksyll?, kun vaan oli avovett? v?h?nk??n tarjona, ett'en hankkinut uutta ty?halua ja uusia voimia purjehtimalla ulos saaristoon, jossa harhailin aamusta varhaisesta iltaan my?h?iseen. En olisi kuolemaksenikaan muuttanut sis?maahan, vaikka tulevaisuuteni siell? olisi ollutkin paljoa helpompi. Ja ty?ni kest?ess? kangasteli minulle aina harrastuksieni l?himp?n? maalina oma pieni hyv? kutteri, jota voisin tarpeen tullessa yksinkin hoitaa. Tuo maali on jo kauvan sitten saavutettu; -- saavutin sen parin vuoden kuluessa. Sitten tulivat kaikki yhteiskunta-ihmisen monimutkaiset tarpeet: tuli halu perustaa perhett? ja kotia, tahdoin saada vaikutusta, tahdoin en tied? en?? mit?, mutta en mist??n kuitenkaan tullut niin rauhalliseksi, en mist??n niin t?ydellisesti nauttinut kuin merest?, en mit??n niin rakastanut kuin merta. Tietysti kasvoivat vaatimukseni samassa m??r?ss?. Olin jo aikoja sitten vaihtanut ensimm?isen venheeni toiseen nopeakulkuisempaan. On minulla sittemmin ollut useampiakin venheit?, mutta vasta viime vuonna p??tin hankkia itselleni t?m?n.

Olin siin? ty?ll? selaillessani englantilaisia urheilulehti?, ennenkun l?ysin sopivan mallin. Mik? oli ep?mukava, mik? k?ym?t?n meid?n vesill?, mik? liika suuri tai liika pieni, ja vaimoni katseli minua kuin mielens? menett?nytt?, kun en viikkokausiin osannut puhua mist??n muusta kuin uudesta purrestani. Naisten n?kyy olevan vaikea seurata tuollaisia hiukan haaveellisempia harrastuksia. Mutta minun nautintoni oli rajaton, kun sain mietti? sopivata mallia lauta laudalta, riepu rievulta. Minusta tuli uppo-oppinut laivanrakentaja ja min? uneksin vaan kantavuuksista ja veden vastustusvoimista. Konttorikirjoissani olivat imupaperit t?ynn? laskuja ja kotonani k?tkin min? vaimoni halveksivia katseita piiloon arkittain piirustuksia ja suunnitelmia. Viimein tein min? er??n insin??rin avulla piirustukset t?h?n purteeni. Niin, niin, vaikka t?m? onkin tehty englantilaisen mallin mukaan, on t?ss? paljon omaa keksim??nikin. Katsos esim. n?it? juoksevia nuoralaitoksia t??ll? per?ss?, -- ne ovat minun keksimi?ni! Ne hoitavat itsens? luoviessa melkein itsest??n, ei tarvitse muuta kuin v?h?n nyht?ist?. Tilaa mittaellessani kannen alla olen my?skin noudattanut omia periaatteitani, ja olen tyytyv?inen tuloksiini, oikein tyytyv?inen.

H?n huusi miehist?lle kokassa ja teki luovin tuuleen, n?ytt??kseen minulle, miten nuo juoksevat nuoralaitokset hoitivat itsens? melkein itsest??n. Olihan minusta niist? paljonkin vastusta, mutta en huolinut tehd? mit??n ilkeit? muistutuksia. Ja niin laskeusi pursi taas vanhaan suuntaansa, vaahto helmeili tuulen alla, ja per?nuora pinnistyi tiukalle kuin viulunkieli tuulen purjeita painaessa. ught home to you, not disturbed, by the very triviality of the details; mysteries and wonders overarching the real living life of ex-votos and pictures of runaway horses and houses on fire; the life worn like the porphyry discs of the pavement, precious bits trodden into the bricks, the life of the present filched out of the past, like the columns of the temple supporting arches painted with seventeenth-century saints.

The organ was playing to the chanting of the monks; and standing before the chapel of S. Bernardino, where the Christ in the gold almond and the worshipping and music-making angels of Pinturicchio rise out of the blue darkness behind the grating, I felt oddly that music of the organ. The sonorous rasping of the bass tubes, the somewhat nasal quaver of the vox humana and the hautboy, was actually the music made by these beribboned Umbrian angels, those long ages ago, in the gloom of their blue cloudy sky, with the blessing, newly arisen Christ in the cherub-spangled gold almond among them.

VILLA CAESIA.

Several miles along the Via Nomentana, we came to a strange place, situate in an oasis in the wilderness, or rather in what is already the beginning of a new country--the mere mounds of tufo turning into high slopes, and a few trees , leafless at present, serpentine along the greener grass. And there, with the russet of an oakwood behind, rises a square huddle of buildings, a tall brick watch-tower, battlemented and corbelled in the midst, and a great bay-tree at each corner. On the tower, immediately below the battlements, is the inscription, in huge letters, made, I should think, of white majolica tiles--VILLA CAESIA. The lettering, besides being broken, is certainly not modern, and has a sharpness of outline telling of the Renaissance.

What solitary humanist may have put up that inscription, coming out from Rome to commune in that wilderness, amid the rustle of the oakwood and of the laurel-trees, and the screaming of magpies and owls, with the togaed poets and philosophers of the Past?

THE PANTHEON.

The back of the Pantheon, and its side, as seen from the steps of the Minerva, the splendid circle of masonry, and arched courses of rose-coloured brickwork, lichened and silvered over, broken off, turned into something almost like a natural cliff of rosy limestone; and at its foot the capitols of magnificent columns, and fragments of delicate dolphined frieze.

BY THE CEMETERY.

I am struck again this time by one of the things which on my first return after so many years got to mean for my mind Rome. The Aventine, where it slopes down to the Tiber white with fruit blossom, the trees growing freely in masonry and weeds, against the moist sky; this ephemeral exquisiteness seeming to mean more here among the centuries than in any other place.

SPRING 1895.

VILLA LIVIA.

Along the road to Civita Castellana, absolutely deserted. The Tiber between low, interrupted slopes, some covered with longest most compact green grass, others of brown, unreal tufo, like crumbled masonry, or hollowed into Signorelli-looking grottoes, with deep growths of Judas-tree, broom, and scant asphodels; all green and brown, of such shapes that one wonders whether they also, like so many seeming boulders scattered in their neighbourhood, are not in reality masonry, long destroyed towns.

The Tiber, pale fawn colour, flush, among greenness, receiving delicate little confluents which have come along under lush foliage; smooth dark shallow streams, stoneless on sandy bottom; one imagines each fought about in those first Roman days. The country is a great pale circular greenness under tender melting sky, with pale distant mountains all round.

How Rome seems to have been isolated from all life save the life eternal and unchangeable of grass and water, and cattle and larks; to have been suspended in a sort of void!

Further along, reed hovels , hovels also in caves, and squalid osterias, into whose side are built escutcheoned mediaeval capitals. A few mounted drovers trot slowly by.

At Prima Porta, in this wilderness, a hillock of grass, descending into which you find a small chamber painted all round with a deep hedge of orchard and woodland plants, pomegranates, apples, arbutus, small pines and spruce firs, all most lovingly and knowingly given, with birds nesting and pecking, in brilliant enamel like encaustic on an enamel blue sky.

Coming home in rain, Rome appears with cupola of St. Peter's and Vatican gardens so disposed as to seem only a colossal sanctuary in the wilderness.

COLONNA GALLERY.

Durer?? Portrait of a red-haired Colonna with the ruins of Rome behind him; ruins which, with his violent, wild-man-of-the-woods face, he looks as if he had made.

SAN SABA.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet