Read Ebook: The Love of Frank Nineteen by Knight David C

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 103 lines and 8308 words, and 3 pages

PHAIDROS

Kirj.

PLATON

Suomentanut

Niilo Lehmuskoski

Porvoossa, Werner S?derstr?m Osakeyhti?, 1920.

JOHDANTO.

Phaidros-dialogi tuntuu syntyneen niitten voimakkaitten vaikutelmien her?tt?m?n?, jotka Platon on saanut opettajatoiminnastaan Akademiassa. Se on persoonallisen, suusanallisen opetuksen ylistyst? kuollutta kirjatietoa vastaan, joka ei Platonin mielest? voi antaa mit??n uutta tietoa, vaan korkeintaan palauttaa muistiin, mit? entuudestaan tied?mme. Ensi sijassa suuntautuu hy?kk?ys retoriikkaa vastaan, joka pohjautumatta ja pyrkim?tt? todelliseen tietoon puhtaasti ulkonaisin keinoin koettaa vaikuttaa kuulijoihin. Vain sellaisen puhetaidon, joka perustuu todelliseen k?sitteelliseen sek? synteettist? ett? analyyttist? tiet? saavutettuun tietoon niin hyvin kyseess?olevasta aineesta kuin kuulijoitten luonteista, voi Platon my?nt?? taiteeksi. Sama kuin retoriikan on laita runouden ja lakienlaadinnan, jonka Platon lukee kirjallisuuteen. Niill?kin on arvoa vain sik?li kuin ne perustuvat t?h?n edell?mainittuun k?sitteellisen ajattelemisen taitoon. Sille, joka on t?m?n taidon saavuttanut, ovat nimitykset puhuja, lakienlaatija ja runoilija sopimattomat. Viisaudenyst?v?, filosofi, on h?nen oikea nimens?.

Filosofinen tiet?mys asetetaan siis ainoaksi arvonmittaajaksi kirjalliselle tuotannolle. Mutta ei edes silloin, kun se t?lt? kannalta arvosteltuna t?ytt?? kaikki vaatimukset, se kohoa suullisen esityksen rinnalle. Todellisen filosofin on t?ss?kin tapauksessa my?nnett?v? harjoittavansa taidettaan vain leikin vuoksi.

Sill?, joka lausuu t?llaisia ajatuksia kirjallisen ty?n arvosta, t?ytyy olla takanaan pitk? kokemus, joka yksin on voinut n?ytt??, miten vaikea on siirt?? kirjalliseen ilmaisumuotoon sit?, mik? ihmisess? on persoonallisinta. T?llaiset ajatukset ovat ehk? seuranneet luonnollisina vastavaikutuksina suurta, kaikkia henkisi? voimia j?nnitt?nytt? ty?t?, joka valmistuttuaan ei ole tyydytt?nyt tekij?t?ns?. Valtiota on Platon itse varmaankin pit?nyt p??teoksenaan. Eik?h?n tunnu luonnolliselta, ett? Phaidros on syntynyt sit? seuranneena lepokautena? Dialogin muodolliset ep?tasaisuudet ja ristiriitaisuudet itse ajatuksissa kenties osoittavat jonkinlaista ajatuksen v?s?ht?neisyytt?, ja toiselta puolen ei t?t? otaksumaa kumonne se runollinen lento, johon Platon paikoin kohoaa. Seh?n oli mahdollinen sit? suuremmassa m??r?ss?, mit? enemm?n dialektikko Platon v?istyi runoilija Platonin tielt?. Useat tutkijat pit?v?t my?skin erin?isi? dialogin kohtia k?sitett?vin? vasta Valtiossa esitettyjen sukulaisajatusten valossa, ja n.s. kielistatistinen tutkimus on niinik??n nyttemmin m??r?nnyt Phaidrokselle t?m?n sijan Platonin dialogien joukossa.

T?m? mielipide dialogin syntym?ajasta on kuitenkin vasta viime aikoina alkanut saavuttaa yh? yleisemp?? tunnustusta. Jo vanhalla ajalla oli varsin laajalle levinnyt se k?sitys, ett? virheiksi tajutut dialogin tyylilliset omituisuudet todistivat tekij?ss? "poikamaisuutta" ja dialogin itsens? ensim?iseksi Platonin kirjoituksista. Uudella ajalla on varsinkin Schleiermacher voimakkaasti puolustanut t?t? katsantokantaa. Aikansa spekulatiivisen hengen mukaisesti h?n ep?historiallisesti k?sitti Platonilla olleen filosofian olemassa jo valmiina j?rjestelm?n? ennenkuin h?n ryhtyi kirjoittamaan ja Phaidroksessa h?n oli l?yt?vin?ns? t?m?n j?rjestelm?n luonnoksen. Schleiermacherin k?sitys Phaidroksen syntymisajasta on saanut puoltajia. Nyky??n kuitenkin dialogi yleisesti sijoitetaan j?rjestyksess? paljoa my?hemm?ksi. Jonkinlainen v?litt?v? kanta on se, joka otaksuu olleen olemassa kaksi Phaidros-laitosta, joista vasta j?lkim?iseen on sis?ltynyt se ihmeellinen myytti ihmissielusta ja rakkaudesta, jonka Sokrates esitt?? ja joka ensi tutustumalla n?ytt?? kasvavan ulkopuolelle dialogin puitteitten.

Phaidros osoittaa tosiaankin selvemmin kuin ehk? mik??n muu Platonin teoksista ne kaksi puolta h?nen luonteessaan, jotka alinomaa taistelivat kesken??n, runoilijan ja ajattelijan. Se asettaa h?ness? my?skin opettajan kirjailijaa vastaan. Phaidros s?rkee kuvan systemaattisesta ajattelijasta, mutta antaa sensijaan kenties jalomman kuvan Platon-ihmisest?.

Jo dialogi sin?ns?, sen olemassaolo, on ristiriidassa siin? lausuttujen ajatusten kanssa. Jos Platon kerran arvioi kirjallisen ty?n niin alhaiseksi, niin miksi h?n ylip??t??n kirjoittaa? Vain leikink? vuoksi, kuten Sokrates lopussa sanoo koko keskustelun tapahtuneen? Ehk? ennemminkin siksi, ett? h?nen kaikesta huolimatta sittenkin t?ytyi kirjoittaa. Ehk? Platonillakin oli k?skij?ns?, inspiratio, se jumalallinen hulluus, jonka mahdin Platon nyt kerrankin tunnustaa, ja joka on herkist?nyt h?nen aistinsa vastaanottaviksi sillekin kauneudelle, jota luonto s?teilee, ja kohottanut sen siihen metafyysilliseen lentoon, joka kannattaa ?sken mainittua Sokrateen esitt?m?? myytti?. Ja kuitenkin -- runoilija Platon on runoilijain vihollinen. Tosin h?n nyt on heit? kohtaan suvaitsevampi kuin Valtiossa, miss? h?n ei heille l?yd? sijaa, vaan langettaa heist? jyrk?n tuomion: heh?n kuvauksillaan jumalista h?p?isev?t jumaluuden ja v??rent?v?t heid?n olemuksensa, heh?n her?tt?v?t ep?miehekk?it? mielenliikutuksia ja korkeimmasta todellisuudesta he loitontavat ihmiset tarjoamalla heille vain j?ljenn?sten j?ljenn?ksi?. Nyt toki voi runoilijakin olla filosofi -- sik?li kuin h?n sit? on. Itsess??n h?n on kaukana filosofista. Kun filosofin sielu on korkeinta, mit? Platon tuntee, kuuluu runoilijan sielulle h?nen arvomaailmassaan vasta kuudes sija.

Se kysymys, jonka ratkaisemisessa Platon osoittaa retoriikan t?ydellisen heikommuuden filosofian rinnalla, koskee rakkautta. Ei tosin sit? rakkautta, jonka me tunnemme. Omituista on, ett? kreikkalaisessa psykhess? naislemmell? oli tuskin mit??n sijaa. Eros tajuttiin varsinkin my?hemmin niitten suhteitten valtiaaksi, jotka kehittyiv?t kauniiden nuorukaisten ja heit? vanhempien miesten v?lille. Mik?li n?m? suhteet muodostuivat aistillisiksi lemmensuhteiksi, ovat ne meist? vastenmielisi? ja meid?n koko rakkausel?m?llemme vieraita. Mutta toiselta puolen on my?nnett?v?, ett? milloin rakastajassa vallitsi voimakas siveellinen tahto, h?nen rakkautensa silloin oli pyrkimyst? henkisesti kohottavasti ja jalostavasti vaikuttaa lemmikkeihins?. T?llainen suhde on varmasti vallinnut Sokrateen ja h?nen oppilastensa v?lill?, t?llainen oli varmaankin Akademiassa palveltu Eros. Mutta Eroksen mahti on Platonille viel? suurempi. Jo Symposionissa laajenee rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi, joka lopulta johtaa tajuamaan kauneuden idean. Phaidroksessa kauneus her?tt?? rakkautta juuri sen takia, ett? se muistuttaa kauneudesta itsest??n, jota sielu kerran on saanut katsella matkatessaan jumalien saatossa. Rakkaus kohoaa asteettain portaaksi, joka varmimmin vie sielun takaisin transscendenttiseen maailmaan.

Ulkokohtainen retoriikka ei kykene tunkeutumaan kysymyksen ytimeen. Se tuntuu viel? kuolleemmalta siin? ymp?rist?ss?, johon keskustelu on sijoitettu. Ainoan kerran vie Platon Sokrateen, joka nytkin on h?nen ajatustensa tulkki, vapaaseen luontoon, jota Sokrates yleens? karttoi, koska se ei, kuten h?n t?ss? dialogissa sanoo, voinut h?nelle mit??n opettaa. Oppia h?n saattoi ainoastaan kaupungissa olevista ihmisist?. Sokrates pysyttelikin melkein yht? itsepintaisesti Ateenassa -- vain sotaretkelle h?n sielt? poistui -- kuin my?hemmin Kant K?nigsbergiss??n.

Hulluudeksi my?nt?? Sokrates nytkin rakkauden. Mutta siin? itsess??n h?n ei n?e pahaa. P?invastoin on jumalallinen hulluus tuottanut suurinta onnea ihmisille. Se on synnytt?nyt ennustustaidon, ja mysteriokultin, vain sen varassa syntyy todellinen runous. Jumalallista hulluutta on rakkauskin. Se voi olla jumalallista vain sentakia, ett? sielu on kuolematon. Sielun kuolemattomuuden Sokrates todistaa sill?, ett? se oman liikkeens? alkuna on syntym?t?n ja h?vi?m?t?n, Phaidonissa ja Valtiossa esitettyihin todistuksiin liittyy n?in uusi, sellainen, joka tosin psyykilliseen puoleen rajoitettuna sis?lt?? jokseenkin saman perusajatuksen kuin nykyinen voiman s?ilymisen laki.

Vasta sielun olemuksen t?ydellinen tunteminen voi selvitt?? rakkauden olemuksen. Mutta sen esitt?misest? tarkasti k?sitteellisen ajatuksen kannalta Sokrates -- taikka oikeammin Platon -- ilmeisesti vastoin dialogin lopussa asetettuja vaatimuksia luopuu. Platon tunnustaa, ettei inhimillinen tiet?mys siihen kykene. Niin ankarasti kuin Platon vaatiikin k?sitteellist? ajattelua, n?ytt?v?t h?nen perusoppinsa sittenkin syntyneen intuitiivista tiet?. Runous on Platonille sittenkin silta ideain puhtaaseen maailmaan, nimitt?in se runous, jonka h?n itse luo. Myytti on useinkin se muoto, johon h?n syvimm?t ajatuksensa pukee.

Aivan toiselle tasolle kuin mill? keskustelu Phaidroksessa yleens? liikkuu, kohoaa Sokrateen esitt?m? sielun olemusta vertauksin kuvaava myytti. Platon rikkoo sill? dialogin yhten?isyyden, mutta sovitukseksi paljastaa meille n?kemyksens? suuruuden ja koko sielunsa tulisuuden.

Valtiossa oli Platon eroittanut sielussa kolme osaa, j?rjen, uljuuden ja halun. Nyt h?n antaa Sokrateen verrata sielua kokonaisuuteen, jonka muodostavat parivaljakko, jonka toinen hevonen on jalo, kaunis, hyveellinen ja helposti ohjattavissa, toinen taas huono, ruma, paheiden raskauttama ja uppiniskainen. Siivekk??n? on sielu kerran kulkenut jumalien autuaassa saatossa voimiensa ja tahtonsa mukaan heit? seuraten. Se on aina ollut vaarassa vaipua maahan, koska paheiden t?ytt?m? hevonen on h?irinnyt tasapainoa ja pyrkinyt painamaan valjaikkoa alas. T?ydellisimm?t kuolemattomiksi kutsutut sielut kohoavat ulkopuolelle taivaankin ja saavat n?hd? todellisen olevaisen, ideamaailman, miss? erikoisesti oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja tiedon ideat loistavat esiin. Jos sielut saattavat seurata jumalia, s?ilyv?t ne vahingoittumattomina, jolleiv?t, kadottavat ne siipens? ja putoavat maahan. Sen mukaan, miten sielut ovat jaksaneet kohota jumalien mukana tai olleet kohoamatta ja tyytyneet vain arvelusta l?htev??n ravintoon, saavat ne paikkansa maallisessa vaelluksessa. Suurin onni on tulla istutetuksi siemeneen, josta kehittyy viisautta ja kauneutta rakastava, Musain taiteita harjoittava ja Erosta kunnioittava mies. Sit? seuraava aste on lainkuuliaisen, sotaan ja hallitsemiseen kykenev?n kuninkaan siemen. Ja niin jatkuu arvoj?rjestys alenevassa sarjassa, jonka sofisti ja tyranni p??tt?v?t, ja jossa runoilijalle on vasta kuudes sija yhdeks?st?.

Sielut palaavat sinne, mist? ovat l?hteneet, vasta kymmenen tuhannen vuoden kuluttua; vain sen sielu, joka vilpitt?m?sti on harrastanut filosofiaa tai filosofisella tavalla harjoittanut poikarakkautta, saa siivet kolmantena tuhatvuotisjaksona. Maisen el?m?ns? j?lkeen saavat sielut joko maan alla suorittaen rangaistustaan tai asuen jossakin kohdassa taivasta oikeudenmukaisen palkintonsa. Joka tuhannentena vuotena ne saavat valita uuden el?m?n.

N?m? ajatukset ovat l?heist? sukua Valtion sielunvaellusopille ja tiet?v?t kehityst? Phaidonissa esitetyst? kannasta, mink? mukaan vain filosofeille luvataan ruumiiton el?m? viel? kauniimmissa asunnoissa kuin maiset ovat.

Jotta maahan vaipunut sielu voisi palata entiseen asemaansa, on h?nen uudelleen saatava siivet. T?m? taas on mahdollista vain sik?li, mik?li voimme t?ss? maailmassa olevissa ideamaailman j?ljenn?ksiss? tajuta jotakin tuosta entisest? maailmastamme. Vain kauneuden ideasta on ter?vimm?n aistimme, n?k?mme havaittavissa selv? kuva. T?m? kauneus synnytt?? rakkauden. Rakastetun olemus her?tt?? sielussa muiston todellisesta kauneudesta ja muodostuu siksi voimaksi, joka johtaa sielua kohti ideain autuasta maailmaa. Vaikea on tosin kulkea t?m? tie. Sielun alhainen osa, tuo hillit?n ja ep?jalo hevonen, koettaa sy?st? koko sielun huonoihin nautintoihin. Vain filosofisesti harjoitettu rakkaus johtaa oikeaan.

Ett? Platon monin verran syvemmin saattoi tunkeutua asian ytimeen kuin Lysias osoittaa t?m? myytti. Mutta se n?ytt?? my?s, mitenk? vaikeata on vet?? jyrkk?? rajaa ajattelun ja runouden v?lille. Filosofin sielu tuskin voi tunkeutua tosiolevaisen maailmoihin ilman jotakin osaa siit? n?kemyksest?, joka synnytt?? tosi runouden. Ja toiselta puolen ei suurta runoutta synny ilman filosofiaa.

Runoilijaolemuksellaan kenties yht? paljon kuin hellitt?m?tt?m?ll? pyrkimyksell? viisauteen veti Platon Ateenan nuorukaisista jaloimmat Akademiaansa, miss? Platon koko persoonallisuutensa voimalla harjoitti "sielujen ohjaustaitoa". Lienee kuitenkin ollut monta, jotka j?ttiv?t h?net ja k??ntyiv?t toisaalle, miss? kansalaiseksi ja ihmiseksi n?ytti helpommin voivan kehitty?. Useitten oppilaistaan sai Platon n?hd? siirtyv?n puhetaidon opettajan Isokrateen kouluun, joka h?nkin k?sitti toimintansa ennen kaikkea nuorisoa kasvattavaksi. Platonin mielest? ei Isokrateen viittoma tie ollut oikea. Se, joka ei pyrkinyt her?tt?m??n kasvateissaan todellista tietoa, ei my?sk??n voinut synnytt?? heiss? hyveit?. Ja se, mit? Platon antaa Sokrateen Isokrateesta lausua viimeisiss? vuorosanoissaan, onkin kai k?sitett?v? pettymyksen ilmaukseksi siit?, ettei Isokrates ollut t?ytt?nyt niit? lupauksia, joita h?nen luontaiset lahjansa ja filosofinen luonteensa olivat h?nest? antaneet silloin, kun h?n viel? oli nuori. Ja niin lieneekin syvimm?lt??n Isokrates se objekti, johon polemiikki retoriikkaa vastaan kohdistuu, eik? jo silloin kuollut Lysias, jonka Platon on tuonut n?ytt?m?lle vain siksi, ett? h?nen persoonansa ja taiteilijaominaisuutensa ulkonaisesti paremmin kuin Isokrateen soveltuivat Platonin tarkoituksiin.

Lysias ja Sokrates edustavat vastakohtia, jotka ulottuvat kautta aikojen. Filosofia ja retoriikka, ajatus ja puhe, sis?lt? ja muoto ovat vain harvoin yhtyneet sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Ehk? niist? synteeseist?, jotka n?m? kaksi antiteesi? ovat synnytt?neet, on t?ydellisimpi? se, jonka Platon, itse tosin olematta siit? tietoinen, on luonut.

PHAIDROS.

Vuoropuhelun henkil?t:

Sokrates Phaidros

SOKRATES: Rakas Phaidros, minne ja mist??

PHAIDROS: Lysiaan, Kephaloksen pojan luota, Sokrates. Olen matkalla k?velem??n kaupungin muurin ulkopuolelle. Sill? olen kuluttanut pitk?n ajan istuessani siell? aamuvarhaisesta alkaen. Noudattaen yhteisen yst?v?mme, Akumenoksen neuvoa teen k?velymatkani pitkin teit?. H?n n?et vakuuttaa k?velyn siell? olevan virkist?v?mp?? kuin kilparadoilla.

SOKRATES: Siin? h?n on aivan oikeassa, hyv? yst?v?. Lysias oli siis -- kuten n?ytt?? -- kaupungissa?

PHAIDROS: Kyll?, Epikrateen luona, Morykhoksen talossa, t?ss? n?in, joka on l?hell? Olympolaisen temppeli?.

SOKRATES: Mit? ajanvietett? teill? oli? Tai tietysti Lysias kestitsi teit? puheella?

PHAIDROS: Saat sen tiet??, jos sinulla on aikaa kulkea kanssani ja kuunnella.

SOKRATES: Kuinka? Etk? luule, ett? minulle on, k?ytt??kseni Pindaroksen sanoja, kiirett?kin t?rke?mp?? kuulla, mit? sinulla ja Lysiaalla on ollut sanottavaa toisillenne.

PHAIDROS: L?hde siis matkaan!

SOKRATES: Ja kerro sin?!

PHAIDROS: Tosiaankin, Sokrates, on kuunteluaihe sinulle sopiva. Sill? puhe, jonka parissa vietimme aikaamme, koski tavallaan rakkautta. Lysias on n?et kuvannut, mitenk? jonkun kauniin nuorukaisen rakkautta koetetaan voittaa. Valloitusyrityst? ei kuitenkaan tee h?nen rakastajansa, ja siin? juuri onkin ajatuksen hienous. H?n sanoo nimitt?in, ett? on osoitettava suurempaa suosiota sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa.

SOKRATES: Mik? jalo mies! Olisipa h?n vain kirjoittanut, ett? tulee enemm?n suosia k?yh?? kuin rikasta, vanhaa kuin nuorta ja kaikkea muuta joka soveltuu sek? minuun ett? useimpiin teist?. Sill? silloin tosiaankin n?m? puheet olisivat sivist?vi? ja yleishy?dyllisi?. Min? puolestani olen nyt saanut sellaisen halun kuulla, ett? jos sin? ulotat k?velymatkasi vaikka aina Megaraan asti ja Herodikoksen tavoin kuljet kaupungin muurille saakka ja sielt? takaisin, en kuitenkaan j?? pois seurastasi.

PHAIDROS: Mit? tarkoitat, parahin Sokrates? Luuletko sin?, ett? min?, joka olen oppimaton mies, voin muististani esitt??, mit? Lysias, nykyajan ihmisist? kirjoitustaidossa etevin, pitk?n ajan kuluessa rauhassa kaikilta h?iri?ilt? on sommitellut, tavalla, joka olisi h?nen arvoistaan. Kaukana siit?. Ja kuitenkin tahtoisin kyet? t?h?n paljoa mieluummin kuin saada paljon rahaa.

SOKRATES: Hyv? Phaidros! Jollen tunne Phaidrosta, on minun t?ytynyt unohtaa itsenikin. Mutta ei kumpaakaan t?st? ole tapahtunut. Sill? tied?n hyvin, ett? se mies kuullessaan Lysiaan puheen ei ole kuullut sit? vain yht? kertaa, vaan on yh? uudestaan pyyt?nyt t?t? lukemaan sen h?nelle, jota pyynt?? t?m? mielell??n on noudattanut. Eik? edes t?m? ole h?nelle riitt?nyt, vaan lopuksi on h?n ottanut kirjan ja tutkinut niit? kohtia, jotka ovat h?nt? enimmin miellytt?neet. Ja kun h?n n?in tehden on istunut varhaisesta aamusta asti, on h?n lopuksi v?synyt ja l?htenyt k?velem??n opittuaan -- kuten min? ainakin luulen, koira viek??n -- puheen ulkoa, jollei se ole ollut kovin pitk?. Ja h?n kulki ulkopuolelle kaupungin muurin, voidakseen sit? rauhassa harjoitella. Ja kun h?n kohtasi er??n, joka sairastaa halua kuulla puheita, niin h?n tuli iloiseksi h?net n?hty??n, koska h?n nyt luuli saavansa haltioitumistoverin, ja pyysi t?t? k?velykumppanikseen. Mutta kun puheitten lempij? k?ski h?nt? puhumaan, niin teeskenteli h?n haluttomuutta puhua. Ja kuitenkin h?n lopulta, vaikkei kukaan h?nt? vapaasta tahdostaan kuuntelisi, v?kisin puhuisi. Pyyd? siis, sin? Phaidros, h?nt? heti tekem??n se, mink? h?n kaikissa tapauksissa pian on tekev?.

PHAIDROS: Minun on tosiaankin parasta esitt?? se niin hyvin kuin voin. Sill? n?ytt?? silt?, ettet sin? p??st? minua, ennenkuin olen sen jollakin tavalla sinulle lausunut.

SOKRATES: Aivan oikea on t?m? arvelusi minusta.

PHAIDROS: Min? teen siis niin. Sill? itse asiassa, hyv? Sokrates, en ole mitenk??n oppinut ulkoa h?nen sanojaan, mutta sis?ll?n melkein kaikesta, mink? kautta h?n sanoi rakastavan aseman eroavan sen asemasta, joka ei rakasta, tulen kyll? p??kohdittain j?rjestyksess? esitt?m??n alusta alkaen.

SOKRATES: Kuitenkin n?ytetty?si ensin, rakkaani, mit? sinulla on vasemmassa k?dess?si vaipan alla. Min? n?et aavistan, ett? sinulla siell? on itse puhe. Jos niin on laita, niin ole vain siin? uskossa, ett? pid?n paljon sinusta, mutta suurta halua ei minulla ole, jos kerran Lysias on l?sn?, tarjoutua sinun opetettavaksesi. Kuule, n?yt? se minulle!

PHAIDROS: Seis! Sin?, Sokrates, olet riist?nyt minulta toivoni saada harjoitella sin? kuulijanani. Mutta minne tahdot meid?n istuutuvan lukemaan?

SOKRATES: Poiketkaamme t?st? ja k?yk??mme alas Ilisokselle! Sitten voimme rauhassa istuutua minne hyv?ksi n?emme.

PHAIDROS: Oivallinen sattuma, kuten n?ytt??, ett? olen avojaloin. Sin?h?n olet aina niin. Nyth?n on erinomaisen mukavaa kulkea vedess? ja kastella jalkojansa. Oikein se on suloista eritt?inkin t?h?n aikaan vuotta ja vuorokautta.

SOKRATES: K?y siis edell? ja katso samalla, minne voimme istuutua!

PHAIDROS: N?etk? tuon korkeimman plataanin tuolla?

SOKRATES: Miksen n?kisi?

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet