Read Ebook: Harper's Young People March 2 1880 An Illustrated Weekly by Various

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 290 lines and 20133 words, and 6 pages

JEAN-CHRISTOPHE PARIISISSA I

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner S?derstr?m Osakeyhti?, 1918.

KIRJAILIJAN KESKUSTELU VARJONSA KANSSA.

"... sin?, Ranska, ain' olet ensim?inen..."

Mink? j?lkeen tuo kelpo v?ki rauhoittuneena antautui unen valtoihin, -- ja muut ryhtyiv?t liiketoimiin... Hyv?? ja oivallista v?ke?! Olen tuottanut heille mielipahaa. Ja tuotan sit? heille yh? lis??. Pyyd?n heilt? anteeksi... Mutta jolleiv?t he tahdo, ett? heit? auttaa niit? vastaan, jotka heit? sortavat, ajatelkoot ainakin, ett? toisia sorretaan niinkuin heit?kin, eiv?tk? he omaa n?iden resignatsioonia ja heid?n illusiooninsa voimaa, -- toisia, jotka juuri t?m? resignatsiooni ja t?m? illusioonin voima j?tt?? sortajien k?siin. Miten he k?rsiv?tk??n, nuo toiset! Muista, miten paljon me olemme k?rsineet! Ja niin moni muu meid?n kerallamme, kun me n?imme joka p?iv? ilmakeh?n k?yv?n yh? raskaammaksi ja ker??ntymist??n ker??ntyv?n turmeltunutta taidetta, moraalitonta politiikkaa, raukeita ajatuksia, jotka heitt?ytyv?t tyhjyyden henk?ykseen, tyytyv?isin? nauraen... Me olimme siell?, painautuen toisiamme vasten ahdistuksen tuntein, tuskin hengitt?en. Ah! me olemme viett?neet ankaria vuosia yhdess?. Meid?n mestarimme eiv?t ep?ile niit? tuskia, joiden kautta meid?n nuoruutemme on taistellen k?ynyt heid?n varjossaan!... Me olemme s?ilyneet. Me olemme pelastuneet... Emmek? pelastaisi muita! Mek? j?tt?isimme heid?t vuorostaan samoihin k?rsimyksiin, ojentamatta heille k?tt?! Ei, heid?n kohtalonsa on sidottu meid?n kohtaloomme. Meit? on tuhansia Ranskassa, jotka ajattelemme sit?, min? min? puhun ??neen. Tied?n puhuvani heid?n puolestaan. Pian tulen puhumaan heist?. Tahdon niin pian kuin suinkin n?ytt?? todellisen Ranskan, sorretun Ranskan, syv?n Ranskan: -- juutalaisia, kristityit?, vapaita henki?, kaikenuskoisia, kaikenverisi?. -- Mutta p??st?kseen sen luokse t?ytyy ensin raivata tie niiden keskitse, jotka vartioivat talon ovea. Ravistakoon tuo kaunis vanki ylt??n apatiansa ja kaatakoon vankilansa sein?t! H?n ei tunne voimaansa eik? vastustajiensa keskinkertaisuutta.

Nyt tullut on jo kera viestin kes?n p??sky kaunis Pohjaan p?in, ma sen n?in...

Maaliskuulla 1908.

Sekamelskaa keskell? j?rjestyst?. Tungettelevia rautatienvirkailijoita huolimattomissa pukineissa. Matkustajat, jotka napisivat m??r?yksi? vastaan alistuen niihin. -- Christophe oli Ranskassa.

Tyydytetty??n tullin uteliaisuuden h?n nousi j?lleen Pariisiin menev??n junaan. Y? peitti sateen liottamat kent?t. Asemien r?ike?ss? valaistuksessa pisti loputtomien, pime?n verhossa levitt?ytyvien lakeuksien surullisuus viel? selvemmin silm??n. Yh? useammin ohi kiit?vien junien vihellykset vihloivat ilmaa, her?tt?en uniset matkustajat horroksestaan. L?hestyttiin Pariisia.

Tuntia ennen perille tuloa oli Christophe valmiina astumaan junasta: h?n oli painanut hatun syv?lle p??h?ns?; h?n oli napittanut takkinsa kaulaa my?ten varkaitten pelosta, joita oli h?nelle sanottu Pariisin olevan t?ynn?; h?n oli parikymment? kertaa noussut paikaltaan ja j?lleen istuutunut; h?n oli parikymment? kertaa muuttanut matkalaukkunsa verkosta penkille ja penkilt? verkkoon, tuskastuttaen naapureitaan, joita h?n tavallisella k?mpelyydell??n joka kerta t?ykk?si.

Juuri kun oltiin asemalle saapumassa, juna pys?htyi ?kki? keskelle y?n pimeytt?. Christophe litisti kasvonsa ruutua varten, koettaen turhaan n?hd?. H?n k??ntyi matkakumppaneihinsa etsien katsetta, joka antaisi tilaisuuden ryhty? puheisiin ja kysy?, miss? oltiin. Mutta kaikki nukkuivat tai olivat nukkuvinaan, kaikki olivat j?r?n ja ik?vystyneen n?k?isi?. Kukaan ei tehnyt pienint?k??n liikett?, joka olisi osoittanut heid?n ihmettelev?n pys?hdyksen syyt?. Christophea h?mm?stytti t?m? elottomuus: n?m? ynse?t ja untuneet olennot muistuttivat sangen v?h?n h?nen uneksimiaan ranskalaisia! Vihdoin h?n istuutui masentuneena matkalaukkunsa p??lle ja oli v?h?ll? kellahtaa nurin junan joka heilahduksella. H?nkin jo torkkui vuorostaan, kun vaunun ovien avaaminen h?net her?tti... Pariisi!... H?nen matkakumppaninsa olivat jo poistumassa vaunusta.

Tuuppien ja tuupittuna h?n tungoksen keskell? pyrki ovea kohti ja torjui luotaan kantajat, jotka tarjoutuivat kantamaan h?nen matkatavaroitaan. Ep?luuloisena kuin talonpoika h?n ep?ili kaikkien aikovan varastaa h?nelt?. H?n oli nostanut kallisarvoisen matkalaukkunsa harteilleen ja meni menojaan v?litt?m?tt? huudahduksista, joita h?n aiheutti raivatessaan itselleen tiet? v?kijoukossa. Vihdoin h?n huomasi olevansa Pariisin niljakoilla katukivill?.

H?n huomasi olevansa jollakin torilla suuren suihkukaivon luona. H?n huuhteli siin? k?tens?, h?n kasteli siin? kasvonsa. Pieni sanomalehtienmyyj? katseli h?nt? uteliaana, pilat mieless?, mutta vailla ilkeytt?; h?n nosti maasta Christophe'in hatun, jonka t?m? oli antanut pudota. Kylm? vesi virkisti Christophe'ia. H?n malttoi mielens?. H?n palasi entisi? teit??n ja karttoi katsomasta minnek??n; h?n ei en?? ajatellut ruokaakaan: h?nen olisi ollut mahdotonta puhutella ket??n; pieninkin seikka olisi riitt?nyt avaamaan j?lleen kyynelten vuon. H?n oli aivan n??ntynyt. H?n eksyi tielt?, harhaili umpim?hk??n ja huomasi olevansa asuntonsa edess?, kun h?n jo luuli joutuneensa aivan harhaan: -- h?n oli unohtanut sen kadun nimenkin, jonka varrella h?n asui.

H?n astui viheli?iseen asuntoonsa. N?lk?isen?, silm?t kuumottavina ja syd?n ja koko ruumis kuin piestyin? h?n vaipui huoneensa nurkassa olevalle tuolille. Siin? h?n istui kaksi tuntia kykenem?tt? liikkumaan. Vihdoin h?n riist?ytyi t?st? tylsyydentilasta ja k?vi levolle. H?n vaipui kuumeenomaiseen horrokseen, josta h?n v?h?n v?li? her?si luullen nukkuneensa useita tunteja. Huone oli tukahduttava ja h?nen koko ruumistaan kuumotti; h?nt? janotti kauheasti; ilke? painajainen ahdisti h?nt?, eik? se j?tt?nyt h?nt? rauhaan valveillakaan. Tuima tuska viilsi h?nt? kuin puukonpistot. Keskell? y?t? h?n her?si niin kauheaan ep?toivoon, ett? oli parkaisemaisillaan; h?n ty?nsi lakanaa suuhunsa, ettei h?nen ??nens? kuuluisi: h?n tunsi tulevansa hulluksi. H?n kohoutui istumaan vuoteelleen ja sytytti valkean. H?n oli m?rk?n? hiest?. H?n nousi ja avasi matkalaukkunsa etsi?kseen nen?liinan. H?nen k?siins? sattui vanha Raamattu, jonka h?nen ?itins? oli pist?nyt alusvaatteiden joukkoon. Christophe oli lukenut sangen v?h?n t?t? kirjaa; mutta t?n? hetken? tuntui sen l?yt?minen h?nest? sanomattoman hyv?lt?. T?m? Raamattu oli kuulunut iso-is?lle ja iso-is?n is?lle. Perheen p??miehet olivat kirjoittaneet siihen viimeiselle, valkoiselle lehdelle nimens? ja merkitt?vimm?t tapahtumat el?m?ns? varrelta: syntym?t, naimiset, kuolemat. Iso-is? oli merkinnyt lyijykyn?ll? muistiin karkealla k?sialallaan ne p?iv?m??r?t, jolloin h?n oli lukenut ja yh? uudelleen lukenut eri lukuja. Kirja oli t?ynn? kellastuneita paperinpalasia, joille vanhus oli kirjoittanut naiveja mietelmi??n. T?ll? Raamatulla oli ollut paikkansa hyllyll? h?nen vuoteensa yl?puolella; pitkin? unettomuuden hetkin??n oli h?n usein ottanut sen, keskustellen sen kanssa enemm?n kuin lukien sit?. Se oli ollut h?nen seuranaan kuolinhetkeen saakka niinkuin se oli ollut jo h?nen is?ns? seurana. Kokonainen vuosisata perheen suruja ja iloja huokui t?st? kirjasta. Christophe tunsi itsens? sen seurassa v?hemm?n yksin?iseksi. H?n avasi sen synkimm?t sivut:

Eik? ihmisen aina pid? oleman sodassa maan p??ll?; ja h?nen p?iv?ns? ovat niinkuin orjan p?iv?t?...

Koska min? lev?t? panin, sanoin min?: koskasta min? nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: min? olen ravittu k?vellyksist? hamaan pimeyteen asti...

Koska min? ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska min? itselleni puhun; niin sin? pelj?t?t minua unilla, ja kauhistat minua n?vyill?...

Miks'et minusta luovu, ja p??st? minua siihen asti, ett? min? sylkeni nielisin? -- Min? olen synti? tehnyt; mit? minun pit?? sinulle tekem?n, o sin? ihmisten vartia?...

Kaiken k?y samoin: Jumala ly? niin hyvin vanhurskaan kuin syntisenkin...

Kuolettakoon h?n minun! Silti en heit? toivoani h?neen...

Matalat sielut eiv?t voi k?sitt??, mink? lohdun tuottaa onnettomalle t?m? rajaton murhe. Kaikki suuri on hyv??, ja kun tuska on saavuttanut huippunsa, vaikuttaa se vapauttavasti. Sielun mataloittaa, lamauttaa ja auttamattomasti tuhoaa keskinkertainen suru ja ilo, itsek?s, pikkumainen k?rsiminen, joka on voimaton riist?ytym??n irti menetetyst? nautinnosta ja valmis kaikkiin alennuksiin uuden pienen nautinnon vuoksi. Christophe'in elvytti j?lleen se tuima tuulahdus, joka huokui t?st? vanhasta kirjasta: Sinain, er?maan ja mahtavan meren tuulenhenki lakaisi pois kaikki taudinaiheet. Christophelta h?visi kuume. H?n k?vi uudelleen levolle rauhallisempana ja nukkui yht? p??t? seuraavaan aamuun saakka. Kun h?n avasi silm?ns?, oli jo t?ysi p?iv?. H?n n?ki viel? selvemmin huoneensa viheli?isyyden; h?n tunsi kurjuutensa ja yksin?isyytens?; mutta h?n katsoi niit? kasvoista kasvoihin. Alakuloisuus oli poissa; j?ljell? oli vain miehek?s surumielisyys. H?n toisti Jobin sanat:

H?n nousi ja alotti taistelun rauhallisin mielin.

H?n p??tti heti samana aamup?iv?n? ryhty? ensi toimiin. H?n tunsi koko Pariisissa ainoastaan? kaksi henkil??, kaksi nuorta maalaistansa: vanhan yst?v?ns? Otto Dienerin, joka oli set?ns?, vaatekauppiaan, liikekumppanina Mailin korttelissa; ja Mainzista kotoisin olevan pienen juutalaisen, Sylvain Kohnin, jonka piti olla jonkun suuren kustannusliikkeen palveluksessa, jonka osoitettakaan h?n ei tiennyt. Nelj?n-, viidentoista vuotiaana h?n oli ollut hyvin l?heinen yst?v? Dienerin kanssa. H?n oli omistanut t?lle sellaisen lapsuudenyst?vyyden, joka edelt?? rakkautta, joka jo on rakkautta. Dienerkin piti h?nest?. T?t? paksua, arkaa ja j?ykk?? nuorukaista oli vieh?tt?nyt Christophe'in raju itsen?isyys; h?n oli koettanut j?ljitell? t?t? naurettavalla tavalla, mik? oli harmittanut Christophe'ia ja samalla imarrellut h?nt?. Siihen aikaan he suunnittelivat maailman mullistamista. Sittemmin oli Diener matkustanut liikeopinnoille, eiv?tk? he olleet senj?lkeen n?hneet toisiaan; mutta Christophe oli toisinaan saanut h?nest? tietoja maalaisiltaan, joiden kanssa Diener oli ollut alituisessa kirjeenvaihdossa.

Mit? Sylvain Kohniin tulee, oli h?nen tuttavuutensa Christophe'in kanssa ollut aivan toisen luontoista. He olivat tunteneet toisensa pienest? pit?en koulussa, jossa tuo pieni apina oli tehnyt joitakin metkuja Christophe'ille, joka vuorostaan oli r?kitt?nyt h?net perin pohjin huomattuaan kepposen. Kohn ei lainkaan puolustautunut; h?n antoi l?ylytt?? itse??n ja hieroa naamaansa maata vasten, itkeskellen hiljalleen; mutta h?n jatkoi yh? kepposiaan, -- kunnes h?n er??n? p?iv?n? alkoi pel?t? Christophe'ia, kun t?m? oli vakavasti uhannut iske? h?net hengilt?.

Christophe l?ksi aikaisin liikkeelle. H?n poikkesi matkallaan er??seen kahvilaan sy?m??n aamiaista. Tukahduttaen itserakkautensa p??tti h?n k?ytt?? hyv?kseen kaikkia tilaisuuksia ranskan puhumiseen. Koska h?n aikoi el?? Pariisissa ehk? vuosikausiakin, oli h?nen niin pian kuin mahdollista mukauduttava sen el?m?nehtoihin ja voitettava vastenmielisyytens?. H?n ei niin muodoin, vaikka k?rsikin kauheasti, ollut lainkaan huomaavinaan viinurin virneit?, t?m?n kuunnellessa h?nen mongerrustaan; ja menett?m?tt? rohkeuttaan h?n rakensi vaivalloisesti muodottomia lauseita, joita h?n itsepintaisesti toisti, kunnes sai toisen ymm?rt?m??n.

H?n ryhtyi etsim??n Dieneri?. Tapansa mukaan, kun h?nell? oli joku ajatus p??ss??n, h?n ei n?hnyt mit??n ymp?rill??n. Pariisista sai h?n t?ll? ensim?isell? vaelluksellaan vanhan, huonosti hoidetun kaupungin vaikutelman. Christophe oli tottunut noihin uuden saksalaisen keisarikunnan kaupunkeihin, samalla sangen vanhoihin ja sangen nuoriin, joissa ylpeys uudesta voimasta tuntuu kohoavan ilmoille. H?neen vaikutti ep?mieluisasti auki revityt kadut, lokaiset ajotiet, ihmistungos, ajopelien sekamelska, -- kaiken laatuisten ja kaiken muotoisten kulkuneuvojen: kunnioitettavien hevos-omnibusvaunujen ja monenlaista j?rjestelm?? olevien h?yry- ja s?hk?raitiovaunujen h?lin?, -- katuk?yt?vill? olevat kauppakojut, toreilla sijaitsevat ratsastusradat puuhevosineen ahdinkoon asti t?ynn? redingoteihin puettuja kuvapatsaita: -- ties mik? keskiaikaisen kaupungin markkinakorttelin leima, kaupungin, joka oli tehty osalliseksi yleisen ??nioikeuden eduista, mutta joka ei voinut irtautua vanhalta kulkuripohjaltaan. Eilinen sumu oli muuttunut vihmovaksi sateeksi. Useissa kaupoissa paloi kaasu, vaikka kello oli jo yli kymmenen.

Harhailtuaan jonkun aikaa Place des Victoires'ia ymp?r?iviss? katusokkeloissa Christophe saapui sen kaupan luo, jota h?n etsi Rue de la Banque'in varrelta. Astuessaan sis?lle luuli h?n n?kev?ns? pitk?n ja h?m?r?n puodin per?ll? Dienerin j?rjest?m?ss? kauppa-apulaisten keskell? tavarapakkoja. Mutta h?n oli hieman likin?k?inen, eik? luottanut oikein silmiins?, vaikka niiden intuitsiooni h?net harvoin petti. Kaupan per?ll? olevien kesken syntyi liikett?, kun Christophe oli sanonut nimens? sille apulaiselle, joka k??ntyi h?nen puoleensa; ja salak?hm?isen neuvottelun j?lkeen erkani muuan nuori mies joukosta ja sanoi saksaksi:

-- Herra Diener on l?htenyt ulos. -- L?htenyt ulos? Pitk?ksikin aikaa?

-- Luultavasti. H?n on juuri l?htenyt. Christophe mietti hetkisen ja sanoi sitte:

-- Hyv?. Min? odotan.

H?mm?stynyt kauppapalvelija kiirehti lis??m??n:

-- H?n ei luultavastikaan palaa, ennenkuin parin kolmen tunnin kuluttua.

-- Oh! se ei tee mit??n, vastasi Christophe levollisena. Minulla ei ole mit??n teht?v?? Pariisissa. Voin odottaa vaikka koko p?iv?n, jos tarvitaan.

Nuori mies katsoi h?nt? ?llistyneen? luullen, ett? h?n laski leikki?. Mutta Christophe ei en?? ajatellutkaan h?nt?. H?n oli istuutunut rauhallisena er??seen soppeen selk? kadulle p?in; ja h?n n?ytti p??tt?neen majoittua siihen.

Apulainen palasi kaupan per?lle ja puhui kuiskaillen tovereidensa kanssa; he koettivat koomillisen h?mm?stynein? keksi? keinoa, mill? p??st? erilleen tungettelijasta.

Oli kest?nyt hetkisen neuvottomuutta, kun konttorin ovi avautui. Herra Diener ilmaantui. H?nell? oli leve?t, punakat kasvot, sinervi? arpia poskessa ja leuassa, vaaleat viikset, sile?ksi kammattu tukka, jossa oli jakaus sivulla, kultakehyksinen silm?lasi, kultanapit paidanrinnuksessa ja sormuksia paksuissa sormissaan. H?nell? oli hattu ja sateenvarjo k?siss??n. H?n tuli Christophe'in luo luontevin ilmein. Christophe, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena tuolillaan, h?tk?hti h?mm?styksest?. H?n tarttui Dienerin k?siin ja huudahti niin ??nekk??n syd?mellisesti, ett? kauppapalvelijat salavihkaa naurahtivat ja Diener punastui. T?ll? majesteetillisella henkil?ll? oli omat syyns?, joiden vuoksi h?n ei tahtonut uudistaa vanhaa tuttavuuttaan Christophe'in kanssa; ja h?n oli p??tt?nyt heti alusta alkaen mahtavalla esiintymisell??n pit?? h?net loitolla. Mutta tuskin oli h?n kohdannut Christophe'in katseen, kun h?n tunsi itsens? uudelleen pieneksi poikaseksi h?nen edess??n, mik? raivostutti ja h?vetti h?nt?. H?n sammalsi nopeasti:

-- Minun ty?huoneessani... Voimme paremmin keskustella.

Christophe havaitsi taas t?ss? h?nen tavallisen varovaisuutensa.

Mutta ty?huoneessa, jonka ovi huolellisesti suljettiin, ei Diener pyyt?nyt h?nt? edes istumaan. H?n seisoi itsekin, lausuen sangen k?mpel?sti:

-- Sep? hauskaa... Olin juuri l?hd?ss?... Minun luultiin jo l?hteneen... Mutta minun t?ytyy nyt l?hte?... Minulla on tuskin minuuttiakaan aikaa... Kiireellinen kohtaus...

Christophe ymm?rsi, ett? kauppa-apulainen oli koko ajan valehdellut h?nelle, ja ett? Diener, joka tahtoi siten p??st? h?nest?, oli neuvonut valehtelemaan. Veri sy?ks?hti h?nen p??h?ns?; mutta h?n hillitsi itsens? ja sanoi kuivasti: -- Ei ole kiirett?.

Diener h?tk?hti. H?n vimmastui sellaisesta kursailemattomuudesta.

-- Mit?! eik? kiirett?! sanoi h?n. Liikeasia... Christophe katsoi h?nt? suoraa silmiin:

-- Ei.

Paksu poika loi katseensa alas. H?n vihasi Christophe'ia tuntiessaan any one if his kind of sprees pay. "Count me in for the next racket, Bob," he said at the breakfast table, and then he winked again. I declare I was that sick I let my buckwheat cake get cold.

Here's the way it was. We live in a nobby kind of place, you see. Almost everybody owns his own house and grounds, and spends all his spare time in fixing up. Most of the gentlemen go over to New York to business every day, but before they go, and after they come back, they're always fussing around, making little alterations, and what they call improvements. It makes 'em awful mad if the place is out of order the seventieth part of an inch. The ladies raise flowers, fix baskets and roses, and all that kind of gimcracks, and the men go pottering about, making more fuss over their plots of ground than a big farmer out West does over his thousands of acres. Well, we boys get together sometimes and arrange everything to suit ourselves. In a single night it'll be like a transformation scene at a pantomime--maybe not so pretty, but every bit as funny. Fun! We've laughed ready to split our sides to see the poor old barber come limping up for his pole in front of the doctor's, and the doctor go blustering down there for his hitching post; a lot of paving-stones against the door of the real-estate office, and the cows and chickens running loose about town.

But this particular lark was what we called a specialty. Only gates were to be touched, and these were to undergo a regular tribulation. The weather was about right--muggy--and the mud in some places knee-deep. We arranged all the preliminaries at recess, and Tom Jones was to go around about nine o'clock and let us know if the coast was clear; but he wasn't to give our regular call--all the place knows that. It goes something in this way, "Ki-yuah-yuah, yoo-o," with a prolonged howl at the end. We always drop it when anything secret's on hand. It was agreed upon that Tom Jones should go to each house, if all was right, and have a coughing and sneezing spell that wouldn't arouse suspicion; then we were to creep out, when the folks were gone to bed, and go to work. And it happened to be work that time, you'd better believe!

We were all sitting around the table when the clock struck nine. Pop had his spectacles on, and was reading an editorial to ma, the girls were busy with their lessons, and I had finished my last example, when all at once we heard a terrible coughing and sneezing out in the street. That was the worst of Tom Jones--he always overdid his part. If he'd had pneumonia, whooping-cough, asthma, and bronchitis, and been hired to go round with a cough medicine to cure 'em, he couldn't have turned himself further inside out. Of course Pop began to notice it, and ma looked up in alarm. "Why," said ma, "that boy's got a terrible cold!"

There were no more of the boys' houses in our avenue, and pretty soon we all went to bed. I slept in the little room on the second floor off the hall; it was an easy thing to climb out the window, and down by the Virginia creeper to the front garden. I went around to our place of meeting, and there they all were. The wind had sprung up pretty brisk, and there was a thin coating of ice over the mud; but that was all the better for the gates we wanted to bury. We owed a grudge to old Jake Van Couter, and we made up our minds he'd have a nice time getting his gate back. The miserable old caboodle was rusty, and nearly tore our nails off, but we got it loose at last, and hauled it off to a marshy lot, where we sunk it in the mud. Then we changed the doctor's gate to the judge's, and to avert suspicion we took our own gates off with the rest. We were getting pretty well tired out and ready for home, and had laid my gate up against a neighboring fence, when who should be standing right there in the shadow of the wall but Pop! We were all so thunder-struck that we didn't move, and to my surprise Pop began to laugh and beckon to the boys to come closer. They were not to be caught by that bait, and stood off pretty considerably, when Pop whispered over to us, in quite a jolly tone of voice: "Don't be afraid, boys. I like to see you enjoy yourselves. I was a boy once myself. Bless your hearts! I like fun yet as well as anybody."

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet