Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: Reihensteinin perillinen: Alkuperäinen saksalainen novelli by Reinwald Theodor Lempiranta Arvo Translator
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page
Ebook has 432 lines and 12656 words, and 9 pages
Translator: Arvo L:nd
REIHENSTEININ PERILLINEN
Alkuper?inen saksalainen novelli
Kirj.
THEODOR REINWALD
Suomentanut Arvo L:nd
Jyv?skyl?ss?, 1880. H. F. Helmisen kustannuksella.
"Nytp? h?n jo voisi olla t??ll?! Kyll?h?n nyt jo p?iv?llisaika on!"
T?t? lausui ?re?ll? ??nell? ja suurella malttamattomuudella vanha ukko, joka kuitenkin n?ytti olevan hyv?ntahtoisuus itse. H?n seisoi muutaman ruusupensaan vieress? sitoen siell? t??ll? kiinni jonkun heikon oksan.
Likell? otevalta lavitsalta, niinikasvilla ymp?r?ityn huoneuksen vierest? kuului vastaukseksi hele? ??ni: "Olettepa kovin tarkkaan lukeneet minutit, hyv? Werner! Arvatkaapas kuinka paljon esteit? voi ilmautua matkustajalle!"
"Niin, neiti rupeaa aina koko maailman asianajajaksi", alkoi vanha pehtoori taasen, tuon tuostakin murmattaen jotain "onnen helma lapsista, jotka paisuvat ja ajavat toiset tielt?ns? pois", ja muuta senkaltaista.
"Nytp? teihin on juurtunut pelkki? pahoja luuloja tulevasta herrastanne, Werner", sanoi nuori tytt?, katsoen vanhukseen moittivasti suurilla, kauniilla sini-silmill??n. "Mist? syyst? katsotte niin vierain silmin entisen herranne perilliseen? Kenelle Reihenstein tulisi, ellei minun serkulleni."
"Hm! -- Tied?n kyll? kenelle", mumisi Werner-ukko kiukkuisena rev?isten poikki muutaman niininauhan. "?lk?? suuttuko, neiti, mutta kyll?p? se oli konnan ty? ja senp?t?hden en h?nt? koskaan voi luullakaan autuaaksi."
Nuoren tyt?n poskille levisi s??linhymy harmaantuneen pehtoorin ymm?rt?m?tt?myydest?. H?n heitti ruunit, paksut kiharansa taaksep?in ja huusi nuoruutensa el?vyydell?: "Te olette yks'p?inen, Werner. Minulleko enoni olisi pit?nyt antaa omaisuuden, vaikka serkullani on yht? suuri oikeus siihen? Tied?tte kyll?, ett? yht?paljon huolta, kuin iloakin seuraa semmoista omaisuutta kuin t?m? on. Muuten eno vainajani kyll? on meille ollut niin antelias, ett? mainiosti voimme el?? yhdess?, ja se omaisuus ehk? viel? minulle toimittaa miehenkin!"
T?m? pila, jolla tytt? sek? v?ltti ukon periaatetta, ett? yht?kaikki viittasi siihen, oli sangen hyvin sovitettu, mutta ennenkuin ukko t?h?n ehti vastata, kuului vaunujen kolina, jotka tulivat ihan portaitten eteen.
Ajokalut olivat mit? suurin vastakohta hyvin hoidetulle ymp?rist?lle ja somalle, mainion kauniille maatalolle. Ne olivat vanhat, tomuttuneet ja raskaat ja niit? ajoi unelias ajaja. Niist? astui nyt kuitenkin alas se mies, joka t?st'edes oli omistava edess?ns? olevan rakennuksen kukoistavine puutarhoineen, metsineen ja peltoinen.
Ainoalla silm?yksell? n?ki nuori tytt? serkkunsa ulkomuodon, n?ki h?nen, jota h?n ei ollut n?hnyt, sittekuin pienen? poikana. Rudolf Bodendorffin korkea, hoikka, mutta vankan suora vartalo, jota vihkatakki ei liiaksi kirist?nyt, n?ytti sotamiest?, joka ei tahtonut olla muu kuin -- sotamies. H?n varmaankaan ei ollut aikanaan niit? seura-uroita, joiden per??n tyt?t naisv?en kouluissa huokailevat.
H?n ei ollut kaunis, mutta h?nen koko olennossansa oli levollinen vakavuus. Vilkas katsanto tummista, pitkill? silm?ripseill? varjostetuista silmist?, joilla h?n silm?ili huonetta, ei v?hint?k??n salannut omistajan iloista ylpeytt?. H?n oli kylm? ja vakaa.
Vasta sitte kun h?n lyhyesti, ehkei ?k?isesti, oli k?skenyt ajajansa pois, katsoi h?n tarkempaan ymp?rillens?, mutta Herminan l?hestyess? levisi tumma varjo h?nen kasvoillensa.
"Terve tuloa Reihensteiniin, Bodend?rff-serkkuni. Se on jo liian kauvan saanut olla herraansa paitsi!"
Kapteenin ensimm?inen aikomus oli: olla tarttumatta tyt?n ojennettuun k?teen, vaan v?h?n mietitty?ns? koski h?n niin v?h?n kuin mahdollista serkkunsa sormenp?ihin. Olihan tytt? t?h?n asti ollut h?nelle melkein vieras.
"Enp? tiet?nyt -- en aavistanut --"
Kapteenin v?h?puheliaisuus saatti h?net, tuon tuostakin, yht?mittaa pinteesen.
"Ette luulleet nyt viel? talonne olevan meid?n hallussamme?" keskeytti Hermina h?nt?. "Syyll?p? sit? ihmettelette ja min? olen velvollinen, teille asiata selitt?m??n. Ensiksikin oli kuolleen enoni viimeinen tahto, ett? ?itini ja min? j?isimme t?nne, kunnes itse ottaisitte talon haltuunne ja toiseksi on ?itini melkein kaiken aikaa ollut niin sairas, ettemme ole voineet muuttaa t??lt?."
"No, sep? nyt viel? todella puuttui, ett? te juhlallisesti pyyd?tte anteeksi", sanoi Bodendorff melkein suuttuneena. "Min? puolestani luulen ett? te paljoa suuremmalla oikeudella kuulutte t?nne, kuin min?, ja ett? ainoasti vanhan, omituisen ukon kummalliset oikut valitsi minut sen takan kantajaksi, johon en ensink??n sovellu."
"Kiit?n teit?!" sanoi Hermina hele?ll? naurulla. "Se, joka teid?n hartioitanne liiaksi painaa, sen tahtoisitte nostaa minun hartioilleni. Mik? itsekk?isyys! Mutta jahka olette v?h?n kodistunut t??ll?, ajattelette varmaankin toisin!"
Bodendorff nosti olkap?it??n ja n?ytti ?k?styneelt?, vaikka jo mestarillisilla veistokuvilla koristetusta eteisest? korkeisin, valkeisin k?yt?viin ja somiin huoneisin kaikki n?ytti hymyilev?n h?nelle.
"Mik? mies h?n oikein on?" arveli Hermina itsekseen, "koska h?n niin halveksimalla voi kaikkia taide-aarteita katsella t??ll?? Eli olisiko h?nen vastahakoisuudellaan toinen peruste. Ehk?p? olisi vanhalla viinill? t?ytetty kellari, biljaardisali, ja somilla hevoisilla varustettu talli h?nt? paremmin miellytt?nyt?"
Mutta muistaessaan serkkunsa surkeann?k?iset ajo-pelit, peruutti h?n p??t?ksens?.
Samalla aikaa kun tytt?kin, mietti Bodendorff n?in: "Mit? tyhmyyksi?; panna minua seurustelemaan elottomien kivikuvien, ?ljymaalausten ja muun kilisev?n ja kalisevan turhamaisen loiston kanssa. Min? halveksin kaikkea t?t? ja viel?p? tytt??kin tuossa, joka t??ll? on el?nyt ja jo pit?nyt itse?ns? kaiken t?m?n omistajana. H?n varmaankin haluaa t?t? loistoa ja vihaa minua, joka sen h?nelt? anastan. H?pe?, vanhan ukon s??t?kselle, viel? enemm?n kun h?n ei el?ess??n minulle edes ajatustakaan jakanut."
Arvasiko Hermina edes osaksikaan serkkunsa mietteit?? Tytt? n?ki ainoastaan h?nen vastenmielisyytens? kaikelle kauneuden jaloudelle, h?nen pime?n vastahakoisuutensa kaikille taide-aarteille, joita enonsa niin suurella innolla oli koonnut; ja nuori, ei viel? kolmenkymmenen vuotias serkkunsa, oli h?nest? paljoa kummallisempi kuin vainaaja, joka t??ll? oli p?iv?ns? kuluttanut lukemattomien mietteiden ja oikkujen keralla.
H?n ei ollut n?hnyt Bodendorffia sitte lapsuutensa aikoja ja nyt kysyi h?n itselt??n: mit? t?m? pitk? aika k?tki, mit? el?m? oli tehnyt silloin rajusta, my?hemmin niin ylen annetusta pojasta. H?n kadehti vai'eten miest?, joka n?ytti sille, ettei tahtonut h?n itselt??n paljoa kysytt??, viel? v?hemmin tahtoi h?n -- tyt?n mielen mukaan -- vastata kysym?tt?.
Kuitenkin oli tyt?st? mieluisata n?ytell? h?nelle kaikkea katsomisen ansaitsevaa. H?n tunsi jokaisen veistokuvan tekij?n, h?n tiesi niiden merkityksen. Tunsipa kaikki kirjat hyvin varustetussa kirjastossa, -- ne olivatkin h?nen uskotut yst?v?tt?rens?, -- ja virkkoi lapsellisen ilonsa ja riemunsa kasveista ja kaikista v?himmist?kin esineist?.
Kaikille muille, paitsi Kapteeni Bodendorffille olisi t?m? ensimm?inen katselmus-matka huoneiden ja puutarhojen l?vitse ollut ihmetelt?v?n miellytt?v? ja h?n olisi itselleen sanonut: t?m? tytt? on helmien helmi. Toki; kaikki mit? voitiin Bodendorffissa katselmusk?velyn j?lkeen huomata, oli -- v?symys. H?n unohti kiitt??kin serkkuansa.
Pitk?n?ns? kauniin salin mukavimmassa nojatuolissa, sekoitti h?n kukkaishajulla t?ytetyn huoneen ilman savupilvill? muutamasta, todella ei huonosta, sikarista. Teep?yt? oli sangen vieh?tt?v?sti valmiiksi katettu ja nyt tuli huoneesen viel? Herminan ?itikin, leskimajuritar R?der.
H?nen em?nn?itsij?toimensa otti Hermina osallensa ja yleens? n?ytti, ei viel? vanha, mutta sangen heikko, nainen ??nett?m?ll?, ylh?isell? liikunnollaan ja pelk??vill? silm?yksill??n rukoilevan toisiltakin samaa hiljaisuutta.
Harvat sanat, jotka majuritar tervehdyksien j?lkeen lausui, olivat niinik??n anteeksi pyynt? siit?, etteiv?t olleet tilaisuudessa heti Reihensteini? j?tt??.
"Enp? ymm?rr?", keskeytti h?nt? Bodendorff, "kuinka siit? voitte puhuakaan. Toivonpa ett? siksi pitk?? p?iv?? voisitte j??d? t?nne. Minusta on ihan kummaa, miten enoni oli voinut niin p??t?int? m??r?yst? tehd?; h?n varmaankaan ei saa haudassansa lepoa. Olenpa vakuutettu siit?, ett? viel? joskus, jostakin vanhasta kirjoitusp?yd?n laatikosta l?yd?n my?hemm?n testamentin, joka m??r?? teid?n tytt?renne perilliseksi."
Majuritar hymyili, mutta Hermina puhkesi syd?mmelliseen nauruun.
"Niin, naurakaa vain!" sanoi Bodendorff ?k?styneen?, "siit? en voi teit? kielt??, ainakin koska se tapahtuu minun kustannuksellani, mutta yht? v?h?n te voitte minua kielt?? sanomasta, mit? tahdon."
"Niin, niin, -- mutta kukapa sit? tahtoisikaan?" kys?si Hermina hyvill??n.
"T?st? p?iv?st? alkain on teid?n tahtonne t??ll? laki, ja mit? taasen keksint?ihinne kirjoitusp?yd?n laatikoissa tulee, on teill? vapaus siten lyhent?? aikaanne."
"Te teette minusta pilkkaa!" sanoi h?n suuttuneena purren tummia viiksi?ns?.
"Kyll? te sit? v?h?n ansaitsisittekin", sanoi Hermina puoleksi leikill?, puoleksi todella, "mutta min? sit? en tee. Min? pid?n arvossa teid?n hyv?? tahtoanne, enk? vaadi enemp??. Te olitte jo poikana, serkku, v?h?n lyhytnokkainen, vahinko vaan, ettei tiemme sitten olleet enemm?n yhdess?!"
"Niin", sanoi h?n katsoen lattiaan, "N:n sotakoulu oli liian pitk?ll? t??lt?, eik? kukaan huolinut rajusta pojasta. Joutoajat olivat kahdesti vuodessa kaikille muille, vaan ei minulle. -- Minnep? min? olisin mennyt?"
Hermina antoi h?nelle lempe?n osaaottavan silm?ilyn, vaan h?n ei sit? huomannut.
Tytt? ymm?rsi kuinka yksin ja turvattomana h?n aikaisemmasta nuoruudestaan oli ollut. Hyv?? vaikuttavan suunnan, jonka hyv? seura, j?rjestetty ja tarkka kasvatus antaa, sit? h?nell? koskaan ei ollut. Hermina n?ki nyt mik? oli syyn? synkk?mielisyyteen, jolla Bodendorff vastaanotti t?m?n tilan, johon h?n ei yksinkertaisella mielen laadullaan sopinut. T??ll? tunsi Bodendorff vajavuudet ja aukot olemassaan, ja nyt alkoivat kiukku ja kainous riidell? h?nen sielussaan. N?iss? huoneissa, joissa enonsa korkealle nouseva taiteilijahenki oli vallinnut, oli h?n -- Herminan mielest? kuni tumma, vankka ja yksin?inen honka, joka kylm?n? ja taipumattomana oli otettu kauniiden ja ihanien lehmipuiden keskelle.
Ja kuitenkin -- eik? mik??n tunteellinen henki asuisi tuon vapaan, leve?n otsan takana?
Koko Bodendorffin elonaikana ei h?nt? koskaan niin tarkoin l?pi-n?hty, kuin nyt.
Senk?t?hden h?nen otsansa pimeni? Tunsiko h?n, ett? monen nuoren tyt?n hengellinen silm?ily lep?si h?nen p??ll??n? N?in sanoi h?n nyt jo: jos h?n ennen ei ollut arvossa pit?nyt enonsa p??t?st? niin h?n kirosi sit? nyt!
Rudolf Bodendorff ei seuraavana y?n? paljoa lev?nnyt.
Add to tbrJar First Page Next Page