Read Ebook: Reihensteinin perillinen: Alkuperäinen saksalainen novelli by Reinwald Theodor Lempiranta Arvo Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 432 lines and 12656 words, and 9 pages

Rudolf Bodendorff ei seuraavana y?n? paljoa lev?nnyt.

Mik? ero h?nen loistolla valmistetun lepohuoneensa ja kylm?kolkkoisen kasarmihuoneen v?lill?! Ja kuitenkin oli h?n siell? monta surutonta y?t? viett?nyt. Moni olisi h?nt? kadehtinut. Mutta t??ll? Reihensteiniss? ei h?nelle suotu unta, vaan levottomana virui h?n vuoteellaan, koettaen nukkua vaivalloisista, ennen arvaamattomista tunteista.

Syv?n alentumisen tunteella nousi h?n varhain yl?s, lintujen kirkkaana aamuhetken? h?nen akkunansa edess? visert?ess?. H?n tunsi sek? p??ss?ns? ett? syd?mess?ns? jotain -- h?n ei tiennyt mit? --, mutta tuntuipa h?nest? kuin olisi syd?meens? ilmestynyt hirmuinen luola, jota ei mill?k??n voitu t?ytt??.

"Enp? ole milloinkaan t?h?n asti pit?nyt itse?ni tyhm?n?", mumisi h?n itsekseen ja muisti samassa ett? h?nen sanansa kumppalien joukossa oli p??tt?v?, "ja nytp? olen kuin poika-nulikka, kainompi kuin kahdentoista vuotiaana tullessani sotakouluun. Ja t?h?n kaikkeen on syyp?? tuo inhoittava tytt?! Kaikki h?n tiet??, h?n on hullumpi kuin rohvessori ja k?rsim?tt?m?mpi kuin naisopettajatar."

Niin pahalla tuulella ollessansa, teki h?n serkullensa v??rin, Eip? tytt? taitavuuttansa tahallansa tai turhamaisuudesta n?ytt?nyt, syy siihen oli ainoastaan hetkellinen into tutustuttaa Bodendorffia kotonansa.

"Hyv?? huomenta serkku!" huusi tytt? puutarhasta. Bodendorff vastasi h?nen tervehdykseens? lyhyesti, melkein ep?kohteliaasti, sill? Herminan iloinen mieli oli mit? suurin vastakohta h?nen omalle mielialallensa. Tytt? katosi pensaitten taakse, ja nyt katui h?n tekoansa.

"Ennen jo tyt?n mielest? olin yksinkertaisen oikullinen olento, nyt h?n minun ehk? pit?? raakana karhuna!" H?n ei tiet?nyt itse miten olikaan, mutta pian astui h?n alas puistoon ja etsi pensaitten v?list? valkeata hametta. Vihdoin l?ysi h?n immen istuen muutaman ruusupensaan vieress? ihaillen nauttimassa ruusujen huimaavata tuoksua.

"Miksi ette ennemmin laita itsellenne kukkaisvihkoa?" kysyi Bodendorff l?heten h?nt?. "Olisihan se paljon mukavampaa kuin tuossa kumarruksissa niiden tuoksua nauttia."

"Ensiksikin", sanoi Hermina kuivasti, "en mielell?ni taita kukkaisia ja toiseksi -- nuo ruusut eiv?t ole minun!"

"Oh, sek? vain on esteen?!" Bodendorff otti kyn?veitsen taskustansa ja alkoi, sanan mukaisesti, rosvota kukkaispensasta, kunnes Hermina est?en laski k?tens? h?nen p??llens?.

"No, lakatkaa jo, te pahuuden tekij?!" huudahti h?n nauraen. "Teh?n teette koko pensaan kelvottomaksi. Olipa onneksenne ettei t?ss? pensaassa ole ohtakkeita, muuten kyll? olisitte saaneet pahuutenne kostetuksi."

Kumarruksetta, kohteliaista sanaa sanomatta, kurotti h?n vihon Herminalle sanoen: "Ottakaa!"

"Kiitos!"

Pila hymyili h?nen silmist??n ja suunsa ymp?rilt?, kun h?n kohteliaalla kumarruksella otti vihon vastaan.

Bodendorff taasen huomasi taitamattomuutensa ja puri suuttuneena huuliansa.

"Nyt tahdon teille n?ytt?? viel? jotain", sanoi Hermina k?dell??n viitaten Bodendorffia itse?ns? seuraamaan.

"Eik? katseleminen milloinkaan lopu?" kys?si h?n ja j?i seisomaan. "Pit??k? t?m?n p?iv?n taasen alkaman niinkuin eilen loppui?"

"Eilinen loppui sill?, ett? k?vimme levolle", sanoi tytt? hymyten. "Mutta menk??mme nyt!"

Bodendorff l?hti vihastuneena siit? ett? h?n seurasi tytt?? ja kuitenkin h?n ei voinut olla sit? tekem?tt?.

Huoneuksen toiselta puolelta astuivat he er??sen sangen v?h?n valaistuun eteishuoneesen; siell? avasi Hermina oven.

"T??ll? vietti onneton enoni viimeiset elonhetkens? suruisessa yksin?isyydess?."

Huone tummentui siit?, ett? se oli ymp?r?itty viheri?isell? vaatteella, niin ett? ainoasti ep?selv?ss? valossa voi n?hd? yksinkertaiset, viheri?iset huonekalut, korkean viheri?ill? uutimilla ymp?r?idyn vuoteen ja rukoustuolin yl?puolella olevan neitsy Marian kuvan.

"T?m? n?ytt?? sangen mystilliselt?", sanoi Bodendorff melkein kammoittavalla tunteella. "Onko t?m? kirkko vai vankihuone?"

"Eno paralleni t?m? oli kumpaistakin laatua", sanoi Hermina suruisesti.

"Miksi h?nt? aina paraksi ja onnettomaksi sanotte?" kysyi Bodendorff.

"Siksi, ett? onnetar, h?nen kauniisen ymp?rist??ns? katsomatta, teki h?net s??litt?v?ksi; -- kolme vuotta ennen kuolemaansa tuli h?n -- sokeaksi!"

"Sokeaksi? -- sit? en tiet?nyt!"

"Niin, sent?hden suru h?nt? vaivasi, sent?hden h?nt? nimitettiin 'erakoksi'. H?n, nerokas taiteilija useammassa kuin yhdess? taiteessa, sill? h?n my?skin veisti kuvia sangen hyvin, mutta etenkin oli mainio maalaja, jonka somat kuvat ihastuttivat koko maailmaa ja vakuutti h?nelle taiteen historiassa kuolemattoman nimen, h?n kadotti silmiens? valon siin? ij?ss?, jossa voimat viel? olisivat h?nt? auttaneet ty?ss?ns?, jolloin koko h?nen sielunsa viel? eleskeli taiteen maailmassa ja jolloin n??n lahja olisi voinut tuottaa h?nelle lukemattomia nautintoja."

"Se on surkuteltavaa! -- Mutta -- h?nell? oli kuitenkin tieto, oli muisto siit?, ett? h?nkin on ollut jotain!"

Hermina ymm?rsi esiin vivahtavan katkeruuden Bodendorffin sanoissa.

Parempi ett? ihmiselle olisi teon ja tiedon rikas maailma ikuiseksi suljettu, kuin ett? olisi sen valoisasta portista astunut sis?lle! -- Hermina nosti vaatteen akkunan edest? pois ja nyt levisi t?ysi p?iv?n valo huoneesen ja kirjoitus-p?yd?n p??ll? olevan taulun ymp?rille.

"T?m? oli h?nen viimeinen ty?ns?", sanoi h?n surumielisesti, "sitten otti sallima siveltimen h?nen k?dest??n ?kki?, ja -- iki-p?iviksi! -- --"

Kuva osoitti hempe?t? naisen p??t?, t?ynn?ns? viattomuutta, immellisyytt? ja ihanuutta. Harva, l?pitsehohtava huntu ymp?r?i vaalean ruunit hiukset ja suloisen kauniin vartalon; n?kyip? sen alta kuvaama-taiteellisesti ympyri?inen k?sivarsi, jonka siev?sti muodostunut k?si varjoten lep?si uneksuvien silmien yl?puolella. Selitt?m?t?n ihastus vangitsi katsojan t?m?n kuvan viereen, jolle kaikki somuus, kaikki kauneuden ja sulouden valo oli suotu, ja kuitenkin puuttuu silt? korkein ihanuus -- silmien auringoinen s?de! -- Tahtoiko maalaaja sill? omaa kohtaloansa kuvata? Oliko h?nelle vastenmielist? maalata kirkasta silm?-ter??, kun h?n tunsi omansa pimenev?n?

Hiljainen, melkein jumalainen p?yristys tunki Bodendorffin sielun l?vitse. T?m? n?k? pyhitti muiston h?nen muuten niin yksimielisest? enostansa. Nyt ymm?rsi h?n paremmin, mik? henki oli el?hytt?nyt t?m?n huoneen, ja ett? kaikki mit? t??ll? l?ytyi, oli koottu todellisella innolla, korkealla taiteilijan mielell? ja rakkaudella kaikkeen mit? kauniista ja jaloa on. Nyt ei h?n en??n pit?nyt vainajata turhamaisena, oikullisena arvollisien aarteiden kokoojana, joilla h?n ainoasti tahtoi koota loistoa, vaan h?n n?ki h?nen oikeutettuna, itseluojana taiteilijana, joka t?ss? ymp?rist?ss? oli l?yt?nyt el?m?ns? p??tarkoituksen.

"L?ytyneek? mit??n surkeimpaa, kuin tuollainen kohtalo?" sanoi Hermina ajatellen. "Sallima ei milloinkaan niin rajusti ilveile kuin silloin, kun se kuolettaa sen hermon, jota taiteilija taiteensa t?ytt?miseen v?ltt?m?tt? tarvitsee."

"Sama surullinen suhtaisuus on Beethoven'inkin kanssa, joka keskell? ihanimpia s?veli?ns? kadotti korviensa k?yt?nn?n -- kuulonsa!" muistutti Bodendorff, yht?mittaa viel? katsoen kuvaan.

Hermina katsoi Bodendorffiin mieli-hyv?n hymyll?, joka kirkasti koko h?nen muotonsa.

Ik??nkuin olisi suuren s?vel-taiturimme nimi huomauttanut h?nt? soitannon valtakunnasta, arvasi h?n huoneessa olevan harmoonion ja soitti muutamia s?veli?.

Ensimm?iset s?velet "Kuutamo sonaatista" suhisi lempein?, sulavina ??nin? huoneessa. Sitten aikoi tytt? taasen nousta yl?s, mutta Bodendorff seisoi est?en h?nen takanansa.

"Oh -- viel? kerran!" sanoi h?n hiljaa ja rukoillen. Hermina soitti saman kappaleen viel? kerran ja Bodendorff nautti sen s?veli? kuin kukkasen tuoksua.

"Te siis rakastatte soitantoa?" kysyi Hermina sulkiessaan harmonion.

"Rakastan! -- Enk? ole viel? kenenk??n kuullut niin soittavan!"

"Onko teill? lempi soittokonetta? Soitatteko mit??n?" huusi tytt? el?hytt?v?sti.

"Ei, -- en!"

Taasen h?n k?ytti lyhytt?, kuivaa puhetta, jolla k??nsi itsest??n ?kkin?iset kysymykset; kuitenkaan h?n ei nyt puhunut totta. H?nell? oli maailman sointuisin soittokone: kaunis ??ni, jota kumppalien joukossa pidettiin mainiona, sit? paitse muisti h?n sangen paljon lauluja ulkoa.

Mutta h?n h?pesi sit? puhua, sill? h?n ei sit? min?k??n aarteena pit?nyt. Tarkalla tutkivalla silm?ll? katsoi h?n takaisin koko entiseen el?m??ns? ja huomasi sen tyhj?ksi, ilman arvoa ja tarkoitusta. Hetkellisen vihan k?siss? ollessansa alensi h?n itsess??n kaikki, ainoastaan ihaillaksensa Herminaa, ja kuitenkin ajatteli h?n: h?n vihaa minua ja min? -- vihaan my?s h?nt?.

Mit? tytt? tunsi eli tiesi, seuraus tarkasta kasvatuksesta, oli h?nest? pahe. Luonnolliset taipumukset eiv?t h?ness? olleet mist??n arvosta, koska ei kukaan ollut tullut noitasauvallansa l?hteit? kalliosta avaamaan.

Hermina pahastui uudestaan Bodendorffin kylm?st? k?yt?ksest?, ja h?nenkin k?yt?ksens? sent?hden muuttui kuivaksi.

Bodendorff ei ollut tottunut sievemp??n kohteliaisuuteen huomataksensa ett? kukkaisvihko, jonka h?n aamulla oli Herminalle antanut, oli p?iv?llisp?yd?ll?, ja ett? ainoasti yksi ruusu kaunisti tyt?n hiuksia. H?n n?ytti siten aina k?ytt?v?n kukkaisia p??ss?ns?. Eilen h?nell? oli purppuraneilikka.

"Kas niin, serkku", sanoi Hermina, kauvan aikaa hiljaa ja vaijeten istuttuansa, viel? hiljaisemman majurittaren vieress?, "p??tt?k??mme nyt asiamme. Nelj?ntoista p?iv?n per?st? olemme valmiit l?htem??n, mutta siksi viel? pyyd?mme saada hyv?ksemme k?ytt?? vierasvaraisuuttanne!"

"Vierasvaraisuuttani!" huusi Bodendorff punastuen vihasta.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet