Read Ebook: Household Organization by Caddy Florence

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 534 lines and 41020 words, and 11 pages

KOLME KERTOMUSTA

Kirj.

Maksim Gorjki

Suomennos

Porissa, Otto Andersinin kustannuksella, 1903.

SIS?LLYS:

Maksim Gorjki. Kaksikymment? kuusi ja yksi. Kain ja Artem. Jemeljan Piljaj.

Maksim Gorjki.

Maksim Gorjki syntyi 1868 Nisjni-Novgorodin kaupungissa Keski-Ven?j?ll?. Viiden vuoden vanhana kadotti h?n is?ns?, kymmenvuotiasna joutui h?n my?s ?iditt?m?ksi. Isois? laittoi Maksimin suutarin oppiin. Mutta poika karkasi ja joutui ensin piirustajan, sitte pyh?inkuvien maalarin oppiin. Senkin ammatin h?n j?tti kesken sek? meni laivapojaksi er??seen Volga-h?yrylaivaan. Siell? sai h?n mestarikokilta lukea Gogolin, Uspjenskin ja Dumas vanhemman romaaneja. Ky?kkipojan toimi vaihdettiin puutarhurin ammattiin. Sekin j?i, kun halu opintoihin tuli niin suureksi, ett? h?n p??tti l?hte? sit? tyydytt?m??n Kasaanin yliopistoon, jossa toivoi saavansa tieteit? harjoittaa maksuttomasti. Mutta tultuaan Kasaanissa huomaamaan semmoiset toiveet turhiksi, t?ytyi h?nen taasen turvautua henkens? pitimeksi ruumiilliseen ty?h?n, t?ll? kertaa leipurin ammattilaiseksi, saaden palkkaa kolme ruplaa kuussa. -- Omasta kokemuksestaan sanookin h?n leipurin ammattia kaikista raskaimmaksi. -- My?s ty?skenteli h?n puunhakkaajana, p?iv?palkkalaisena ja kantajana. Aineellinen kurjuus sai h?net kerran semmoiseen ep?toivoon, ett? ampui kuulan ruumiiseensa. Siit? parannuttuaan rupesi h?n hedelm?kauppiaaksi sek? yritteli huonolla menestyksell? monia muitakin elinkeinoja. Lopulta p??si h?n er??n asianajajan, Laninin, kirjuriksi. Gorjki itse sanoo, ett? t?m? mies vaikutti suuresti h?nen henkiseen kehitykseens?.

Nyky??n on Gorjki, l?hinn? Tolstoita, Ven?j?n suurin ja enin luettu kirjailija.

H?nen kirjavan el?m?nkuvauksensa t?ydennykseksi on viel? mainittava, ett? h?n hiljattain sai istua vankilassakin, valtiollisista syist?. Gorjki kuvaa etup??ss? alhaisten: ty?v?en luokan ja pikkuporvariston el?m?? eik? unhota yhteiskunnan hylkyv?ke?k??n. H?nell? on tarkka huomiokyky ja paljo kokemusta. Sit? on h?n saanut matkoillaan ja seurustellessaan monellaisten ihmisten kanssa.

Kertomuksensa ovat ik??nkuin semmoisinaan leikatut tosiel?m?st?, iloineen, suruineen, my?t?- ja vastoink?ymisineen. Suuria yksinkertaisuudessaan ja todellisuudessaan.

Kaksikymment? kuusi ja yksi.

Meit? oli kaksikymment? kuusi kappaletta -- kaksikymment? kuusi el?v?? konetta, suljettuna kosteaan kellariin, miss? aamusta iltaan vanutimme taikinaa sek? leivoimme rinkil?it? ja kakkuja. Ikkunamme alla oli kuoppa, jota peittiv?t homeiset tiilikivet; puitteisiin oli ulkopuolelle naulattu tihe? rautalankaverkko, eiv?tk? auringon s?teet jaksaneet tunkeutua jauhontomun tahraamien ruutujen l?pi. Mestarimme oli naulannut rautalangat ikkunan eteen sen vuoksi, ettemme voisi antaa hiukkasta h?nen leivist?ns? kerj?l?isille taikka n?lkiintyneille, ty?tt?mille tovereille; mestarimme nimitteli meit? varkaiksi ja lurjuksiksi sek? sy?tti meille p?iv?lliseksi lihan asemesta pilaantuneita sisuskaluja.

Ummehtunutta ja ahdasta oli tuossa kiviarkussa, matalan, painostavan, noesta mustan ja h?m?h?kin siimoja t?ynn? olevan katon alla. Raskaasti ja ik?v?sti kului aikamme noiden paksujen, liasta ja homeesta tahraisten seinien sis?puolella... Kello viisi aamulla nousimme yl?s haluttomina, uneliaina, ja jo kello kuusi istuimme tylsin? ja v?linpit?m?tt?min? p?yd?n ymp?rill? leipomassa rinkil?it? taikinasta, jonka kumppanit olivat nukkuissamme laittaneet valmiiksi. Ja koko p?iv?n, aina kello kymmeneen saakka ehtoolla, istuivat toiset meist? p?yd?n ymp?rill? kierrellen tuota kimmoista ainetta sek? samalla heilutellen itse??n edestakaisin, ett'eiv?t j?senet aivan j?ykistyisi; toiset taasen sekoittelivat jauhoja veteen. Ja koko p?iv?n piti kiehuva vesi synkk?mielist? porinaansa kattilassa, miss? rinkil?it? keitettiin, ja paistajan lapio raapusteli nopeasti ja kiukkuisesti uuninpohjaa h?nen viskoessaan liukkaita, keitetyit? taikinam?hk?leit? tulikuumille tiilikiville. Aamusta iltaan paloivat halot uunin toisella sivulla ja liekkien punainen hohde liehui sein?ll?, ik??nkuin meit? pilkaten. Tuo suunnaton uuni muistutti jonkun sadun hirvi?n muodotonta p??t?, joka kohousi lattiasta ja aukoili tulta suitsevaa kitaansa, mist? kuuma h?yry l?yhysi vastaamme; ne kaksi mustaa vetoluukkua n?yttiv?t tirkistelev?n loppumatonta hy?rin??mme, aivankuin pari silmi? -- hirvi?n julmia, kylmi? silmi?, -- t?hystellen meit? alituiseen ja samalla synk?ll? katseella, juurikuin v?synein? n?kem??n orjia, joista ei en?? ollut mit??n inhimillist? toivottavana, vaan joita ainoastaan saatettiin halveksia ylpe?n viisauden kylm?ll? ylenkatseella.

P?iv?n toisensa j?lkeen seisoimme siell? tukehduttavassa, haisevassa ilmassa, jauhontomussa ja liassa, jota jaloissamme oli kulkeutunut pihalta sek? vanutimme taikinaa ja leivoimme rinkil?it?, joita kostutimme hiell?mme ja vihasimme ty?t?mme katkerasti, kiukkuisesti; emme koskaan sy?neet omien k?siemme valmistetta, vaan nauteimme mieluummin mustaa leip??. Istuen vastatusten pitk?ss? p?yd?ss? -- yhdeks?n kummallakin sivulla -- liikuttelimme tuntikausia koneellisesti k?sivarsiamme ja sormiamme; niin tottuneita olimme ty?h?mme, ett'ei meid?n koskaan tarvinnut tarkata, mit? teimme. Ja me olimme katselleet toisiamme ihan liiaksi, niin ett? kukin tunsi jok'ikisen rypynkin toveriensa naamassa. Ei meill? ollut mit??n puhumista; olimmekin totuttaneet itsemme olemaan aivan vaiti, ellemme nimitt?in riidelleet -- sill? ainahan sit? jotakin torailemisen syyt? l?ytyy, varsinkin ty?tovereilla. Mutta me riitelimmekin kovin harvoin, sill? mihink?p? sit? ihminen kykenisik??n, kun on puolikuolluksissa -- kivikuvan kaltainen -- ja ty?n kuorma tukahduttaa ajatuksetkin. Vaitioleminen on vaikeata ja kiduttavaa ainoastaan niille, jotka jo ovat sanoneet toisillensa kaikki eik? heill? en?? ole mit??n puhumista; -- sit? vastaan ihmisille, jotka eiv?t milloinkaan ole paljoa puhuneet, on aivan helppoa olla ??neti. Mutta joskus me lauloimme, ja meid?n laulumme alkoi siten, ett? joku kesken ty?t??n ?kki? huokasi syv??n niinkuin v?syksiin ajettu hevonen ja sitte hiljaa hyr?illen alotti jonkun noista laahustavista lauluista, joiden lempe?sti valitteleva s?velm? aina kevent?? laulajan syd?nt? painostavaa raskasta kuormaa ja me toiset kuuntelemme ensin hiljaa h?nen hyr?ily?ns?, joka lekuttelee ja sammuu raskaan kellariholvin alla niinkuin pienoinen tuli ulkona arolla koleana syksyp?iv?n?, kun harmaa taivas riippuu lyijykattona maan yli. Sitte yhtyy toinenkin nuottiin ja nyt v?reilee jo kaksi ??nt? hiljaa ja surumielisesti kellariluolamme tunkkaisessa ilmapiiriss?. Ja yht'?kki? tarttuu useita ??ni? samalla kertaa s?velm??n ja se kohoaa kuin hy?kyaalto, tulee voimakkaammaksi ja ??nekk??mm?ksi sek? n?ytt?? aikovan s?rke? pirstoiksi kivivankilamme kosteutta tippuvat, paksut sein?t...

Pian laulamme me kaikki kaksikymment? kuusi. Korkeat, yhteensulaneet ??net t?ytt?v?t leipomon; kohta ei s?vel tunnu en?? sinne mahtuvankaan, se ly? sein?st? sein??n, ?hkyy, itkee ja el?hdytt?? syd?nt?, samalla sit? kalvaen hiljaisella kivulla, aukasee siin? taasen vanhat haavat sek? her?tt?? kaihoisan kaipauksen... Laulajat huokaavat syv??n ja raskaasti, yksi ja toinen vaikenee ?kisti, kuuntelee kauan, miten toverit laulavat, sek? yhtyy sitte j?lleen nuottiin. Jotkut laulavat silm?t kiinni; kenties he kuvittelevat laulun leve?t?, mahtavaa virtaa auringonpaisteiseksi, kauas et?isyyteen ulottuvaksi tieksi, jota my?ten he itse vaeltavat.

Liekit uunissa lekuttelevat edelleen, leip?lapio raappii tiilikivi?, vesi porisee kattilassa, ja tulen kajastus v?r?j?? sein?ll?, ik??nkuin tehden ??net?nt? pilkkaa... Mutta me laulamme vierailla sanoilla tyls?? suruamme, el?vien olentojen raskasta ik?v?imist?, auringon ry?stetty? valoa, orjien kaihoisaa kaipausta. Niin elimme me kaksikymment? kuusi siell? alhaalla kellarissa ja olomme oli niin raskasta ja painostavaa, ik??nkuin koko se kolmikerrostalo yl?puolellamme olisi lev?nnyt hartioillamme.

Mutta paitsi laulua, oli meill? muutakin hyv??, jotakin mit? rakastimme ja joka kenties korvasi meille auringon valon. Talomme toisessa kerroksessa oli koruompeluliike, jossa ty?skenteli joukko nuoria tytt?j?, ja siell? oli sis?piikana kuudentoista vuotias Tanja. Joka aamu painautuivat pienet ruusuiset kasvot, joissa oli iloiset sinisilm?t, leipomosta k?yt?v??n johtavassa ovessa olevaa lasinruutua vasten ja kirkas, yst?v?llinen ??ni huusi:

"Vankiraukat, antakaa minulle hiukan rinkil?it?!"

Tuon hyvin tunnetun ??nen kuullessamme k??nnyimme kaikki sek? katselimme iloisesti ja hyv?ntahtoisesti noita viattomia tyt?nkasvoja, jotka niin tyytyv?isin? hymyiliv?t. Meille oli tullut rakkaaksi tottumukseksi saada n?hd? tuota lasinruutua vastaan painettua nen?nnipukkaa sek? noita pieni? valkeita hampaita, jotka loistivat hymyilevien, punaisten huulten v?list?. Toisiamme tyrkkien rynt??mme ovelle aukaistaksemme sen h?nelle, ja sitten astuu h?n sis??n sanomattoman herttaisena ja iloisena sek? asettuu eteemme esiliina kurotettuna ja p?? hiukan vinossa, samalla yht?mittaa hymyillen. Pitk?, paksu, kastanjanruskea palmikkonsa on heilahtanut olkap??n yli ja riippuu rinnalla. Ja me likaiset, mustat, rumat miehet katselemme yl?s h?neen -- sill? kynnys, jolla h?n seisoo, on nelj?? askelta korkeammalla kuin leipomon permanto -- ja toivotamme hyv?? huomenta sek? sanomme pari sanaa -- aivan erityisi? sanoja, jotka yksinomaan h?nt? varten tulevat kielellemme. Puhuessamme h?nen kanssaan, k?y ??nemme lempe?mm?ksi ja leikinlaskumme viattomammaksi. Kaikki on erityist? silloin, kun se koskee h?nt?. Paistaja ottaa uunista lapion t?yden paraiten paistuneita ja raskaimpia rinkil?it? sek? peitt?? ne osaavasti Tanjan esiliinaan.

"Varo vain, ett'et juokse p??t?pahkaa mestariin!" varotamme me aina h?nt?. H?n vain nauraa veitikkamaisesti ja huutaa reippaasti:

"Hyv?sti, vankirukat!" -- sek? katoaa sitte nopeasti kuin pieni hiiri.

Siin? on kaikki... Mutta me juttelemme h?nest? aivan ihastuksissamme viel? pitk?n aikaa sen j?lkeen ja sanomme t?n??n aivan samaa kuin sanoimme eilenkin ja jo kaikkina p?ivin? ennen, sill? h?n ja me sek? kaikki ymp?rill?mme on juuri samanlaista kuin eilenkin ja kaikkina p?ivin?... Hirve?n tuskallista on el?? niin, ettei mik??n ymp?rist?ss? muutu, ja ellei t?m? ijankaikkinen yksitoikkoisuus kerrassaan tapa sielua, tulee se p?iv? p?iv?lt? siet?m?tt?m?mm?ksi... Meill? oli aina tapana puhua naisista tavalla, joka toisinaan pani itsemmekin inhoamaan h?vytt?mi?, raakoja sanojamme; semmoinen puhetapa onkin helposti selitett?viss? siten, ett? ne naiset, jotka tunsimme, eiv?t kenties olleetkaan paremman arvoisia. Mutta Tanjasta emme koskaan sanoneet pahaa sanaa -- kukaan meist? ei olisi edes pilantekoon ryhtynyt h?nen l?sn?ollessaan; viel? v?hemmin olisi kenenk??n mieleen johtunut koskea h?neen. Kenties johtui se siit?, ett? h?n aina oli niin lyhyen ajan luonamme, -- h?n vilahteli silmiemme ohi kuten t?hdenlento taivaalla, -- taikka kenties my?skin siit?, ett? h?n oli niin pieni ja niin siev?, ja kaikki, mik? on kaunista, her?tt?? kunnioitusta raaimmissakin ihmisiss?. Ja mekin, vaikkakin kovan ty?n vaikutuksesta tylsiksi kuormajuhdiksi muuttuneita, olimme kumminkin joka tapauksessa alkuaan ihmisi? ja semmoisina muiden kaltaisia siin?, ett'emme voineet el?? ellei meill? ollut jotain, mit? saatoimme jumaloida. H?nt? parempaa ei joukossamme ollut eik? meille alhaalla kellarissa el?jille osottanut v?hint?k??n huomiota kukaan muu kuin h?n, -- ei yksik??n muu niist? monista ihmisist?, jotka asuivat talossa. Ja vihdoin -- se kai olikin t?rkein syy -- katsoimme h?net tavallaan meille kuuluvaksikin; seikka, josta saimme kiitt?? yksinomaan rinkil?it?mme. Me pidimme velvollisuutenamme antaa h?nelle rinkil?it?, oikein l?mpimi? ja ruskeita; se muodostui ik??nkuin jokap?iv?iseksi uhriksi ep?jumalallemme, totutuksi pyh?ksi tavaksi, joka meid?t p?iv? p?iv?lt? yh? lujemmin kiinnitti h?neen. Paitsi rinkil?it?, annoimme my?skin Tanjalle monta hyv?? ohjetta: pukea itsens? l?mpim?mmin, ei juosta niin vikkel?? rappusissa eik? kantaa niin suuria puusylyyksi?. H?n kuunteli hymyillen neuvojamme ja vastasi niihin naurulla, mutta ei noudattanut niit? koskaan; emme me kumminkaan olleet h?nelle siit? vihaisia, -- me tahdoimme vaan osottaa, miten suuresti h?nest? huolehdimme.

Usein h?n k??ntyi puoleemme jollakin anomuksella, kuten esimerkiksi pyyt?en, ett? avaisimme raskaan kellarinoven taikka hakkaisimme puita, jotka kaikki, ynn? paljo muutakin, mit? h?n vaan toivoi, toimitimme ilolla ja erityisell? ylpeyden tunteella.

Mutta kun kerran er?s meist? pyysi Tanjaa paikkaamaan h?nen ainoaa paitaansa, ?yhki t?m? ylenkatseellisesti:

"Onko mokomaa kuultu? Se nyt viel? puuttuisi!..."

Nauroimme perinpohjaisesti tuolle tuhmalle hupakolle emmek? en?? koskaan pyyt?neet h?nelt? mit??n. Me rakastimme h?nt? siin? kaikki. Ihminen tahtoo aina lahjoittaa rakkautensa jollekulle, vaikkakin t?m? rakkaus toisinaan tuntuu kiusalliselta, toisinaan saastuttaa esineen tai myrkytt?? sen el?m?n siksi, ett'ei kunnioitus sit? seuraa. Meid?n t?ytyi rakastaa Tanjaa, sill? meill? ei ollut ket??n muutakaan, jota olisimme voineet rakastaa.

Toisinaan koetti joku ottaa asian ylpe?lt? kannalta ja sanoi:

"Mutta mink?t?hden me oikein hemmottelemme tuota tytt??? Eih?n h?ness? ole mit??n erinomaista! Me teemme liian suuren numeron h?nest?."

Mutta h?net, joka uskalsi tulla esiin moisella puheella, saatoimme me muut pian ja perinpohjaisesti j?rkiins?. Meill? t?ytyi olla joku, jota rakastimme, -- olimme sen l?yt?neet ja rakastimme sit?, ja sen, jota me kaikki kaksikymment? kuusi rakastimme, t?ytyi olla loukkaamaton pyhyys jokaiselle; se, joka t?ss? asiassa piti vastakkaista mielipidett?, oli vihollisemme. Kenties ei rakastettumme ollut rakkautemme arvoinen, mutta meit?h?n oli kokonaista kaksikymment? kuusi kappaletta, jonka vuoksi tahdoimme, ett? se, joka oli meille kallisarvoinen, olisi my?skin pyh? muille.

Rakkautemme ei ole rasittavampaa kuin vihammekaan, ehk? juuri siit? syyst? er??t ylpe?t luonteet v?itt?v?tkin, ett? vihamme on mairittelevampaa kuin rakkautemme. Mutta jos niin on, miksi eiv?t he sitte pakene meit?.

Paitsi rinkil?leipomoa, oli mestarillamme my?skin sokerileipomo samassa talossa, ainoastaan ohuen sein?n eroittamana meid?n luolastamme. Mutta sokerileipurit -- niit? oli nelj? kappaletta -- pysytteliv?t meist? et??ll?, sill? he pitiv?t ammattiansa ylh?isemp?n? kuin meid?n, sek? sen johdosta olivat my?s itse olevinansa parempia kuin me. He eiv?t tulleet koskaan luoksemme ja nauroivat ylenkatseellisesti kohdatessaan meit? pihalla. Emme mek??n k?yneet heid?n luonansa, -- mestari oli sen kielt?nyt syyst?, ett? h?n pelk?si meid?n varastavan sokerileipi?. Me emme pit?neet sokerileipureista sent?hden, ett? kadehdimme heit? -- heid?n ty?ns? oli keve?mp?? kuin meid?n, he saivat enemm?n palkkaa ja parempaa ruokaa kuin me, -- heill? oli valoisa ja avara ty?huone sek? olivat jokainen -- vastakohtana meille -- terveit? ja puhtaita. Me kaikki sit? vastoin olimme kasvoiltamme keltaisen kalpeita taikka harmaita, kolmella oli pahatauti ja jokusilla syyhy; er??n oli luuvalo k?prist?nyt ihan koukkuiseksi. Pyh?p?ivin? ja vapaa-aikoina pukivat he yllens? hienot takit ja narisevat saappaat -- kahdella oli harmonikkakin -- sek? meniv?t kaupungin puistoon herrastelemaan. Meill? taasen oli verhonamme likaiset r??syt sek? jaloissa linttakeng?t tai niinivirsut, eik? poliisi p??st?nyt meit? kaupungin puistoon; mitenk? siis olisimmekaan voineet pit?? sokerileipureista.

Sitte er??n? p?iv?n? saimme luulla, ett? muuan heist?, se joka uunista piti huolta, oli ruvennut ryypiskelem??n sek? eropassit ja ett? tilalle oli otettu toinen, muuan entinen sotamies, jolla oli silkkinen liivi ja kultaisilla perill? varustettu taskukello. Me olimme ??rett?m?n uteliaita n?kem??n semmoista keikaria ja toivossa, ett? edes vilahduksenkaan h?nest? n?kisimme, juoksimme yksi toisensa per?st? alituiseen pihalla.

Mutta h?n tuli itse meid?n luoksemme. H?n aukasi ovemme potkaisulla ja astui kynnykselle sek? sanoi siit?:

"Jumalan rauha! Hyv?? p?iv?? pojat!"

Ovesta tunkeutuva kylm? ilma kietoontui paksun savun tavoin h?nen jalkoihinsa, mutta h?n itse seisoi kynnyksell? ja katseli siit? alas meihin; -- vaaleiden, rohkeasti pystyyn kierrettyjen viiksien alta loistivat vahvat keltaiset hampaat. H?nen liivins? oli todellakin ihmeellinen: -- taivaansininen, kimeltelev?, kukkasellinen sek? varustettu punakivisill? napeilla. Ja kellonvitjat oli h?nell? my?skin...

H?n oli kaunis mies, t?m? sotilas, pitk? ja voimakas, punaposkinen; suuret vaaleat silm?t katselivat kirkkaasti ja yst?v?llisesti. P??ss? oli valkea, kovaksi t?rk?tty myssy, ja aivan pilkuttoman puhtaan esiliinan alta n?kyiv?t uusimman muodin mukaisten, kiilt?vien saapasten k?rjet.

Vanhin s?lli joukostamme pyysi kunnioittavasti, ett? h?n sulkisi oven. H?n tekikin sen mukavan vetkaisesti sek? rupesi kyselem??n mestaristamme. Me oikein kilpailimme kesken?mme sanoaksemme h?nelle, ett? mestari oli juonikas lurjus, veijari, rosvo ja verenimij? -- kaikellaista, mit? vain voi ja pit??kin sanoa ty?nantajastaan, mutta joka kumminkin on tarpeetonta t?ss? uudelleen mainita. Sotamies kuunteli viiksi?ns? nykien ja silmiss??n lempe?, kirkas katse.

"T?ss? talossahan on paljo tytt?j?...!" virkkoi h?n yht'?kki?.

Jotkut meist? naurahtivat kunnioittavasti, toiset virnisteliv?t himokkaasti ja muuan sanoi ett? talossamme on yhdeks?n kappaletta tytt?j?.

"No, oletteko rakkaita yst?vi? heid?n kanssansa?" kysyi h?n ja killisteli silmill??n.

Taas me nauroimme, mutta t?ll? kertaa hieman pakollisesti ja h?mill?mme... Useat olisivat tahtoneet n?ytt?yty? sotamiehelle yht? tuimina syd?nten valloittajina kuin h?nkin, mutta kukaan ei osannut eik? ymm?rt?nyt. Ik??nkuin t?t? tunnustaakseen, lausui muuan: "Kuinka olisimme voineet ajatellakaan..."

"Niin, semmoinenhan on v?h? liian vaikeata teille..." sanoi sotamies itserakkaasti ja katseli meit? tarkastellen... "Te ette ole sit? laatua... -- teill? ei ole ryhti?... ei ole ulkon?k??, niin sanoakseni! Ja naiset tahtovat, ett? miehen pit?? n?ytt?? joltakin... ett? h?nell? on s??nn?llinen ruumis... sek? kaikki niinkuin pit??kin olla! My?skin he pit?v?t voimakkaisuudesta... v?kev?st? k?dest?... t?mm?isest? esimerkiksi..."

H?n veti oikean k?tens? taskusta ja n?ytti meille kyyn?sp??h?n saakka paljasta k?sivartta... Se oli valkea ja voimakas sek? kullalta kimaltelevien karvojen peitt?m?.

"Jalat, rinta... kaikki pit?? olla lujaa ja vahvaa... My?skin t?ytyy olla s??nn?llisesti puettu, niin ett? se kauneus, mik? ruumiissa on, n?ytt?? joltakin... Minuun esimerkiksi ovat naiset aivan hullaantuneet. En min? heit? kehoita enk? houkuttele, -- ne lent?v?t itsest??n kaulaani, viisi kappaletta yhdell? kertaa."

H?n istui jauhos?kille sek? jutteli kauvan ja kaunopuheliaasti, miten ihastuneita naiset oikein olivat h?neen ja kuinka osaavasti h?n taisi niiden kanssa menetell?. Sitte h?n meni, ja kun ovi oli kitisten sulkeutunut, istuimme me kauan hiljaa sek? ajattelimme h?nt? ja h?nen kertomuksiansa. Vihdoin rupesimme kaikki yhtaikaa puhumaan ja tulimme yksimielisiksi siit?, ett? pidimme erinomaisesti h?nest?. Miten alhainen ja siivo h?n on, -- tulee vain sis??n, istuu ja juttelee! Ei kukaan ollut koskaan ennen tullut luoksemme, ei kukaan ollut niin yst?v?llisesti puhellut kanssamme... Ja me juttelimme lakkaamatta h?nest? ja h?nen vastaisesta menestyksest?ns? koruompelijattarien luona, jotka, tavatessaan meit? pihamaalla, joko v?istyiv?t sivulle huulet ylenkatseellisesti yhteennipistettyin? taikka k?viv?t suoraan p??llemme ik??nkuin olisimme olleet tyhj?? ilmaa. Me taasen aina katselimme heit? ihaillen, niin hyvin kartanolla tavatessamme kuin n?hdess?mme heid?n akkunamme ohi kulkevan, puettuina talvisin pieniin, huomiota her?tt?viin myssyihin ja turkkinuttuihin sek? kes?isin kukitettuihin hattuihin ja k?siss? kirjavat p?iv?nvarjot. Mutta kostoksi puhelimme kesken?mme heist? tavalla, joka, jos olisi tullut heid?n korviinsa, olisi tehnyt heid?t h?pe?st? ja vihasta mielipuoliksi...

"Kunhan ei h?n vain my?s Tanjuschkaa turmelisi!" sanoi ?kki? vanhin s?lli huolellisella ??nell?.

Kuullessamme n?m? sanat, vaikenimme kaikki ja h?mm?styimme. Olimme silm?nr?p?ykseksi unhottaneet Tanjan; -- sotamies kauniilla, voimakkaalla vartalollaan oli ik??nkuin kaihtinut h?net meilt?. Sitte syntyi meluinen riita: -- jotkut sanoivat, ett? Tanja ei alentuisi semmoiseen, toiset taasen v?ittiv?t, ett'ei h?n voisi vastustaa sotamiest? ja er??t ehdottelivat, ett? jos sotamies rupeaa tytt?? h?nnystelem??n, pit?isi meid?n hakata h?net m?s?ksi. Lopuksi p??timme yksimielisesti pit?? tarkkaa vaaria sotamiehest? ja Tanjasta sek? varoittaa tytt??, niin ett? h?n voisi olla varuillansa... T?m? teki lopun riidasta.

Kuukausi oli kulunut. Sotamies leipoi sokerileivoksia, k?veli koruompelijattarien kanssa ja tuli usein meille, mutta ei puhunut mit??n valloituksistansa, vaan v??nteli ainoastaan viiksi?ns? ja nuoleskeli tyytyv?isen? huuliansa.

Tanja tuli yh? viel? joka aamu rinkil?it? hakemaan ja oli iloinen, yst?v?llinen sek? rakastettava kuten ennenkin. Puhuimme h?nen kanssaan sotamiehest?. -- Tanja nimitteli h?nt? "mulkosilm?iseksi vasikaksi" ja se rauhoitti meit?. Olimme ylpeit? tyt?st?mme, samalla kun n?imme, kuinka koruompelijattaret riiteliv?t sotamiehest?. Tanjan k?yt?s kohotti meit?kin omissa silmiss?mme, ja ik??nkuin matkiaksemme tytt??, aloimme my?skin kohdella sotamiest? jonkunlaisella halveksimisella. Mutta Tanjaa me rakastimme viel? enemm?n kuin ennen sek? tervehdimme h?nt? aamusin entist? iloisemmin ja syd?mellisemmin.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet