Read Ebook: A Book-Lover's Holidays in the Open by Roosevelt Theodore

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 129 lines and 3483 words, and 3 pages

Translator: U. J. Vuorjoki

LEMMENTARINA

Kirj.

Suom. U. J. Vuorjoki

SIS?LLYS:

Lemmentarina. Jakov Pasynkov. Uni. Juutalainen. L??k?rin muistelma.

Lemmentarina.

Er??n? kev??n? Boris Andrejitsh Vjasovnin, noin kahdenkymmenen kuuden vuoden ik?inen nuorimies saapui perint?tilalleen, joka sijaitsi er??ss? Keski-Ven?j?n kuvernementiss?. H?n oli vastik??n saanut virkaloman -- "kotiasioita j?rjest??kseen" -- ja aikoi ryhty? kotitalossaan is?nn?im??n. Onnellinen ajatus tietysti! Mutta Boris Andrejitshist? se tuntui vastenmieliselt?. H?nen tulonsa v?heniv?t vuosi vuodelta, velkoja karttui yh? enemm?n: h?n tuli vakuutetuksi siit?, ett? oli mahdoton jatkaa palvelusta, el?? p??kaupungissa, -- sanalla sanoen el?? niin, kuin oli el?nyt t?h?n asti ja p??tti karvaalla mielell? pyhitt?? muutamia vuosia "kotoisten asioiden" korjaamiseen. Ja siksi juuri h?n nyt ilmestyi t?h?n maalaiseen kotiperukkaan.

H?n huomasi, ett? maatilalla vallitsi ep?j?rjestys, puutarha oli hoitamaton ja rakennus melkein pilalle rappeutunut; h?n pestasi uuden voudin vanhan sijalle, v?hensi palvelijoiden palkat; antoi siisti? itse??n varten pari kolme huonetta, korjautti rikkin?isen katon kuin uudeksi; muuten, h?n ei ryhtynyt mihink??n p??tt?myyksiin eik? ruvennut suurempiin uudistuksiin, saatuaan itselleen selv?ksi sen yksinkertaisen ajatuksen, ett? ensin tulee tiet?? mit? haluaa uudistaa... Niin, h?n tahtoi perehty? talonhoitoon, ja alkoi, kuten sanotaan, tunkeutua asiain ytimeen. T?ytyy tunnustaa, ett? h?n p??si asioiden perille ilman melua ja h?tik?im?tt?. Mutta tottumattomana maalaisel?m??n tunsi h?n olonsa varsin ik?v?ksi, ja usein oli vaikea tiet??, miten saisi pitk?n, yksitoikkoisen p?iv?n loppuun kulumaan. Naapureita oli tosin aivan tarpeeksi, mutta h?n ei ollut heid?n kanssaan tuttu, -- ei siksi, ett? h?n olisi heit? vierastanut, vaan sent?hden ettei ollut joutunut heid?n kanssaan tekemisiin. Mutta kerran, syksyll? h?n sattui tutustumaan er??seen l?heisimmist? naapureistaan. T?m?n nimi oli Pietari Vasiljevitsh Krupitsyn. H?n oli joskus palvellut ratsuv?ess? ja saanut virkaeron luutnanttina. H?nen alustalaistensa ja Vjasovnilaisten kesken oli jo ammoin vallinnut riita kahden ja puolen hehtaarin hein?maasta. Oli toisin ajoin oltu k?sik?hm?ss?kin saman asian t?hden; hein?ruo'ot siirtyiv?t salaper?isell? tavalla paikasta toiseen; syntyi kaikenlaisia ik?vyyksi?, ja aivan varmaan, t?t? riitaa olisi viel? jatkunut ties kuinka monta vuotta, ellei Krupitsyn olisi tullut tuntemaan Boris Andrejitshin rauhallisen luonteen ja kiiruhtanut h?nen luokseen asiaa mieskohtaisesti selvitt?m??n. T?ll? selvittelyll? oli sangen miellytt?v?t seuraukset: ensiksikin, koko jupakka lakkasi heti ja viel? ainaiseksi tilallisten molemminpuoliseksi mielihyv?ksi; ja toiseksi, he itse mieltyiv?t toisiinsa, alkoivat usein tavata ja talveen p??stess? jo oli heid?n v?lilleen sukeutunut yst?vyyssuhde, joka teki heid?t melkein eroittamattomiksi.

Ja, kuitenkin heiss? oli jotenkin v?h?n yht?l?isyytt?. Vjasovnin ei tosin itse ollut rikas, mutta rikkaiden vanhempien lapsi, joka oli saanut hyv?n kasvatuksen, opiskellut yliopistossa, tunsi useita kieli?, mielell??n tutkiskeli kirjallisuutta, ja yleens? h?nt? saattoi pit?? valistuneena miehen?. Krupitsyn, sit? vastoin, puhui vaivaisesti katkonaista ranskaa, ei ottanut kirjoja k?teens?, ell'ei siihen ollut suorastaan pakkoa, ja kuului mieluummin valistumattomiin ihmisiin. Ulkon??nk??n puolesta eiv?t yst?vykset juuri ollenkaan olleet yht?l?isi?: Vjasovnin oli jotenkin pitk?, laiha, valkoverinen ja muistutti englantilaista, esiintyi aina mit? puhtaimmassa asussa, eritt?inkin mit? k?siin tulee, pukeutui siististi ja k?ytti kauniita kravatteja... p??kaupunkilaisen tavan mukaan! Krupitsyn, sit? vastoin, oli lyhyenl?nt?, harteva, tumma, mustatukkainen, kulki kes?t talvet samassa pronssinv?risess? palttoossa, jonka taskut olivat auki ven?ht?neet. "Min? pid?n t?st? palttoon v?rist? siksi, ett? siin? eiv?t tahrat tunnu" -- sanoi Pietari Vasiljevitsh. Siin? eiv?t tosiaan tahrat n?kyneet, sill? se oli kokonaan yhten? tahrana. Krupitsyn oli kova sy?m?ri, ja mielell??n puhui siit?, kuinka miellytt?v?? on sy?d? ja mit? merkitsee hyv? ruuanmaitti. H?n s?i kaikkea, mit? h?nen eteens? kannettiin. Jos h?nelle tuotiin kaalikeittoa ja puuroa -- niin h?n s?rpi hyv?ll? maulla keiton ja sy?d? h?tk?si sitte sen j?lkeen puuron; kun h?nelle tarjottiin ohutta saksansoppaa -- oli h?n heti valmis k?ym??n sen ??reen, ja jos tuotiin puuroa, m?tti h?n sit? aivan yht? mielell??n lautaselleen, -- niinkuin ei mit??n. -- Kaljaa h?n rakasti "kuin omaa is??ns?", kuten h?nen oli tapana sanoa, mutta ranskalaisia viinej?, eritt?inkin punaisia, h?n ei suvainnut ja sanoi niit? "hapanhutkuksi". Yleens? Krupitsynille inho oli vieras tunne, jota vastoin Vjasovnin vaihtoi kahdesti p?iv?ss? nen?liinaa. Sanalla sanoen, n?m? yst?v?t eiv?t ensink??n olleet toistensa tapaisia. Ainoastaan yhdess? suhteessa he olivat samanlaisia: molemmat olivat hyv?nluontoisia, vaatimattomia, koruttomia kuin lapset. Krupitsyn oli sellaisena syntynyt, mutta Vjasovnin oli sellaiseksi kehittynyt. Ja viel?kin heiss? oli yhteist? se, ettei kumpikaan pit?nyt erityisesti mist??n, toinen enemp?? kuin toinenkaan, s.o. he eiv?t tunteneet kiihkoa eik? mieltymyst? sanottavasti mihink??n. Krupitsyn oli kuutta tai kahdeksaa vuotta vanhempi Vjasovninia.

Heid?n p?iv?ns? kuluivat yksitoikkoisesti.

Aamusin, ei kuitenkaan liian varhain, noin kello kymmenen tienoissa, Boris Andrejitsh tavallisesti istui akkunan ??ress? punaisessa napittamattomassa aamuviitassa, jonka alta n?kyi lumivalkoinen paita, kammattuna, peseytyneen?, kirja ja teekuppi k?dess?; silloin astui Pietari Vasiljevitsh huoneeseen kasvoillaan huoleton ilme. H?nen kyl?ns? oli puolisen virstaa Vjasovnasta . N?ill? k?ynneill??n Pietari Vasiljevitsh hyvin usein j?i y?ksi Boris Andrejitshin luo. "No mutta, terve! -- sanoivat he tavallisesti yhteen ??neen. -- Kuinka olette jaksaneet?" Ja samassa Fedjushka, toi Pietari Vasiljevitshille h?nen buhariverkaisen aamuviittansa, ja Pietari Vasiljevitsh ryk?isi kuin alkajaisiksi, kietoi ylleen viitan ja ryhtyi teehen ja tupakkaan. Ja sitten sit? alettiin keskustella -- keskustella verkkaan, pys?htyen ja haukotellen: puhuttiin ilmoista, eilisp?iv?st?, peltot?ist? ja viljan hinnoista; juteltiinpa l?heisist? tilanomistajista ja omistajattaristakin. Ensi p?ivin? tutustuttuaan Boris Andrejitshiin, Pietari Vasiljitsh piti velvollisuutenaan ja jopa h?nt? huvittikin kysell? naapuriltaan yht? toista p??kaupungin el?m?st?, tieteest? ja sivistyksest? yleens? -- yleens? henkevist? asioista; Boris Andrejitshin vastaukset vieh?ttiv?t, usein h?mm?styttiv?t h?nt? ja her?ttiv?t h?ness? mielenkiintoa, mutta samalla ne vaikuttivat h?ness? jonkunlaista v?symyst?, niin ett? pian kaikki sellaiset kysymykset harvenivat ja loppuivat tyyten; eik? Boris Andrejitshkaan sanottavasti halunnut niit? henkiin her?tt??. Sattui j?lkeenp?in -- mutta harvoin -- ett? Pietari Vasiljitsh yht'?kki? kys?see Boris Andrejitshilta, esimerkiksi mit? se s?hk? oikeastaan on, ja kuultuaan Boris Andrejitshin ei varsin ymm?rrett?v?n selityksen asiasta vaikenee ja sanoo: "ompa se koko ihmeellist?", eik? sitten pitk??n aikaan utele mit??n oppineita asioita. Enimm?kseen heid?n keskustelunsa olivat t?m?ntapaisia. Pietari Vasiljitsh, esimerkiksi, vet?en savua piipustaan ja puhaltaissaan sit? sieramiensa l?pi kysyy:

-- Mik? tuo uusi neitonen on, jonka ?sken n?in takaportailla, Boris Andrejitsh.

Boris Andrejitsh vuorostaan panee sikaarin suuhunsa, p?ll?hytt?? siit? savua kerran kaksi ja s?rp?isty??n kylm?? teet?, sanoo:

-- Mik? uusi neitonen?

Pietari Vasiljevitsh nojautuu hieman sivulle ja katsellessaan akkunasta pihamaalle, miss? koira purasi avojalkaista poikaa pohkeeseen, vastaa:

-- Se vaaleaverinen... ei ollenkaan hullummann?k?inen.

-- Ahaa! -- huudahtaa, hiukan arveltuaan, Boris Andrejitsh: -- se on minun uusi pesij?tt?reni.

-- Mist? h?n on? -- kysyi edelleen Pietari Vasiljitsh, melkein ihmeiss??n.

-- Moskovasta. Opissa on ollut. Ja molemmat vaikenevat.

-- Montako teill? on kaikkiaan pesij?it?, Boris Andrejitsh? -- kysyy taaskin Pietari Vasiljitsh, katsellen tarkkaavasti tupakan hehkuvaa tuhkaa piipussa.

-- Kolme, -- vastaa Boris Andrejitsh.

-- Kolme! Minulla on vaan yksi. Yhdell?k??n ei ole juuri mit??n tekemist?. Itseh?n tied?tte minun liinavaatteeni.

-- Hm! -- vastaa Boris Andrejitsh. Ja puhelu keskeytyy hetkeksi.

Sellaisessa puuhassa kului aamu, ja tuli aamiaisen aika. Pietari Andrejitsh rakasti kovin aamiaista, h?n vakuutteli, ett? kahdentoista aika on eritt?in sopiva aamiaiseksi; ja totisesti: h?n s?i niin hilpe?sti ja sellaisella terveell? mielihalulla, ett? saksalainenkin katsellessaan sellaista olisi tuntenut vilpit?nt? riemua: niin mainiosti h?n osasi sy?d?! Boris Andrejitsh s?i paljon v?hemmin: h?nelle riitti yksi kanankyljys tahi kaksi munaa ?ljyss? paistettuna sek? muuan englantilainen herkkuruoka erityisess? sit? varten tehdyss? patenttiastiassa, josta h?n maksoi suuria rahoja ja salaa piti vastenmielisen?, vaikka vakuutti, ettei muka voinut ilman sit? tulla aterioidessa toimeen. Aamiaisen ja p?iv?llisen v?lill? yst?vykset, jos ilma oli hyv?, l?ksiv?t talontoimiin, tahi ainoastaan k?yskenteliv?t ja katselivat nuorten hevosten juoksuharjoituksia. Toisinaan he joutuivat astellessaan Pietari Vasiljevitshin talolle saakka ja toisinaan poikkesivat h?nen luokseen.

T?m? talo muistutti kaikessa pienuudessaan ja rappeutuneisuudessaan pikemmin yksinkertaista puuh?kkeli?, kuin tilanomistajan asuntoa. Olkikatolla, johon varpuset ja naakat olivat penkoneet reiki? ja pesi??n rakennelleet, rehoitti vehre? sammal; kahdesta hirsikerrasta, jotka aikoinaan olivat sile?ksi veistettyin? paikalleen asetetut, oli toinen siirtynyt sijoiltaan taakse, toinen sivulle painuen maahan; sanalla sanoen, huono oli Pietari Vasiljevitshin asumus ulkoa ja huono sis?lt?. Mutta Pietari Vasiljevitsh ei surrut: naimattomana ja vaatimattomana miehen? h?n ei etsinyt mukavuuksia, vaan tyytyi siihen, ett? omisti paikan, jossa saattoi tarpeen tullessa saada suojan sateen ja pakkasen ahdistaessa. Taloudesta huolehti em?nn?itsij? Makedonia, keski-ik?inen nainen, joka oli sangen mukava ja rehellinen, mutta jolla oli onnettomat k?det: ei mik??n niiss? menestynyt, astiat s?rkyiv?t, liinaiset repesiv?t, ruoka ei kiehunut eik? valmistunut. Pietari Vasiljevitsh kutsui h?nt? Kaligulaksi.

Pietari Vasiljitshilla oli synnynn?inen taipumus vierasvaraisuuteen, n?ki mielell??n luonaan vieraita ja kestitsi heit? parhaansa mukaan, huolimatta varojen puutteesta. T?m? harrastus ja puuhaavaisuus oli ylimmill??n, kun Boris Andrejitsh tuli k?ym??n h?nen luonaan; mutta huolimatta siit?, ett? Makedonia pani parhaansa, kiiteli kuin lintu ollen joka askeleella lent?? kumoon suuressa innossaan, Pietari Vasiljevitshin kestitys oli varsin huonoa, rajoittuen palaseen kuivaa sampea viinaryypyn ohella, jolle h?n antoi sen oikeutetun tunnustuksen, ett? se on erinomaista "vatsaa vastaan". K?velyn j?lkeen yst?vykset palasivat Boris Andrejitshin kotiin ja s?iv?t p?iv?llist? kiirehtim?tt?. Nautittuaan sit? niinkuin ei aamiaista olisi samana p?iv?n? ollut ensink??n, etsi Pietari Vasiljevitsh itselleen rauhallisen sopen, jossa nukkui pari kolme tuntia vain, jolla aikaa Boris Andrejitsh lueskeli rajantakaisia sanomalehti?. Iltasella yst?v?t taas olivat yhdess?: sellaiseksi oli jo heid?n veljeytens? muodostunut! Toisinajoin he istuivat kahden korttip?yd?n ??reen, ja sitten taas keskustelivat samaan tapaan kuin aamullakin. Tapahtuipa, ett? Pietari Vasiljevitsh otti sein?lt? kitaran ja alkoi laulaa jotenkin miellytt?v?ll? ??nell??n romansseja. Pietari Vasiljevitsh rakasti suuresti musiikkia, viel?p? paljon enemm?n kuin Boris Andrejitsh, joka ei saattanut haltioitumatta mainita Bethowenin nime? ja yh? oli aikeissa tilata Moskovasta fortepianon. Surun tai alakuloisuuden hetkin? Pietari Vasiljevitsh tavallisesti otti kitaran ja lauloi romanssia, joka oli muisto h?nen palvelusajastaan rykmentiss?... Eritt?in tunteellisesta mutta hieman kumeasti, kuin nen?n kautta, ??nsi h?n seuraavat s?keet:

"Ruoka meill' ei ranskalaista, Sotakokki keitt?? sen... Mainiot ei soittajamme, eik? laula kuulut maan... Torvi soi; ja ratoksemme Raportteja tuodaan vaan."

Boris Andrejitshin toisinaan veti laulujansa, mutta h?nen ??nens? oli ep?miellytt?v? ja ep?varma. Kymmenen tienoissa illalla, mutta joskus aikasemminkin, yst?vykset erosivat... seuraavana p?iv?n? j?lleen alkaakseen samaan tapaan.

Mutta kerran istuessaan, kuten tavallisesti viistoon vastap??t? Boris Andrejitshi?, Pietari Vasiljitsh katsoi h?neen merkitsev?sti ja virkkoi miettiv?isesti:

-- Yht? min? ihmettelen, Boris Andrejitsh...

-- No, mit?? -- Kysyi t?m?.

-- Katsokaas, sit? vaan, ett? te olette nuori, viisas, sivistynyt, mik? kumma halu teill? on asua maalla.

Boris Andrejitsh katsoi kummastuneena naapuriinsa.

-- Tied?tteh?n te, Pietari Vasiljitsh, -- sanoi h?n, vihdoin: ett? -- elleiv?t minun asiani... Minun asiani pakoittavat minua siihen, Pietari Vasiljitsh.

-- Asiat? teid?n asianne eiv?t tiet??kseni ole niink??n... Teid?n varallisuudellanne saattaa el??. L?htek?? sotilasuralle. Ja vaiettuaan hetken, Pietari Vasiljitsh lis?si:

-- Teid?n sijassanne min? menisin ulanirykmenttiin.

-- Ulanirykmenttiin, miksi juuri sinne?

-- Niin minusta tuntuu, ett? te parhaiten sopisitte ulaniksi.

-- Mutta olettehan te itse palvelleet husaarina?

-- Min?k?? Tietysti husaarina, -- puhui Pietari Vasiljitsh vilkkaasti: -- mutta millaisessa rykmentiss?! -- Sellaista rykmentti? et l?yd? koko maailmasta toista! Se oli kultainen rykmentti! P??llik?t ja toverit -- mit? v?ke? olivatkaan! Mutta teid?n... En tied? miksi... teid?n pit?isi minun mielest?ni ulanirykmenttiin. Te olette vaalea, vartalo on teill? hoikka: kaikki se on kuin asiaankuuluvaa:

-- Mutta sallikaa, Pietari Vasiljitsh, te unohdatte, ett? sotilaslain mukaan minun pit?isi alkaa junkkarista saakka. Minun ik?iselleni miehelle se olisi v?h?n liian vaikeaa. Ja sit?paitsi se n?ht?v?sti ei olisi sallittuakaan.

-- No onhan se niinkin, -- huomautti Pietari Vasiljitsh ja painoi p??ns? alas. -- No, siin? tapauksessa, menk?? naimisiin, sanoi h?n ja nosti p??ns?.

-- Ompa teill? t?n??n omituisia p??h?npistoja, -- huudahti Boris Andrejitsh.

-- Miksi niin, omituisia? Mit? tosiaan maksaa vaivaa el?? noin? Mit? te odotatte? Laiminly?tte aikanne. Tahtoisinpa tiet??, mit? hy?ty? teille l?htee siit?, ett'ette nai?

-- Ei ole kysymys hy?dyst?, -- alkoi Boris Andrejitsh.

-- Ei, sallikaahan, -- keskeytti h?net Pietari Vasiljitsh, yht'?kki? kiivastuen. -- Minua ihmetytt??, ett? nuoret ihmiset nykymaailman aikana niin pelk??v?t menn? naimisiin! En voi tosiaankaan sit? k?sitt??. Te, Boris Andrejitsh, ?lk?? ajatelko minua, ett? min? en ole nainut. Min? olen ehk? tahtonut ja aikonutkin, mutta katsokaas mit? ovat minulle n?ytt?neet.

Ja samassa Pietari Vasiljitsh kohotti pystyyn oikeank?den etusormen, k??nt?en sen ulkopuolen Boris Andrejitshia kohti.

-- Eik? teid?n varoissanne muka kelpaisi naida! Ja Boris Andrejitsh katseli tarkkaavasti Pietari Vasiljitshia.

-- Hupaistako, vai mit?, on t?m? naimattoman el?m?? -- jatkoi Pietari Vasiljitsh. -- Hullutusta! Vai viel?k? hupaista!... Totisesti, nykyajan nuoret minua ihmetytt?v?t.

Ja Pietari Vasiljitsh harmistuneena kopautti piipunpes?n nojatuolin k?densijaan ja siveli piipunvartta.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet