Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: The Poetical Works of Sir Edward Bulwer Lytton Bart. M.P. by Lytton Edward Bulwer Lytton Baron
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page
Ebook has 3431 lines and 259093 words, and 69 pages
TAVALLINEN JUTTU II
Kaksi-osainen romaani
Kirj.
Suomensi Olga A.
Wiipurissa, Matti Kurikka. 1889.
Wiipurin Sanomain kirjapainossa.
Vuosi oli kulunut ensimm?isen osan viimeisess? luvussa kuvattujen tapauksien per?st?.
Aleksander muuttui v?hitellen synk?st? ep?toivosta kylm??n v?linpit?m?tt?myyteen kreiville ja Nadinkalle. H?n ei t?r?ytt?nyt en?? kirouksia eik? lis?nnyt hammasten puremista siihen, vaan osotti heille syv?? halveksimista.
Lisaveta Aleksandrowna lohdutti h?nt? kaikella yst?v?n ja sisaren hellyydell?. H?n antautui mieluisasti t?m?n herttaisen holhojan valtaan. Kaikki semmoiset luonteet, kuin h?nen oli, antautuvat kernaasti toisen holhottavaksi. Heille on v?ltt?m?t?n -- lapsenpiika.
H?nt? miellytti marttyyrin roolin n?ytteleminen. H?n oli hiljainen, arvokas, salaper?inen niinkuin se ihminen, joka h?nen sanojensa mukaan on kest?nyt kohtalon iskun, -- h?n puhui suurista k?rsimyksist?, pyhist?, ylevist? tunteista, jotka olivat lokaan tallatut ja survotut -- "ja kuka sen on tehnyt?" H?n lis?si t?h?n: teeskentelij? tytt?-riepu ja halveksittava roisto, tekopyh? salonkileijona. Onko kohtalo todellakin l?hett?nyt minut maailmaan sit? varten, ett? kaikki, mit? minussa on ollut suurta, tulisi mit?tt?myyden uhriksi?
Ei mies miehelle, eik? nainen naiselle antaisi semmoista teeskentely? anteeksi, vaan paikalla ty?nt?isi k?ym?puilta alas. Mutta mit? eiv?t nuoret ihmiset anna toiselle sukupuolelle anteeksi?
Lisaveta Aleksandrowna kuunteli k?rsiv?llisesti h?nen valitusvirsi??n ja lohdutti h?nt? niinkuin voi. Se ei ollut h?nest? ensink??n vastenmielist?, ehk? siit?kin syyst?, ett? miehens? veljenpojasta l?ysi h?n kuitenkin sointua omaan syd?mmeens?, kuuli h?nen rakkauden valituksistaan ??nen h?nelle itselleen tunnetuista k?rsimyksist?.
H?n kuunteli ahneesti Aleksanderin syd?mmen voivotuksia ja vastasi niihin huomaamattomilla huokauksilla ja n?kym?tt?mill? kyyneleill?. H?n l?ysi teeskenneltyihin ja imeliin ik?v?n purkauksiin lohduttavia sanoja samaan tapaan ja suuntaan; mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan.
-- Oh, ?lk?? puhuko minulle, ma tante, sanoi h?n, min? en tahdo h?v?ist? rakkauden pyh?? nime?, kutsumalla siten meid?n v?liimme tuota...
Siin? teki h?n semmoisen halveksivan irvistyksen ja oli valmis, niinkuin Piotr Ivanitsh, kysym??n: mik? h?n onkaan?
Sit?paitsi lis?si h?n suurella ylenkatseella: tyt?lle on anteeksi annettava: min? olin liian paljon korkeammalla h?nt? ja kreivi? ja koko tuota surkuteltavaa ja turhamaista piiri?; ei ole ihmek??n ett? min? j?in h?nelle k?sitt?m?tt?m?ksi. Ja n?iden sanojen per?st? pysyi h?nen kasvoillaan kauan ylenkatse.
-- Set? sanoo yh?, ett? minun pit?? olla jalo Nadinkaa kohtaan, jatkoi h?n. Mist? hyv?st?? Mill? on t?m? rakkaus kunnostuttanut itsens?? Kaikki oli halpamaista, kaikki kohdat tavallisia. Oliko yht??n ilmi?t?, joka olisi eronnut tavallisen piirin jokap?iv?isest? loasta? N?kyik? t?ss? rakkaudessa v?h??k??n sankarimaisuutta ja itsens?kielt?mist?? Ei, h?n teki melkein kaikki ?itins? mukaan! Poikkesiko h?n minun t?hteni kertaakaan seurael?m?n s??nn?ist?, velvollisuuksestaan? Ei koskaan! Ja t?m? oli muka rakkautta!!! Tytt? -- eik? osannut valaa runollisuutta t?h?n tunteesen.
-- Millaista rakkautta Te vaatisitte naiselta? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
-- Millaista? vastasi Aleksander. Min? vaatisin ensimm?isen sijan h?nen syd?mmess??n. Naisen, joka rakastaa, ei pid? huomata, eik? n?hd? muita miehi?, paitsi minua, kaikkien pit?? tuntua h?nen mielest??n siet?m?tt?milt?. Min? yksin olisin korkein, kauniin -- h?n ojensi itse?ns? -- parhain, jaloin kaikista. Joka hetki, jota h?n ei olisi kanssani viett?nyt, olisi kadotettu hetki. Minun silmist?ni, minun sanoistani t?ytyy h?nen tavoittaa autuutta, eik? tiet?? mist??n muusta... Lisaveta Aleksandrowna koetti peitt?? hymy?. Aleksander ei huomannut mit??n.
-- Minun t?hteni, jatkoi h?n, ja silm?t s?ihkyiv?t, t?ytyy h?nen uhrata kaikki: halveksittavat hy?dyt, laskut, heitt?? itsest??n ?idin ja miehen yksivaltaisen ikeen, karata, jos niin tarvitaan, maailman ??reen, kantaa tarmolla kaikki tappiot viimeksi viel? halveksia itse kuolemaakin -- se on rakkautta! Mutta t?m??
-- Mill? Te palkitsisitte t?m?n rakkauden? kysyi t?ti.
-- Min?k?? Oh! aloitti Aleksander, kohottaen katseensa taivasta kohti, min? pyhitt?isin h?nelle koko el?m?ni, min? makaisin h?nen jalkainsa juuressa. Korkein onneni olisi katsoa h?nt? silmiin. H?nen joka sanansa olisi minun lakini. Min? runoilisin h?nen kauneudestaan, rakkaudestamme, luonnosta.
H?nen kanssaan suuni l?yt?isi Petrarkan kielen ja rakkaus... No enk? min? ole n?ytt?nyt Nadinkalle, ett? min? voin rakastaa?
-- Te ette siis usko tunnetta olevan, jos se ei esiinny sill? tavalla kuin Te tahtoisitte? Suuri tunne piilee...
-- Ettek?h?n tahtoisi, ma tante, uskottaa minua, ett? semmoinen on tunnetta, kuin sed?n tunne esimerkiksi; se piilee!
Lisaveta Aleksandrowna punastui ?kki?. H?n ei voinut olla sis?llisesti suostumatta veljenpojan sanoihin ett? semmoinen tunne, joka ei tule ilmi, on jotenkin ep?ilytt?v?, ett? kenties ett? ei olekaan, jos sit? l?ytyisi, niin se tunkeutuisi pinnalle; ett? paitsi rakkautta itse??n, on sen l?heisyydess? jo jotain selitt?m?t?nt? ihanuutta.
Siin? samassa kiiti h?n ajatuksissaan l?pitse koko naimisissaolo-ajan ja vaipui syviin ajatuksiin. Veljenpojan julkinen pistopuhe kosketti h?nen syd?mmens? salaisuuteen, jota h?n niin syv?lle piiloitti ja saattoi h?net siihen kysymykseen: onko h?n onnellinen.
H?nell? ei ollut oikeutta valittaa niit? ulkonaisia onnen v?lityksi? vastaan, joita enemmist? hakee, sill? h?nelle t?yttyi kaikki kuin m??r?tyn ohjelman mukaan. Ylt?kyll?isyys, viel?p? nykyajassa komeus ja tulevassa ajassa kuolemattomuus -- kaikki pelasti h?net jokap?iv?isist?, katkerista suruista, jotka kalvaavat syd?nt? ja kuivaavat monien k?yh?in raukkojen rintaa.
H?nen miehens? oli ty?skennellyt ja ty?skenteli v?sym?tt? viel?kin. Mutta mik? oli h?nen ty?skentelemisens? p??m??r?n?? Ty?skentelik? h?n ihmiskunnan yleisen hy?dyn p??m??r?n t?hden, t?ytt?en sallimuksen s??t?m?n m??r?n, tahi halpamaisten syiden t?hden, saavuttaakseen ihmisten kesken arvon ja rahan kunnian, vai sit? vastenko, ettei lopulla kyyrist?isi h?nt? k?yhyys ja asianhaarat? Jumala sen tiet??. Suurista tarkoituksista h?n ei tahtonut puhua, kutsui sit? houralemiseksi, puhui kuivasti ja jokap?iv?isesti, ett? pit?? tehd? ty?t?.
Lisaveta Aleksandrowna tuli t?st? vaan siihen surulliseen vakuutukseen, ettei h?nen, eik? miehens? rakkaus h?neen ollut ainoana p??m??r?n? h?nen ponnistelemisissaan ja innossaan. H?n oli ty?skennellyt jo ennen naimistaan, kun h?n ei viel? tuntenut vaimoansakaan. Rakkaudesta h?n ei ollut koskaan h?nelle puhunut eik? siit? kysellyt; vaimonsa t?t? asiaa koskevista kysymyksist? suoriutui h?n aina leikkipuheella, sukkeluudella tahi nukkumisella. Pian heid?n tutustumisensa j?lkeen alkoi h?n puhua Lisaveta Aleksandrownan kanssa h?ist?, juurikuin antaen siten tiet??, ett? rakkaus on luonnollisesti itsess??n ja ettei siit? tarvitse paljon keskustella.
H?n oli kaikkien mahtivaikutuksien vihollinen -- se oli hyv?; mutta h?n ei pit?nyt todellisista syd?mmen purkauksista, eik? uskonut niiden tarpeellisuutta muissakaan. H?n olisi kuitenkin voinut yhdell? katseella, yhdell? sanalla her?tt?? vaimossaan syv?n rakkauden itseens?: mutta h?n oli ??neti, eik? sit? tahtonut. Sek??n ei houkutellut h?nen itserakkauttaan.
T?m? koetti her?tt?? miehess??n mustasukkaisuutta, ajatellen, ett? silloin varmaankin rakkaus n?ytt?ytyy... Mutta silloin ei mit??n semmoista tapahtunut. Jos miehens? huomasi v?h?nkin, ett? h?nen vaimonsa osoittaa suosiotaan jollekin nuorelle miehelle, niin h?n kiiruhtaa kutsumaan t?t? luokseen, hyv?ilee sit?, ei voi kyllikseen ylist?? sen ansiota, eik? pelk?? j?tt?? h?nt? yksin vaimonsa kanssa.
V?list? Lisaveta Aleksandrowna petti itse??n, arvellen, ett? ehk? Piotr Ivanitsh toimii sotaopillisesti; ett? kenties h?nen salainen metoodinsa onkin juuri, pit?? vaimoansa aina ep?illyksess? ja pid?tt?? siten itserakkauttakin. Mutta miehens? ensimm?isest? rakkauden lausumisesta haihtui h?nen ihastuksensa.
Jos h?n olisi viel? ollut t?rke?, karkea, syd?mmet?n, itsep?inen, yksi niist? miehist?, joita on legioonittain, joita synnitt? kernaasti voi nen?st? vet??, sek? heid?n itsens? ett? oman onnen t?hden, jotka ovat kuin sit? varten luodut, ett? vaimo hakisi mieleisi?ns? kodin ulkopuolelta ja rakastaisi miehens? suurinta vastakohtaa -- sitten olisi ollut toinen asia: h?n olisi menetellyt samalla tapaa kuin suurin osa naisista tekee siin? tapauksessa. Mutta Piotr Ivanitsh oli j?rjellinen ja ?lyk?s ihminen, jommoista ei usein kohdata. H?n oli hieno, tarkkasilm?inen, sukkela. H?n ymm?rsi kaikki syd?mmen rauhattomuudet, kaikki sielun myrskyt, ymm?rsi -- mutta ei enemp??. Kokonainen kokoelma syd?mmen asioita oli h?nen p??ss??n, vaan ei syd?mmess??n. H?nen puheestaan voi p??tt??, ett? se oli kuultua ja ulkoap?in opittua, mutta ei koskaan koetettua. H?n puhui intohimoista sattuvasti, mutta ei my?nt?nyt olevan niill? valtaa h?neen itseens?, nauroi viel? niille ja piti niit? vikoina, muodottomina poikkeuksina todellisuudesta, nimitti niit? taudin oireiksi, joille ajan pitk??n ilmestyy omat l??kkeens?.
Lisaveta Aleksandrowna huomasi h?nen j?rkens? etevyyden muiden ymp?rill?-olevien rinnalla ja k?rsi siit?. "Jos h?n ei olisi ollut niin viisas, ajatteli h?n, olisin min? pelastettu..." H?n noudattaa varmoja s??nt?j? -- se on selv?, ja vaatii, ettei vaimokaan, viett?isi haaveksivaista el?m??.
"Mutta, hyv? Jumala!" ajatteli Lisaveta Aleksandrowna, onko h?n tosiaankin nainut senvuoksi, ett? saisi em?nn?n, ett? voisi antaa nuoren miehen asunnolleen t?ydellisyyden ja perheellisen talon arvon, jotta h?nell? olisi enemm?n merkityst? seurael?m?ss?? Em?nt?, vaimo -- kaikkein proosallisemmassa merkityksess?. Eik? h?n k?sit? kaikella ymm?rryksell??n, ett? joka tapauksessa on naisella rakkaus?... Perheen velvollisuudet -- siin? on h?nen huolensa: mutta voiko niit? t?ytt?? ilman rakkautta? Hoitajattaret ja imett?j?t, nekin tekev?t itselleen ep?jumalan lapsesta, jota he hoitavat; saatikka sitten vaimo, ?iti! Oi jospa voisin ostaa rakkauden tuskalla, vaikkapa saisin kantaa kaikki k?rsimykset, jotka ovat eroamattomat intohimon kanssa, kunhan vaan saisin el?? t?ydellist? el?m?? ja kunpa tuntisin oman olemiseni, enk? j?hmettyisi.
H?n katsahti komeita huonekaluja ja kaikkia kalliita, mit?tt?mi? kapineita budoarissaan -- ja kaikki t?m? mukavuus, jolla huolellinen k?si ymp?r?ipi rakastetun naisen, tuntui h?nest? kylm?lt? pilkanteolta todellisen omien rinnalla. H?n oli kahden hirmuisen liioittelemisen todistajana -- veljen pojan ja miehens?. Toinen hurmaantunut hulluuteen, toinen -- kylm? kovapintaisuuteen asti.
"Kuinka v?h?n he molemmat sek? suurin osa miehist? tuntevat todellista rakkautta, ja kuinka min? sen ymm?rr?n!" ajatteli h?n. Mutta mit? siit? on hy?ty?? Miksi min? ymm?rr?n? Oi jos...
H?n peitti silm?ns? ja oli niin muutaman minuutin. Sitten aukasi h?n ne ja katsahti ymp?rillens?, huokasi raskaasti ja otti taaskin tavallisen, rauhallisen muotonsa. Raukka! Ei kukaan tiennyt siit?, eik? kukaan n?hnyt sit?. H?net olisi voinut saattaa rikokselliseksi nuo n?kym?tt?m?t, tunnustelemattomat ja nimett?m?t k?rsimykset, haavoitta, verett?, jotka eiv?t olleet peitetyt r?syill?, vaan sametilla. Mutta sankarin itsekielt?misell? k?tki h?n surunsa, ja l?ysi viel? kyllin voimaa lohduttaakseen toisia.
Pian Aleksander lopetti puhumisen suurista k?rsimyksist?, ja rakkaudesta jota ei ymm?rretty jolle ei annettu arvoa. H?n siirtyi enemm?n tavalliseen aineesen ja valitti el?m?n ik?vyytt?, sielun tyhjyytt?, v?sytt?v?? kaihoa.
K?rsimysteni j?lkeen olen eloon j??nyt.
Olen lakannut rakastamasta unelmiani, sanoi h?n yh?.
-- Ja nyt minua seuraa pimeyden henki. H?n on kaikkialla kanssani, ma tante: y?ll?, yst?vien kanssa keskustellessani, maljan ??ress? pidoissakin, syvien mietteiden hetkin?!
Niin kului muutamia viikkoja. Olisi luullut, ett? viel? parin viikon p??st? narrikin olisi jo kokonaan rauhoittunut ja ehk? tullut kelpo ihmiseksi, se on tavalliseksi jokap?iv?iseksi ihmiseksi, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Mutta ei! H?nen luonteensa erilaisuus tuli joka paikassa esille.
Kerran h?n tuli t?din luo vimmastuneena ja oli ?keiss??n koko ihmis-suvulle. Joka sanan per?st? tuli milloin pilkkaus, milloin tuomitseminen, milloin taas kompa-runo, joilla h?n tarkoitti juuri niit? henkil?it?, joita olisi pit?nyt kunnioittaa. H?n sek? Piotr Ivanitsh saivat osansa. Ket??n ei s??litty. Lisaveta Aleksandrowna alkoi tiedustella syyt?.
-- Te tahtoisitte tiet??, alkoi h?n hiljaan ja juhlallisesti: -- mik? mielt?ni nyt liikuttaa ja vimmastuttaa? Siis kuulkaa: Te tied?tte, ett? minulla oli yst?v?, jota en ole moneen vuoteen n?hnyt, mutta jolle syd?mmess?ni oli aina sijaa. Set?ni pakoitti minua t?nnetuloni alussa kirjoittamaan h?nelle kummallisen kirjeen, jossa oli h?nen rakkaimmat s??nt?ns? ja ajatusten suunta; mutta min? rep?sin sen ja l?hetin toisen. Ei ollut siis mit??n syyt? yst?v?ll?ni muuttua. T?m?n kirjeen j?lest? loppui meid?n kirjevaihtomme, ja min? kadotin yst?v?ni n?kyvist?ni. Mit?p?s tapahtui? Kolmen p?iv?n per?st? astuin min? pitkin Newskin katua ja n?in yht'?kki? h?net. Min? seisoin h?mm?styksiss?ni, v?reet juoksivat pitkin ruumistani ja silmiini nousivat kyyneleet. Min? ojensin h?nelle molemmat k?teni enk? voinut ilosta lausua sanaakaan: henki tarttui kurkkuuni. H?n otti toisen k?den ja puristi sit?. P?iv?? Adujew! sanoi h?n sellaisella ??nell? ik??nkuin vasta eilen olisimme eronneet. "Oletko kauan ollut t??ll??" H?n ihmetteli ettemme ennen olleet tavanneet toisiamme. Kysyi sivumennen, mit? min? toimin, miss? palvelen, piti velvollisuutenaan ilmoittaa, ett? h?nell? on erinomaisen hyv? paikka, on tyytyv?inen palvelemiseen, p??llikk?ihin, tovereihin ja... kaikkiin ihmisiin, ja kohtaloonsa... sanoi sitten, ettei h?nell? ole aikaa, ett? h?n kiirehtii kutsutulle p?iv?lliselle -- kuuletteko ma tante? -- pitk?? eron per?st? kohdatessaan yst?v?? h?n ei voinut j?tt?? p?iv?llist?...
-- Ehk? h?nt? olisivat odottaneet, huomautti t?ti, kohteliaisuus ei sallinut...
-- Kohteliaisuus ja yst?vyys? Ja Te, ma tante! Mit? t?m? on? Sanon Teille viel? parempaa. H?n ty?nsi k?teeni osoitteensa ja sanoi, ett? toisena p?iv?n? illalla odottaa h?n minua luokseen -- ja katosi. Kauan katselin min? h?nen j?lkeens?, enk? voinut tointua. T?m? oli lapsuuden kumppali nuoruuden ajan yst?v?. Kyll?p? h?n oli hyv?! Mutta sitten min? arvelin, ehk? h?n j?tti kaikki illaksi ja sitten pyhitt?? aikansa todelliseen syd?mmelliseen keskusteluun. "Olkoon menneeksi, min? menen". Ilmestyin sinne. H?nen luonaan oli noin kymmenen henke? yst?vi?. H?n ojensi minulle yst?v?llisemmin k?tens? kuin eilisp?iv?n? -- se on tosi, mutta sen sijaan sanaakaan sanomatta pyysi h?n istumaan korttip?yd?n ??reen. Min? sanoin, etten ly? korttia ja istuin yksin sohvalle, arvellen, ett? h?n heitt?? kortit ja tulee minun luokseni. "Etk? ly? korttia?" kysyi h?n ihmetellen: "Mit? sin? sitten teet?" Hyv? kysymys! Min? odotin tunnin, odotin kaksi, h?n ei vaan l?hesty minua; k?rsiv?llisyyteni loppui. V?list? h?n tarjosi minulle sikaria, v?list? piippua, s??litteli, etten min? ly? korttia, ett? minun on muka ik?v?, koetteli huvittaa minua -- mill? luulette? -- K??ntyi alinomaa puoleeni ja kertoi joka onnistuneen ja onnistumattoman pelins? lopun. Min? en voinut itse?ni en?? pid?tt??, l?hestyin h?nt? ja kysyin, aikooko h?n omistaa minulle v?h??k??n aikaa t?st? illasta? Syd?mmeni kiehui silloin ja ??neni vapisi. T?m? h?nt? taisi hiukan kummastuttaa. H?n katsoi minua kummallisesti: "Hyv?", sanoi h?n, "anna min? lopetan vaan pelin". Paikalla, kun h?n oli t?m?n sanonut, sieppasin min? hattuni ja tahdoin menn?, mutta h?n huomasi ja pid?tti minua. "Peli on loppumaisillaan", sanoi h?n, "paikalla ruvetaan illalliselle". Vihdoin he lopettivat. H?n istui viereeni ja haukotteli: -- siten alkoi meid?n yst?v?llinen keskustelumme. "Sin? tahdoit sanoa minulle jotakin?" kysyi h?n. T?m? oli sanottu semmoisella yksitoikkoisella ja tunteettomalla ??nell?. Min? en puhunut mit??n, katselin vaan h?nt? surullisesti hymyillen. Siit? h?n sai aivankuin uutta eloa ja teki minulle kysymyksi?: "mik? sinun on? Eik? sinulta puutu jotakin? Enk? voisi tehd? sinulle jotain hy?dyllist? palvelusta..." j.n.e. Min? pudistin p??t?ni ja sanoin h?nelle, etten min? tahtonut puhua palveluksesta enk? aineellisista eduista h?nen kanssaan, vaan siit? mik? on l?himp?n? syd?nt?: "armaista lapsuuden p?ivist?, leikeist? ja itsevaltaisuuksista... Mutta ajatelkaa, katsokaa h?nt?!" H?n ei antanut minun edes puhua ajatustani loppuun. "Sin? olet aina vaan samallainen uneksija", sanoi h?n ja k??nsi ?kki? puheen, aivankuin pit?en t?t? arvottomana, ja alkoi totisesti kysell? minun asioistani, tulevaisuuden toiveistani, edistymisest?, sed?st?. Min? ihmettelin miten ihmisess? voi siihen m??r??n syd?n kovettua. Tahdoin koetella viimeisen kerran, yhdyin h?nen kysymykseens? asioistani ja kerroin, miten minua oli kohdeltu, "Kuulepas mit? ihmiset ovat minulle tehneet": aloitin min?. "Mit??" keskeytti h?n pel?styneen?, "varmaan ovat varastaneet sinulta?" H?n luuli minun puhuvan pikenteist?ni; h?n ei tiennyt muusta surusta kuin set?k??n: mihin m??r??n ihminen voi paatua! "Niin", sanoin min?, "ihmiset ovat varastaneet minun sieluni..." Sitten aloin puhua rakkaudestani, k?rsimyksist?ni, sielun tyhjyydest?... min? aloin innostua ja ajattelin, ett? kertomus minun k?rsimyksist?ni sulattaa j??kuoren, ettei kyyneleet viel? olleet kuivuneet h?nen silmiss??n... Mutta h?n purskahtaa yht'?kki? nauruun! Min? katsoin h?neen ja n?in, ett? h?nell? oli k?dess? nen?liina: kertomukseni ajalla h?n piti naurua vastaan, mutta ei voinut pid?tt??... Min? keskeytin kauhistuneena kertomukseni. -- Riitt??, jo riitt??, sanoi h?n, juo ennemmin viinaa ja aletaan sy?d? illallista. Palvelija! Viinaa. Menn??n, menn??n, ha, ha, ha!... siell? on eritt?in hyv? rost... ha, ha, ha, rostbiff...
H?n otti minun k?sivarrestani kiinni, mutta min? tempasin itseni irti ja karkasin tuon pel?tin luota... Semmoisia ovat ihmiset, ma tante! p??tti Aleksander. Sitten h?n viittasi k?dell??n ja meni pois.
Lisaveta Aleksandrownaa s??litti Aleksanderin tulinen, mutta v??r?lle tielle saatettu syd?n. H?n huomasi, ett? toisella kasvatuksella ja el?m?n katsannolla olisi h?n itse onnellinen ja voisi viel? toisenkin saattaa onnelliseksi; mutta nyt h?n on oman sokeutensa uhri ja h?nen syd?mmens? on perinpohjaisesti harhateill?. H?n tekee itse el?m?st??n koetuksen. Miten pit?isi osoittaa h?nelle oikean syd?mmen tie? Miss? se pelastava kompassi on? H?n tunsi sen, ett? ainoastaan hell?, yst?v?llinen k?si voisi hoitaa t?t? kukkasta.
H?n oli onnistunut jo kerran hillit? veljenpojan rauhattomia syd?mmen puuskia, mutta se oli vaan rakkauden seikassa. Silloin h?n tiesi miten loukattua syd?nt? pit?? kohdella. Kuten taitava diplomaatti ainakin moitti h?n vaan Nadinkaa, esitti h?nen k?yt?ksens? mit? mustimmassa muodossa, kuvasi h?net kunnottomaksi Aleksanderin silmiss? ja enn?tti vakuuttaa h?nelle, ettei Nadinka ole ansainnut h?nen rakkauttansa. Sill? h?n rep?si Aleksanderin syd?mest? piinaavan tuskan, asetti sen rauhallisella, vaikk'ei oikeuden pit?v?ll? tunteella -- halveksimisella. Piotr Ivanitsh p?invastoin koetti puolustaa Nadinkaa, jolla h?n ei ainoastaan saattanut rauhattomaksi, vaan ?rsytti Aleksanderin tuskaa ja pakoitti ajattelemaan, ett? h?nt? arvokkaampi oli saanut etuoikeuden.
Add to tbrJar First Page Next Page