Read Ebook: Ghetto Tragedies by Zangwill Israel

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 2083 lines and 109293 words, and 42 pages

RUIJAN RANNOILTA

Kertomus Norjan Lapista

Kirj.

MATTI AIKIO

Norjan kielest? suomentanut Aksel von Schantz

H?meenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1912.

O.-Y. H?meenlinnan Uusi Kirjapaino.

Matti Aikio.

Matti Aikio on lappalainen kirjailija, jonka t?ss? suomennettu esikoisteos ilmestyi kuusi vuotta takaperin. Se saavutti niin suurta suosiota, ett? h?n jo seuraavana vuonna julkaisi toisen ruijalaisen novellinsa, nimelt? "Ginunga-gap", ja sittemmin on h?n uusilla teoksillaan luonut itselleen jokseenkin huomattavan aseman norjalaisessa kirjallisuudessa; h?n ei nimitt?in k?yt? tuotannossaan ?idinkielt?ns?, kuten h?nen ainoa toinen kirjailijaksi ly?tt?ytynyt maanmiehens? naapurimaassa Ruotsissa.

Aikio on, kuten luonnollista, valinnutkin kuvattavakseen kotiseutunsa Ruijan olot ja ihmiset. Mutta h?n ei ole varsinainen kansankirjailija, vaan herkk? taiteilija, joka sommittelee vaikuttavia kohtauksia niin realistisesti, niin todellista n?kemyst? ilmaisevasti kuin olisi taidemaalaaja siin? siveltimell??n loihtinut v?rikk?it? kuvia lukijan tarkasteltavaksi. N?m? kohtaukset ovat osittain hyvinkin l?yh?ss? yhteydess? kesken??n, v?likohdat j?tt?? kirjailija lukijan t?ytett?viksi. T?m? keskityksen puute saattaa tuntua hiukan h?iritsev?lt?kin lukijasta, joka on tottunut kaunokirjalliselta teokselta vaatimaan yhten?ist? juonta, mutta h?n huomaa piankin ett? hajallisuuden syyn? on tekij?n tulinen luonnonlaatu, joka vaatii h?nt? v?litt?m?sti kuvaamaan eletty? ihmishy?rin?? ristiriitaisine tunteineen ja vaikuttimineen juuri sellaisena kirjavana sarjana kuin se ilmenee tarkalle havaintojen tekij?lle. T?llainen kuvajakso ehdottomasti her?tt?? lukijan mielenkiintoa; ennen Aikiota ei yksik??n ole k?sitellyt lappalaisten el?m?? niin selke?sti ja varmasti, ja toimintapiirin uutuus vieh?tt?? lukijaa.

Pienen lappalaiskyl?n k?r?j?tupa oli ??ri??n my?ten t?ynn?. V?liaidan sis?puolella oli korokkeella juuri sen verran tilaa, ett? sinne mahtui vouti, kaksi asianajajaa ja tulkki.

Biettar Oula ja h?nen vaimonsa seisoivat v?liaitaan nojaten juhla-asuun puettuina, kuin olisivat olleet kuulemassa heille pidett?v?? morsiuspuhetta eiv?tk? seisseet porovarkautta koskevassa tiukassa ristikuulustelussa.

Lasse, joka oli alkujaan ollut syytett?v?n?, seisoi kyyryll??n pienen vankihuoneen oven takana ja piti korvaansa l?hell? avaimenreik??, kuullakseen edes jotakin is?nt?ns? antamista selityksist?. H?n oli aamup?iv?ll? ?kki? ruvennut juonittelemaan, asia oli sotkeutunut ja saanut Biettar Oulalle vaarallisen k??nteen.

"Kuusi vaadinta" , kuiskasi er?s vankihuoneen oven l?hell? seisova mies, joka oli innokkaasti puhelevinaan naapurinsa kanssa. "Kuusi vaadinta", sanoi h?n toistamiseen. Ja Lasse oli siksi viisas, ett? h?n heti ymm?rsi sen Biettar Oulan uudeksi tarjoukseksi. H?n mukautui. Olkoon menneeksi... Sit?paitsi oppii Trondhjemin laitoksessa norjaa ja ihmisten tapoja. Ja onhan kaupunkikin n?kemisen arvoinen, kuten h?n oli kuullut. Vankihuonekin siell? on valoisa ja miellytt?v?, ei ainakaan t?m?n pime?n ja likaisen kopin kaltainen.

Vastik??n virkaansa vahvistettu ja nuori vouti t?hysti tutkivasti Biettar Oulaa. "Sanokaa -- -- kuinka on mahdollista, ett? te muutamien vuosien kuluessa olette voinut kohota piirin rikkaimmaksi tunturilappalaiseksi?"

Biettar Oula hymyili, kasvoillaan h?veli?s ilme, ja hiveli mustaa, lappalaiselle tavattoman tihe?? partaansa. "Min? hoidan laumaani", sanoi h?n. H?nell? oli vaistomainen tunto siit? ett? viaton kehaisu antoi h?nen sanoilleen luotettavuuden s?vy?. "Uuninl?mp? t??ll? alamaassa ei, Jumalan kiitos, ole viel? k?ynyt minulle niin rakkaaksi, ett? j?tt?isin karjani palvelijain haltuun, -- kuten tavaksi kuuluu tulleen viime aikoina." H?nen muuten ter?v?piirteiset, rohkeata oveluutta kuvastavat silm?kulmansa pysyiv?t nyt tiukasti luottamusta her?tt?viss? poimuissa. N?ytti silt? kuin ei h?n olisi edes aavistanut, ett? vouti koetti saada h?nt? ansaan.

T?ysin selvill? siit?, ett? vaatteet tekev?t miehen, oli h?n pukeutunut hienoimmasta poronvasan nahasta tehtyyn mustaan peskiin. Lanteilla oli nahkavy?ss? runsaasti nelikulmaisia metallilevyj?, jotka h?nen liikkuessaan heiluivat ja kimaltelivat. Pystyyn peskinkaulukseen oli h?n k??rinyt suuren, veripunaisen silkkinilahuivin, jonka nipukat ja paksut pehme?t ripsut olivat somassa j?rjestyksess? h?nen leve?ll? rinnallaan. Suorissa voimakkaissa s??riss? oli kiilt?v?n mustat, lyhytkarvaiset s?p?kkeet . Koko h?nen muhkea olentonsa osotti h?nen suonissaan virtaavan runsaasti kainulaisverta, viel?p? parasta lajia.

Biettar Oulan rehev?n n?k?inen vaimo Elle, jonka suuret tummansiniset silm?t olivat ep?ilem?tt? varkain kulkeutuneet rotuun, oli sill? v?lin, kun vouti merkitsi p?yt?kirjaan, unhottanut Biettar Oulan t?n??n h?nelle kiireess? antamat kierosti sommitellut vastaukset. H?n oli kiintynyt tarkastamaan nuoren voudin kirkkaita pitk?hk?j? kasvoja, pieni? lihavia k?si? ja h?nen virkapukunsa kultaisia nauhoja, -- t?t? korkeamman ihmisen ilmestyst?, jolla oli viisituhatta kruunua tuloja ja melkein Jumalan ulkomuoto. Mutta -- se ei ollutkaan tavallisen lappalaisen siveellist?, puoleksi pelokasta kuninkaallisen norjalaisen virkamiehen kunnioittamista. Salaa peritty germaanilainen veri alkoi l?ikky? kuumana. Eloisat hymypoimut kaartuivat houkuttelevan vieh?tt?v?sti suupieliin, samalla kun sieramet tuontuostakin laajenivat el?m?nhalusta.

Hurmiosta her?ttiv?t h?net pikku Andin alituiset vaatimukset. T?m? veti ?iti??n mustasta verkapeskist? hokien: tsidsji! tsjidsji!

H?n istahti lattialle ja avasi povensa, vet?en esille aimollisen rinnan. Poika painoi siihen syv?lle kaikki kymmenen sormeaan ja mielihyv?st? ??nnellen pureutui kiinni, heitt?en tyytyv?isen silm?yksen voutiin, jonka tuomarikasvojen juhlallisuutta miedonsi hetkellinen hymy. Huolimatta kahden ja puolen vuoden i?st??n ei Andi ollut viel? kyennyt heitt?m??n vanhoja tapojaan.

Aina kun ovi aukeni, hulmahti tupaan harmaina pilvin? kylm??, huurua, pyyhk?isten yli korokkeen, nuuskien paksun, kaljup?isen ja rokonarpisen puolustusasianajajan jalkoja ja sen j?lkeen kadoten, tullakseen katosta tippuvina vesipisaroina j?lleen esille. Sellainen riippuva tipahdus t?ht?si suoraan pikku Andin suuhun -- ja osasi ik??nkuin maidon miedontajaksi. T?st? ilmaisi pikku Andi suuttumuksensa voimakkaammin kuin ehk? tarkoituksensa olikaan, lausuen lapsenkielell??n ?k?isesti: pelkele!

Hehkuvan uunin l?mmin sulatti v?hitellen pieni? soikeita aukkoja j??tyneihin akkunoihin. Ulkopuolella poikaset kiihkein? kiisteliv?t n?ist? rei'ist?, saadakseen tirkistell? tupaan. Heill? ei ollut niin hyv?? onnea kuin Jussalla, seudun etevimm?n lappalaisen pojalla. T?m? oli mairittelevalla hymyll??n ja lupaamalla poronkyyti? sek? muuta hyv?? saanut poliisin puolelleen. Sit?paitsi oli h?n varmuuden vuoksi pyh?sti ja juhlallisesti valehdellut, ett? h?n oli jo t?ytt?nyt viisitoista vuotta.

Jussa oli t?h?n asti pysynyt per?ll?. Mutta kuullessaan pikku Andin huutavan tsjidsji? astui h?n reippaasti ja rohkeasti esiin. Ellen iso rinta aaltoili niinkuin vinha maininki.

Vouti ja yleinen syytt?j? kuiskuttelivat kesken??n, puolustusasianajajan istuessa haukotellen ja itsekseen muristen kuten tavallista. Poliisi, joka seisoi ryhtevin rinnoin aivan kuin olisi ollut ainoa arvoltaan Norjassa, sai k?skyn tuoda Lassen sis?lle.

Vankihuoneen ovi avattiin. Kosteakiiltoinen pistepari tuikki Lassen vetisen hatarissa, tiirottavissa silmiss?, kun lampun hohde ulottui h?neen asti. Ne tavoittelivat ehdottomasti Biettar Oulaa, joka ?kki? leimautti lujan katseen palvelijaansa, suomiakseen h?nt? viimeisist? vastav?itteist??n.

Lasse astui esiin, laski surkuteltavan hennot k?tens? v?liaidalle, seisoi yhdell? jalalla ja huojutteli polveaan edes takaisin, jotta ruumis heilahteli. H?nen paksut huulensa t?rr?ttiv?t kuin olisivat ne olleet jonkun toisen, ja erehdyksest? painallettu h?nen harmaan kalpeaan muotoonsa. Alahuuli lerpattikin alituista kodittomuuttaan. Niukat partahaivenet harittivat kuin j??tyneell? laidunmaalla n?lkiintyneen poron karvat. Oli jotain liikuttavan surullista h?nen avuttomassa ulkomuodossaan. Mutta nyt oli h?n melkein hyvill??n siit?, ett? Biettar Oula oli saanut nujerretuksi h?nen viimeiset ep?ilyksens?. Jussa oli Biettar Oulan kunnioittava ihailija. Mutta kovinpa h?nen tuli surku Lassea! H?n oli n?hnyt saman avuttoman ja alakuloisen ilmeen useilla ihmisill?, tuon ilmeen, joka my?t?k?ymisenkin hetkin? katsastaa kysyv?sti kohtaloaan, uskaltamatta oikein luottaa sen hyv??n tarkoitukseen. H?n tunsi itketytt?v?n l?mm?ns?v?yksen syd?mess??n ja rukoili hartaasti Jumalaa, ett? h?n auttaisi Lassea.

Niin, Lassen oli pakko tunnustaa, ett? h?n se kuitenkin oli varas. Ratkaisevan sanan johdosta kohosi v?kisinkin helpoituksen huokaus h?nen rinnastaan.

Juttu p??ttyi lyhyeen. Seitsem?n kuukautta.

Ellen rehev? rinta paisui ja painui j?lleen turvallisesti ja voimakkaasti, niin ett? sieramet laajenivat v?r?hdellen kuin kauvan pid?tetyn lemmenhuokauksen j?lkeen. Sill? miten olisi k?ynytk??n, jos vouti olisi ruvennut urkkimaan h?nelt? niit? vastauksia, joita Biettar Oula oli Ellelle etuk?teen neuvonut, mutta jotka nyt monellaisten vaikutelmain johdosta olivat seonneet. Biettar Oula oli tyrkytt?nyt ne h?nelle kaikkea maallista pahaa uhkaillen, mutta my?skin kaunein sanoin ja houkuttelevin lupauksin. H?nen sieluaan oli kyll? tymp?issyt ja nostanut kapinaan t?llainen valehtelutaidon juonikkuus, mutta siit? ei ollut l?htenyt mit??n apua.

Biettar Oulan ja Ellen ei tarvinnut tehd? valaa, koska heid?n todistuksensa olivat lopulta olleet hiukan horjuvia. Jumalan kiitos! V??r?n valan eteentulon pelosta oli Biettar Oulan otsa p?iv?n mittaan usein peittynyt kylm?ll? hiell?. Mutta h?nen lihaksensa olivat lujat kuin j?nteet, eiv?tk? hermonsakaan yht??n heikompia. Ne olivat kest?neet taistelun sielussa kiemurrelleiden k??rmem?isten aaveiden kanssa, kavaltamatta h?nt?. Ja samalla voimalla kukisti h?n nyt mieless??n kuohuvan, puheluhaluisen ilonkin.

Mutta olisiko h?n uskaltanut ojentaa k?tt??n valantekoon, jos niikseen olisi tullut? Tuskinpa. Vasta t?n??n, kun Lasse oli ruvennut juonittelemaan, oli h?nen t?ytynyt ajatella valanteon v?ltt?m?tt?myytt? mahdolliseksi. Mutta h?n ei ollut maininnut mit??n siit? Ellelle, joka varmaankin olisi silloin pilannut koko jutun.

V?ki l?hti tuvasta ja tunsi pettymyst? sen johdosta, ett? kaikkityyni olikin supistunut yksinomaan Lasse-pahan syyllisyyteen. Mutta oli joukossa niit?kin, joilla oli vainua asian oikeasta laidasta, nimitt?in kyl?n koilliskulmalla vakinaisesti asuvat porovarkaat. Harvinaistahan on aina asiantuntemus.

Pikku pojat, jotka olivat hekin yht? ja toista kuulleet, eiv?t my?sk??n olleet tyytyv?isi? tulokseen. He olivat per?ti j?nnittynein? odottaneet saadakseen n?hd? Biettar Oulaa -- itse Biettar Oulaa! -- viet?v?n vankeuteen. Mutta mieluimmin sen olisi pit?nyt p??tty? p?yristytt?v??n seikkailuun: pattovalaan ja Biettar Oulan sit? seuraavaan kohtaukseen pahanhengen ja h?nen koko liittonsa kanssa. Siin? sit? olisi ollut tarinaa kerrottavaksi sammuvan liesivalkean ??ress?, varonquered him. But Zillah was shaking her head.

"My blessed boy!" cried Zillah.

"There's nothing wonderful," said the boy; "even if you read the scroll, there are no vowels nor musical signs."

"But do you feel strong enough to do it all?" said the father anxiously.

"God will give him strength," put in the mother. "And he will make his speech, too, won't you, my Brum?"

The blind face kindled. Yes, he would give his learned address. He had saved his father the expense of hiring one, and had departed in original rhetorical ways from the conventional methods of expressing filial gratitude to the parents who had brought him to manhood. And was this eloquence to remain entombed in his own breast?

His courageous resolution lightened the gloom. His parents opened parcels they had not had the heart to touch. They brought him his new suit, they placed the high hat of manhood on his head, and told him how fine and tall he looked; they wrapped the new silk praying-shawl round his shoulders.

"Are the stripes blue or black?" he asked.

"Blue--a beautiful blue," said Jossel, striving to steady his voice.

"It feels very nice," said Brum, smoothing the silk wistfully. "Yes, I can almost feel the blue."

Later on, when his father, a little brightened, had gone off to the exigent boot factory, Brum even asked to see the presents. The blind retain these visual phrases.

Zillah described them to him one by one as he handled them. When it came to the books it dawned on her that she could not tell him the titles.

"They have such beautiful pictures," she gushed evasively.

The boy burst into tears.

"Yes, but I shall never be able to read them," he sobbed.

"Yes, you will."

"No, I won't."

"Then I'll read them to you," she cried, with sudden resolution.

"But you can't read."

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet