Read Ebook: Life and Death and Other Legends and Stories by Sienkiewicz Henryk Curtin Jeremiah Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 131 lines and 9125 words, and 3 pages

Translator: Martti Raitio

ABSALOMIN TUKKA

Kirj.

Bj?rnstjerne Bj?rnson

Kokoelmasta Nye fortaellinger suomensi Martti Raitio

WSOY, Porvoo, 1916.

Harald Kaas oli tullut kuudenkymmenen vuoden ik??n. H?n ei en?? viett?nyt raisua nuorenmiehen-el?m??ns?, joka oli hyljeksinyt kaikkinaista arvostelua ja harkintaa. H?nen huvipurttaan ei en?? n?hty rannikolla kes?isin, h?nen talvimatkoistaan Englantiin ja etel??n oli tullut loppu, eik? h?nt? edes klubissaan Kristianiassa en?? n?hty kuin harvoin.

Ei my?sk??n h?nen sankarivartalonsa en?? tarvinnut kumartua ovissa niinkuin entisin? aikoina; h?n oli pienentynyt. L?nkis??rinen oli h?n aina ollut, mutta polvien v?liaukko oli nyt tullut suuremmaksi ja py?re?mm?ksi. Sel?n herkulesmainen kaarre oli my?skin tullut py?re?mm?ksi; h?n kulki kumarassa. H?nen otsansa oli ennen ollut leveimpi?; kenenk??n toisen hattu ei ollut sopinut h?nelle. Mutta nyt se oli kaikkein korkeimpia. H?nell? nimitt?in ei ollut tukkaa j?ljell? muuta kuin pienet tupsut korvallisilla ja ohut seppele niskassa. Nyt tarttui h?n pikariin mieluimmin molemmin k?sin, sill? h?nen k?tens? vapisivat. Hampaatkin, jotka olivat olleet pienet, mutta vahvat ja tupakan mustaamat, alkoivat putoilla.

Kun h?nen piti sanoa "hiis viek??n", niin h?n sanoi "hiish viek??n". K?mmeni?ns? h?n aina oli pit?nyt puoleksi suljettuina, ik??nkuin jotakin niiss? kantaen; nyt h?nen k?sivartensakin koukistuivat eik? h?n en?? voinut ojentaa niit? suoriksi. Vasemman k?den sakarisormen oli muuan tappelutoveri, jonka Harald Kaas l?i lattiaan, palkinnoksi purrut poikki. Kaas oli maksanut kohteliaisuuden pakoittamalla k?lmin nielaisemaan sormen. Nyky??n Kaas kernaasti istui sormentynk?? hieroskellen. Usein johtui t?st? puhe h?nen mainetekojensa tarustoon, joka kasvoi ja kasvoi, sik?li kuin h?n vanheni ja pysyi aloillaan.

H?nen pienet, viekkaat silm?ns? olivat syv?ll? p??ss? ja katsoivat jokaista raskaan kiinte?sti. H?nen olemuksessaan oli voimaa ja mahtia ja h?nen kallossaan kiehuvaa j?rke?; niinp? h?n muun ohessa oli etev? mekaaninen kyky. H?nen j?rk?ht?m?t?n itseihailunsa ei ollut vailla suuruutta, ja voiman vuoksi, jota h?nen sek? ruumiinsa ett? henkens? tiukkui, h?nt? pidettiin merkkihenkil?n?, erikoisihmisen?. Mink?vuoksi h?nest? ei tullutkaan enemp???

H?n asui kartanossaan Hellebergeness?. Tilaan kuului suuria metsi? pitkin rannikkoa ja ulkotiloja sis?maassa joiston varrella. Kerran tila kuului Kurtien suvulle, ja nyt se oli tullut n?ille takaisin, sill? kaikki tiesiv?t, ett? Harald Kaas ei ollut mik??n Kaas, vaan Kurt. H?n kokosi tilan j?lleen yhteen, ja h?nen t?ss? k?ytt?mist??n keinoista ja tempuista voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja.

Tilan p??rakennus sijaitsi lahdelle p?in. Lahtea reunusti sikerm? saaria; niiden takana oli viel? saaria ja lopuksi aava meri. Suhteettoman pitk?ss? rakennuksessa, joka oli rakennettu uudestaan vanhalle linnanvallille, oikea siipi vain puolitekoisena vasen Harald Kaasin asuntona, -- siin? h?n eli el?m??ns?. Rakennuksen molempia siipi? yhdisti kaksi umpinaista, aivan samanlaista verantaa, joiden p?iss? oli portaat. Omituista kyll? verannat eiv?t olleet meren, siis etel?n puolella, vaan peltojen ja mets?in, siis pohjoisen puolella.

Talon molempain siipien v?lill? oli sis?ll? puolueeton alue, nimitt?in tilava ruokasali ala- ja suuri tanssisali yl?kerrassa. Viime vuosina ei kumpaakaan n?ist? huoneista oltu k?ytetty.

Harald Kaasin asunnon ulkokoristeena oli valtava, julmasarvinen hirvenp??, joka oli naulattu verannan otsikkoon. Itse verannalla prameili paljous karhun, suden ja ketun nahkoja sek? t?ytettyj? maa- ja merilintuja. Sis?ll? eteisess? oli nahkoja ja pyssyj? pitkin seini?. Huoneet niinik??n olivat t?ynn? nahkoja, ja niiden erikoisuutena oli petoel?inten ja pinttyneen tupakan kirpe? haju; Kaas sanoi sit? "miehen hajuksi". Ken vain kerrankin oli sit? vet?nyt nen??ns?, ei unohtanut sit? milloinkaan. Kallisarvoisia, hienoja nahkoja oli pitkin seini?, lattioilla taljoja, ja vuoteessakin k?ytettiin vain pelkki? taljoja ja v?llyj?. Harald Kaas makasi ja istui nahkojen p??ll?, k?veli nahkojen p??ll?, ja kaikki n?m? nahkat antoivat tervetullutta virikett? keskustelulle, sill? itsep? h?n oli kaatanut joka ainoan el?imen. Tosin oli niit?, jotka arvelivat, ett? useimmat nahkoista olivat ostetut Brandt & K:nilta Bergenist? ja ett? vain n?m? kaskut olivat kotona ammutut ja nyljetyt. Mutta min? puolestani luulen ett? t?ss? oli liioittelua. Olipa miten oli, per?ti valtava vain oli vaikutus, kun Harald Kaas istui lieden ??ress? korkeaselk?isess? nojatuolissaan, jalat karhuntaljalla ja aukaisi paidanrintamuksen n?ytt??kseen merkkej? karvaisessa rinnassaan. Mit? merkkej? ne olivat? Karhunhampaitten j?lki? silt? kerralta, jolloin Harald Kaas upotti veitsens? kahvaa my?ten pedon syd?meen. Kaikki harvinaiset ruukut, kaapit ja leikkauksilla koristellut tuolit kuuntelivat kertomusta totunnaisella tyyneydell??n.

Harald Kaas oli kuusikymmenvuotias, kun h?n hein?kuussa purjehti lahteensa nelj?n naisen kera, jotka h?n oli noutanut h?yrylaivalta. Niiden piti olla h?nen luonaan elokuun loppuun. Yksi vanhempi nainen ja kolme nuorempaa, kaikki h?nen sukulaisiaan. Niiden piti asua yl?kerrassa. Sinne he kuulivat kuinka h?n asteli ja murahteli alakerrassa, ja he alkoivat miltei pelj?t? h?nt?. Kolmella heist? olikin ollut erin?isi? ep?ilyksi? ennenkuin he ottivat h?nen kutsunsa vastaan, ja n?m? ep?ilykset eiv?t h?lvenneet, kun he seuraavana aamuna n?kiv?t Kaasin tulla taapertavan rannasta ilkialastomana. He kirkaisivat ja painautuivat y?r?ijysill??n toisiansa vasten, neuvotellakseen eik? heid?n pit?isi matkustaa heti paikalla. Mutta kun yksi heist? sanoi: "Sinun ei olisi pit?nyt kutsua meit?, t?ti, silloin emme olisi n?hneet sit?", niin rupesivat he kaikki nauramaan, ja siihen j?iv?t matkatuumat.

Naiset eiv?t ik?v?ineet t??ll?; siksi suuri oli Harald Kaasin kyky keksi? mit? uskomattomimpia yll?tyksi?, ja olihan sit?paitsi suurissa metsiss?kin niin paljon "tunnelmaa"; metsi? ei oltu lainkaan hakattu senj?lkeen kun Harald Kaas otti tilan haltuunsa. Lis?ksi oli joen rannalla kauniita k?velyteit? ja itse joessa kaloja runsaasti. He uivat, tekiv?t hauskoja purjehdusmatkoja kutterilla sek? my?skin ajelumatkoja pitkin pit?j??, vaikka ajopelit suinkaan eiv?t olleet uudet.

Nuorin heist?, Kirsten Ravn, alkoi pian j?tt?yty? pois toisten retkilt?. H?n oli rakastunut rakennuksen it?iseen, keskentekoiseen siipeen; siell? h?n vietti yksin??n monet tunnit avonaisten ikkunain ??ress?. Siell? kasvoi puita, suuria lehmuksia, hoitamattomia ja salaper?isi?. "Teid?n pit?isi rakentaa parveke t?nne, merta kohti, "sanoi h?n Kaasille; "katsokaa, kuinka meri v?lkkyilee lehmusten takaa!" Jos Kirsten sai jotakin p??h?ns?, niin ei h?n hellitt?nyt ennenkuin sai tahtonsa t?yt?nt??n, ja kun h?n nelj? tahi viisi kertaa oli t?m?n huomautuksensa tehnyt, lupasi Kaas noudattaa kehoitusta. Mutta tuskin oli Kirsten saanut t?m?n my?nnytyksen, kun h?nell? jo oli uusia toivomuksia. "Ensim?isen parvekkeen alla t?ytyy olla toinen viel? leve?mpi parveke", sanoi h?n lempe?ll? ??nell??n. "Ja sen kummaltakin puolelta t?ytyy olla portaat nurmikolle; se nurmikko on niin siev?." T?m? kuulumaton h?ik?ilem?tt?myys miellytti Kaasia. Ennen pitk?? suostui h?n t?h?nkin vaatimukseen.

"Huoneet on laitettava kuntoon", k?ski Kirsten vakavana. "Tuo huone, josta menn??n alemmalle parvekkeelle, on maalattava ?ljyv?reill?, ja lattia on kiilloitettava." H?n ojensi k?tens? n?ytt??kseen huonetta. "Kaikki lattiat on kiilloitettava. Ylemm?n kerroksen huonetta varten saatte minulta piirustukset. Min? olen ajatellut, kuinka se osapuilleen on j?rjestett?v?", -- ja h?nen suuret, kummastuneet silm?ns? paperoivat sein?t, j?rjestiv?t ja sijoittivat huonekalut ja ripustivat ikkunoihin erikoiskuosiset uutimet. "Min? tied?n my?skin milt? muiden huoneiden tulee n?ytt??", lis?si h?n, meni sis?lle huoneisiin ja viiv?hti ??nett?m?n? jokaisessa niist?. Kaas seurasi kuin vanha hevonen taluttajaansa. Kun nuo nelj? naista olivat olleet talossa puolet ajastaan, niin Kaas sangen levollisena laiminl?i kolme heist? kokonaan.

H?nen silm?ns? kuvastivat kiihke?t? ihailua, kun Kirsten saapui luo; h?n etsi noiden toisten katseita saadakseen liitt?? heid?n ihailunsa omaansa; h?n koikkaroitsi Kirstenin ymp?rill? kuin semmoinen vanha valokuvauskone, jonka olettaisimme pysyv?n itsest??n jaloillaan. Sittenkuin tytt? er??n? p?iv?n? oli ottanut h?nen kirjakaapistaan esille er??n ranskankielisen mekaniikan oppikirjan ja osoittanut, ett? h?n sek? ymm?rsi sit? ett? oikeastaan omasikin suurimmat taipumukset juuri mekaniikkaan, oli Kaas mennytt? miest?. Kun Kirsten t?m?n j?lkeen vain sattui paikalle, ojensihen Kaas hetikohta ja alkoi sek? puhua ett? toimia. Heti aamulla n?hdess??n h?net erikoisen n?k?iseen aamunuttuun pukeutuneena Kaas joko hiljaa hymyili tahi tuijotti, tuijotti ja katsoi sitten toisiin. Kirsten ei puhunut paljon, mutta jokainen sana her?tti Kaasin ihastuksen. Enimm?n h?n tunsi ihastusta kun Kirsten istui noinik??n omia aikojaan eik? puhunut ollenkaan eik? v?litt?nyt kenest?k??n; silloin Kaas muistutti vanhaa papukaijaa, joka p?? kallellaan odottaa sokeripalaa. H?nen paidanrintamuksensa muuttui t?st?l?hin liidunvalkeaksi; ennen h?n ei v?h??k??n v?litt?nyt puvustaan. Nyt h?n koreili raakasilkist? tehdyss? h?nnystakissa, jonka h?n kerran oli ostanut Algierissa, mutta jonka h?n heti oli ripustanut syrj?iseen naulaan, koska se oli liian piukka. Se yll??n h?n muistutti tasaiseksi leikattua py?kkiaitausta.

Ken siis oli t?m? 21-vuotias leijonankesytt?j?, joka aivan tahtomattaan, jopa suorastaan melkein mit??n toimittamatta ja puhumatta sai mets?n v?kevimm?n pedon ry?mim??n edess??n tomussa ja tuhassa ja vilkuilemaan voitetun n?yr?ll? katseella?

Huomatkaa siis -- kuinka h?n istuu tuossa valtoimin, kauniin tummanpunaisin hiuksin, huomatkaa h?nen leve? otsansa ja korkea nen?ns?, ja eritt?inkin h?nen suuret, ihmettelev?t silm?ns?! Katsokaa h?nen kaulaansa ja sen jatkoa, silm?ilk?? korkeata vartaloa ja erinomaista sopusuhtaisuutta! Katsokaa tarkasti h?nen renessanssihamettaan, sen muotoa ja v?rej? -- ja tulettepa uteliaaksi, sill? h?n on jotakin puolestaan, h?n.

Kirsten Ravnin ?iti kuoli h?nen syntyess??n ja is? kun h?n oli viiden vuoden vanha. Is? j?tti h?nelle pienen omaisuuden obligatsioneina, sill? nimenomaisella ehdolla, ett? p??oma j?isi koskemattomaksi ja ett? Kirsten yksin??n k?ytt?isi sen korot, menip? h?n naimisiin tahi ei. Siten h?n tahtoi kasvattaa tytt?rens? luonnetta. H?net kasvatettiin kolmessa laajan sukunsa perheess? -- suvun, jota oikeastaan pit?isi sanoa kansanheimoksi, jonka erikoinen luonteenominaisuus oli halu ja pyrkimys pit?? oma p??ns? kaikessa. Miss? kaksi Ravnia to the mistress of the cottage, who was standing on its threshold:

"Peace to this quiet house, to those trees, to the grain, to the whole place, and to thee, mother!"

The woman greeted him kindly, and added:

"I will bring bread and milk to thee, wayfarer; but sit down the while and rest, for it is clear that thou art coming back from a long journey."

"I have wandered like that stork, and like a swallow; I come from afar, I bring news from thy children."

Her whole soul rushed to the eyes of that mother, and she asked the wayfarer straightway:

"Dost thou know of my Yasko?"

"Dost thou love that son most that thou askest first about him? Well, one son of thine is in forests, he works with his axe, he spreads his net in lakes; another herds horses in the steppe, he sings plaintive songs and looks at the stars; the third son climbs mountains, passes over naked rocks and high pastures, spends the night with sheep and shouts at the eagles. All bend down before thy knees and send thee greeting."

"But Yasko?" asked the mother with an anxious face.

"I keep sad news for the last. Life is going ill with Yasko: the field does not give its fruit to him, poverty and hunger torment the man, his days and months pass in suffering. Amid strangers and misery he has even forgotten thy language; forget him, since he has no thought for thee."

When he had finished, the woman took the man's hand, led him to her pantry in the cottage, and, seizing a loaf from the shelf, she said:

"Give this bread, O wayfarer, to Yasko!"

Then she untied a small kerchief, took a bright silver coin from it, and with trembling voice added:

"I am not rich, but this too is for Yasko."

"Woman!" said the wayfarer now with astonishment, "thou hast many sons, but thou sendest gifts to only one of them. Dost thou love him more than the others? Is he the dearest one?"

She raised her great sad eyes, filled with tears, and answered:

"My blessing is for them all, but my gifts are to Yasko, for I am a mother, and he is my poorest son."

A LEGEND OF THE SEA

A LEGEND OF THE SEA

There was a ship named "The Purple," so strong and so great that she feared neither winds nor waves, even when they were raging most terribly.

"The Purple" swept on, with every sail set, she rose upon each swelling wave and crushed with her conquering prow hidden rocks on which other ships foundered. She moved ever forward with sails which were gleaming in sunlight, and moved with such swiftness that foam roared at her sides and stretched out behind in a broad, endless road-streak.

"That is a glorious craft," cried out crews on all other ships; "a man might think that she sails just to punish the ocean."

From time to time they called out to the crew of "The Purple":

"Hei, men, to what port are ye sailing?"

"To that port to which wind blows," said the men on "The Purple."

"Have a care, there are rocks ahead! There are whirlpools!"

In reply to this warning came back a song as loud as the wind was:

"Let us sail on, let us sail ever joyously."

Men on "The Purple" were gladsome. The crew, confiding in the strength of their ship and the size of it, jeered at all perils. On other ships stern discipline ruled, but on "The Purple" each man did what seemed good to him.

Life on that ship was one ceaseless holiday. The storms which she had passed, the rocks which she had crushed, increased the crew's confidence. "There are no reefs, there are no winds to wreck this ship," roared the sailors. "Let a hurricane shiver the ocean, 'The Purple' will always sail forward."

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet