Read Ebook: Memoria dos feitos macaenses contra os piratas da China e da entrada violenta dos inglezes na cidade de Macáo by Andrade Jos Ignacio De

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 479 lines and 33021 words, and 10 pages

"Vai niin k?vi sinunkin, Matti", mutisi Gyllenmarck n?ht?v?sti tyytyv?isen? selitykseen ja h?nen ??ness??n kuvastui jonkunlainen my?t?tunto. -- "Mink?p?s kohtalolleen voi! L?ht? on tullut aikoinaan minullekin -- ja koko joukon isommasta talosta."

Sitten h?n taas k??nsi Matille selk?ns?, osoittaen sill?, ettei h?n en?? tahtonut keskustelua jatkaa ja ettei h?nell? puolestaan ollut mit??n lis?tt?v??.

Matin lyhyt tiedonanto -- miksip? muuksi sit? voi sanoa -- oli pahasti vihlaissut vanhaa haavaa, joka tosin oli jo arpeutunut, mutta ei kuitenkaan ollut silloin t?ll?in pakottamatta. Nyttemmin sit? kyll? pakotti vain harvoin, erityisiss? tilaisuuksissa, kun sit? kosketettiin, muuten oli Gyllenmarck sen jo melkein oppinut unohtamaan tai ainakin oli h?n sen suhteen turtunut.

Se oli ollut j?rkytt?v? l?ht?, se h?nen l?ht?ns? siit? "koko joukon' isommasta talosta" kuusitoista vuotta sitten.

Miten h?n oli siihen asemaan joutunut, ett? h?nen t?ytyi l?hte? isiens? kartanosta, jonka ainoa perillinen h?n oli, sit? h?n ei voinut itselleen viel?k??n selvitt??. Ja jos olisikin voinut, ei h?n uskaltanut, -- se olisi vaikuttanut liian syytt?v?sti, liiaksi j?rkytt?nyt h?nen mielens? tasapainoa, joksi h?n turtuneisuuttaan nimitti. Vain muutamia silm?nr?p?yskuvia tuli silloin t?ll?in h?nen mieleens?, alussa usein, my?hemmin ani harvoin: Pariisi, Monte Carlo, Tyroli, Italian viinituvat, Espanjan bordellit, omantunnon tuskissa harhaileminen Sveitsin alpeilla, p??tt?m?t rakkausseikkailut, uhma, katumus tomussa ja tuhassa, ja t?t? kaikkea s?est?v? huumaava rahojen kilin? ja setelien kahina, kunnes kilin? ja kahina herkesiv?t, siit? syyst?, ett? rahoja ei en?? ollut, ja kirjavat kuvat h?lveniv?t, synnytt?en ei hauskoja muistoja, vaan kalvavan omantunnon.

"Sukukartanokirja minut pelastaa", oli h?n ajatellut, mutta sukukartanokirja ei kyennyt pelastamaan siksi, ettei sellaista ollut. Gyllenmarckit olivat liiaksi luottaneet j?lkel?istens? kuntoon, he olivat olleet fideikomissaareja vain yleisess? tajunnassa.

H?nen is?ns?, vanha paroni Gyllenmarck, oli jo h?nen poissaollessaan kuollut, -- murheesta, kuten h?nelle kerrottiin. H?net vastaanottivat vain velkojat ja viiden polven Gyllenmarckit, jotka himme?nkultaisista puitteistaan karkeina ja halveksivasti katselivat h?nt? hallin seinilt?. H?nen oli ollut pakko poistua ennenkuin poistettiin, ja kartanon parivaljakko oli tehnyt h?nelle viimeisen palveluksen, viedess??n h?net l?himm?lle rautatieasemalle yksinkertaisen kansan uteliaasti katsellessa.

Pois nyt vapaaherruus! Pois se, josta h?n nyrkki? p?yt??n ly?den oli varoittaville tovereille huudahtanut: "Vaikka min? kerj?l?isen? makaisin maantienojassa, vapaaherra olen silloinkin!"

H?nen toverinsa olivat alkaneet karttaa h?nt?, ja silloin oli Constantin Gyllenmarck kauhulla huomannut, ett? h?n oli h?pe?n oma.

Ent? sitten jatko?

Harhailua paikasta paikkaan, kyl?st? kyl??n, kaupungista toiseen, h?pe??ns? piileskellen, raskaat muistot mieless? ja omistamatta en?? rohkeutta ampua edes kuulaa otsaansa. Tervehtiv?tk? h?nen tuttavansa h?nt? en??, jos sattumalta tapasivat? Tervehtik??t tai ?lk??t, mutta h?nen t?ytyi saada el??, kun ei ollut rohkeutta kuolla, jossakin kaukana, jossa ei kukaan tuntisi, jossa h?n olisi vain herra Gyllenmarck ilman menneisyytt? ja ilman -- niinh?n h?n itse oli tahtonut -- ilman tulevaisuutta.

Kuka h?net oli opastanut Evolle yhdennell?toista hetkell?? Miten ne kaksi vuotta siell? olivat kuluneet? H?n kysymysmerkkin? tovereilleen, n?m? vieraina h?nelle. Ei j?lke?k??n en?? suurenmoisesta, hienosta Gyllenmarckista. Ja niiden kahden vuoden kuluttua oli my?skin loppunut viimeinen t?hde viiden sukupolven Gyllenmarckien kokoamasta omaisuudesta, h?nell? ei ollut en?? muuta kuin ty?kykyns?, ja nyt sai h?n ruveta kauppaamaan sit?.

Oliko tyhm?? tuntea tyydytyst? siit?, ett? h?net oli m??r?tty t?nne kauas pohjoiseen, kauas uteliailta silm?yksilt?, kauas sivistyskeskuksista ja valtateist??

Eih?n h?n muuta kaivannutkaan. T??ll? oli suurin riippumattomuus, t??ll? sai olla yksin: py?re?lakiset tunturit saivat olla Alppeja, silm?nkantamattomat suot Unkarin pusztoja, tunturij?rvet Lago di Garda tai Vierwaldst?ttersee, petollinen, matala suoj?rvi Plattensee, h?nen oma puustellinsa -- Gyllenmarckien sukukartano. Niin h?n oli kuvitellut. Kukaan ei kyselisi mit??n, kenellek??n h?nen ei tarvitsisi tehd? tili? el?m?st??n, h?n saisi olla yksin, h?iritsem?tt? ket??n, h?iriintym?tt? kenest?k??n.

Oliko niin ollut?

Alussa ehk?. Uteliaat olivat pysyneet loitolla, h?n oli viel? ylh?inen siin? merkityksess?, ett? osasi pit?? suunsa kiinni. H?nt? kohdeltiin aralla kunnioituksella, h?nell? oli ainoastaan hyv?n p?iv?n tuttavia. Kaikki l?hentelemisyritykset olivat rauenneet alkuunsa, pieness?kin piiriss? osasi h?n vet?yty? syrj??n. H?n oli saavuttanut sen, mit? oli pyyt?nytkin, -- yksin?isyyden ja koskemattomuuden. Haavat olivat arpeutuneet, mutta tarvittiin vain pieni kosketus, ja niit? alkoi uudelleen pakottaa. Tarvitsi vain tulla kotoa karkoittamisen vuosip?iv?, niin kaikki astui uudelleen ilmiel?v?n? eteen, tarvitsi vain jonkun mainita samansuuntaisiakaan tapauksia, ja heti h?n alkoi mietti? omaa kohtaansa. Kaikesta huolimatta h?nt? seurasi menneisyyden varjo kiinte?n?, erottamattomana, odottaen vain tilaisuutta saadakseen ruveta muistuttelemaan, kuinka toisin nyt voisi olla.

Vaistomaisesti Gyllenmarck vet?ytyi yh? enemm?n erilleen saavuttaakseen yh? t?ydellisemm?n turtuneisuuden, puhui vain sen, mik? v?ltt?m?t?nt? oli, ja jos jonkun puheet tavalla tai toisella muistuttivat h?nelle h?nen omasta kohtalostaan, antoi h?n musertavia tai ?llistytt?vi? vastauksia: "L?ht? on tullut minullekin..." Ja niin edesp?in. Mutta senj?lkeen pakotti h?nen omaatuntoaan sanomattomasti, ja kului p?ivi? ja viikkoja ennenkuin kaikki taas tuli ennalleen.

Siksi: yh? enemm?n vain syrj??n, eih?n h?nell? en?? ollut tekemist? kenenk??n kanssa. Ja toisinaan, kuten sanottu, luulikin h?n t?ydellisen rauhan saavuttaneensa.

Mutta sittenkin h?n kaipasi jotakin, rauhasta puuttui viel? jotakin. Talot sortuivat h?nen silm?ins? edess?, yhti? vei joka vuosi suuria aloja koskemattomista metsist?, ja h?n leimasi sille n?yr?sti tukkeja kruunun k?skyst?.

"Mutta seh?n kuuluu minun virkaani..."

Niin. Seh?n kuului h?nen virkaansa. Mit?p? mietti? turhia. Kohtalostaan ei p??ssyt.

"Olisi se... kun olisi niin rikas mies, ettei tarvitsisi kumarrella eik? pokkuroida ket??n..."

Mets?herra havahtui, aivan kuin joku olisi heitt?nyt kylm?? vett? h?nen niskaansa. Matti Niemel? istui viel? paikallaan h?nen takanaan imeskellen sammunutta nys??ns?.

Niin, h?nenh?n oli muutettava talostaan.

"Kuinka suuri velkasi yhti?lle olikaan?" kysyi Gyllenmarck, vaikk'ei asia h?nt? liikuttanut.

"Viisituhatta..."

"No kuinka tulit sen ottaneeksi?"

Matti Niemel? pisti piipun taskuunsa ja katseli et?isyydess? h??m?tt?vi? tuntureita.

"Tulinhan vain... sit? kun melkein tarjottiin. Sanoivat, ett? kun olisi rahaa, niin kyll? min? taloni eri kuntoon saisin..."

"No niin".

"Pehtori se niin sanoi".

"Niin -- niin".

"Min? sanoin, ett? mist?p? sit? liikoja rahoja meik?l?iselle, ja sitten se pehtori melkein tarjosi ja velkakirjan otti".

"Ja sin? olet rahat k?ytt?nyt?"

"Niinp? tietenkin. Enh?n min? niit? laatikkoon makaamaan ottanutkaan."

"Et tietystik??n. No ja sitten?"

"No nyt sanottiin laina irti, sanoivat p??herran niin tahtovan. Koronmaksu kun lykk?ytyi jonkun verran. Ei siksi, ettei rahaa olisi sattunut olemaan, vaan muuten ei tullut k?ydyksi."

"Sin?k? olet luullut, ett? yhti? antaisi maanviljelysapulainoja?"

"Enh?n min? sit?k??n... mist?p? min? sen tiesin, ett? se niin nyt ?kki?... ja arvaamatta..."

"Olisi saanut katsella v?h?n ymp?rilleen".

"Eiv?t sit? kaikki niin arvaa, niinkuin tekin esimerkiksi... Ja kaikkikin herrat..."

Mets?nhoitaja Gyllenmarckia vihlaisi ilke?sti, h?n tahtoi p??st? asiasta erilleen.

"Min? koetan mietti?, voisinko tehd? jotakin hyv?ksesi", sanoi h?n katkaisten keskustelun.

"Se tulee k?r?jiss? esille..."

"Jaha".

Sin? y?n? mets?herra Gyllenmarck nukkui huonosti.

H?n katseli jalkap??ss??n r?iskyv?? rakovalkeaa ja kuinka siit? kipen?t lenteliv?t taivasta kohden, tummenevaa taivaankantta, joka jo oli kirkas t?hdist?, -- syksy tuli sittenkin auttamattomasti, syksy -- ja viimeksi miehi??n, jotka makailivat siin? havuilla h?nen rinnallaan, vapaina kaikista huolista, tasaisesti hengitt?en, suut auki. Tuommoiseksihan h?nkin, Gyllenmarck, oli pyrkinyt ja melkein pyrkimyksens? saavuttanut: suuren, h?iritsem?tt?m?n rauhan.

Nukkuiko Matti Niemel?kin?

Gyllenmarck kohottautui hiukan. Nukkui, aivan niinkuin nuo toisetkin, k?si p??n alla. Ja l?ht?-uhka oli edess?! Mutta kai h?n oli siihen ajatukseen jo tottunut.

Miksi oli Matti Niemel? k??ntynyt juuri h?nen puoleensa, ynse?n, luoksep??sem?tt?m?n?

Kauan mietitty??n t?t? luuli h?n ymm?rt?v?ns? Matin logiikan. Ynse?t, suljetut, luoksep??sem?tt?m?t -- neh?n ovat juuri niit? rikkaita, kaikkivoipia. Matti oli tarvinnut kokonaisen kuukauden luontonsa karkaisemiseksi, voidakseen puhua h?nelle asiansa, siit? huolimatta, ett? oli tuntenut h?net toistakymment? vuotta.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet