Read Ebook: Lars Levi Laestadius: Elämäkerrallinen kuvaus by Maunu J A

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 90 lines and 28215 words, and 2 pages

PAGE

An Examination of the Letters, Sonnets, and other Writings, adduced in Evidence against Mary Queen of Scots 267

Addendum 335

LIFE OF MARY QUEEN OF SCOTS.

It was in December 1566, during Mary's residence at Craigmillar, that a proposal was made to her by her Privy Council, which deserves particular attention. It originated with the Earl of Bothwell, who was now an active Cabinet Minister and Officer of State. Murray and Darnley, the only two persons in her kingdom to whom Mary had been willing to surrender, in a great degree, the reins of government, had deceived her; and finding her interests betrayed by them, she knew not where to look for an adviser. Rizzio had been faithful to her, and to him she listened with some deference; but it was impossible that he could ever have supplied the place of a Prime Minister. The Earl of Morton was not destitute of ambition sufficient to have made him aspire to that office; but he chose, unfortunately for himself, to risk his advancement in espousing Darnley's cause, in opposition to the Queen. Both, in consequence, fell into suspicion; Morton was banished from Court, and Murray again made his appearance there. But, though she still had a partiality for her brother, Mary could not now trust him, as she had once done. Gratitude and common justice called upon her not to elevate him above those men, , who had enabled her to pass so successfully through her recent troubles. She made it her policy, therefore, to preserve as nice a balance of power as possible among her ministers. Bothwell's rank and services, undoubtedly entitled him to the first place; but this the Queen did not choose to concede to him. The truth is, she had never any partiality for Bothwell. His turbulent and boisterous behaviour, soon after her return from France, gave her, at that period, a dislike to him, which she testified, by first committing him to prison, and afterwards ordering him into banishment. He had conducted himself better since his recall; but experience had taught Mary the deceitfulness of appearances; and Bothwell, though much more listened to than before, was not allowed to assume any tone of superiority in her councils. She restored Maitland to his lands and place at Court, in such direct opposition to the Earl's wishes, that, so recently as the month of August , he and Murray came to very high words upon the subject in the Queen's presence. After Rizzio's murder, some part of Maitland's lands had been given to Bothwell. These Murray wished him to restore; but he declared positively, that he would part with them only with his life. Murray, enraged at his obstinacy, told him, that "twenty as honest men as he should lose their lives, ere he saw Lethington robbed;" and through his influence with his sister, Maitland was pardoned, and his lands given back. Thus Mary endeavoured to divide her favours and friendship among Murray, Bothwell, Maitland, Argyle the Justice-General, and Huntly the Chancellor.

It was in this state of affairs, when the contending interests of the nobility were in so accurate an equilibrium, that Bothwell's daring spirit suggested to him, that there was an opening for one bold and ambitious enough to take advantage of it. As yet, his plans were immatured and confused; but he began to cherish the belief that a dazzling reach of power was within his grasp, were he only to lie in wait for a favourable opportunity to seize the prize. With these views, it was necessary for him to strengthen and increase his resources as much as possible. His first step was to prevail on Murray, Huntly, and Argyle, about the beginning of October, to join with him in a bond of mutual friendship and support; his second was to lay aside any enmity he may have felt towards Morton, and to intimate to him, that he would himself petition the Queen for his recall; his third and boldest measure, was that of arranging with the rest of the Privy Council the propriety of suggesting to Mary a divorce from her husband. Bothwell's conscience seldom troubled him much when he had a favourite end in view. He was about to play a hazardous game; but if the risk was great, the glory of winning would be proportionate. Darnley had fallen into general neglect and odium; yet he stood directly in the path of the Earl's ambition. He was resolved that means should be found to remove him out of it; and as there was no occasion to have recourse to violence until gentler methods had failed, a divorce was the first expedient of which he thought. He knew that the proposal would not be disagreeable to the nobility; for it had been their policy, for some time back, to endeavour to persuade the nation at large, and Mary in particular, that it was Darnley's ill conduct that made her unhappy, and created all the differences which existed. Nor were these representations altogether unfounded; but the Queen's unhappiness arose, not so much from her husband's ingratitude, as from the impossibility of retaining his regard, and at the same time discharging her duty to the country. Though the nobles were determined to shut their eyes upon the fact, it was nevertheless the share which they held in the government, and the necessity under which Mary lay to avail herself of their assistance, which alone prevented her from being much more with her husband, and a great deal less with them. There were even times, when, perplexed by all the thousand cares of greatness, and grievously disappointed in the fulfilment of her most fondly cherished hopes, Mary would gladly have exchanged the splendors of her palace for the thatched roof and the contentment of the peasant. It was on more than one occasion that Sir James Melville heard her "casting great sighs, and saw that she would not eat for no persuasion that my Lords of Murray and Mar could make her." "She is in the hands of the physicians," Le Croc writes from Craigmillar, "and is not at all well. I believe the principal part of her disease to consist in a deep grief and sorrow, which it seems impossible to make her forget. She is continually exclaiming "Would I were dead!" "But, alas!" says Melville, "she had over evil company about her for the time; the Earl Bothwell had a mark of his own that he shot at."

On the 11th of December, Mary proceeded to Stirling, to make the necessary arrangements for the baptism of her son, which she determined to celebrate with the pomp and magnificence his future prospects justified. Darnley, who had been with the Queen a week at Craigmillar Castle, and afterwards came into Edinburgh with her, had gone to Stirling two days before. Ambassadors had arrived from England, France, Piedmont, and Savoy, to be present at the ceremony. The Pope also had proposed sending a nuncio into Scotland; but Mary had good sense enough to know, that her bigoted subjects would be greatly offended, were she to receive any such servantut mainio mies. Mutta y have occurred to her, besides, that his presence might facilitate the negotiations for the divorce proposed by her nobility, but which she was determined should not take place. She, therefore, wrote to the great spiritual Head of her Church, expressing all that respect for his authority which a good Catholic was bound to feel; but she, at the same time, contrived to prevent his nuncio, Cardinal Laurea, from coming further north than Paris.

Till the ceremony of baptism took place, the Queen gave splendid banquets every day to the ambassadors and their suites. At one of these a slight disturbance occurred, which, as it serves to illustrate amusingly the manners of the times, is worth describing. There seems to have been some little jealousy between the English and French envoys upon matters of precedence; and Mary on the whole was inclined to favour the English, being now more connected with England than with France. It happened, however, that at the banquet in question, a kind of mummery was got up, under the superintendance of one of Mary's French servants, called Sebastian, who was a fellow of a clever wit. He contrived a piece of workmanship, in the shape of a great table; and its machinery was so ingeniously arranged, that, upon the doors of the great hall in which the feast was to be held, being thrown open, it moved in, apparently of its own accord, covered with delicacies of all sorts. A band of musicians, clothed like maidens, singing and accompanying themselves on various instruments, surrounded the pageant. It was preceded, and this was the cause of the offence, by a number of men, dressed like satyrs, with long tails, and carrying whips in their hands. These satyrs were not content to ride round the table, but they put their hands behind them to their tails, wagging them in the faces of the Englishmen, who took it into their heads that the whole was done in derision of them, "daftly apprehending that which they should not seem to have understood." Several of the suite of the Earl of Bedford, perceiving themselves thus mocked, as they thought, and the satyrs "wagging their tails or rumples," were so exasperated, that one of them told Sir James Melville, if it were not in the Queen's presence, "he would put a dagger to the heart of the French knave Sebastian, whom he alleged did it for despite that the Queen made more of them than of the Frenchmen." The Queen and Bedford, who knew that the whole was a mere jest, had some trouble in allaying the wrath of the hot-headed Southerns.

In the midst of these festivities, Mary had various cares to perplex her, and various difficulties to encounter. When she first came to Stirling, she found that Darnley had not chosen to go, as usual, to the Castle, but was residing in a private house. He left it, however, upon the Queen's arrival, and took up his residence in the Castle with her,--a fact of some consequence, and one which Murray has himself supplied. But Darnley's sentiments towards Mary's ministers, continued unchanged; and it was impossible to prevail upon them to act and associate together, with any degree of harmony, even in presence of the ambassadors. Mary was extremely anxious to prevent her husband from exposing his weakness and waywardness to foreigners; but he was as stubborn as ever; and though he had given up thoughts of going abroad, it was only because he hoped to put into execution some new plot at home. Surrounded by gayeties, he continued sullen and discontented, shutting himself up in his own apartment, and associating with no one, except his wife and the French envoy, Le Croc, for whom he had contracted a sort of friendship. To heighten his bad humour, Elizabeth, according to Camden, had forbidden Bedford, or any of his retinue, to give him the title of King. The anger inspired by his contempt of her authority, on the occasion of his marriage, had not yet subsided; and there is not a state paper extant, in which she acknowledges Darnley in other terms than as "Henry Stuart, the Queen of Scotland's husband." It seems likely that this, added to the other reasons already mentioned, was the cause why Darnley refused to be present at the christening of his son. Mary had another cause of vexation. The baptism was to be performed after the Catholic ritual, and the greater part of her nobility, in consequence, not only refused to take any share in the ceremony, but even to be present at it. All Mary's influence with Murray, Huntly, and Bothwell, was exerted in vain. They did not choose to risk their character with the Reformers, to gratify her. "The Queen laboured much," says Knox, "with the noblemen, to bear the salt, grease, and candles, and such other things, but all refused."

On the 19th of December 1566, the baptism, for which so many preparations had been made, took place. The ceremony was performed between five and six in the afternoon. The Earls of Athol and Eglinton, and the Lords Semple and Ross, being of the Catholic persuasion, carried the instruments. The Archbishop of St Andrews, assisted by the Bishops of Dumblane, Dunkeld, and Ross, received the Prince at the door of the chapel. The Countess of Argyle held the infant at the font, and the Archbishop baptized him by the name of Charles James, James Charles, Prince and Steward of Scotland, Duke of Rothesay, Earl of Carrick, Lord of the Isles, and Baron of Renfrew; and these names and titles were proclaimed three times by heralds, with sound of trumpet. Mary called her son Charles, in compliment to the King of France, her brother-in-law; but she gave him also the name of James, because, as she said, her father, and all the good kings of Scotland, his predecessors, had been called by that name. The Scottish nobles of the Protestant persuasion, together with the Earl of Bedford, remained at the door of the chapel; and the Countess of Argyle had afterwards to do penance for the share she took in the business of the day,--a circumstance which shows very forcibly the power of the clergy at this time, who were able to triumph over a Queen's representative, a King's daughter, and their Sovereign's sister. It is also worthy of notice, that of the twelve Earls, and numerous Lords then in the castle, only two of the former, and three of the latter, ventured to cross the threshold of a Catholic chapel.

Elizabeth was probably not far wrong, in supposing that her font had grown too small for the infant James. He was a remarkably stout and healthy child, and as Le Croc says, he made his gossips feel his weight in their arms. Mary was very proud of her son, and from his earliest infancy, the establishment of his household was on the most princely scale. The Lady Mar was his governess. A certain Mistress Margaret Little, the spouse of Alexander Gray, Burgess of Edinburgh, was his head-nurse; and for her good services, there was granted to her and her husband, in February 1567, part of the lands of Kingsbarns in Fife, during their lives. The chief nurse had four or five women under her, "Keepers of the King's clothes," &c. Five ladies of distinction were appointed to the honourable office of "Rockers" of the Prince's cradle. For his kitchen, James, at the same early age, had a master-cook, a foreman, and three other servitors, and one for his pantry, one for his wine, and two for his ale-cellar. He had three "chalmer-chields," one "furnisher of coals," and one pastry-cook or confectioner. Five musicians or "violars," as they are called, completed the number of his household. To fill so many mouths, there was a fixed allowance of provisions, consisting of bread, beef, veal, mutton, capons, chickens, pigeons, fish, pottages, wine and ale. Thus, upon the life of the infant, the comfortable support of a reasonable number of his subjects depended.

Darnley was of course greatly offended that any of his former accomplices should be received again into favour. They would return only to force him a few steps farther down the ladder, to the top of which he had so eagerly desired to climb. They were recalled too at the very time when he had it in contemplation, according to common report, to seize on the person of the young Prince, and, after crowning him, to take upon himself the government as his father. Whether this report was true or not, , it is certain that Darnley declared he "could not bear with some of the noblemen that were attending in the Court, and that either he or they behoved to leave the same." He accordingly left Stirling on the 24th of December, the very day on which Morton's pardon was signed, to visit his father at Glasgow. But it was not with Mary he had quarrelled, with whom he had been living for the last ten days, and whom he intended rejoining in Edinburgh, as soon as she had paid some Christmas visits in the neighbourhood of Stirling.

OCCURRENCES IMMEDIATELY PRECEDING DARNLEY'S DEATH.

We are now about to enter upon a part of Mary's history, more important in its results, and more interesting in its details, than all that has gone before. A deed had been determined on, which, for audacity and villany, has but few parallels in either ancient or modern story. The manner of its perpetration, and the consequences which ensued, not only threw Scotland into a ferment, but astonished the whole of Europe; and, even to this day, the amazement and horror it excited, continue to be felt, whenever that page of our national history is perused which records the event. Ambition has led to the commission of many crimes; but, fortunately for the great interests of society, it is only in a few instances, of which the present is one of the most conspicuous, that it has been able to involve in misery, the innocent as well as the guilty. But, even where this is the case, time rescues the virtuous from unmerited disgrace, and, causing the mantle of mystery to moulder away, enables us to point out, on one hand, those who have been unjustly accused, and, on the other, those who were both the passive conspirators and the active murderers. A plain narrative of facts, told without violence or party-spirit, is that upon which most reliance will be placed, and which will be most likely to advance the cause of truth by correcting the mistakes of the careless, and exposing the falsehoods of the calumnious.

The Earl of Bothwell was now irrevocably resolved to push his fortunes to the utmost. He acted, for the time, in conjunction with the Earl of Murray, though independently of him, using his name and authority to strengthen his own influence, but communicating to the scarcely less ambitious Murray only as much of his plans as he thought he might disclose with safety. Bothwell was probably the only Scottish baron of the age over whom Murray does not appear ever to have had any control. ja syd?mmess??n tunteneen sis?llisen salaman. Kerran perkele ilmestyi ihmisen muodossa, joka tahtoi vet?? h?nt? ulos ikkunasta, toisen kerran s?ngyn alta makaavan karhun muodossa, joka koetti nostaa s?ngyn ilmaan. Kerran sanoi h?n n?hneens? suuren louhik??rmeen, joka n?ytti hampaitansa h?nelle. "Semmoiset n?kemiset" -- sanoo Laestadius -- "voivat tulla ihmisen sis?llisest? henkimaailmasta."

"J?rkeisoppineet pit?v?t t?mm?ist? taikauskona ja paholainen, jonka kanssa Lutherilla oli niin paljon tekemist?, on kadonnut jumaluusoppineiden tiet?myksest?". N?kyjen selitt?miseksi lausuu Laestadius toisessa paikassa: "Kun synti monine vaikutuksineen todellakin on olemassa ihmisluonnossa, koska synti olennoltaan ei ole tyhj? luuloitus, niin ei voi sanoa, ett? paha, kun se hirmuisena kuvana ilmenee ihmissyd?mmess?, sittenkun synti on tullut ??rett?m?n suureksi k?skysanan kautta, ei voi sanoa, ett? tuo kuva on tyhj? luuloitus, vaan subjektiivinen todellisuus; ja niin voidaan selitt?? niit? ihmeellisi? n?kyj?, joita her?nneet ovat n?hneet. T?lt? kannalta katsoen eiv?t kristittyjen n?yt ja ilmestykset ole turhia luuloituksia, ne eiv?t ole pahojen henkien vaikutusta, vaan ne ovat toteutunut aate, subjektiivinen totuus. Kun ihminen n?kee itsens? kadotuksessa, niin se on todellisuutta, h?n n?kee silloin helvetin omassa syd?mmess??n. Kun h?n n?kee itsens? taivaassa, niin silloin on n?kij? onnellisessa tilassa. Kun n?kij? n?kee, miss? tilassa mikin h?nen tuttavistansa on, niin tapahtuu se sis?llisen tunteen takia, jota n?kij?n tiet?mys objektiivisesti k?sitt??. Tunne on t?ss? arvostelman perusteena. Kun ei voida todistaa, ett? taivas ja helvetti olisivat jossakin erityisess? paikassa ihmisen ulkopuolella, niin ilmestykset eiv?t sis?ll? mit??n muuta kuin n?kij?n itsens? ja muiden todellisen sieluntilan n?kemist?". Semmoiset n?yt eiv?t olleet niink??n tavattomia ja useita niist? julkasi Laestadius painettuna. Ensimm?inen n?ist? n?kemystilaan tulleista oli palvelustytt? Sofia Pietarintyt?r Niva, joka Mikkelinsunnuntaina 1848 oli horroksissa. Samana sunnuntaina oli h?n tarkkaavaisuudella kuunnellut saarnaa suurimmasta taivaanvaltakunnassa. Omanvanhurskauden tilassa kun eli, ei h?n voinut itsellens? omistaa etusijaa Jumalan valtakunnassa, mutta ei tahtonut tyyty? my?sk??n alempaan sijaan. H?n tuli h?milleen; j?rki menetti tasapainonsa, veri nousi kasvoihin ja h?n meni pariksi tunniksi tainnoksiin. Her?tty?ns? kertoi h?n olleensa taivaassa ja helvetiss?. Viimemainitussa paikassa sanoi h?n muiden muassa n?hneens?, kuinka er?st? hyvin saitaa kapakoitsia vainajaa paistettiin h?nen omain hopiainsa p??ll?, kunnes h?n tuli lihaksi, josta h?n uudestaan kyh?ttiin ihmismuotoon. H?nen kertomuksensa n?kemist??n manalan mailla ja autuuden asunnoissa, semmoisena kuin Laestadius on sen esitt?nyt, osoittaa tavatonta mielikuvitusta, mutta alhaista sivistyskantaa.

Laestadius julkaisi er??n toisenkin n?yn, jonka Kristina Helena Laurintyt?r Ponnoj?rven kyl?st? Jellivaaran pit?j?? oli n?hnyt 31 p. Joulukuuta 1851. T?st? naisesta sanoo Laestadius ett? h?n oli noin 25 vuoden vanha, lappalaista sukuper??, luonnoltaan koleerinen ja hysteerinen; "mustan verev?, joka osottaa mustan veren suhteellista enemmyytt? ja siit? seuraavaa omavanhurskautta, joka on suurin mustanvereviss? ihmisiss?." Sieluntuskissaan oli h?n vaeltanut pitki? matkoja etsi?kseen valoa pime?ss? ja lohdutusta murheessa. Unenkaltaisessa tilassa oli h?n n?hnyt n?yn, jonka Laestadius muutama p?iv? sen j?lkeen pani paperille ja pari vuotta my?hemmin lyhyill? selityksill? varustettuna painosta julkaisi. T?m?kin n?ky n?ytt?? olevan uhkuvan mielikuvituksen ja kiihtyneen tunteellisuuden tuote.

T?mm?isest? horrostilasta lausuu Laestadius ett? lapset, jotka eiv?t ikin? ole lukeneet raamattua, voivat senlaisessa tilassa tehd? hyvinkin tarkkoja viittauksia erityisiin lukuihin ja v?rsyihin. "Muutamat ovat horrostilassa oppineet vieraita kieli?, joita ei kukaan ymm?rr?, siis kielill? puhumisen lahjan, ehk? oli se alkukieli, joka sielun voimain kiihtyess? itsest??n kehittyi ihmissyd?mmest?."

Sek? n?yt ett? liikutukset vaikuttivat hypnotiseeraavasti katsojiin. Er?s hyvin sivistynyt henkil? on kertonut, ett? h?n kerran uteliaisuudesta meni tuon merkillisen miehen hartausseuroihin. Pian alkoivat liikutukset, niiss? oli selitt?m?t?n tenhovoima. Samoin kuin kuohuva koski eli pohjaton kuilu vastustamattomalla voimalla vet?v?t puoleensa, samanlainen vetovoima oli liikutuksillakin. H?nen teki mieli ottaa osaa noihin liikutuksiin. P??st?kseen niist?, t?ytyi h?nen poistua.

Kovin huonolla kannalla oli tietysti lasten opetus lappalaisten keskuudessa; vaikka hallitus oli kokenut pit?? siit? huolta. Fredrik I:n toimesta perustettiin n?et kouluja kirkkojen luokse Lappiin. Niin syntyiv?t F?lingen, ?selen, Arjeplougin, Jukkasj?rven ja Kaaresuannon kiinte?t koulut, jotka kuitenkin 1820 lakkautettiin, koska eiv?t vastanneet tarkoitustansa, ja opetusta hoitivat sittemmin papiksi vihityt l?hetyssaarnaajat katekeettien avulla. Edellisill? oli vuotuista palkkaa 20 tynnyri? viljaa, j?lkim?isill? 8 tynnyri?. Jos ylip??t?ns? Lapin olot olivat huonot, oli Jukkasj?rven tila viel?kin huonompi. Vaikka asukasluku ei ollut kuin 1300 henke?, oli kumminkin vuotuinen viinankulutus 5 ? 6000 kannua. Luonnollista oli ett? lasten opetus ja kasvatus olivat ihan takapajulla. Etenkin oli Lainion kyl? perin turmeltunut. T?ss? kyl?ss? piti nyt Raattamaan Laestadiuksen antamien ohjeitten mukaan kylv?? valon siemeni?. H?n olikin mies paikallansa. Ahkeran opettajan ty? teki mahtavan vaikutuksen sek? lapsiin ett? vanhempiinkin. Kuulkaamme mit? Laestadius kertoo tuosta koulusta ja katekeettinsa menetystavasta. "Illoilla kokoutuivat kyl?n asukkaatkin kouluhuoneesen, jommoisena oli er?s savupirtti. Siell? pidettiin ensin rukous, sitten luki Raattamaa Laestadiuksen kirjoitetuista saarnoista jonkun v?h?n, josta tavallisesti oli seurauksena, ett? osa kuulioista suuttuneena poistui, mutta osa j?i paikoillensa. Kun kartta oli luettu, keskusteltiin my?h??n y?h?n. Jukkasj?rven lappalaiset tulivat uteliaisuudesta katsomaan tuota merkillist? koulua, jossa lasten sanottiin tulevan hassuiksi. Ja hassulta se n?yttikin syrj?isen silm??n, kun muutamat lapsista taistelivat omantunnon tuskissa, toiset hyppiv?t ilosta, muutamat k?viv?t voimattomiksi eiv?tk? jaksaneet pystyss? pysy?. Noin kuukauden aikaa oli Raattamaa tehnyt ty?t? tuossa kovassa maassa, jonka 'raataja' h?n oli, kun muutamat kyl?n suurimmista kapakoitsioista alkoivat saada piston syd?meens?. Vihdoin p??stiin niin pitk?lle, ett? muutama viinanmyyj? tyhjensi tynnyrins? sis?ll?n maahan, mutta toiset arvelivat sit? synniksi, sill? viina olisi voitu my?d? ja siit? saatu raha antaa vaivaisille, jolloin siit? olisi ollut jotakin hy?ty?. Ei k?ynyt kuitenkaan potkia tutkainta vastaan. Lappalaiset p??siv?t selville siit?, ett? viina oli pahinna esteen?, kun tahdottiin auttaa Lapin rahvasta kurjuudesta ja k?yhyydest?. Kauvan taisteli kuitenkin viinanhimo saavutettua vakaumusta vastaan. Tuon himon t?ytyi vihdoin v?isty? ja siihen vaikutti uskonnollinen her?tys, joka yhdistyi taisteluun sit? pahetta vastaan, joka oli sy?ssyt Lapin kansan taloudellisen ja siveellisen kurjuuden kuiluun." Entuudestaan kovin turmeltuneet Lainionkyl?l?iset muuttuivat ik??nkuin uusiksi ihmisiksi. Juoppous katosi melkein tykk?n??n. Raamattua ja hengellisi? asioita alettiin ahkerasti tutkia ja lasten kasvatuskin aluksi parantui. Menestys kiihoitti Raattamaata. Varsinaisena l?hetyssaarnaajana alkoi h?n tehd? l?hetysretki? kaukaisempiinkin seutuihin. Voimallisesti saarnasi h?n, mihin vain tuli, sek? raittiutta ett? el?m?? kristillisyytt?. Erityist? puhujalahjaa h?nell? ei ole, h?nen saarnansa ovat katekismuskyselmyksen kaltaisia. H?n tekee kuulioilleen kysymyksi?, joihin n?iden tulee vastata. Siit? suuresta armosta, joka h?nell? nykyisin on laestadianismin keskuudessa, on h?nen kiitt?minen sit? seikkaa, ett? h?n on vanhin tuon rakkaan opetusis?n oppilaista. H?n se on nuoremmille sukupolville v?litt?nyt muistitietoa her?tyksen ensimm?isist? ajoista ja siit? miehest?, joka oli t?m?n her?tyksen alkuunpanija; mutta h?n on my?skin antanut t?lle liikkeelle evankelisen, miltei liika evankelisen suunnan.

N?iden l?hetyssaarnaajain into ja ahkeruus olivat yht? suuria kuin heid?n halunsa voittaa uusia uskolaisia. Hartauskokouksia, joita my?hemminkin, jolloin niiss? ei en?? lastenopetusta toimitettu, kutsuttiin kouluiksi, pidettiin kaikkialla. Saarnamiesten koristelematon puhe, her?nneiden itku, ilohuudot ja liikutukset vaikuttivat hurmaavasti kansaan, joka t?h?n asti oli el?nyt melkein huolimatonna autuutensa asiasta. Suuret joukot liittyiv?t liikkeesen, se kasvoi, laajeni kuin lumivy?ry. Kyl?st? kyl??n, pit?j?st? pit?j??n levisi se.

Paljon kiihkoakin ilmaantui her?nneiss? ja muutamissa paikoin alettiin pel?t?, ett? tuo kiihko ehk? synnytt?isi samanlaisia verit?it? kuin Koutokeinossa, joista my?hemmin tulemme lyhyesti mainitsemaan. T?h?n pelkoon ei ollut kuitenkaan syyt?. Vaikka Laestadius kyll? itsekin oli hyvin kiihkoluontoinen, ei h?n milloinkaan suvainnut mit??n, joka loukkasi yhteiskunnan j?rjestyst?, ja lakia ja h?nen vaikutusvaltansa uskolaisiinsa oli rajaton. Suotava kuitenkin olisi ollut, ett? h?n olisi tarmokkaasti vastustanut tuonlaista nurjaa k??nt?mistapaa. Sit? h?n ei kuitenkaan tehnyt ja seurauksena oli, ett? t?m?kin seikka, niinkuin muutamat muutkin, himmensiv?t sit? muutoin valosaa uudenel?m?n ja uudistuksen taulua, josta alempana muutamia piirteit?.

Ett? t?m?n liikkeen seuraukset ulkonaisen el?m?n ja tapain suhteen niiss? pit?jiss?, joissa her?tys oli kulkenut, olivat hyv?t, sen my?nsiv?t kaikki, sek? yst?v?t ett? vihamiehet. Pastori Lindstedt kertoo Jukkasj?rven tilasta sitten kun Laestadius sielt? jo oli muuttanut seuraavaa: "?p?r?t, vietteli?t ja vietellyt eiv?t nyt tahraa seurakunnan kirkon kirjoja. Riitaveljet, petturit, kelmit, varkaat ja pahantekij?t katosivat, kevytmielisyyden, v??ryyden ja itsekk?isyyden sijaan on astunut rehellisyys ja rakkaus. Kruununmiehen ei tarvitse kutsua ket??n k?r?jiin eik? tuomarin tuomita eik? piiskurin rangaista, sill? rikoksia henkil?? eli omaisuutta vastaan ei tehd?. Ne, jotka kauppiaita vuosikausia omat pett?neet ja petoksella hankkineet itsellens? heid?n omaisuuttansa, tulevat, tarjoovat, ja polvillaan rukoilevat, ett? saisivat maksaa, mink? ovat kavaltaneet itsellens?. Monivuotiset riidat sovitaan, salaiset rikokset, tehdyt v??ryydet ilmoitetaan, anteeksi pyydet??n, sovitaan. Riitaiset puolisot antavat anteeksi toisillensa, unohtavat, sopivat". Niin Lindstedt, joka oli yst?v?llisess? suhteessa t?h?n uskonnolliseen her?tykseen. Mutta t?lle liikkeelle ventovieraatkin ja vihamieliset henkil?t ovat antaneet sen el?m?? parantamista vaikutuksista kiitt?v?n arvostelun. Niinp? er?s piiril??k?rikin, joka muutamassa virkakertomuksessaan puhuu tuosta hengellisest? liikkeest?, ei voi olla mainitsematta sen hyvist? hedelmist?, vaikka h?n muutoin pit?? her?tyst? jonkinlaisena tautina, joka samoin kuin lavantautikin tarttuman kautta levi??. "Her?tys on" -- lausuu h?n -- "vaikuttanut enemm?n hyv?? kuin pahaa. Lappalaiset, nuo karkeat, puolivillit ihmiset, harrastavat nyt lainkuuliaisuutta, siveellisyytt? ja keskin?ist? rakkautta. Wittangin ja Kaaresuannon markkinoilla ei luultavasti ollut kortteliakaan viinaa. Viina-astiat, joita on voinut olla jossakin kyl?ss?, ovat s?rjetyt ja tyhjennetyt. Rikoksista ei ole ket??n rahvaasta syytetty viime k?r?jill? Jukkasj?rvell? ja Kaaresuannossa. Edellisess? paikassa oli t?n? vuonna 7 k?r?j?asiaa, j?lkimm?isiss? 3, sill? vanhat riidat ovat sovinnossa ratkaistu. Rikoksia ja varkauksia, joista t?h?n saakka ei ole tietty mit??n, tulevat nyt tekij?t itse ilmoittamaan ja anteeksi pyyt?m??n ja tahtovat palkita niit?, saadakseen omalletunnollensa rauhaa. Monta muuta esimerkki? lappalaisten siveellisest? jalostumisesta, jonka her?tys on vaikuttanut, voitaisiin mainita, mutta se olisi vain minun jo ennest?ns? pitk?n kertomukseni pitent?mist?". Kyll?kin kaunis todistus miehelt?, jolla muutoin n?kyv?t olleen huonot ajatukset her?nneist?.

Laestadiuksen innokas ty? sanankuuliainsa her?tt?miseksi ja jalostamiseksi oli siis onnistunut. V?linpit?m?tt?myys uskonnon asioissa ja paheet olivat kadonneet kansasta. Nekin, jotka eiv?t voineet hyv?ksy? h?nen menetystapaansa ja pilkkasivat h?nen "tulikivisaarnojaan", tunnustivat her?tyksen hyv?t hedelm?t. Hyv? olisi ollut ett? tuo liike, josta niin hyvi? seurauksia oli ollut, olisi pysynyt kokonaan lutherilaisen opin kannalla ja vapaana semmoisista sivuseikoista, kuin liikutukset, n?yt ja hengelliset kiroilemiset, jotka muuttivat her?tyksen erityiseksi uskonsuunnaksi ja karkoittivat sen yhteydest? monta harrasta sielua. Niin ei kuitenkaan k?ynyt. Monet seikat vaikuttivat siihen. Silminn?ht?v?sti on perustajan persoonallisuus jo alussa ly?nyt leimansa tuohon hengelliseen liikkeeseen.

Laestadius oli kyll? ter?v?j?rkinen mies, mutta h?nen mielikuvituksensa oli vilkas, miltei hurja, h?n voi itse tulla horroksiin ja n?hd? n?kyj?. Luonnollista oli ett? h?nen puoluelaisensakin alkoivat uskomaan unia ja n?kyj?. Ja kun Laestadius materialistisen maailmankatsantonsa takia oli taipuisa sekoittamaan hengellisi? ja luonnollisia ilmi?it?, piti h?n uskolaistensa tolkuttomia ??ni? Jumalan hengen v?litt?m?n? vaikutuksena. Ei ollut kummaa siis, ett? h?nen yst?v?ns? pitiv?t liikutuksia hengellisen el?m?n olentoon kuuluvina K?yhyys ja puute nuoruudessa olivat tehneet Laestadiuksen luonteen karkeaksi ja hienotuntoisuutta ei suinkaan lis?nnyt se seikka ett? h?n suurimman osan el?m??ns? vietti varsin raakamaisen kansan keskuudessa. Senp? vuoksi hyv?ksyykin h?n hienotunteisuutta loukkaavan hengellisen kiroilemisen ja julkisen syntien luettelemisen.

Jaloimmissakin ihmisiss? on jotakin puutteellisuutta. Muutoin he eiv?t olisikaan ihmisi?. Kaikki inhimillinen ty? on enemm?n tahi v?hemm?n vaillinaista ja Herrankin kasvitarhaan, miss? hyv? siemen orastaa, kylv?? vihollinen rikkaruohoa. T?mm?isi? rikkaruohoja olivat opinriidat ja uskonkiihko , joka muutamissa paikoin k?vi hyvinkin uhkaavaksi.

Opinriidat koskivat kyll? alussa v?h?p?t?isi? asioita; mutta olivat kuitenkin osoituksena keskin?isen rakkauden kylmentymisest? ja hengen taantumisesta. Riideltiin Nikodemuksesta, jonka Luther er??ss? paikassa sulkee armon yhteydest?, koska h?n ei tuntenut uutta syntymist?; mutta er??ss? toisessa paikassa my?nt?? Nikodemuksen osalliseksi P. Hengen t?ist?, koska h?n oli rohkeampi kuin opetuslapset Jesuksen ruumista hautaamaan. Laestadius mainitsee, ett? ensi silm?ykselt? tuo riita n?ytt?? yht? v?h?p?t?iselt? kuin riita paavin parrasta, kun monet sanovat ett? meille on ihan yhdentekev??, onko Nikodemus tullut autuaaksi vai ei, eik? h?nen uskonsa vaikuta meid?n autuuteemme eli kadotukseemme. "Mutta kun likemmin asiaa tarkastaa, huomaa ett? kaikki omanvanhurskauden palvelijat panevat suuren arvon Nikodemuksen uskolle ja ottavat h?nest? v??r?n lohdutuksen, ett? muka voitaisiin tulla autuaaksi, kunhan vain tunnustetaan Jesus Natsarealainen erinomaiseksi mieheksi, ensimm?isen luokan filosoofiksi, jolla oli suurempi ymm?rrys kuin muilla ihmisill?". Omana mielipiteen??n mainitsee Laestadius ett? Nikodemus oli omiin hyveisiins? luottava ihminen, joka ei tuntenut Jesusta maailman Vapahtajaksi. "Jos h?n olisi tullut kristityksi, niin h?n olisi tehokkaasti toiminut kristinuskon levitt?miseksi ja puolustukseksi, eik? apostolien tekojen kirjoittaja olisi j?tt?nyt h?nt? mainitsematta. Kun h?n oli suuren neuvoston j?sen, olisi h?nen pit?nyt lausua ainakin niin paljon kuin Gamaliel lausui kristinuskon puolustukseksi. Mutta sit? h?n ei tehnyt. Maailman kunnia ja ihmispelko olivat h?ness? suuremmat kuin kunnioitus Kristuksen persoonaa kohtaan. Kun h?n kerran koetti puolustaa Jesusta toisten herrain h?v?istyksilt?, vaikeni h?n heti, kun n?m?t kysyiv?t, oliko h?nkin tullut Jesuksen opetuslapseksi. H?nell? ei ollut rohkeutta puolustaa vakaumustansa. Vapahtajan hautaaminen ei todista h?nen kristillisyytt?ns?. Nikodemus oli vakuutettu siit?, ett? Jesus viattomasti oli tullut juutalaisten vihan uhriksi ja piti sent?hden velvollisuutenansa osoittaa tuolle kunnioitetulle opettajalle viimmeinen palvelus".

Viel? 60-luvun viimmeisin? vuosina kiisteltiin laestadiolaisten kesken t?st? asiasta. Oppi-is?n mielipide on sittemmin p??ssyt voitolle ja Nikodemuksen kadotukseen joutumista pidet??n uskonkappaleena.

Toinen erimielisyys Laestadiuksen oppilasten kesken syntyi Jesuksen opetuslasten uskosta ennen p??si?ist?. Muutamat pitiv?t uskonkappaleena sit?, ett? opetuslapsilla jo ennen p??si?ist? oli el?v? usko. Laestadius sit? kovasti vastusti. Ainoastansa armonvarkaat ja ne, jotka olivat pys?htyneet puoliv?liin autuuden tiell?, voivat -- niin arveli h?n -- v?itt?? opetuslapsilla olleen el?v?n uskon ennen p??si?ist?, koska luulevat opetuslasten heikkouksista ja puutteellisuuksista saavansa puolustusta omille puutteellisuuksilleen.

N?m?t ja muutamat muut v?h?p?t?iset riitakysymykset eiv?t voineet synnytt?? varsinaista hajautumista laestadiolaisissa. Niin kauvan kuin Laestadius eli ja niin pitk?lle kuin h?nen vaikutuksensa ulottui, oli h?n kyllin voimakas koossa pit?m??n tuota suuremmoista liikett?. Mutta vaarallisemmalta n?ytti kasvava uskonkiihko, josta muutamia esimerkki?, semmoisena kuin se ilmeni Korpilompolon kappelissa ja Norjan tunturiseurakunnassa Koutokeinossa.

Korpilompolossa oli er?s Laestadiuksen puoluelainen saanut p??h?ns?, ett? h?n ja h?nen uskonveljens? olivat pyhi? ruumiin ja sielun puolesta. He eiv?t muka en?? tarvinneet raamattua, jonka vuoksi he tallasivat jalkainsa alle tuon pyh?n kirjan. Raivossa ja hurmauksissa n?htiin noiden pyhien hyppiv?n ja kiroilevan j.n.e. Tuo kiihko asettui kuitenkin pian, luultavasti Laestadiuksen vaikutuksesta.

Erityisen vihan esineeksi tuli v.t. nimismies Bucht. H?n oli ollut ennen nimismiehen? Yl?-Luulajassa, mutta kun h?n tuli vailinkiin, pakeni h?n 1848 Muonioon. T??ll? ollessaan oli h?n osoittanut erityist? vihaa laestadiolaisia kohtaan ja kirjoittanut Laestadiusta vastaan sen valituskirjan, jonka alle Pajalan mies Adam Muodas Lompolo oli pannut nimens? . Mill? keinoin tuo virkaheitto oli tullut Koutokeinon v.t. nimismieheksi, on tuntematonta. Se vain on tunnettua, ett? h?n siell? hoiti nimismiehen virkaa, silloin kun uskonkiihko siell? oli ylimmill??n. H?n ei kyennyt asettamaan ylti?p?it?, koska h?neen ei luotettu. Miehen entisyys oli kyllin tunnettu. Kun h?n viel? lis?ksi alkoi k?ytt?? nyrkki? ja keppi? lappalaisten masentamiseksi, oli h?nen tuomionsa lausuttu. Muutamana sunnuntaina, kun useimmat kiihkoilioista olivat kirkossa, tuli er?s norjalainen kauppias Altenista jumalanpalveluksen aikana sinne ja viskasi kirkon oven eteen k?si- ja jalkarautoja ja rautavitjoja, siten s?ikytt??ksens? rahvasta. "Mutta n?iden asetten n?ky vaikutti seurakuntaan niinkuin s?hk?nisku, kun er?s mies, joka tuli kirkosta, selitti aiottavan koetella Stefanuksen uskoa. T?ten mielikuvitus kiihtyi hyvin ?rtyiseksi".

Edellisen? talvena oli Laestadius tavannut Kaaresuannossa muutamia n?it? kiihkolaisia ja koettanut heit? oikeaan opastaa. Turhaan. He pitiv?t tuota opastamista uskon vainona ja syyttiv?t itse oppi-is?nkin langenneen uskostansa, jonka vuoksi eiv?t sanoneet voivansa en?? luottaa h?neen. "H?n ei voinut", sanoo h?n, "puhua j?rkev?? sanaa niiden kanssa, sill? heid?n ihonsa oli musta niinkuin heid?n katsantonsakin, heill? oli valkoinen vaahto suussa ja sylkiv?t usein".

Laestadius tehtiin syynalaiseksi n?ihin kamaliin tekoihin. Hern?sandin piispa antoi h?nelle muistutuksen, kehoittaen suurempaan varovaisuuteen saarnoissaan. Troms?n hiippakunnan piispa Juel kirjoitti Norjan kirkolliselle hallitukselle Laestadiusta vastaan valituksen. Valituskirjassaan mainitsee Juel, ett? Laestadius ankaralla lain saarnallaan, t?rkeill? kuvillaan ja s??lim?tt?mill? lauseillaan papeista ja virkamiehist? oli her?tt?nyt hurmahenkisen liikkeen lappalaisissa, ettei h?n ollut vastustanut villityst? ja v??r?? oppia, joka jo ensi alussa oli ollut n?ht?v?n?. Menestyksell? jo taitavasti puolustautui Laestadius n?it? syyt?ksi? vastaan. "Jos l?hdet??n siit? v??r?st? edellytt?misest?", lausuu h?n, "ett? jokainen hyv?n ty?n alkaja my?skin on vastuunalainen sen seurauksista, jos tuo hyv? ty? vierasten vaikutuksesta k?y huonoksi, niin voitaisiin sill? edellytt?misell? helposti todistaa, ett? Luther oli vastuunalainen uudestakastajain vallattomuuksista, jota todistamiskeinoa h?nen vihollisensa eiv?t my?sk??n ole j?tt?neet k?ytt?m?tt?. H?nen saarnainsa kuvaukset eiv?t ole olleet sen kummempia kuin ilmestyskirjan kuvauksetkaan, tahi Johannes Kastajan ja Jesuksen parannussaarnat". Koutokeinon villityksest? oli h?n saanut tiedon vasta Maaliskuussa 1852, kun piispa Juel h?nelle siit? kirjoitti, h?n oli heti koettanut saada hurmahenki? tyyntym??n, oli saarnannut niit? vastaan, eik? h?nt? pit?isi tehd? syylliseksi niihin verit?ihin, jotka olivat olleet tuon villityksen seurauksena, "jollei piispa pid? kaikkea el?v?mp?? uskonnollisuutta villityksen?". Pikemmin oli syy etsitt?v? lappalaisten taitamattomuudesta ja alhaisesta siveellisest? kannasta, ehk?p? my?skin mielt?kiihottavista pakkokeinoista.

Maaliskuussa 1849 muutti Laestadius kirkkoherraksi Pajalaan, oltuansa 24 vuotta Kaaresuannon seurakunnan paimenena. Pajalassakin oli Laestadiuksella paljon puoluelaisia ja yst?vi?; mutta paljon oli vihamiehi?kin, jotka syyt?ksi? tekem?ll? ja muutoinkin tekiv?t h?nelle el?m?n katkeraksi. Noihin ik?vyyksiin antoi Laestadius itsekin aihetta. H?n ei ollut niit? maan hiljaisia, jotka istuvat Jesuksen jalkain juuressa, v?litt?m?tt? ulkomaailman melusta; h?n oli pitk?isen poika, aina haarniskoitu, joka parhaiten viihtyi siell?, miss? sodan salamat v?lk?hteliv?t. Ensimm?isen? hy?kk?si h?n taisteluun, huitoi oikealle ja vasemmalle, v?litt?m?tt? mihin ly?nti sattui. Ei ollut ihme, ett? h?n itsekin haavoittui ja h?nen syd?mmens? vuosi verta.

Saarnojen sis?lt?n? on: synti, joka hallitsee maailmaa ja ilmenee joko t?rkein? rikoksina tahi vihana kristittyj? vastaan; omavanhurskaus; kuollut usko; parannuksen tarpeellisuus; el?v? usko sek? Kristuksen sovintoarmo. Sovintoarmon yleisyytt? ei teroteta, ei my?sk??n pyhityksen tarpeellisuutta uskovaisille. Rukoukseen ei milloinkaan kehoiteta Laestadiuksen saarnoissa. Toisinaan on koko saarna alusta loppuun kuvapuhetta . Kun h?n kerran saarnasi Piitimess? 4:n? sunnuntaina loppiaisesta, oli saarnan aineena kristikunnan suuri ja pieni laiva. Edellisess? olivat uskottomat, j?lkimm?isess? uskomaiset. Suuressa laivassa ei ollut pahantekij?it?, vaan rehellisi? varkaita, laupeita kapakoitsioita ja siveit? huoria. Ohipurjehtiessa pilkattiin suuresta laivasta pienen laivan kerettil?isjoukkuetta. Kun suuri laiva k?vi karille, taukosivat kiroukset ja Jesusta alettiin avuksi huutaa, mutta kun irti p??stiin, alettiin kiroilla ja viett?? entist? syntiel?m??, kunnes laiva ja sen v?ki lopulta vaipuivat pohjattomaan py?rteeseen; mutta pieni laiva p??si, vaikka suurella vaivalla, ijankaikkisuuden viheri?lle rannalle. -- Mit? t?rkeimpi? kuvia ja nimityksi? k?ytti h?n viinasta, siten her?tt??ksens? kansassa vastenmielisyytt? tuohon kamalaan juomaan.

Laestadiuksen ankarat viinasaarnat sek? h?nen oma luonteensa, joka ei tuntenut hienotuntoisuutta, hankkivat h?nelle paljon vihollisia, jotka nyt kaikin tavoin alkoivat syytt?? sielunpaimentansa ja katkeroittivat h?nen el?m?ns? loppuajan. N?it? nyt hiukan tarkastakaamme.

Er?s Adam Muodas Lompolo l?hetti Norrbottenin l??nin maaherralle yll?mainitun nimismies Buchtin kyh??m?n valituskirjan siit?, ett? talollisen pojat Kustaa ja Juhana Muodas Lompolo ja lappalainen Antti Juhonpoika olivat h?irinneet h?nen kotirauhaansa ja esitti samassa kirjoituksessa provasti Laestadiuksen n?iden k?rsim?ins? onnettomuuksien varsinaiseksi syyksi, koskapa Laestadius "tulikivisaarnoillansa" oli vaikuttanut senlaisen mielentilan syntymisen, jonka ilmaisuna moiset rauhattomuudet olivat olleet. Niinik??n l?hettiv?t Kirkonvartia Juho W?nk? ja Maria Kristina Tornberg l??ninprovastin kautta Tuomiokapituliin valituksen siit?, ett? Laestadius oli kielt?ytynyt kirkkoonottamasta heid?n hoidokkaansa, Sofia Ulrikan, joka oli synnytt?nyt ?p?r?lapsen.

Selityksess?ns? Tuomiokapitulille mainitsee Laestadius, ett? valittaja Adam Muodas Lompolo useain l?sn?ollessa oli sanonut, ettei h?n ollut kehottanut senlaista valituskirjaa tekem??n, eik? pannut puumerkki? sen alle ja kun valituksen kirjoittaja ei, kuten Kunink. Julistus 29 p:lt? Kes?kuuta 1773 m??r??, ollut pannut nime?ns? sen alle, pyysi Laestadius, ett? maxime venerandum Consistorium j?tt?isi valituskirjan huomioon ottamatta. Samoin pyysi h?n, ett? Ulrika Heikintytt?ren valitus hyl?tt?isiin, koska varsinainen valittaja Juho W?nk? oli sanonut muiden pakotuksesta kyh?ytt?neens? valituskirjan, eik? senk??n kirjoittaja ollut tunnettu. Viel? mainitsee selityksen antaja, ett? h?nen raittiussaarnojansa on pidetty katalimpana kerettil?isyyten?, koska rahvas niiden kautta saatetaan luopumaan "puhtaasta, viinapannussa ja v?kijuomissa kirkastetusta lutherilaisuudesta". "Ja kun minulta" -- lausuu h?n -- "on syyt? luulla, ett? tuomiokapituli ei puolusta kapakoitsioita, on pyynt?ni, ett?, jos nuo verimadon sukuun kuuluvat henkil?t viel? tahtovat ammattiansa jatkaa, he esiytyk??t julkisesti, ei salaisesti tekonimill?, vaan oikeina lutherilaisina kanteeseen saattaakseen luultuja ep?j?rjestyksi? ja v??rink?ytt?j?, joihin itse omat aihetta antaneet".

T?m?n kirjoituksen johdosta antoi Hern?sandin Tuomiokapituli 8 p. Helmikuuta 1851 Laestadiukselle varotuksen, koska h?n oli kielt?ytynyt antamasta selityst? p??asiassa sek? muutoinkin kirjoituksessansa k?ytt?nyt sopimatonta kirjoitustapaa. Varotuskirjassaan mainitsee Tuomiokapituli, ett? Laestadius kielt?ytyess??n heti kirkkoonottamasta Sofia Ulrika Heikintyt?rt?, "ei ole noudattanut sit? maltillisuutta ja hellyytt?, joka varmemmin kuin s??lim?tt?m?t mahtikeinot edist?? syntisen saattamista parannuksen tielle, sill? syntist? on pikemmin viekoteltava kuin pelotettava parannukseen". Laestadius taas puolestansa kummasteli, kuinka Tuomiokapituli oli ryhtynyt varotuksen mahtikeinoon, eik? h?nt? syntist? kohtaan k?ytt?nyt "sit? maltillisuutta ja hellyytt? joka varmemmin kuin s??lim?tt?m?t mahtikeinot edist?? syntisen saattamista parannuksen tielle".

Varotuksesta aikoi Laestadius valittaa, mutta asiamiehen ep?huomion ja huonon postinkulun takia my?h?styi valitus.

Kun Laestadiuksen oli t?ytynyt matkustaa Ala-Tornioon saamaan varotusta ja h?n tuossa jutussa muutoinkin oli k?rsinyt aineellista vahinkoa, esittiv?t h?nen yst?v?ns?, ett? Laestadiukselle toimitettaisiin jonkunlainen "yl?skanto". Nyt m??r?ttiin ett? jokainen nainen, joka oli rikkonut 6 k?sky? vastaan, maksaisi Laestadiukselle 12 killinki? ja maksotilaisuudessa useampain l?sn?ollessa kertoisi, miten lankeeminen oli tapahtunut. Laestadius hyv?ksyi tuon laittoman veronkannon ja alkoi sit? k?ytt??. T?st? saivat h?nen vihollisensa uutta aihetta valituksiinsa. Laestadius kyll? lakkasi ottamasta tuota 12 killingin veroa, kun sai tiet?? sen laittomaksi; mutta asia tuli kuninkaan tietoon ja Laestadiuksen t?ytyi taas ryhty? selitysten antamiseen. Selitys on hyvin kiertelev? ja koettaa n?ht?v?sti salata totuutta.

Mutta mik? oli varsinaisena syyn? tuohon kummalliseen verotukseen? Ei suinkaan tiet?m?tt?myys, sill? Laestadiuksen kaltainen mies kyll? tiesi, mit? laki siit? sanoi. Ei ahneuskaan ollut siihen syyn?. H?nen mielipiteens? oli, ettei papin pit?nyt ottaa muuta palkkaa, kuin mik? vapaaehtoisesti tuotiin. T?m?n vapaaehtoisuusj?rjestelm?n noudattaminen k?vi kyll? p?ins? Kaaresuannossa, niiss? koko seurakunta oli h?nen puolellansa. Toisin oli Pajalassa, miss? h?nell? oli niin paljon vihamiehi?. H?nelle lain mukaan tulevat tulot supistuivat niin v?hiksi, ett? h?n ainoastansa mit? ankarimmilla kielt?ymisill? voi p??st? p?iv?st? toiseen. H?nen huonekalunsa, pukunsa ja ruokansa olivat niin kohtalaisia kuin mahdollista. Saarnansa kirjoitti h?n vanhain laskujen ja kirjeitten takapuoleen, koska ei luullut voivansa ostaa kunnollista kirjoituspaperia. -- Ainoana syyn? tuohon laittomaan verotukseen n?ytt?? olleen ajattelemattomuus, joka my?skin oli Laestadiuksen luonteen ominaisuuksia. Ajattelemattomuudesta h?n my?skin lehdess??n syytti yll?mainittua Sofia Ulrika Heikintyt?rt? sukurutsauksesta; mutta kun asiasta nousi k?r?j?juttu, kiiruhti h?n samassa lehdess? per?ytt?m??n syyt?ksens?. H?n ei ollut muka tiennyt, ett? sukurutsauksella lakikieless? on muu merkitys kuin se mit? h?n oli tarkoittanut, nim. ep?siveellisyytt?. Per?ytt?minen ei kuitenkaan auttanut, Laestadiuksen t?ytyi maksaa sovintoja 300 riksi?.

Olemme maininneet noita ik?vi? seikkoja, joista k?y selville, ett? Laestadius h?diss??n toisinansa ei ollut niin uskollinen totuudelle, kuin h?nenlaiselta miehelt? olisi sopinut vaatia. Emme ole tehneet t?t?, alentaaksemme j?lkimaailman silmiss? sit? miest?, jota niin suuresti kunnioitamme, vaan torjuaksemme itsest?mme syyt?ksi?, ett? olisimme esitt?neet tuon mainion miehen hyv?t puolet, mutta salanneet h?nen vikansa.

L??nin ??nenkannattajassa, Norrbottens Postenissa oli usein kaikenlaisia syyt?ksi? Pajalan her?nneist? ja Laestadiuksesta. Laestadius kirjoitti puolustus- ja selityskirjoituksen, mutta sit? ei otettu lehteen. Mit? muut kirjoittivat h?nen puolustuksekseen, se kuitenkin julkaistiin lehdess?. Siit? oli Laestadius hyvin kiitollinen. "Pieninkin valonviiru on tervetullut sille, jonka maailma on tuominnut ulkonaiseen pimeyteen ja v?h?isenkin oikeuden osoituksen vihollisteni puolelta tunnustan kiitollisuudella. En ole uskaltanut l?hte? myrsky?v?lle valtamerelle itsepuolustuksen yrityksill?, niin kauvan kuin intohimojen vaahtoavat aallot raivosivat, ja vaikka hy?kylaineet uhkaavina viel?kin vieriv?t, on minun kuitenkin koettaminen pyrki? eteenp?in aaltojen l?pi sill? pienell? aluksella, jossa Jesus makaa, siin? toivossa, ett? Jesus voi her?t? h?t?huudosta ja tulla h?t?ytyneen opetuslapsensa avuksi".

Viel? yksi valitus Laestadiuksesta. Nimismies Stenudd ja ruukinis?nt? E. J. Sohlberg l?hettiv?t Tuomiokapituliin valituskirjoituksen Laestadiuksen laittomasta palkankannosta, loukkaavista lauseista saarnatuolissa ja h?nen alkamansa liikkeen tuottamista ep?j?rjestyksist?, joista m.m. mainitaan huudot ja kirkumiset kirkossa, ne kun olivat h?irinneet herrojen valituksen tekij?in hartautta. N?ihin valituksiin oli yhdistynyt muutamia Pajalan talonpoikia, niinkuin kievari Heikki Pellikka y.m. 31 p. Hein?kuuta 1853 piti Hern?sandin piispa Bergman n?iden valitusten johdosta Pajalassa tarkastuksen. Apulaisina ja tulkkina oli piispalla Karungin ja Ylitornion kirkkoherrat. Ensin tiedusteli piispa her?nneilt?, olivatko kova??niset liikutukset heit? h?irinneet. T?h?n n?m?t vastasivat kielt?v?sti. P?invastoin olivat he tunteneet hartautensa tulleen suuremmaksi noita huutoja kuullessaan. Saman kysymyksen teki piispa sitten niille seurakuntalaisille, jotka eiv?t kuuluneet laestadiolaisiin. N?m?t sanoivat heid?n hartautensa arveluttavassa m??r?ss? tulleen h?irityksi huutamisista ja liikutuksista kirkossa, jotka viimme aikoina olivat k?yneet varsin tavallisiksi .

Tuosta loukkautumisesta ja hartauden h?iriytymisest?, jota valittajat sanoivat tunteneensa, lausuu Laestadius, ett? he siin? olivat oikeassa, "sill? suruttomat loukkautuvat hengellisist? liikutuksista, mutta ei siin? mieless? kuin kirkonpahennus tavallisesti otetaan, nim. tarkkaavaisuuden vet?minen pois saarnasta, vaan siin? mieless?, jota uudessa testamentissa useissa paikoin mainitaan, ett? fariseuksia loukkasi lasten huuto: 'hosianna Davidin pojalle'. Fariseukset tahtoivat, ett? Jesus Natsarealainen kielt?isi nuo huudot sopimattomina. Heit? loukkasi my?skin sen katuvaisen vaimon ulvominen, joka parannuksen kyynelill? kasteli Vapahtajan jalkoja. Semmoisen kirkonpahennuksen voi jo silloin lasten huuto ja vaimon parannuksen kyyneleet synnytt?? rehellisiss? fariseuksissa ja seikka on ihan sama nytkin. K?y niin kipe?? vanhalle aatamille, ett? sen t?ytyy p??st? ulos. Parannuksen ja ilonhuudoissa on jotakin sis?ist?, joka ahdistaa perkelett? ja tekee h?nen palvelijoillensa niin pahaa. Siveellinen kiihko synnytt?? vihaa ja kammoa hengellisiss? asioissa. Ja ompa tapahtunutkin, ett? moni suruton juuri n?ist? huudoista on saanut piston syd?mmeens?, joka juuri oli Pietarin saarnankin tarkoitus helluntaina. Moni suruton on n?ist? huudoista saanut syd?mmen ahdistuksen, h?nen on t?ytynyt avata kureliivins?, kun rinta on alkanut aaltoilla. Se on vaikuttanut tarttuvasti . Jumalan henki on vaikuttanut suruttomiin katuvaisten parannushuutojen ja armotettujen ilohuutojen kautta. Se on sielullinen ilmi?, jota on varovasti k?sitelt?v?. Se on hengellinen tuli, joka polttaa katumattomat, mutta valistaa ja l?mmitt?? katuvaisia ja armotettuja syntisi?".

Valitusten johdosta m??r?si piispa, ett? eri saarna oli pidett?v? kaikille niille, joita huudot loukkaavat. Kaikki her?nneet, jotka tiesiv?t liikutuksiin tulevansa, lupasivat olla kirkkoon menem?tt? tuon ensimm?isen saarnan aikana.

Valitukset laittomasta palkankannosta jo kirkonkassan h?vitt?misest? hylk?si piispa perusteettomina, piispa tiedusteli, mitk? ne loukkaavat lauseet olivat olleet, joita Laestadius saarnatuolista oli k?ytt?nyt. Ei kukaan iljennyt niit? mainita, niin t?rkeit? ne olivat. Kun piispa n?rk?styi siit?, ett? oli tehty valitus loukkaavista lauseista, mutta ei mainittu mitk? nuo lauseet olivat, rohkasi vihdoin er?s ruukin is?nt? itsens? ja lausui nuo lauseet. Piispa h?mm?styi ja tiedusteli syytetylt?, oliko h?n niit? k?ytt?nyt. T?m? vastasi kiert?v?sti ja k?ski tiedustella seurakunnalta. Seurakunta jakautui kahdeksi puolueeksi: toiset sanoivat kuulleensa jonkun kerran saarnatuolista nuo sanat, toiset taas eiv?t sanoneet kuulleensa. Valitus j?i siksens?. Laestadius n?ht?v?sti salasi totuuden, sill? my?hemmin tunnustaa h?n aikakauskirjassaan omikseen nuo sanat ja sanoo niit? k?ytt?neens?, jotta asianomaisten h?vytt?myys sit? selvemmin n?kyisi.

Tarkastustilaisuudessa teki viel? nimismies Stenudd muistutuksen Laestadiuksen oppia vastaan, jossa sanoi olevan paljon lutherilaisesta opista poikkeavaa, niinkuin esim. julkinen synnintunnustus. Mutta kun h?n ei voinut likemmin selitt??, mit? synnintunnustusta h?n piti ep?lutherilaisena, raukeni sekin valitus.

Synnintunnustuksen suhteen on Laestadius my?hemmin selitt?nyt mielipiteens?, jotka t?ss? mainitsemme, koska juuri synnintunnustus ja sit? seuraava synninp??st? on tullut varsin t?rke?ksi opinkappaleeksi laestadiolaisuudessa. Laestadius lausuu ett? se on kolmenlainen: 1:o Kovat omantunnon tuskat pakottamat katuvaisen syntisen tekem??n julkisen synnintunnustuksen useampain eli harvempain kristittyin l?sn?ollessa, ja t?m?n julkisen synnintunnustuksen tarkoituksena on rasitetun omantunnon huojentaminen. Jos senlainen synnintunnustus on lutherilaista oppia vastaan, silloin on paljon ensimm?isen kristillisen seurakunnan tavoissa lutherilaista oppia vastaan. 2:o Kun katuvainen syntinen l?himm?iselt??n pyyt?? anteeksi tekem?ns? rikoksen ja se tapahtuu julkisesti muitten kristittyin saapuvilla ollessa, niin sekin on julkinen synnintunnustus, mutta tuo tunnustus on niin v?h?n sotiva lutherilaista oppia vastaan, ett? Luther varmaankin olisi pit?nyt sit? oikean katumuksen merkkin?, jos senlaisessa toimituksessa olisi saapuvilla ollut. Semmoisia tunnustuksia tapahtuu usein meik?l?isten her?nneiden keskuudessa. 3:o Kun kristityt, nojaten siihen hengelliseen papinvirkaan, joka heill? on apostoli Pietarin opin mukaan: "Te olette hengellinen papisto", tutkivat toisen sielun tilaa, niin nousee ensin kysymys sen henkil?n katumuksesta ja synnintunnosta. Jos oikea katumus todellakin on olemassa, niin tunnustaa katuvainen ne synnit, jotka enimmin raskauttavat h?nen omaa tuntoansa; ja kysymyksi? voi tehd? sen mukaan kuin tunnetaan h?nen entist? el?m??ns?: esim. oletko huorannut? oletko varastanut? oletko ollut juovuksissa? Jos h?n on katuvainen, niin h?n tunnustaa rehellisesti, mink? synnin h?n on tehnyt ja t?m?n tekee h?n useampainkin kristittyin saapuvilla ollessa. Mutta jos h?n on oikeita lutherilaisia, niin h?n tavallisesti vastaa: ei se kuulu teihin, kuinka niilt? el?n, min? vastaan itse t?ist?ni. Eli vastaa h?n n?in: voitko sin? antaa syntini anteeksi, jos tunnustan ne.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet