Read Ebook: Jean Jacques Rousseau ja hänen filosofiansa by H Ffding Harald Relander Oskar Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 100 lines and 23317 words, and 2 pages

Ei ole syyt? ep?ill?, ja Rousseau on sen itsekin my?nt?nyt, ett? Rousseau on oppinut paljon ensyklopedistalais-yst?vilt??n. H?nen ajatuskykyns? hioutui, h?nen n?k?piirins? laajeni, h?nen kirjallinen aistinsa her?si. Dusaulx on , kertomuksen mukaan, joka polveutuu Holbachilta ja muilta Rousseaun aikaisemmilta yst?vilt?, kuvannut Jean Jacquesin ensim?ist? esiintymist? ensyklopedistain piiriss?. "T??ll? h?n oppi, mik? n?kyy useista h?nen teoksistaan, taitavasti v?ittelem??n asian puolesta ja vastaan. Kun h?nell? oli jokin aine k?sitelt?v?n?, tai kenties jo oli muodostanut siit? varman mielipiteen, esitti h?n sen niille, joita h?n piti opettajinaan, saadakseen peltonsa hedelm?lliseksi, sill?kin uhalla, ett? h?nen ehk? olisi pakko muuttaa mielt?. N?m? miehet, joista useimmat olivat hyvin harjaantuneita niiss? seikoissa, v?itteliv?t ja keskustelivat esitetyist? kysymyksist? kesken??n. Sen kautta h?n ollen jo luonnostaan kaunopuheinen tuli niin pelj?tt?v?ksi taistelussa, ettei kohta kukaan kyennyt vastustamaan h?nt?, silloinkin kun h?n puolusti mahdottomia paradoksia... Parooni Holbachin uusi yst?v?, joka oli arka ja k?mpel? k?yt?kselt??n, ja samalla vieh?tt?v?n tuntehikas ja suuresti rakasti somuutta, mik? muodosti omituisen vastakohdan h?nen yksinkertaiselle puvulleen, miellytti kaikkia. Vaativaisimmallakaan ei voinut olla mit??n muistuttamista h?nen mielentilassaan tai k?yt?ksess??n. Ainoastaan siit? 'hienot ihmiset' moittivat h?nt?, ett? h?n oli aran kohtelias, joka heist? tuntui v?h?n maalaiselta; siin? suhteessa on h?n parantunut, mutta ainoastaan heitt?yty?kseen p?invastaiseen liiallisuuteen. Siihen aikaan ei Rousseau suinkaan ollut ihmisvihaaja, vaan altis, t?ysin luottavainen ja avonainen. H?n luotti muihin, vaikka ei itseens?; h?n pysytt?ytyi syrj?ss?, ei kilpaillut kenenk??n kanssa ja kysyi mieluummin kuin antoi varmoja vastauksia... Semmoinen oli, sen mukaan kuin minulle on kerrottu, Jean Jacques siihen aikaan, kun h?n ensiksi alkoi liikkua p??kaupungin seuroissa." -- T?st? kuvauksesta n?hd??n, kuinka suojelevalla tavalla Rousseau otettiin vastaan holbachilaiseen seurapiiriin. Kun h?n yht?kki? toi esille uudet ajatuksensa, ei niit? otettu t?ydeksi todeksi, ja kun h?nen itsetuntonsa suureni her?tyksen j?lkeen, arveltiin kirjallisen menestyksen -- jota h?nen yst?v?ns? olivat taipuvaiset lukemaan omaksi ansiokseen -- nousseen h?nelle p??h?n. ?kki? huomattiin h?nen, niinkuin Dusaulx sanoo, muuttuneen valkeasta mustaksi! --

Ennenkuin syvemm?lti ryhdymme tarkastamaan sis?ist?, varsinaista ristiriitaisuutta Rousseaun ja ensyklopedistain v?lill?, mainittakoon parilla sanalla ulkonainen syy h?nen ja h?nen entisten yst?v?ins? v?lin rikkautumiseen. Siit? n?emme, mink?laisiin suhteisiin Jean Jacques uudestaan oli sekaantunut, ja kuinka v?h?n h?n oli onnistunut p??sem??n edelle sit? yhteiskunnallista piiri?, johon h?n tunsi niin huonosti soveltuvansa.

Rousseaun hyv?ntekij?lle rouva d'?pinayll?, joka oli lahjoittanut h?nelle idyllisen asunnon l?hell? maapaikkaansa, oli Grimm rakastajana. Suhde Grimmin ja Rousseaun v?lill? oli v?hitellen kylmentynyt. Grimm piti entist? yst?v??ns? hulluna. H?n ei ymm?rt?nyt h?nen luonnettaan, ja kylm?sti ja masentavasti h?n moitti Jean Jacquesille h?nen teoksensa todellisia ja n?enn?isi? ristiriitaisuuksia, joihin t?m? oli takertunut ajatuskykyns? hitaisuuden vuoksi sek? kiihkoisan innostuksensa kautta. Ja vaikka ei Grimm liek??n suorastaan ollut mustasukkainen h?nt? kohtaan, niin h?n kai arveli, ett? rouva d'?pinay, jolla paitse miest??n jo oli rakastaja, ei en?? tarvinnut yst?v??. H?n koetti sen vuoksi ty?nt?? Rousseaun syrj??n h?nen suosijattarensa l?heisyydest?. Kylm?n kopeasti ja pilkallisesti kohteli h?n sen vuoksi pitemm?n aikaa Rousseauta ja sai h?net pikastumaan yh? uudestaan. Sattui sitten niin, ett? rouva d'?pinayn piti matkustaa Geneveen neuvottelemaan kuuluisan l??k?rin kanssa. Ehdotettiin Rousseaulle, ett? h?n seuraisi h?nt? sinne, ja Grimm ja Diderot vaativat h?nt? tekem??n, mit? he pitiv?t h?nen yksinkertaisena velvollisuutenaan hyv?ntekij??ns? kohtaan. Rousseau oli sairaloinen, eik? h?nell? ollut varoja matkavarustuksiin, ei h?n my?sk??n ollut halukas esiintym??n synnyinkaupungissaan ylivuokraajan rouvan seurassa. Sit? paitse h?n ep?ili , ett? matkan varsinaisena tarkoituksena oli peitt?? rouva d'?pinayn ja Grimmin suhteen seurauksia, ja h?nt? harmitti se osa, jota h?nen yst?v?ns? tahtoivat antaa h?nen n?ytell?, sek? ett? he niin ylimielisesti tahtoivat opettaa h?nt? t?ytt?m??n velvollisuuksiansa. Lis?ksi tuli viel? seikka, joka oli kaikista enimmin kuvaava ja vaikuttava.

Riita tunnettujen kirjailijain v?lill? her?tti suurta huomiota Parisissa, ylh?isimmiss?kin piireiss?. Sen johdosta lausuu ylh?inen aatelismies Castrien herttua seuraavat sattuvat sanat: "Herrainen aika, mihin min? tulen, kuulen min? vaan puhuttavan t?st? Rousseausta ja t?st? Diderotista! Eih?n sit? en?? voi k?sitt??! Mokomat, jotka eiv?t ole mit??n, jotka asuvat kolmannessa kerroksessa!" Pian kyll? saatiin ruveta v?litt?m??n ihmisist?, jotka asuivat kolmannessa kerroksessa -- ja ylemp?n?kin. --

Vaikea on p??st? selville, kenen puolella oikeus oli t?ss? ulkonaisessa rikkautumisessa, vaikka monet kirjallisuushistorian tutkijat ovat paraansa mukaan koettaneet asiata selvitt??. Ett? Rousseau ei t?ss? tilaisuudessa ollut mik??n sankari, on selv??. Todet ovat rouva de Sta?lin sanat, ett? Rousseauta mieluummin pit?? kuvailla ulkona ja vapaassa luonnossa: "Ihmisten kesken miellytt?? h?n meit? v?hemm?n." Se on kumminkin varmaa, ett? h?n k?rsi rikkautumisesta enemm?n kuin h?nen entiset yst?v?ns?. Yksin?isyydess??n raskasmielisen? hautoi h?n t?t? eroa ja synnytti synkk?? ep?luuloa mieleens?. Grimm, Holbach ja Diderot selvisiv?t helpommalla asiasta; he pitiv?t h?nt? hulluna, kiitt?m?tt?m?n?, luopiona, ja herkesiv?t el?m?n hy?rin?ss? pian suremasta kadotettua yst?v??ns?.

Samalla oli heill? kuulevia korvia Rousseauta moittiessa, jota vastoin t?m? sai turvautua omiin tunnelmiinsa tai hakea kevennyst? puolustamalla asiaansa j?lkimaailmalle. Se on my?s varmaa, ett? syd?mmellinen sana yst?v?in puolelta olisi tuottanut sovinnon. "Ei koskaan", sanoo Rousseau, "ole ollut paloa minun syd?mmess?ni, jota ei kyynel ole voinut sammuttaa". T?t? keinoa ei k?ytetty. Pilkkaa ja ylimielisyytt? -- ylimielisyytt?, jota j?lkimaailma ei voi hyv?ksy? -- oli se kohtelu, jota "valistuksen" sankarit osoittivat "pikku pedantille", niinkuin Holbachilla oli tapana h?nt? kutsua.

Syvemm?t syyt rikkautamiseen ovat haettavat Rousseaun ja h?nen yst?v?ins? vastakkaisista luonteista, ja ennen kaikkea heid?n edustamiensa henkisten suuntain vastakkaisuudesta.

Rousseaun yst?v?t olivat yleens? taipuvaisia asettumaan h?nen ohjaajikseen, m??r??m??n, kuinka h?nen tuli el?? ja kuinka t?ytt?? velvollisuutensa. He koettivat erottaa h?net suhteestaan Ther?seen ja t?m?n perheeseen. "Ei voi", sanoo Holbach "kuvailla surullisempaa vastakohtaa kuin h?nen Ther?sens? ja h?nen neronsa v?lill?. Diderot, Grimm ja min? teimme silloin yst?v?llisen salaliiton t?t? omituista ja naurettavaa yhdistyst? vastaan. H?n loukkautui meid?n innostamme ja moitteestamme ja k?vi siit? pit?en oikein raivoisasti meid?n antitheresialaisen filosofiamme kimppuun." Ja t?m? salaliitto sai pian toisenkin teht?v?n. Rousseauhan "puhdisti" elintapansa, kielt?ytyi tuottavasta ty?st? ja arveli voivansa el?? nuottien kirjoittamisella. Silloin muodostivat, kerrotaan , h?nen yst?v?ns? "pyh?n liigan", auttaakseen h?nt? vastoin h?nen tahtoaan ja tietoaan. Ther?se saatiin helposti suostumaan tuumaan ja nyt k?ytettiin h?nen yksinkertaisuuttaan h?nen puutteidensa auttamiseksi. "Kullakin oli oma alueensa, toisella ruokatarpeet, toisella vaatteet ja niin edesp?in. Siten petettiin meid?n filosoofiamme aamusta iltaan, ja h?n saattoi pitk?t ajat tulla toimeen luopumatta itsen?isyydest??n ja systemaattisesta k?yhyydest??n". Rousseau itse huomasi, mit? salassa tapahtui, voimatta sit? est??. H?n huomasi, ettei ollut niin helppo olla k?yh? ja riippumaton, kuin voisi luulla . Mutta kun samalla koetettiin est?? h?nt? maalla asumasta, ja m??r?t? h?nelle h?nen velvollisuuksiaan, suuttui h?n. H?nen yst?v?ins? tuli olla h?nen yst?vi??n, eik? h?nen herrojaan, ja hyv?t teot lakkaavat -- arveli h?n -- olemasta hyvi? tekoja kun niit? tungetaan toiselle. Kiitollisuus rasitti h?nt?, h?n ei sit? voinut siet?? -- se oli vapauden rajoittamista, ja vapaus oli h?nelle korkein kaikesta. Sanoipa h?n kirjeess? : "Min? olen tarkoin tutkinut itse?ni, ja aina huomannut, ett? kiitollisuus ja yst?vyys eiv?t viihdy rinnan minun syd?mmess?ni". N?ill? perusteilla kielt?ytyy h?n vastaanottamasta aiottua lahjoitusta. Mit? enemm?n h?nen itsetuntonsa kasvoi, sit? vastenmielisemmin h?n taipui siihen riippuvaan asemaan, johon h?nt? tahdottiin saattaa. Ja salainen tapa, jolla h?nt? tahdottiin auttaa, her?tti h?nen ep?luuloaan ja oli syyn?, ett? h?n my?hempin? aikoina eli ainaisessa pelossa, ett? h?nt? vainottiin. Jo kirjeiss? rouva d'?pinaylle ja St. Lambertille Lokakuulta 1757 puhuu h?n yst?v?ins? tekem?st? salaliitosta, jonka tarkoituksena oli k?ytt?? h?nen k?yhyytt??n tehd?kseen h?net riippuvaiseksi. -- Jollei siis Rousseau tuntenut ottamisen taitoa, niin eiv?t suinkaan h?nen yst?v?ns? tunteneet antamisen taitoa.

Sen j?lkeen kun Rousseau tuli itsen?isemm?ksi ja oppi varmasti tuntemaan kutsumuksensa, h?n tuskin liikkui niiss? salongeissa, joissa h?nen yst?v?ns? oleskelivat. H?n ajatteli, niinkuin jo olemme kertoneet, hitaasti, kun h?nen t?ytyi ajatella ulkonaista k?yt?st?. Keskustelu, sanoo h?n , edistyi nopeammin kuin h?nen ajatuksensa saattoivat seurata: kun h?nen siis t?ytyi ottaa siihen osaa, t?ytyi h?nen puhua nopeammin, kuin h?n saattoi ajatella, ja seuraukseksi tuli, ett? h?n usein puhui tuhmuuksia ja sopimattomia, josta "yst?v?t saivat mieleist? aihetta s??lim?tt?m??n arvosteluunsa". Ei huolittu, mist? ristiriitaisuus johtui, ja viel? v?hemmin katsottiin, eik? n?enn?isten ristiriitaisuuksien takana mahdollisesti voisi olla syvemp?? yhteytt?. Rousseau puolestaan ei pit?nyt naurusta, joka h?nen mielest??n oli "tuhmien todistuskappale, myrkky? terveelle j?rjelle ja hyville tavoille". . H?n moitti suuresti Moli?rea, ett? h?n Le Misanthropessa oli tehnyt rehellisen kunnon miehen naurunalaiseksi . Huonosti h?n siis mahtoi viihty? piiriss?, jossa sukkeluus leikitteli keve?sti ja vallattomasta ja jossa nauru -- syyst? tai syytt? -- usein oli ainoa todistuskappale.

T?ss? piiriss? ei ymm?rretty h?nen haluaan yksin?isyyteen, eik? n?hty, mit? oli h?nen paradoksiensa takana. H?nen kysymyst??n ei k?sitetty eik? sen vuoksi my?nnetty h?nelle el?m?nteht?v??. Pidettiin luonnollisena, ett? h?n oli alkanut h?mm?stytt?? maailmaa omituisilla mietteill??n; sen kautta h?n oli saavuttanut "kauno-sielun" arvon ja her?tt?nyt huomiota. Mutta kun h?n otti asian todeksi, suututtiin ja pidettiin h?nt? hulluna tai teeskentelij?n?. Rousseaulle oli ep?ilys luonnoton tila, jossa h?n ei saattanut kauvan pysy?. H?n ik?v?i jotain, johon saattoi koko sielullaan vaipua. Toiselta puolen suututti h?nt? se varma tapa, jolla ensyklopedistat, etenkin yksityisiss? keskusteluissaan, lausuivat v?itteens?. Siit? sanoo h?n Emiless? : "Pakene niit?, joiden n?enn?inen skeptisyys on tuhat kertaa vaativampi, ja dogmaattisempi kuin vastustajain varma puhetapa!" Vaikka h?nen mielest??n olikin t?rkeilt? muodostaa varma, persoonallinen vakaumus, niin oli h?n kuitenkin samalla sit? mielt?, ett? ainoastaan teeskentelij?t saattavat puhua dogmaattisesti uskonnollisista asioista. . Uutta on Rousseaulla se suuri paino, jonka h?n panee persoonalliselle, subjektiiviselle puolelle jokaisessa vakavassa maailmankatsomuksessa. Sen kautta tuli h?n muodostaneeksi uskonnollisen kysymyksen uuteen muotoon, joka suuntasi sen yli ensyklopedistain ja teoloogien v?ittelyj?. Miehill?, semmoisilla kuin Diderot, Holbach ja La Mettrie oli oikein siin?, ett? havainnollisuuden v?itt?m?tt?m?sti tulee vaikuttaa -- ja kaikessa hiljaisuudessa aina vaikuttaakin -- meid?n maailman-katsomukseemme. Jos maailman-katsomuksen tulee olla enemm?n kuin unelman, jossa haetaan lepoa, on se saatettava niin l?heiseen yhteyteen kuin mahdollista kokemuksen kanssa. Vaikeata t?ss? on vet?? rajoja varmalle kokemukselle, ja toisekseen l?yt?? oikeita johtop??t?ksi? todellisesta kokemuksesta. T?t? objektiivista puolta kysymyksest? ei Rousseau tarpeeksi k?sitt?nyt. H?n pani vastalauseen ensyklopedistain dogmaattisuutta vastaan, mutta h?n ei ota t?t? objektiivista puolta asiasta kriitillisesti tarkastaakseen. H?n on t?ss? kohden samalla kannalla kuin "subjektiiviset ajattelijat"; h?nen suhteensa luonnontieteisiin muistuttaa h?nt? aikaisemmista Pascalia, ja my?hemmist? Kierkegaardin ja Carlylea. H?n puhuu ainoastaan kysymyksen subjektiivisesta, persoonallisesta puolesta, h?nen mukaansa el?m?nkatsantokanta on persoonallisen kokemuksen tulos -- sen pyrkimisen ja halun, sen surun ja tuskan, sen syyllisyyden ja innostuksen tulos, jonka ajattelija on kokenut omassa itsess??n. El?m?n persoonallinen k?sitt?minen on Rousseaun suuruus. Sit? tiet? on h?n tunkenut uskonnollisenkin el?m?n l?hteille, h?m?rille perille, josta suuret kansanuskonnot yht? hyvin kuin yksil?lliset el?m?nkatsomukset lopulta johtuvat Suuri usko el?m??n, syv? innostus, my?t?tuntoisuuden, ihailun ja kunnioittamisen kyky -- ne ne aina uudestaan sovittavat Rousseaun, samoinkuin ne yll?pitiv?t h?nt? itse??n kaikessa h?nen sis?isess? ja ulkonaisessa kurjuudessaan. H?nell? oli hyvin v?h?n syyt? olla tyytyv?inen itseens?, oloihinsa ja siihen tapaan, jolla h?nt? kohdeltiin, -- mutta keskell? kaikkea sit?, keskell? sit? allikkoa, johon h?nen el?m?ns? niin usein johtuu, -- nousee siit? niin kirkas ja puhdas s?de, joka kohoaa yl?s aurinkoon p?in v?lkkyen p?iv?n valossa! -- Rousseaulla on oma dogmaattisuutensa samoinkuin h?nen vastustajillaan. Kun n?m? esittiv?t v?itteit??n luonnontieteiden varmoina tuloksina, niin piti Rousseau uskonnollisia aatteitaan persoonallisen tunteen v?litt?min? ja v?ltt?m?tt?min? ilmauksina. Mutta h?nen ominainen asemansa uskonnollisena ajattelijana n?hd??n paraiten vertaamalla h?nt? Voltaireen: molempien heid?n uskonnolliset kantansa ovat, mit? sis?llykseen tulee, jotensakin yht?pit?vi?, ja Voltairea harmittikin, ett? t?m? p?lkkyp?? ja teeskentelij? oli voinut kirjoittaa jotain semmoista kuin savoijilaisen papin uskontunnustuksen. Mutta mik? erotus tunnelmissa, l?mm?ss? ja syv?ss? yhteydess? persoonallisen el?m?n kokemuksen kanssa! --

Kun Rousseau itse moitti taidetta, teki h?n sen suureksi osaksi siksi, ett? h?n sielussaan oli kokenut suurempaa rikkautta, kuin ajan taide saattoi tarjota h?nelle. Ja kun h?n siit? huolimatta itse tuli uuden taiteen perustajaksi, niin tuli se juuri siit?, ett? h?nell? sis?llisess? el?m?ss??n oli niin suuri rikkaus, jonka h?nen t?ytyi saada ilmoille tuoduksi. Samoinkuin uskonnon suhteen vaikuttaa h?n taiteeseenkin hedelm?llisesti johtamalla takaisin sen alkuper?isiin l?hteisiin. Heinrich von Stein on mainitussa teoksessaan n?ytt?nyt t?m?n toteen: "Kun me olemme kokeneet jotain suurta sis?ss?mme, sen j?lkeen mielelt?mme syv?sti liikutettuina luoneet katseemme ulosp?in ja nyt luonnon ja taiteen teoksista haemme kuvaa, joka voi vastata, sek? t?rkeydelt??n ett? voimaltaan, meid?n sis?ist? kokemustamme, -- silloin monet taiteelliset vaikutukset h?lvenev?t, jotka ovat t?ytt?neet mielemme v?hemmin t?rkein? hetkin?!... Mit?p? hy?dytt?? kaikki kuvaaminen, j?ljitteleminen ja esitt?minen, sanomme me silloin, koska sen tunnelman suora todellisuus, joka meid?t t?ytti sis?lt? p?in, on niin paljon voimakkaampi? Mutta samalla olemme me p??sseet mielentilaan, joka enemm?n kuin mik??n muu tekee meid?t kykeneviksi itsen?iseen taiteelliseen tuotantoon tai ainakin vastaanottamaan itseemme suuren taideteoksen ja sen sanomattoman runsauden. -- Rousseau siis taiteena yleens? tuomitsee aikansa taideharrastuksia. Mutta h?nen tuomiossaan on alku uuteen taiteeseen, joka perustuu syvempiin sielullisiin todellisuuksiin." Kaikissa muodoissa taistelee Rousseau el?m?n yksinkertaisen, jakamattoman voiman puolesta. H?n on sin? t?rke?n? k??nnekohtana, josta pit?en k?y selville, ettei sill? kaikki ole valmista, ett? vanhaa arvostellaan, vaan ett? ennen kaikkea tarvitaan uutta positiivista el?m??. Jos on valittava voiman ja valistuksen v?lill?, niin valitsee Rousseau voiman, vaikka se olisi ostettava sokeudella ja fanatismilla. K??nnekohta k?y etenkin selv?ksi, kun katsoo, mit? h?n sanoo fanatismista. Bacon ja Bayle olivat molemmat sanoneet etuluuloja ja fanatismia ateismia pahemmaksi. Rousseau t?ss? osaksi arvostelee asioita uudestaan, ja puolustaa fanatismia filosoofista puoluetta vastaan. "Bayle on", sanoo h?n , "varsin hyvin tiennyt, ett? fanatismi on vahingollisempi kuin ateismi, eik? sit? vastaan voikaan v?itt??. Mutta mit? h?n ei ole sanonut, mik? kuitenkin on totta, on, ett? fanatismi, kuinka verinen ja julma se liekin, kuitenkin on suuri ja voimakas intohimo, joka laajentaa ihmisen syd?nt?, saa sen kuolemaa halveksimaan, antaa sille ihmetelt?v?n j?ntevyyden ja on vaan ohjattava parempaan suuntaan, ett? korkeimmat hyveet siit? johtuisivat, jota vastoin uskonnottomuus ja yleens? harkitseva ja filosofeeraava henkinen suunta arasti kahlehtii ihmiset el?m??n, tekee sielut veltoiksi ja halpamaisiksi... Filosoofinen tasapaino on kuin se rauha, joka vallitsee hirmuhallitsijan maassa; se on kuoleman rauha; se on h?vitt?v?mpi kuin itse sota." T?m?n uuden k?sityksen fanatismista, joka on t?hd?tty filosofiaa vastaan, on Rousseau saanut omasta syvemm?st? filosofiastaan, joka panee kaikki ajatukset, positiiviset ja negatiiviset yhteyteen el?m?n kanssa, mist? ne johtuvat ja mihin ne vaikuttavat takaisinp?in. H?n on siis suunnitellut suuren teht?v?n, jonka ratkaisematta j??dess? kaikki negatiivinen kritiikki on riitt?m?t?n: terve ydin on haettava vanhasta, ettei sit? heitett?isi pois, kun kritiikki heitt?? kuoret pois. Sen teht?v?n Rousseau testamenteerasi suurimmalle ajattelijalle j?lkel?isist??n Immanuel Kantille. Samalla oli nykyisen viisaustieteen ohjelma m??r?tty: oli osoitettava inhimillisen henkisen el?m?n yht?jaksoisuus kaikissa historiallisissa muodoissa. --

Sen ajan ihmiset pitiv?t rikkautumista Rousseaun ja ensyklopedistain v?lill? pelkk?n? kirjallisena rettel?n?, mutta syvemmin asiaa tarkastaessa huomaa sen suureksi historialliseksi k??nnekohdaksi.

Rousseaun ja Voltairen suhteeseen eiv?t semmoiset mieskohtaiset seikat voineet vaikuttaa, kuin rikkautumiseen ensyklopedistain kanssa, sill? he eiv?t koskaan sattuneet yhteen. Ajatusten ja perusmielialojen vastakkaisuus t?ss? sai rikkautumisen aikaan.

Rousseau oli saanut ensim?isen halunsa ajattelemiseen Voltairen teoksesta Lettres sur les Anglais, mik? teos yleens? on l?ht?kohta filosoofilliselle liikkeelle Ranskassa kahdeksannellatoista vuosisadalla. H?n ihaili aina Voltairea runoilijana ja kirjailijana, senkin j?lkeen kun he olivat kiivaasti k?yneet toistensa kimppuun. Ensimm?iset kirjeet heid?n v?lill??n olivat vallan yst?v?llisi?. Rousseau oli, muutamia vuosia Parisiin tultuaan, saanut teht?v?kseen muodostella Voltairen sepitt?m?? oopperateksti?. Sen johdosta vaihtoivat he muutamia kohteliaisuuksia. Kun Rousseau julkaisi teoksensa erilaisuudesta, alkoi ep?sopu heid?n v?lill??n. Voltaire kirjoitti Rousseaulle : "Min? olen saanut teid?n uuden kirjanne ihmiskuntaa vastaan, ja kiit?n teit? siit?... Voimakkaammilla v?reill? ei voi kuvata inhimillisen yhteiskunnan kauhuja, josta me tiet?m?tt?myydess?mme ja heikkoudessamme toivomme niin paljon hyv??. Ei koskaan ole k?ytetty niin paljon nerokkuutta koettaissa tehd? meit? j?lleen el?imiksi; oikein alkaa tehd? mieli astua nelinkontin, kun lukee teid?n kirjaanne. Mutta koska min? jo yli kuusikymment? vuotta sitten olen siit? tavasta tottunut, niin tunnen min? valitettavasti mahdottomaksi j?lleen ryhty? siihen; ja min? j?t?n t?m?n luonnollisen astumistavan niille, jotka ovat arvokkaampia kuin te ja min? sit? k?ytt?m??n." Vastauksessaan huomauttaa Rousseau eritt?in, ettei h?n ole puhunut suurista hengist? vaan sulattamattomasta sivistyksest?. H?n arvelee, ett? ihmisten pahuus paljon enemm?n johtuu v??r?st? tiedosta kuin tiet?m?tt?myydest?. T?lle sokraattiselle kannalle h?n asettui sek? valistuksen ett? oikeauskoisuuden suhteen. Voltairen sukkeluuteen vastaa h?n sangen komeasti: "?lk?? toki koettako j?lleen ruveta astumaan nelj?ll? k?p?l?ll?: ei kukaan maailmassa sovellu siihen niin v?h?n kuin te. Te, joka olette antaneet meille korkeamman ryhdin kahdella jalalla, ette voi itse heret? seisomasta vakavasti niill?."

T?m? oli etuvartijakahakka, joka kumminkin ilmaisi eroavia n?k?kantoja. Rousseau alkoi nyt pian pit?? Voltairea kaiken sen edustajana, jota h?n juuri tahtoi vastustaa. H?n toi valistuksen ja parisilaissivistyksen mukanaan, ja oli nyt asettunut asumaan aivan Geneven, Rousseaun pyhiin synnyinkaupungin viereen, jota h?n ennen kaikkea tahtoi suojella ylikulttuurilta, Voltaire, jota Grimm oli kutsunut vuosisadan ensimm?iseksi kaunohengeksi, arveli, ett? kaikki oli saavutettu kunhan vaan "valistus", niinkuin h?n k?sitti sen, p??si "hyv?ss? seurapiiriss?" vallalle; "h?nen r??t?lins? ja lakeijansa" saivat mieluimmin j??d? kirkolliseen orjuuteen. Voltaire suututti Rousseauta kaikkein enin hengen aristokratiallaan. Voltaire on jossain sanonut: Kansa on aina pysyv? tuhmana ja raakana; se on joukko h?rki?, jotka tarvitsevat iest?, ruoskaa ja heini?. Semmoiset lauseet -- kaksinkerroin harmillisia Rousseaulle, siksi ettei h?n tunnustanut sen sivistyksen arvoa, joka olisi tehnyt hengen aristokratian oikeutetuksi -- selitt?v?t syyn seuraaviin Rousseaun sanoihin : "Min? surkuttelen etenkin, ett? Voltaire joka tilassa halveksii k?yhi?." My?s politillisen aristokratian kanssa oli Voltaire liitossa. H?n oli yst?v? sek? ranskalaiselle ministerille Choiseulille ja genevel?isille aristokraateille, siis juuri niiden miesten kanssa, joista Rousseaun vainoaminen sitten l?hti. Voltaire saattoi yll?pit?? t?t? yst?vyytt? julkaisemalla vaarallisemmat kirjansa nimett? ja h?t?tilassa rohkeasti kielt?m?ll? ne, Rousseaun aina pannessa nimens? kirjoihinsa. Ei ainoastaan Voltairen rikkaus kaikkialla saattanut h?nt? vallan toisenlaiseen asemaan kuin miss? Rousseau oli; siihen vaikutti my?s h?nen notkeutensa ja liukkautensa; h?n koetti, niinkuin Goethe sanoo h?nest?, "itse p??st? kuulumaan maailman herrojen joukkoon". "Tuskin kukaan", lis?? Goethe , "on tekeytynyt niin riippuvaiseksi ollakseen riippumaton". Siihen tuli lis?ksi, ett? Voltaire suureksi osaksi vaikutti naurun kautta, joka Rousseaun mielest? oli kokonaan hylj?tt?v? ase. Voidakseen k?ytt?? sit?, ei h?n s??st?nyt mit??n. Siten on h?n vaikuttunut puhdistavasti -- mutta h?n on samalla usein erehtynyt pilkkaamaan todella arvokasta. Vallattomuus h?nen pilkassaan ja dogmaattinen luottamus omaan valistukseen sai aikaan "puolueellisen ep?rehellisyyden" niinkuin Goethe sit? kutsui. Eik? h?n yksist??n k?ynyt Rousseaun kimppuun. Voltairen arvostellessa Sokratesta, kristinuskoa, Pascalia, nykyaikaisen kehitysopin edell?k?vij??. Mailletia huomaamme saman karvaan ja lyhytn?k?isen kevytmielisyyden. Se t?ytyy sanoa, vaikka ei Voltairen merkitys suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden suurena ja ritarillisena puolustajana sen kautta v?hene. T?m? ala oli melkein ainoa, jossa h?n ei ymm?rt?nyt leikki?, vaikka h?n itse k?yttikin sit?. Eik? kukaan ole l?mpim?mmin kuin Rousseau itse tunnustanut t?t? puolta Voltairen olennossa ja toiminnassa, niin suuresti kuin muut puolet Voltairesta olivatkin vastenmielisi? h?nelle.

Riita syttyi runon johdosta, jonka Voltaire kirjoitti, kun maanj?ristys vuonna 1755 oli h?vitt?nyt Lissabonin. T?m? tapaus kauhistutti koko aikakautta, ja oli monta, jotka ep?iliv?t, kuinka saattoi uskoa kaitselmukseen sellaisia tapahtuessa. N?in? ep?ilykset puki Voltaire runossaan mit? jyrkimp??n muotoon. T?m? tapaus oli j?rk?hytt?nyt sit? optimismia, jota h?n t?h?n saakka oli kannattanut, ja h?n arvosteli yrityksi? l?yt?? sovittavaa selityst?. H?nen ajatusjuoksunsa on kyll? oikeutettu niiden pintapuolisten perusteiden rinnalla, joiden nojalla -- etenkin Leibnitzin todistusten ja Popen opetusrunon mukaan -- oli koetettu osoittaa, ett? kaikki pohjaltaan oli hyv?? ja sopusuhtaista.

Semmoista onnettomuutta, joka t?ss? on tapahtunut, ei voida -- niin runossa sanotaan -- selitt?? jumalalliseksi rangaistukseksi. Olisiko Lissabon, tuo kirkollinen kaupunki, ollut jumalattomampi kuin Parisi, jossa tanssittiin iloisesti samaan aikaan kuin Lissabon kukistui? -- Kuvittelua olisi otaksua, ett? semmoiset onnettomuudet johtuisivat pahasta olennosta, mutta hyv?st? olennosta ei niit? my?sk??n voi johtaa, niin kaavan kuin ajattelee sit? rajattomalla vallalla varustetuksi. -- Sopusointua koko maailmanj?rjestelm?ss? ei saa selvitetyksi, kun kaikki sen osat k?rsiv?t.

Ei ole lainkaan ristiriitaista -- arvelee h?n -- kokea k?rsimyksi? yksityisess? ja kuitenkin otaksua sopusointua olevan kokonaisuudessa. Lause: kaikki on hyv??, on hylj?tt?v?, koska se on ristiriidassa k?rsimyksen todellisuuden kanssa. Mutta ett? kokonaisuus on hyv?, voimme uskoo, vaikkemme voi n?ytt?? sit? toteen, kun emme tunne viimeist? yhteytt? kaikessa, joka kenties selitt??, miksi maailmassa on niin paljon k?rsimyst?. Rousseau otaksuu yleisen kaitselmuksen mutta ei erikoista. Ei jokaista yksityist? asiaa, vaan asianmeno suuressa kokonaisuudessaan, on katsottava jumaluuden toiminnan v?litt?m?ksi seuraukseksi. Mutta emme me maailman harmoniasta p??t?k??n jumaluuden olemassaoloa. Vaan p?invastoin, siksi ett? me uskomme jumalaan, otaksumme maailmassa olevan sopusointua. Ja usko Jumalaan johtuu taas persoonallisesta tarpeesta. Ei teisti eik? ateisti voi n?ytt?? toteen v?itteit??n. Sitten saattaa toivo painonsa vaakaan ja ratkaisee asian. Ei minusta itsest?ni riipu, pit??k? minun uskoa vai ei: ep?ilyksen tila on liian raskas minun sielulleni, enk? min? kauvan voi pysy? h?ilyv?ss? tilassa; se puoli, joka sis?lt?? suurimman lohdutuksen, p??see voitolle, ja toivon paino h?vitt?? j?rjen tasapainon.

Teoloogeja vastaan puolustaa Rousseau ensimm?isen? luonnonlakien keskeym?t?nt? j?rk?ht?m?tt?myytt?. Jos annetaan Jumalan vaikuttaa mielivaltaisesti asiain menoon, ei voida v?ltt?? syytt?m?st? h?nt? onnettomuuksista yksityisiss? tapauksissa. Mutta samalla selitt?? h?n my?s, ett? koska pahan todellisuus on ristiriidassa jumaluuden otaksumisen kanssa, joka samalla olisi hyv? ja kaikkivaltias, niiksi silloin uhraa jumaluuden samalla kuin kaikkivallan? Jos on valittava n?iden kahden erehdyksen v?lill?, niin Rousseau mieluummin uhraa kaikkivaltiuden, j?tt?? sen pois jumaluuden ominaisuuksista. Mit? h?n t?ss? kutsuu erehdykseksi muodostui my?hemmin h?nen suoranaiseksi vakaumuksekseen . Mutta h?n ei ollut huomannut, ett? Voltaire runossaan viittasi samaan keinoon. My?s my?hemmin on Voltaire kehitt?nyt t?t? k?sitystapaa.

Rousseau ei vetoa yksist??n itsens? yll?pit?misvaistoon, joka saattaa toivomaan viimeiseen saakka, vaan my?s v?litt?m??n kokemukseen el?m?st? ja el?m?n nautinnoista, joka saattaa ihmisell? olla aivan riippumatta ulkonaisista eduista. T?m?n v?litt?m?n el?m?nilon j?tt?v?t filosoofit mielell??n huomaamatta -- arvelee h?n -- kun he tahtovat tehd? tili? olemuksen kanssa. Se onkin olemassa useammin yksinkertaisilla, oppimattomilla ihmisill? kuin oppineilla ja liiaksi sivistyneill?. -- T?h?n liittyy, mit? Rousseau sanoo muutamissa katkelmissa my?hemmilt? ajoilta: "El?m? mahtaa itsess??n olla hyv?, koskapahan el?m?, joka on ollut niin v?h?n onnellinen kuin minun, saa minua surkuttelemaan sen loppumista." "Luonnollinen tila ihmisenkaltaiselle olennolle on tuntea tyytyv?isyytt? olemisestaan." Se onkin ulkopuolella mietiskely? oleva tila, jota Rousseau t?ss? ylist??. Ettei h?n t?ss? ajattele ainoastaan puhtaasti vegetatiivista, henget?nt? tilaa, n?hd??n h?nen teoksestaan R?veries d'un promeneur solitaire . V?lit?n, onnellinen el?m?ntunne v?reili h?ness? etenkin h?nen retkill??n vapaassa luonnossa, tai kun h?n virui veneess??n, jota h?n antoi virran kuljettaa. Silloin h?nell? oli niit? hetki??n, joista h?nen syd?mmens? t?ytt? totta saattoi sanoa: "Min? tahtoisin, ett? t?m? hetki kest?isi ainaisesti!" -- yksi niit? hetki?, joita Goethen Faust niin kauvan turhaan ik?v?i. Aika riensi, ei mit??n halua tai levottomuutta ollut h?ness?, ei mik??n erikoinen aistimus pyrkinyt huomioon, ei liikkunut my?sk??n muistoja eik? toivomuksia, ja kuitenkin oli h?nest?, kuin koko h?nen olemuksensa olisi sulautunut yhteen, ja se tyytyv?isyys, joka t?ytti mielen, johtui h?nen sis?isimm?st? olennostaan. Itse sis?isimm?n, ehe?n el?m?n tunne. N?m? hetket, joissa, "tahto el?miseen", k?ytt??ksemme Schopenhauerin puhetapaa, oli uinunut, ja el?m? kuitenkin v?reili voimakkaasti h?ness?, tarjosivat Rousseaulle t?rkeimm?n kokemuksesta johtuvan todistuksen olemuksen hyvyydest?. H?nen suuri ansionsa on t?m?n onnen l?hteen l?yt?minen; miss? se uhkuu, siell? on kosteikko, vaikka koko muu el?m? olisi er?maata. Mit? keskiajan mystikot l?ysiv?t luostarin h?m?r?st? kopista, sen l?ysi Rousseau vapaasta luonnosta. H?n on tehnyt mystisyyden maalliseksi, osoittanut sen merkityksen virkist?v?n? voimana ja n?ytt?nyt, ett? sit? voi k?ytt?? jokaisessa inhimillisess? el?m?ss?.

Vedotessaan persoonalliseen onneen ja toivon haluun ja v?litt?m??n el?m?ntunteeseen on Rousseau pannut toimeen periaatteellisen muutoksen uskonnollisfilosoofisessa katsantotavassa. Ja t?m? muutos k?y sit? voimakkaammin n?kyviin sen kautta, ett? Voltaire ja Rousseau dogmaattisessa suhteessa eiv?t ole niink??n eri mielt? kuin n?ytt??. Heid?n uskonoppinsa eiv?t ole erilaisia vain perustunnelmansa olemuksen suhteen, heid?n "kosmiset el?m?ntunteensa" Rousseau saattoi huolimatta kaikista el?m?n varjopuolista h?nen ulkopuolellaan ja h?ness? itsess??n syv?sti tuntea el?m?n arvon ja suuresti kunnioittaa el?m?n ydint?. Voltaire ei ymm?rt?nyt tunnetta, kun se tuli hyvin monitaitteiseksi, vastakkaisten kokemusten m??r??m?ksi. Tuhmuutta tai teeskentely?, se oli h?nen tavallinen selityksens? semmoisissa tapauksissa. Lauseessa "Te huudatte, kaikki on hyv??! surkealla niinell?", kuvaa h?n vastakohtaa, joka on toivon ja rohkeuden yll?pit?misess? keskell? k?rsimyst?. Jean Jacques parka oli kokenut, ett? el?m? on moninainen ja kirjava asia, jota ei saa mahtumaan yhteen ainoaan kaavaan, ja ett? se tunne, joka kuvastaa el?m?n onnea ik??nkuin summassa, ei sen vuoksi my?sk??n saata olla aivan yksinkertainen. H?nen sis?ss??n samoinkuin h?nen kohtalossaan kasvoi ruusuja ohdakkeiden joukossa. Mutta ruusuja ne olivat silti. --

Rousseau lopetti kirjeens? sanomalla, ett? h?n taistelussa etuluuloja vastaan ja uskonvapauden puolesta kenties oli Voltairen puolella. Sanoopa h?n, ett? h?n mieluummin tahtoo olla kristitty Voltairen tavalla, kuin Parisin teoloogien tavalla. Ja h?n kehoittaa Voltairea k?ytt?m??n runollisia lahjojaan sen uskonnollisen ja moraalisen uskon esitt?miseksi, jota kukin yhteiskunta tarvitsee.

Vastauksessaan valittaa Voltaire, ett? sairaus est?? h?nt? k?sittelem?st? aihetta. H?nen varsinainen vastauksensa tuli -- Rousseaun mielest? -- my?hemmin: Candidessa. Jos t?m? kirja, joka ei ved? vertoja Voltairen muille romaaneille lie vastaus Rousseaulle, todistaa se, kuinka v?h?n Voltaire on k?sitt?nyt t?t?. H?n kehitt?? edelleen, mit? h?n oli sanonut runossa Lissabonin perikadosta. Sit? lausetta, josta h?n eritt?in tekee pilkkaa: "Erityiset onnettomuudet muodostavat yleisen onnen", oli Rousseau suoraan v?itt?nyt vastaan. Voltairen arvostelu sattui Leibnitzin ja Popen j?rjestelm?lliseen optimismiin, vaan ei Rousseaun kantaan. Ja kun h?n viimein sanoo yksinkertaista ja tasaista ty?t?, -- "maansa viljelemist?", -- ainoaksi keinoksi, niin tulee h?n oikeastaan samaan tulokseen kuin Rousseau: ett? kysymyst? ei voida ratkaista teoreettisesti, vaan ainoastaan persoonallisen tahdon kautta, ja ett? on palattava suuriin, yksinkertaisiin el?m?narvoihin, jotka eiv?t koskaan pet?. --

Rousseaun, kirje Voltairelle oli aiottu ainoastaan t?t? itse??n varten. Kuitenkin se muutamia vuosia my?hemmin painettiin, ja Rousseau kirjoitti silloin kirjeen Voltairelle ilmoittaen h?nelle, ett? t?m? julkaisu oli tapahtunut h?nen suostumuksettaan. Mutta h?n k?ytti samalla tilaisuutta lausuakseen, ettei h?n pit?nyt h?nest?, vaikka h?n olikin h?nen innokas oppilaansa. Sill? Voltaire on turmellut Geneven ja vieroittanut Rousseaun kaupunkilaiset h?nest?. "Ei se ole minun syyni", sanoo Rousseau, "etten min? voi kunnioittaa muuta teiss? kuin teid?n lahjojanne!" Ei ole ihme, ettei t?m? selitys tehnyt Voltairea leppe?mm?ksi. Toisia seikkoja tuli lis?ksi, jotka tulta lietsoivat. Kun Rousseaun kirjoja poltettiin, ja h?nt? itse??n vainottiin, sill? v?lin kun Voltairen nimett?mi?, mutta kyll? tunnettuja kirjoja suvaittiin Ranskassa ja Genevess?. Siksi ett? Voltaire oli hyv? yst?v? vallanpit?j?in kanssa, ei Rousseau voinut olla ivailematta t?t? seikkaa kirjoituksessa Lettres de la Montagne. Nyt raivostui Voltaire ja kirjoitti nimett?m?n h?v?istyskirjoituksensa "Kansalaisten tunteet", joka on painettu 42 nidoksessa Beugnotin julkaisemaa laitosta. H?n kuvaa siin? Rousseaun muun muassa ihmiseksi, joka k?rsii siveett?m?n el?m?n seurauksista, ja joka kuljettaa muassaan paikasta paikkaan onnetonta naista, jonka ?idin h?n on surmannut ja jonka lapset h?n on hyl?nnyt, -- ihmiseksi, joka on "kielt?ytynyt kaikista luonnollisista tunteista ja luopunut kaikesta uskonnosta". Kirjoitus oli kyh?tty genevel?isen teoloogin naamiota k?ytt?m?ll?, ja naamioitusta oli niin hyvin noudatettu, ett? Rousseau kuolemaansa saakka uskoi, ett? sen oli kyh?nnyt muuan h?nen entinen yst?v?ns?, joka oli pappina Genevess?. T?ss? kirjeess? olevat syyt?kset saivat Rousseauta muuttamaan itsebiograafiansa suunnitelmaa, h?n siit? huomasi tarpeelliseksi tehd? tunnustuksia ja puolustaa itse??n puhdistaakseen itse??n j?lkimaailman edess?.

Yksityisiss? kirjeiss??n nimittelee Voltaire t?st? l?htien Rousseauta mit? kiivaimmilla ja pilkallisimmilla nimityksill?. Rousseau on viekas veli, Judas, joka on pett?nyt filosofian, hullu koira, joka puree kaikkia, Diogenes, eli oikeammin Diogeneen sekasiki? j.n.e. H?nen kirjoistaan ei paremmin puhuttu. La Nouvelle Helo?se oli Voltairen mielest? porttolassa kirjoitettu ja hulluinhuoneessa . Emilest? arvelee Voltaire, ett? se on joutuva unohduksiin kuukauden kuluttua -- paitse kolmeakymment? sivua siit? , joista on oikein vahinko, ett? t?m? roisto on ne sattunut kirjoittamaan! -- Voltairelle oli p??asia koota kaikki taisteluun kirkollista tyranniutta vastaan, ja silloin huomasi h?n ?kki?, ett? h?nen kimppuunsa oli k?yty takaa. Kaikkina aikoina on semmoisia, jotka siin? m??r?ss? ovat kiintyneet hetkelliseen puoluejakoon, ett? he lukevat jokaisen, joka ei pid? yht? heid?n kanssaan, kuuluvaksi vastapuolueeseen. He eiv?t k?sit? uusia mahdollisuuksia, uusia n?k?kantoja, jotka saattavat vied? paljoa kauvemmaksi, kuin mihin ajan ryhmitykset ovat huomionsa kiinnitt?neet.

Muutamassa suhteessa on mahdotonta tuomita Voltairen ja Rousseaun v?lill?. Rousseau on jossain sanonut kritiikist? ja satiirista, ett? se ainoastaan soveltuu lamppujen puhdistamiseen. Mutta onhan ylit? t?rke?t?, ett? lamppu puhdistetaan, kuin ett? siihen pannaan uutta ?ljy?. Voltairella ja Rousseaulla oli kummallakin oma teht?v?ns?. Traagillista on, etteiv?t he, luonteittensa erilaisuuden vuoksi voineet t?ytt?? teht?vi??n yhteen t?rm??m?tt?. Rousseausta on kuitenkin my?nnett?v?, ettei h?n koskaan unohtanut kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan Voltairea kohtaan. Kun lopulla Voltairen ik?? oli pystytett?v? kuvapatsas h?nelle, niin merkitsi Rousseaukin itsens? osalliseksi k?yhyydest??n huolimatta Voltaire, joka ei yht? hyvin voinut unohtaa, koetti turhaan saada h?nen nime??n listalta! -- Ja jos me kysymme, miss? alkuaiheet olivat uuteen uskoon, uuteen runouteen, uuteen filosofiaan, ei vastauksesta voida ep?ill?. Suurta on poistaa entisyyden silmilt? suomut, mutta suurempaa on pit?? huolta, ett? on aiheita, joista tulevaisuuden vilja saattaa kasvaa.

Montmorencyn metsiss? unohti Rousseau Parisin ja huonot yst?v?t ja antoi haaveksivalle mielikuvitukselleen t?yden vapauden. Me olemme jo kuulleet, mihin suuntaan se kulki. Itse selitt?? h?n mielialojaan ja kuvittelukaan t?h?n aikaan vastavaikutukseksi sille ankaralle profeetanpuhetavalle, jota h?n her??misens? ja moraalisen uudistuksensa j?lkeen oli alkanut k?ytt?? aikalaisilleen puhuessaan. Suru, ettei h?n koskaan oikein ollut rakastanut -- maman oli liian ?idillinen ja Ther?se oikeastaan vaan taloudenhoitaja -- ja se kohtuuttomuuden tunne, jonka t?m? suru synnytti, liikutti h?net usein kyyneleihin, joitten valtaan h?n mielihyv?ll? antautui. Liian liikuttava pehmeys! huudahtaa h?n. -- Rousseaun el?m?ss? saattaa hyvin tutkia tunteitten vastavaikutuksia. Samoinkuin halpamaisuutta h?ness? seurasi katumus tai ylev? innostus, siten seurasi vire? toiminta ulosp?in tunnelmain sis?llist? aaltoilua ja mielikuvien keve?t? leikki?. Toinen puoli h?nen persoonallisuudestaan vaati oikeutensa. Se vei h?net taas ep?johdonmukaisuuteen -- sill? se sai h?net, joka ?sken oli pannut vastalauseen kirjallisuutta ja taidetta vastaan, itsens? kirjoittamaan romaanin. H?n itse tunsi t?m?n ep?johdonmukaisuuden, ja h?n on rehellisesti my?nt?nyt, ett? sen saattaa ainoastaan selitt?? h?nen persoonallisuutensa vastakkaisten ainesten itsen?isen voiman kantta. T?m?ntapaisia vastakkaisuuksia on kai jokaisessa; mutta ainoastaan Rousseaun kaltaisessa luonteessa kehittyv?t kumpikin puoli t?yteen m??r??ns?. Esipuheessa La Nouvelle Helo?seen sanoo h?n "vaaditaan meit? aina olemaan johdonmukaisia; min? en luule sit? ihmiselle mahdolliseksi; mutta aina on mahdollista olla rehellinen -- ja sit? min? koetan olla."

Aluksi Rousseau pani paperille mielikuvansa ajattelematta kirjan kirjoittamista. Kun h?n p??tti julaista romaanin, aikoi h?n siin? ylist?? rakkautta ja puolustaa sen luonnollista oikeutta ja puhtautta, h?n tahtoi k?ytt?? uutta muotoa jatkaakseen suurta taisteluaan luonnon, puolesta sivistyst? ja yhteiskuntaa vastaan. Se se etenkin vaikutti kirjan ilmestyess?. Siin? kuvataan intohimoista rakkautta ja t?ydellist? antautumista ilman sit? raffinementtia, sit? kevytmielisyytt?, jota ajan kirjallisuus muuten oli t?ynn?. Se oli suurempisuuntaista rakkautta, kuin mit? oltiin totuttu n?kem??n. Kirja on k??nnekohtana kirjallisuudessa. Siin? k?siteltiin vanhaa, mutta aina uutta ainetta, mutta uudella raittiudella ja sill? innostuksella, jonka Rousseau aina saa ty?h?ns?, kun h?n tekee ty?t? koko sielullaan. Ja t?ss?kin h?nen: oman persoonallisuutensa oleellisempia puolia p??si ilmoille. Ettei kirja voinut olla olematta oman aikansa lapsi, on luonnollista, mutta ei kukaan kirjallisuushistoriallisesti sivistynyt lukija voi olla huomaamatta uuden virtauksen esiintymist?.

P??henkil?, Julie, on kaunis sielu. H?n seuraa oman syd?mmens? evankeeliumia tarvitsematta mit??n j?rke? tai ulkonaista auktoriteettia. H?n antautuu kokonaan ja t?ydellisesti ja uskaltaa ??rimm?isen jotta, h?nen rakkautensa p??sisi voitolle. Rakastaja St. Preux, on passiivinen luonne, t?ydellisesti riippuvainen Juliesta, joka toimii h?nen puolestaan ja joka tilassa ratkaisee yhteisen kohtalon. Ratkaiseva hetki tulee, kun neidon aatelinen perhe vastustaa h?nen naimistaan k?yh?n alhaista sukua olevan miehen kanssa. H?nen on valittava, tahtooko h?n saattaa vanhempansa ep?toivoon kenties jouduttaa sairaan ?itins? kuolemaa, vai onko h?nen luovuttava rakastetustaan, -- ja h?n p??tt?? ankaran taistelun j?lkeen valita j?lkimm?isen. H?n, menee naimisiin sen miehen kanssa, jonka is? on h?nelle m??r?nnyt, ja niin pian kuin h?n on tullut h?nen vaimokseen, taivuttaa h?n intohimon velvollisuudentunteen alle. T?ss? tulee esille toinen motiivi, joka oli m??r??v?n? kirjan loppuosaa valmistaissa. H?n ei yksist??n tahtonut puoltaa rakkauden oikeutta ja puhtautta, vaan my?s avioliiton pyhyytt?. Ja t?m?n moraalisen tarkoitusper?n piti olla ik??nkuin puolustuksena romaaninkirjoittamiselle. "Sivistyneiss?" piireiss? oltiin hyvin ankaria nuoren neidon erehdyksi? kohtaan, jota vastoin vain hymyiltiin vaimon uskottomuudelle, ja mieluummin sallittiin ?idille kaksikymment? rakastajaa kuin tytt?relle yksi. T?t? vastaan pani Rousseau vastalauseen, ja kielt?m?tt? on kirjassa jonkun verran yhteytt? n?iden kahden tarkoitusper?n v?lill?. Mutta h?n oli ottamalla n?m? molemmat mukaan, ottanut suorittaakseen vaikean teht?v?n, ottanut kuvatakseen muutosta Julien luonteessa; sill? h?nen persoonassaan yhtyv?t molemmat tarkoitusper?t. Mutta t?t? teht?v?? h?n ei ole voinut suorittaa. Muutos tapahtuu aivan p??llisin puolin. My?nt??p? Rousseau, ett? muutos on n?enn?inen. Sill? samoinkuin keskiaikainen Helo?se yh? rakasti Abailardia luostarilupauksestaan huolimatta, samoin Julie yh? rakastaa St. Preuxia aviolupauksestaan huolimatta. Er??ss? kirjan kauniimmista ja hienoimmista kohdista -- huvimatkalla La Meillerieen -- tunkee hillitty tunne esille, ja kuolinvuoteellaan tunnustaa h?n, ettei h?n koskaan ole herennyt rakastamasta St. Preuxia. Julie kuolee nuorena, onnettomuuden kautta. J?? siis ratkaisematta, kuinka olisi k?ynyt, jos h?n olisi jatkanut el?m??ns?. Niin suurella vaivalla aikaan saatu yritys, todistaa t?ydellinen resignatsiooni mahdolliseksi, johtaa siis vain ristiriitaisuuksiin kirjassa.

Kolmaskin n?k?kohta p??si vaikuttamaan Rousseaun kirjan valmistuessa. H?n on k?ytt?nyt kirjaa kehyksen? yhteiskunnallisille, kasvatusopillisille ja uskonnollisille aatteilleen, ja kirjan kirjemuoto sallii siihen helposti sovittaa pitki? esityksi?, joita tekij? tarvitsee saadakseen sanottavansa sanotuksi. Monet esitykset ovat Julienkin kirjeiss?. Siin?kin h?n muistuttaa keskiaikaista esikuvaansa, joka muun muassa l?hetti Abailardille pitk?n listan teoloogisia kysymyksi?; -- erotus vaan on, ett? Julie pikemmin selitt?? kuin kysyy. Nuori neito muuten rakastaa melkoisesti saarnaamista ja kutsuukin itse??n leikill? saarnaajattareksi. -- Niin huomattavia kuin monet n?ist? selityksist? ovatkin, niin vaikuttavat ne kuitenkin v?sytt?v?sti ja ovat kielt?m?tt? v??riss? paikoissa, Rousseaun on usein vaikea perustella, kuinka h?nen henkil?ns? aina ja kaikkialla ja joka tilaisuudessa l?yt?v?t kyn?? ja l?kki? k?ytett?v?kseen.

Viel?kin on yksi tarkoitus La Nouvelle Helo?sessa, etenkin sen viime osassa. Juliessa ja h?nen miehess??n, herra de Wolmarissa tahtoi Rousseau kuvata kahta jaloa ihmist?, joista toinen oli uskovainen ja toinen vapaa-ajattelija. T?m?n kuvauksen kautta tahtoi h?n lievent?? ensyklopedistain ja heid?n vastustajainsa v?li?, joka -- sen mukaan mit? h?n sanoo Tunnustuksissa oli k?ynyt niin ankaraksi, ett? voitiin pelj?t? kansalaissodan syttyv?n. -- Julien uskonnollisuus ei ole kuitenkaan kirkollinen; se oli Rousseaun oma uskonto, jossa ainoastaan mystillinen puoli oli voimakkaammaksi kuvattu.

Kirjallisuushistorian teht?v? on tarkastaa t?t? etev?? kirjaa sen yksityiskohdissa ja sen aseman mukaan romaanikirjallisuuden kehityksess?. T?ss? on huomautettava ainoastaan niit? puolia, jotka etenkin ovat kuvaavia Rousseaulle. Ensinn?kin se intohimon haaveilu ja innostuksen mieliala, joka on vallalla kaikkialla, jossa tekij? itse ei ole raffineeratun aikansa tai oman retoriikkansa kahleissa tai omiin dogmeihinsa sy?pynyt. Rakkautta, kirjan p??aihetta kuvatessa tulee t?m? mieliala etenkin esille. Ett? rakkaus on vakava asia, josta voi tulla "meid?n el?m?mme suuri tapahtuma", ei kenties koskaan ole osoitettu syvemmin ja perinpobjaisemmin kuin Julien luonteessa. Kuvatessaan rakkaussuhteen puhtautta, jossa luonnon ??ni todella kuuluu, k?sittelee Rousseau, niinkuin jo on mainittu, el?m?ns? p??kysymyst?. "Eik? totinen rakkaus" -- kysyy Julie -- "ole puhtain kaikista siteist?? -- -- -- Eik? rakkaus itsess??n ole puhtain samoin kuin se on virein vietti meid?n luonteessamme?... Eik? se saata perikatoon alhaisia ja matelevia sieluja, innostuttaessaan suuria ja voimakkaita? Ja eik? se jalostuta kaikkia tunteita, eik? se tee meid?n olentoamme kaksinkertaiseksi ja kohota meit? yl?puolelle itse?mme?" P?invastoin kuin sosiaalisten erilaisuuksien laki viittaa rakkaussuhde korkeampaan lakiin, joka tekee kaikki saman arvoisiksi; mutta t?h?n ei Rousseaun taide ole riitt?nyt, tai oikeammin h?nen sopimaton moraliseeraamisensa on tehnyt lopun h?nen taiteestaan. -- Juliessa h?n on kuvannut tunneihmist?, kaunista sielua. H?nen el?m?ns? on tunnetta ja h?n antaa tunteiden ohjata el?m?t??n. Tunne yltyy liialliseksi monin kohdin, etenkin kun St. Preux kiihke?n kohtauksen j?lkeen puhuttelee itse tunnetta: "oi tunne, tunne, suloinen kun sielu! onko semmoista rautaista syd?nt?, jota sin? et koskaan olisi liikuttanut" j.n.e. -- Kuvatessaan el?m?? maalla rauhallisissa oloissa, mutta keskell? luonnon ihanuutta on Rousseau tilaisuudessa p??st?m??n valloilleen rakkautensa idylliin ja luontoon, ja h?n k?ytt??kin jokaista tilaisuutta ylist??kseen maael?m?? kaupungin kustannuksella ja vastustaakseen yltyv?? muuttaa maalta kaupunkiin pit?en sit? vaarallisena ajan merkkin?. --

Kirja ilmestyi karnevaalin alussa 1761 ja her?tti ??ret?nt? huomiota. Jo se, mit? siit? edelt?p?in oli kerrottu, oli uteliaisuutta kiihoittanut, ja kirjakauppojen ymp?rille kokoontui ihmisi?, jotka sit? kysyiv?t. Rousseau sanoo sen ensim?isest? vaikutuksesta : "Kirjallisessa maailmassa olivat mielipiteet jakaantuneet, mutta yleis?ll? oli vaan yksi mielipide, ja etenkin naiset joutuivat haltioihinsa kirjan ja sen tekij?n vuoksi... Omituista on, ett? t?m? kirja menestyi paremmin Ranskassa kuin muussa Euroopassa, vaikka siin? ei varsin hyvin pidetty ranskalaisia, ei miehi? eik? naisia. Aivan vastoin minun odotustani saavutti se v?himm?n menestyksen Sveitsiss?, suurimman Parisissa. Vallitsevatko siis yst?vyys, rakkaus ja siveys enemm?n Parisissa kuin muualla? Eiv?t -- mutta siell? on viel? vallalla hieno aisti, joka saa syd?men muodostumaan kuvan mukaan, ja joka saa meid?t rakastamaan puhtaita, voimakkaita ja hyvi? tunteita muissa, vaikka meill? itsell?mme ei niit? en?? olekaan. Turmellus on nyt kaikkialla sama; Euroopassa ei ole tapoja eik? hyveit?; mutta on viel? jonkun verran rakkautta niihin ja sit? haettakoon Parisista." --

Samoina vuosina kuin t?m? romaani muodostui Rousseaun p??ss? ja syd?mmess?, syntyiv?t my?s h?nen toiset p??teoksensa: Contrat social ja Emile. Perusaine niiss? kaikissa on sama. La Nouvelle Helo?sessa rakkaus ja luonnonidylli asetetaan "sivistyst?" vastaan. Contrat socialissa taistellaan luonnollisen vapauden puolesta. "Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla h?n on kahleissa", niin alkaa kirja. Emiless? luonnollinen hyvyys asetetaan vastakohdaksi sosiaaliselle ja sivistyneelle turmellukselle; kirjan ensim?iset sanat ovat: "Kaikki on hyv?? joka johtuu luonnon alkuunpanosta; kaikki turmeltuu ihmisten k?siss?." N?iss? lauseissa kaikuvat viel? Rousseaun ensimm?iset paradoksit; mutta itse teosten tuli nyt antaa niille l?hempi selitys ja rajoitus.

Suuressa m??r?ss? on liioiteltu Contrat socialin tietopuolista luonnetta. Ranskan vallankumouksen aikana k?yttiv?t kirjaa etenkin Robespierre ja St. Just, ikuisten politillisten totuuksien katkismuksena, joka suoraan muka voitiin paperilta siirt?? el?m??n. Ja monet vallankumouksen vastustajat ja arvostelijat, viel?p? Tainekin suuressa historiallisessa teoksessaan, my?nt?v?t heid?n siin? olevan oikeassa. Ne jotka siit? luulevat l?yt?v?ns? ainoan politillisen opin, luulevat ymm?rt?v?ns? sit? paremmin kuin Rousseau itse. H?n ei ollut siihen tyytyv?inen. Kun kerran, h?nen jo vanhana ollessa, kertoo Dusaulx, h?nelle n?ytettiin h?nen eri kirjojaan, m??ritteli h?n niit? kutakin lyhyesti, ja kun h?n tuli Contrat socialiin, sanoi h?n: "Ne jotka luulevat ymm?rt?v?ns? sen t?ydellisesti, ovat minua taitavampia; se kirja olisi kirjoitettava uudestaan; minulla ei siihen en?? ole voimia, eik? aikaa." Kirjasta k?y kyll? selv?sti n?kyviin, ettei Rousseaun tarkoitus ollut, ett? a priori voitaisiin kyh?t? kokoon valtiomuoto, joka soveltuisi kaikkialla. Se olisikin ristiriidassa h?nen yleisen ajatustapansa kanssa. Samoinkuin h?n kielt?? ainoan autuaaksi tekev?n sivistyksen olemassaolon, joka soveltuisi kaikille asteille, niin h?n kielt?? ainoan autuaaksi tekev?n valtiomuodon. . Kun h?nt? itse??n my?hemmin pyydettiin suunnittelemaan valtiomuotoa Korsikalle ja Puolalle, menetteli h?n sen ajatustavan mukaan. H?n selitti korsikalaiselle kirjeenvaihtajalleen, ett? h?n kenties, jos h?n kauvemmin aikaa olisi asunut maassa, voisi kirjoittaa maan historian, mutta h?n kielt?ytyi valmistamasta hallitusmuotoa sille. Kirjoituksessaan Puolan hallitusmuodosta selitt?? h?n, ettei muukalainen voi s??t?? lakia maalle, ja ett? kansalliset tavat ovat t?rke?mm?t kuin k?skev?t ja kielt?v?t lait. H?n kehoittaa varovaisuuteen uudistuksissa, -- niin sanoo h?n maaorjuudesta: ?lk?? vapauttako ruumiita ennenkuin sieluja! Ja h?n teroittaa mieliin, ett? maa aina on heikko siihen aikaan, kun se vaihtaa hallitusmuotoa.

Jos vertaa Contrat socialia teokseen Discours sur l'in?galit?, n?kee selv??n, kuinka Rousseau on muuttanut k?sityst??n luonnontilan ja sosiaalisen tilan suhteesta. Vanhemmassa teoksessa johduttiin v?ltt?m?tt?m?sti tyranniuteen. Contrat socialissa saattaa ainoastaan v??rink?yt?ksen kautta synty? vapauden puutetta, -- nimitt?in kun hallitus panee oman erityisen tahtonsa yleisen kansantahdon sijaan, jonka ilmituojana jokaisen hallituksen tulee olla . Itsess??n suuria etuja saavutetaan luonnontilasta yhteiskunnalliseen el?m??n siirtyess?. Oikeudenmukaisuus tulee vaiston sijaan, oikeus ja velvollisuus v?litt?m?n aiheutumisen sijaan. Jos vapautta rajoitetaankin, niin on sen sijaan voimilla, tunteilla ja ajatuksilla suurempi mahdollisuus kehitty?. Lyhyesti, ihminen muuttuu tyls?st? el?imest? henkiseksi olennoksi. Mutta sen pahempi, lis?? Rousseau, alentavat uuden tilan v??rink?yt?kset usein ihmisen alemmaksi luonnontilaa! T?mm?isen? on esitys ajatukseltaan vallan toinen, kuin aikaisemmassa teoksessa.

Kaikista Rousseaun varokeinoista huolimatta oli kirja kuitenkin periaatteiltaan niin radikaali, ett? hallitukset sek? monarkisessa Ranskassa ett? Geneven ja Bernin tasavalloissa ryhtyiv?t ankariin toimiin sit? ja sen tekij?? vastaan. Niill? oli siin? suhteessa sama kohtalo kuin kolmannella ja t?rkeimm?ll? p??teoksella.

Rousseau tahtoo, ett? tulee nojautua kokemukseen. Ja h?n tahtoo rakentaa eik? repi?. H?n alkaa sanomalla, ettei ollenkaan tunneta lapsuutta. Ja se ihmisluonnon, etenkin lapsen luonnon tunteminen, jonka h?nen kirjansa tahtoo antaa, on h?nelle suuremmasta merkityksest? kuin se metoodi, jota h?n neuvoo noudattamaan. T?rke?mm?n kasvatuksen antaa luonto itse v?litt?m?sti kehitt?m?ll? voimia ja haluja; kaikki muut vaikutukset ja kaikki muu sekaantuminen on alistettava sen alle. Oppilaan on opittava oman kokemuksen kautta, itsetoiminnan kautta, h?nen tulee olla luonnon eik? ihmisten oppilas. Kasvatuksen tulee ihmisten puolelta aluksi olla kielteisen, se on; sen tulee suojella turmiollisilta vaikutuksilta, ei positiivisen, ei suoranaisesti opettavan. Eik? Rousseau yksist??n pane painoa kokemukselle yleens?. H?n v?itt?? viel?, ett? kullakin ihmisell? on oma omituinen luontonsa, joka m??r?tk??n, kuinka h?nt? on pidelt?v?. Senkin vuoksi siis on kasvatuksessa menetelt?v? varovaisesti ja aluksi rajoituttava oppimaan tuntemaan luontoa. -- Kullakin aikakaudella jokaisen yksil?n el?m?ss? on omituinen luonteensa. Ei mit??n el?m? n aikaa, ei my?sk??n lapsuutta saa sen vuoksi tehd? pelk?ksi keinoksi tuleville ik?kausille. Emile on lapsuuden evankeliumi. Se vakuuttaa, ett? lapsuus on itsen?inen osa el?m??, ei ainoastaan valmistus t?ysikasvaneeksi tulemiselle. T?m? juuri m??r?? Rousseaun pedagogiikan. "Minun metoodini", sanoo h?n "perustuu ihmisten voimien mittaamiseen sen eri ik?kausina ja niiden toimien valitsemiseen, jotka soveltuvat n?ille voimille".

T?m?n luonnon prinsiippins? panee Rousseau sek? valistusta ett? oikeauskoisuutta vastaan. Perusajatuksensa kautta saavuttaa h?n t?m?n kaksinaisen aseman. J?rjen harjoittamista samoinkuin erityisten dogmien tyrkytt?mist? on v?ltett?v? niin kauvan kun mahdollista. Luonnon hyvyys on juuri siin?, ett? alusta pit?en -- ennenkuin mietiskely on her?nnyt, ja ennenkuin yhteiskunnan k?skyt ja tavat p??sev?t vaikuttamaan -- on harmooninen suhde voimien ja halujen v?lill?. T?m? sopusointuinen suhde on nyt s?ilytett?v?, sen j?lkeen kun mietiskely, mielikuvitus ja yhteiskunta ovat alkaneet vaikuttaa. Luonnon kasvatus edistyy hitaasti, mutta ihmiset ovat taipuvaisia ennen aikojaan sekaantumaan, siihen. Sen vuoksi onkin t?rkeint? vaatia hyv?lt? henkiselt? sivistykselt?, ett? se hidastuttaa kehityst?.

Locke, joka niin monessa kohdassa on Rousseaun edelt?j?, arveli, ett? lapsen kanssa oli keskusteltava niin paljon kuin mahdollista. Sit? vastustaa Rousseau jyrk?sti. J?rki ei h?nen k?sityksens? mukaan ole erityinen, alkuper?inen voima, vaan kehittyy vasta, kun muut voimat ovat kehittyneet. Kasvatuksen tarkoitus on muodostaa j?rkev? ihminen: ei siis voi alkaa pit?m?ll? ihmist? j?rkev?n?! Niin tehden alkaisi lopusta ja tekisi tuloksen omaksi v?likappaleekseen. Meid?n mietteemme tulevat ulkoap?in, jota vastoin tunne tulee sis?st? ja sen vuoksi kehittyy ensiksi. Tunteen ja intohimon tulee koneistoa k?ytt??. Vain sen saattaa ihminen omistaa, joka saattaa her?tt?? h?ness? harrastusta, mutta harrastuksen mahdollisuus riippuu siit? kehitysasteesta, mill? yksil? seisoo. Liian aikainen ymm?rryksen kehitt?minen synnytt?? sana viisautta, eik? tietoja, ja heikontaa henkist? voimaa.

Puhuttuaan luonnollisen uskonnon totuuksista vastustaessaan materialismia, arvostelee h?n positiivista uskontoa, etenkin ihmeitten ja ikuisen kadotuksen uskomista. Positiivinen uskonto perustuu historialliseen kertomukseen, pyhiin kirjoihin ja edellytt?? sen vuoksi kovin paljon oppia. T?ss?kin vetoaa Rousseau luontoon. Maapapin viimeinen neuvo nuorelle miehelle, jolle h?n puhuu, on: S?ilyt? syd?nt?si semmoisessa tilassa, ett? sin? aina haluat Jumalan olemassaoloa, niin et koskaan ep?ile sit?!--

Painattaessaan p??teoksensa sai Rousseau apua ylh?isilt? yst?vilt??n. Vapaamielinen Malesherbes, joka oli senssuuriviraston esimies, ja vaarallisena hetken? oli pelastanut Diderotin ensyklopedian, tarkasti h?nelle k?sikirjoitusta. Rousseau pysyi rauhallisena, vaikka er?s h?nen yst?vist??n, jolle h?n luki savoijalaisen maapapin tunnustukset, h?mm?styneen? huudahti: "Mit?, kansalainen, se on kirjassa, joka painetaan Parisissa?" -- Talvella 1761-62 tunsi h?n itsens? levottomaksi ja huolestuneeksi, mutta siihen oli syyn?, ett? h?n ollen sairaloisessa tilassa oli hyvin ?rttyinen, ja kun painattaminen satunnaisesti keskeytyi, otaksui h?n, ett? jesuiitat, joiden kasvatusopilliset periaatteet olivat aivan vastakkaisia, koettivat v??rist?? kirjan sis?llyst?! Pelastaakseen kuitenkin t?rkeimm?n, talletti h?n j?ljenn?ksen savoijalaisen maapapin tunnustuksesta er??n genevel?isen tuttavan huostaan. Ett? juuri siihen aikaan puhuttiin jesuiittiveljeskunnan hajoittamisesta, perustui h?nen luulonsa mukaan, huhuun, jonka muka jesuiitit itse olivat panneet liikkeelle, tehd?kseen vihollisensa huolettomiksi! -- On omituista Rousseaulle, ett? h?n siten voi rakentaa kokonaisen j?rjestelm?n pahan mielen ja satunnaisen tapahtuman perustukselle. H?net saatiin rauhoittumaan, painatus jatkui pian taas s??nn?llist? menoaan, ja -- mik? oli hyvin harvinaista Rousseaussa -- h?n k?sitti, ett? v??r? ep?luulo oli vienyt h?net harhaan. Kirja ilmestyi sitten, kohta Contrat socialin j?lkeen, kev??ll? 1762. Julkisesti puhuttiin siit? v?h?n, ja Rousseau luuli yst?viens?kin olevan hiukan v?linpit?m?tt?mi? sen suhteen. Vain muutamat kiittiv?t h?nt? syd?mmellisesti siit?, niin kuin matematiikan tutkija Clairault, joka selitti, ett? se oli l?mmitt?nyt h?nen vanhaa syd?nt??n. Silmiin pist?v?? oli, ett? Malesherbes kohta ilmestymisen j?lkeen halusi kirjeit??n takaisin; mutta Rousseau ei aavistanut mit??n vaaraa. Vaino l?hti juuri jesuiittain vastustajista. Mielelt??n jansenistinen parlamentti, joka tahtoi osoittaa, ett? se koettaessaan masentaa jesuiittoja, ei tehnyt sit? siksi, ett? se olisi ollut laimea uskonasioissa, tuomitsi Emilen 9 p:n? Kes?k. 1762 poltettavaksi ja m??r?si tekij?n vangittavaksi. H?nen yst?v?ns? l?hettiv?t Parisista edelt?p?in sanan Montmorencyyn. Keskell? y?t? her?tettiin Rousseau ja h?n matkusti pois, juuri ennenkuin oikeudenpalvelijat tulivat. On mahdollista, ett? h?nen ylh?iset suosijansa jouduttivat h?nen pakoaan, koska heille olisi ollut ep?mukavaa, jos heid?n suosikkinsa olisi tullut oikeuden eteen. Rousseau itse oli ep?illyt, ettei kaikki ollut niin t?ytt? totta, kuin milt? se ensi pel?styksess? n?ytti. Kuitenkaan ei sen ajan Ranskassa, jossa ep?ilys ja fanatismi taistelivat ja vaihtelivat sek? hallitsevissa ett? kansassa, voinut olla varma mist??n, joka n?hd??n monesta kuuluisasta oikeudenk?ynnist?, niinkuin de la Barren, joka tapahtui kohta t?m?n j?lkeen, ja joka her?tti varovaisessa ja hyvin suojatussa Voltairessaki halun ?kki? matkustaa kylpem??n Sveitsiin ja pyyt?m??n Preussin kuninkaalta turvapaikkaa itselleen ja muille filosoofeille.

Viimeiset kuukaudet ik??ns? vietti h?n taas maalla, Ermenonvilless?, ulkopuolella Parisia. T??ll? kuoli h?n ?kki? 2 p:n? Hein?k. 1778. -- Huhu, ett? h?n olisi surmannut itsens?, on aivan per?t?n.

Yht? v?h?n kuin h?n oli saanut rauhaa el?m?ss?, yht? v?h?n sai h?n sit? haudassa. Vuonna 1794 muutettiin h?nen ruumiinsa Pantheoniin ja asetettiin Voltairen viereen. Vuonna 1814 sanotaan hurjain klerikaalien ry?st?neen y?ll? molemmat ruumiit ja heitt?neen ne kuoppaan jossain kaupungin ulkoreunassa, virallisesti kuitenkin yh? vakuutetaan, ett? ruumiit ovat arkuissaan. Arkut muutettiin 1821 Pantheonin kellariin, 1830 yl?s j?lleen, 1852 alas j?lleen: niill? oli yhteiset vaiheet vallankumouksen aatteiden kanssa! Nyt ne -- luultavasti tyhjin? ovat maanalaisessa kappelissa. --

Rousseau oli oman luonteensa vastakkaisuuksien marttyyri, ihanteidensa ja olevien olojensa vastakkaisuuden marttyyri. Mutta juuri n?iden jyrkkien ulkonaisten ja sis?isten vastakkaisuuksien vuoksi se, mik? h?nelle oli korkeinta, kuvastui voimakkaassa loistossa, ja h?n on vastakohdan lain perustuksella paraimpina hetkin??n, tuntenut innostusta ja autuutta jommoista ainoastaan harvat ihmiset ovat tunteneet. Sen vuoksi juuri "Jean Jacques parka" rakasti el?m?? ja uskoi el?m??n.

Rousseaun filosofia.

Filosoofisilla aatteilla on ensiksi se merkitys, ett? ne ovat sen ilmituojia, mit? kulloinkin ajattelevissa ihmisiss? liikkuu ja p??see tajuntaan, toiseksi ne antamat aihetta el?m?n ja maailman arvostelemiseen ja luomat otaksumissa el?m?n ja maailman yhteydest?. Rousseaun filosofian merkitys oli ehdottomasti edellist? laatua; me emme muuta voi odottaakaan sen j?lkeen, mit? olemme oppineet tuntemaan h?nen el?m?st??n ja persoonallisuudestaan. Voidaan huomata perusmuoto, joka ilmenee h?nen k?ytt?miens? p??k?sitteiden muodostuksessa, ja joka on huomattavassa sopusoinnussa h?nen el?m?ns?, h?nen luonteensa ja h?nen lahjojensa kanssa. H?nen ajattelemisensa symptomaattinen eli subjektiivinen luonne ei suinkaan est? siin? vallitsemasta sis?ist? yhteytt?. Rousseau on itse aivan oikein v?itt?nyt varmaan varman yhteyden olevan olemassa h?nen teostensa v?lill?, joka n?kyy siit?, ett? h?n askel askeleelta kulkee takaisin niihin edellytyksiin, jotka ovat h?nen mielipiteittens? perustuksina, mutta jotka h?n vasta Emiless? saattaa selv?sti tuoda esille. Yhteys n?kyy juuri siin?, ett? samat p??k?sitteet vallitsevat h?nen kaikissa t?rke?mmiss? teoksissaan ja v?hitellen tulevat tarkemmin m??r?tyiksi ja rajoitetuiksi.

Rousseaun el?m?ss? l?ysimme saman vastakohdan. H?n joutui kaikkien suhteiden ulkopuolelle: perheen, ammatin, uskonnon, valtion, ulkonaiset ja sis?iset seikat pakottivat h?nt? luonnon vapaaksi pojaksi, joka eli omassa sis?isess? maailmassaan. Taikka oikeammin h?nt? heitet??n edestakaisin n?iden kahden el?m?nmuodon v?lill?. H?nen luonteessaan ja lahjoissaan on t?lle vastaava ristiriitaisuus, toisella puolella on innostus, alkuunpano, uudet alut, ajatusten sys?ykset, kiihtyminen, toisella puolella yht?mittainen harrastus, ty?, usein huonosti onnistunut ty? saada eri aiheet ja aatteet yhteyteen.

Luonnollisesti on siit? syntynyt paljon ep?selvyytt?, ett? Rousseau k?ytt?? luonto sanaa n?iss? kolmessa eri merkityksess? sekaisin. On kuitenkin muistettava, ett? vasta Kantin kautta ruvettiin selv??n k?sitt?m??n erotusta n?k?kannan tai johtavan aatteen ja dogmaattisesti otaksutun realisuuden v?lill?. -- Kolmesta eri merkityksest? Rousseau pit?? kiinni kolmannesta; se se vastaa h?nen metoodiaan, se se on yht?pit?v? h?nen persoonallisuutensa kanssa. Sill? h?n oli subjektiivinen psykoloogi, mutta ei teoloogi eik? zooloogi. --

Omituinen amour de soi'lle on yli reunojen paisuva voima. Se levi?? ehdottomasti toisiinkin esineisiin kuin meihin itseemme, kun ne vaan oleellisesti ovat meid?n kaltaisiamme. Siksi on osaaottavaisuus vain erityinen muoto amour de soi'ta Rousseau selitt?? siis osaaottavaisuuden osaksi yht?l?isyyssuhteen kautta meid?n ja muiden v?lill?, joka vaikuttaa, ett? erotusta ei huomata, osaksi sen yli reunojen kuohuvan toimeliaisuuden kautta, jota ei itsest??n huolenpit?minen kokonaan sido. Hyvyys tulee v?ltt?m?tt?m?ksi seuraukseksi voimasta, jolla ei mit??n rajoja ole: se voi k?sitt?? kaikki. Moraalisen opin, ett? minun tulee tehd? muille niinkuin min? tahdon, ett? he tekisiv?t minulle, selitt?? Rousseau siten, ett? min? levenemishalussani ja voimain runsaudessani pid?n itse?ni yhten? olentojen kanssa, jotka ovat samaa laatua kuin min?. Ihmisrakkaus on siis seuraus amour de soi'sta: sit? me tarkoitamme sanoessamme sit? luonnolliseksi. Luonnon ohjaamaksi sanomme sit?, mik? johtuu amour de soi'sta. Rakkaus hyv??n ja viha pahaan -- toisin sanoin omatunto -- on siis yht? luonnollinen kuin rakkaus itseens?. My?s uskonnollinen tunne n?ytt?ytyy amour de soi'n jatkoksi: sen sis?llys on meid?n tuntemamme kiitollisuus, ihmettely ja kunnioitus hyv?n l?hdett? kohtaan. My?skin ovat ne tilat, joilla Rousseaun el?m?ss? oli niin suuri merkitys, unelmien ja kuvittelujen tilat, itsens? puolustuksenhalun ilmauksia; niiss?h?n me juuri tunnemmekin itsemme vasta oikein itsen?isiksi, vapaiksi ja sopusointuisiksi -- ik??nkuin itse olisimme jumalia. Itserakkaus est?? t?ydellist? resignatsioonia, joka yksin tuottaa sielulle rauhaa. Se joka luopuu kaikesta vertaamisesta ja kaikesta riippuvaisuudesta toisten mielipiteist? ja vapautuu ulkonaisista suhteista, jotka aina uudestaan kiihoittavat itserakkautta, palaa takaisin luonnon j?rjestykseen: amour propre tulee j?lleen amour soiksi!

Kun ulkonaiset suhteet muihin p??sev?t vaikuttamaan, ja siihenh?n yhteiskunnallinen el?m? vie, -- niin syntyy erimuotoista itserakkautta: omistamishalu, hallitsemishalu, kostonhimo, turhamaisuus, kateus. Ne edellytt?v?t kaikki vertaamista muihin. T?h?n kuuluu my?s tyytym?tt?myys. Rakkaus itseemme on tyydytetty, kun meid?n todelliset tarpeemme ovat tyydytetyt; mutta itserakkaus ei koskaan ole tyytyv?inen eik? voi tullakaan siksi, koska se ei ainoastaan vaadi meille itsellemme etusijaa muiden ohella, vaan my?s, ett? muut pit?isiv?t meit? itse??n parempina, mik? on mahdotonta. Hyv?ksi ihmisen tekee tarpeiden v?hyys sek? se, ettei h?n vertaa itse??n ja muita: pahaksi taas tulee ihminen, jos h?nell? on paljon tarpeita ja jos h?n panee paljon arvoa toisten mielipiteille. Ja sama, mik? tekee meid?t vapaiksi tai riippuvaisiksi. Tosi vapaus on siin?, ett? voimat ja halut seuraavat toisiaan. Me tulemme ep?vapaiksi, kun meid?n tarpeemme lis??ntyv?t voimiamme suuremmiksi, jott'emme me voi, mit? tahdomme. Silloin tulemme me muista riippuviksi ja el?mme haaveiluissa ja sokaistuina, .

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet