Read Ebook: Markiisitar: Kertomus by Sand George Tuura Timo Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 129 lines and 11950 words, and 3 pages

Kello kahdeksalta poistuin vaunuistani pienen Carmelitilaiskirkon luona l?hell? Luxembourgia. L?hetin vaunut pois ja minun luultiin ottavan osaa siell? siihen aikaan pidettyihin uskonnollisiin kokouksiin, mutta min? kuljinkin vain kirkon ja puutarhan l?pi ja poistuin toista katua. Menin er??n nuoren vinttikamarissa asuvan ty?l?isnaisen luo, jonka nimi oli Florence ja joka oli minulle uskollinen. Sulkeuduin h?nen kamariinsa ja laskin hyvill? mielin kaikki kauniit vaatteeni h?nen kehnolle vuoteelleen pukeakseni p??lleni lyhyen mustan nutun, miekan shagreeninahkaisine huotrineen ja nuoren papinpaikkaa tavoittelevan koulupojan tasasuhtaisen peruukin. Pitk?, tumma, viattoman n?k?inen kun olin, olin aivan pienen, k?mpel?n ja ulkokullatun papin n?k?inen, joka salaa hiipii teatteriin. Florence, joka luuli minulla olevan vireell? todellisen lemmenjuonen, nauroi kanssani muutoksiani ja min? tunnustan, etten olisi tuntenut suurempaa iloa, jos olisinkin kuten kaikki nuoret hupakot mennyt salaisille illallisille pieniin taloihin juopuakseni onnesta ja rakkaudesta.

Otin ajurin ja hiivin aitiooni teatterissa. Ah, silloin syd?mentykytykseni, pelkoni, iloni, k?rsim?tt?myyteni lakkasi. Syv? hartaus valtasi minut kokonaan ja esiripun nousuun saakka min? vaivuin suuren juhlan odotukseen.

Niinkuin korppikotka sieppaa peltopyyn magnetisoivassa lennossaan ja pit?? sen l??h?tt?v?n? ja liikkumattomana taikapiiriss??n, niin kiehtoi L?lion sielu, ylev? murhen?yttelij?n ja runoilijan sielu kaikki sielunkykyni ja vaivutti minut ihailun huumeeseen. Kuuntelin k?det ristiss? polvien ymp?ri, nojaten leukaani aition samettiin, otsa hiess?. Pid?tin hengityst?ni, pahoittelin kynttil?in v?sytt?v?? valoa, joka vaivasi kuivia ja polttavia silmi?ni, jotka seurasivat h?nen jokaista liikett??n, jokaista askeltaan. Olisin tahtonut n?hd? h?nen jokaisen rintansa tykkeen, h?nen otsansa pienimm?nkin poimun. H?nen teeskennellyt mielenliikutuksensa, h?nen teatterionnettomuutensa koskivat minuun kuin olisivat ne olleet todellisia. Kohta en osannut en?? eroittaa erhett? totuudesta. L?liota ei ollut olemassa: oli vain Rodrigue, Hippolyte, Bajazet. Vihasin h?nen vihamiehi??n, vapisin h?nen vaarojaan, h?nen surunsa saivat minut vuodattamaan kyynelvirtoja, h?nen kuolemansa pusersi minulta huutoja, jotka minun t?ytyi tukahuttaa puremalla nen?liinaani. V?liajoilla vaivuin uupuneena aitioni selustaa vasten, lep?sin siin? kuin kuollut kunnes kime? esisoitto ilmaisi esiripun nousemisen. Silloin toinnuin, k?vin hulluksi ja palavaksi ihaillakseni, tunteakseni, itke?kseni. Miten v?lit?n, runollinen ja nuori olikaan tuon miehen kyky! Koko h?nen sukupolvensa t?ytyi olla j??st? kun ei se langennut h?nen jalkojensa juureen. Ja sittenkin, vaikka h?n loukkasi kaikkia tunnustettuja periaatteita, vaikka h?nen oli mahdotonta noudattaa yleis?ns? makua, vaikka h?n h?p?isi naisia pukunsa kehnoudella, vaikka h?n loukkasi miehi? ylenkatsomalla heid?n typeri? vaatimuksiaan, oli h?nell? ylev?n voiman ja vastustamattoman lumousvoiman hetki?, jolloin h?n vangitsi katseellaan ja sanoillaan koko tuon vastahakoisen ja kiitt?m?tt?m?n yleis?n ja pakoitti sen paukuttamaan k?si??n ja vapisemaan. Se oli harvinaista, sill? kokonaisen aikakauden mielipidett? ei niin ?kisti muuteta, mutta kun se tapahtui, olivat suosionosoitukset myrskyiset: oli aivankuin pariisilaiset silloin h?nen neronsa voittamina olisivat tahtoneet sovittaa kaikki v??ryytens?. Min? uskoin kernaimmin, ett? tuolla miehell? oli aika ajoin ylenluonnollinen voima ja ett? h?nen pinttyneimpien halveksijainsa t?ytyi vastoin tahtoaan my?t?vaikuttaa h?nen menestykseens?. T?ll?in n?ytti koko Comedie-Fran?aisen katsomo joutuneen p??st??n py?r?lle, ja poistuttuaan katsoivat ihmiset toisiinsa kummissaan siit?, ett? olivat taputtaneet k?si? L?liolle. Sellaisina hetkin? p??stin min? mielenliikutukseni valloilleen: huusin, itkin, mainitsin intohimoisesti h?nen nime??n, kutsuin h?nt? hurjana. Heikko ??neni hukkui onneksi ymp?rill?ni pauhaavaan myrskyyn.

Toisinaan vihellettiin h?nelle sellaisissa kohdissa, joissa h?n minusta oli suuremmoinen, ja min? l?ksin raivoisana teatterista. T?llaiset p?iv?t olivat minulle vaarallisimmat. Tunsin kiihke?t? halua menn? h?nt? tapaamaan, itkem??n h?nen kanssaan, sadattelemaan aikakautta ja lohduttamaan h?nt? ilmaisemalla h?nelle rakkauteni ja innostuneen ihailuni.

Er??n? iltana kun astuin ulos salak?yt?v?st?ni, n?in pienen, laihan miehen nopeasti kulkevan ohitseni ja ohjaavan askeleensa kadulle. Muuan koneenk?ytt?j? nosti h?nelle lakkiaan ja sanoi:

-- Hyv?? iltaa, herra L?lio!

Innokkaana n?kem??n l?hemp?? tuota tavatonta miest?, kiiruhdin h?nen j?lkeens?, kuljin kadun poikki ja v?litt?m?tt? vaarasta, jolle antauduin alttiiksi, astuin h?nen kanssaan er??seen kahvilaan. Onneksi oli se kehnonpuoleinen kahvila, miss? minun ei tarvinnut kohdata ainoatakaan omaan s??tyyni kuuluvaa henkil??.

Kun huonon savuavan lampun valossa loin silm?ni L?lioon, luulin erehtyneeni ja seuranneeni jotakin toista kuin h?nt?. H?n oli v?hint?in kolmekymment?viisivuotias, h?n oli kellahtava, kuihtunut ja kulunut, huonosti puettu, alhaisen n?k?inen, h?n puhui k?he?ll? ja sortuneella ??nell?, k?tteli hylki?it?, joi viinaa ja kiroili hirmuisesti. Minun t?ytyi moneen kertaan kuulla mainittavan h?nen nime??n ennenkuin tulin vakuutetuksi, ett? siin? edess?ni oli teatterin jumala ja suuren Corneillen tulkitsija. En n?hnyt h?ness? en?? mit??n niist? vieh?tt?v?isyyksist?, jotka olivat minut lumonneet, en edes h?nen ylev??, hehkuvaa ja surullista katsettaan. H?nen silm?ns? olivat synk?t, sammuneet, miltei typer?t, h?nen painokas puhetapansa tuntui alhaiselta kun h?n k??ntyi kahvilaviinurin puoleen puhuen pelist?, kapakasta ja tyt?ist?. H?nen k?yntins? oli veltto, ulkon?k?ns? likainen, h?nen poskensa olivat huonosti pestyt maalista. Se ei ollut en?? Hippolyte, se oli L?lio. Temppeli oli tyhj? ja k?yh?, oraakkeli oli ??neti, jumala oli muuttunut mieheksi -- ei edes mieheksik??n, vaan n?yttelij?ksi.

H?n poistui ja min? j?in pitk?ksi aikaa typertyneen? paikalleni ajattelemattakaan juoda kuumaa maustettua viini?ni, jota olin tilannut n?ytt??kseni herrasmiehelt?. Kun ?lysin paikan miss? olin ja minuun kiinnitetyt katseet, valtasi minut pelko. Ensi kerran el?m?ss?ni olin niin ep?ilytt?v?ss? asemassa ja niin suoranaisissa tekemisiss? sen kansaluokan ihmisten kanssa -- sittemmin on maanpakolaisuus minut kyll? parantanut t?st? arkuudesta.

Nousin ja koetin paeta, mutta unohdin maksaa. Viinuri juoksi j?lest?ni. H?pesin hirve?sti, minun t?ytyi palata takaisin, selvitt?yty? kassanhoitajalle, kest?? kaikki minuun suunnatut pahansuovat ja ivalliset katseet. Kun olin poistunut, tuntui minusta, ett? joku seurasi minua. Etsin turhaan ajuria, niit? ei ollut en?? Comedien edustalla. Raskaat askeleet kuuluivat yh? omien askeleitteni ohella. K??nnyin, vavisten. N?in pitk?n roikaleen, jonka olin n?hnyt kahvilan nurkassa ja joka n?ytti poliisivakoilijalta tai joltakin viel? pahemmalta. H?n puhutteli minua, -- en tied? mit? h?n sanoi, sill? kauhu riisti j?rkeni. Kuitenkin oli minulla kylliksi mielenmalttia p??st?kseni h?nest? eroon. Pelon suoma rohkeus muutti minut ?kki? sankarittareksi, min? l?in h?nt? nopeasti kepill? kasvoihin ja heitt?en heti kepin pois voidakseni paremmin juosta. Sill?aikaa kuin mies j?i ihmettelem??n rohkeuttani, juoksin kevyen? kuin nuoli ja pys?hdyin vasta Florencen luona. Kun seuraavana p?iv?n? puolenp?iv?n aikaan her?sin vuoteessani, jossa oli vanulla sisustetut uutimet ja ruusunv?riset koristeet pylv??np?iss?, luulin n?hneeni unta ja tunsin eilisen pettymykseni ja seikkailuni johdosta suurta n?yryytyst?. Luulin ett? olin t?ydellisesti parantunut rakkaudestani ja koetin iloita sen johdosta, mutta turhaan. Tunsin kuolettavaa surua, ik?v? verhosi j?lleen el?m?ni, kaikki n?ytti pime?lt?. Sin? p?iv?n? karkoitin Larrieuxin.

Tuli ilta, mutta se ei tuonut mukanaan muiden iltojen mieluisia mielenliikutuksia. Ihmiset tuntuivat ik?vilt?. Menin kirkkoon, kuuntelin keskustelua p??tt?en tulla jumaliseksi. Min? kylmetyin siell? ja tulin sairaaksi.

Olin muutamia p?ivi? vuoteenomana. Kreivit?r de Ferri?res tuli minua katsomaan, vakuutti, ettei minussa ollut lainkaan kuumetta, ett? vuoteessa-olo teki minut sairaaksi, ett? piti l?hte? ulos, huvitella, menn? teatteriin. Luulen, ett? h?n oli mielistynyt Larrieuxiin ja toivoi minun kuolevan.

Toisin tapahtui. H?n pakoitti minut l?htem??n kanssaan katsomaan Cinnaa.

-- Te ette k?y en?? teatterissa, sanoi h?n, teit? kalvaa hurskaus ja ik?v?. Ette ole pitk??n aikaan n?hnyt L?liota, h?n on edistynyt, h?n saa toisinaan k?sientaputuksia, luulen ett? h?nest? tulee siedett?v?.

En tied? kuinka annoin h?nen vied? minut mukanaan. V?linpit?m?t?n kun muuten olin L?lion suhteen, en en?? antautunut alttiiksi vaaralle paljastaa itse?ni uhmatessani julkisesti h?nen vieh?tysvoimaansa. Pukeuduin erikoisen silmiinpist?v?sti ja menin etun?ytt?m?n suureen aitioon uhmaamaan vaaraa, jota en en?? uskonut olevaksi.

Mutta vaara oli uhkaavampi kuin milloinkaan. L?lio oli jumalallinen, milloinkaan en ollut h?neen ollut ihastuneempi. ?skeinen seikkailu tuntui en?? vain unenn??lt?, L?lio ei saattanut olla toisenlainen kuin min? h?n n?ytt?m?ll? esiintyi. Vastoin tahtoani jouduin taas kaikkien niiden hirveiden mielenliikutusten valtaan, jotka h?n ymm?rsi tartuttaa minuun. Minun t?ytyi itkien k?tke? kasvoni nen?liinaani, h?mmennyksiss?ni tahrasin poskimaalini, revin pois iholaastarini. Kreivit?r de Ferri?res kehoitti minua siirtym??n aition taka-alalle, sill? mielenliikutukseni her?tti huomiota katsomossa. Kaikeksi onneksi oli minulla kylliksi viekkautta uskottaakseni ihmisille, ett? kaiken t?m?n liikutuksen aiheutti neiti Hippolyte Claironin n?ytteleminen. T?m? oli minun mielest?ni jotakuinkin kylm? ja j?ykk? murhen?yttelij?t?r, luonteeltaan ja kasvatukseltaan ehk? liian ylh?inen n?yttelij?n kutsumukseen sellaisena kuin se siihen aikaan k?sitettiin. Mutta tapa, jolla h?n Cinnassa sanoi: "Odota", takasi h?nelle suuren maineen.

On totta, ett? kun h?n n?ytteli L?lion kanssa, voitti h?n oman itsens?. Vaikka h?nkin osoitti hyv??n tapaan kuuluvaa ylenkatsetta L?lion n?yttelemistapaa kohtaan, vaikutti h?neen t?m?n nero h?nen tiet?m?tt??n, kun intohimo saattoi heid?t n?ytt?m?ll? toistensa yhteyteen. Tuona iltana L?lio kiinnitti minuun huomionsa joko pukuni tai mielenliikutukseni vuoksi, sill? n?in h?nen hetken? jolloin h?n ei n?ytellyt kumartuvan er??n miehen puoleen -- n?it? istui nimitt?in siihen aikaan n?ytt?m?ll? -- ja kysyv?n minun nime?ni. Ymm?rsin sen tavasta, mill? he katsoivat minuun. Syd?meni l?i niin, ett? olin tukehtua ja min? huomasin, ett? L?lion silm?t n?yt?nn?n kest?ess? useamman kerran suuntautuivat minuun. Mit? olisinkaan antanut saadakseni tiet??, mit? aatelismies de Bretillac oli h?nelle sanonut minusta, tuo, jolta h?n oli tiedustellut, ja joka minuun katsoen oli puhunut h?nelle useamman kerran. L?lion kasvot, joiden t?ytyi pysy? juhlallisina jotteiv?t olisi rikkoneet osan arvokkaisuutta vastaan, eiv?t ilmaisseet mit??n, mist? olisi voinut p??tt?? h?nen minusta saamiensa tietojen laadun. Tunsin muuten hyvin huonosti Bretillacia, kuvittelin, ettei h?n ollut osannut minusta sanoa sit? eik? t?t?.

T?n? iltana vasta min? ymm?rsin mink?laatuinen rakkaus minut L?lioon kahlehti: se oli aivan henkinen ja aivan haaveellinen intohimo. En rakastanut h?nt?, vaan niit? muinaisajan sankareita, joita h?n esitti. Nuo suoruuden, uskollisuuden ja katoamattoman hellyyden tyypit el?v?ityiv?t uudelleen h?nen kauttaan ja min? siirryin h?nen kanssaan ja h?nen kauttaan ammoin unhotettujen hyveiden aikakauteen. Ajattelin ylpeydell?, ett? tuohon aikaan ei minua olisi v??rinymm?rretty ja h?v?isty, ett? syd?meni olisi saattanut antautua, eik? minun olisi tarvinnut tyyty? rakastamaan n?ytelm?aavetta. L?lio oli minulle vain Cidin varjo, vain entisaikojen ritarillisen lemmen esitt?j?, lemmen, jota nyt Ranskassa ivattiin. H?nt? itse??n, miest?, ilveilij?? en pel?nnyt lainkaan, olin n?hnyt h?net, -- saatoin rakastaa h?nt? vain julkisena henkil?n?. Minun L?lioni oli keinotekoinen olento, joka h?ipyi k?sist?ni kun n?ytelm?n loisto sammui. H?n tarvitsi n?ytt?m?n valhemaailmaa, lamppujen valoa, puvun, maalia ollakseen se, jota rakastin. Riisuessaan kaiken t?m?n h?visi h?n olemattomiin, h?n sammui niinkuin t?hti p?iv?n koittaessa. N?ytt?m?n ulkopuolella en lainkaan tahtonut h?nt? n?hd?, olisinpa ollut siit? pahoillanikin. Se olisi ollut minulle sama kuin katsella suurta miest?, joka on muuttunut kouralliseksi tuhkaa saviastiassa.

Tihe?t poissaoloni niihin aikoihin, jolloin minulla oli ollut tapana tavata Larrieuxia ja etenkin nimenomainen kielt?ytymiseni olemasta h?nelle siit? l?htien muuta kuin yst?v?t?r, her?ttiv?t h?ness? mustasukkaisuuden puuskan, joka -- tunnustan sen -- oli oikeutetumpi kuin kaikki entiset. Kun er??n? iltana olin menossa Carmelitilaiskirkkoon pujahtaakseni toisesta sis??nk?yt?v?st? ulos, huomasin h?nen seuraavan itse?ni ja ymm?rsin, ett? siit?l?htien tulisi olemaan miltei mahdotonta k?tke? h?nelt? y?llisi? retki?ni. Katsoin siis parhaaksi menn? julkisesti teatteriin. V?hitellen saavutin tarpeellisen teeskentelytaidon k?tke?kseni tunteeni ja muuten aloin ??nekk??sti puhua Hippolyte Clairon-ihailustani, mik? seikka saattoi johtaa ihmiset harhaan minun todellisten tunteitteni suhteen. Siit? l?htien tunsin olevani h?iritty. Kun olin pakoitettu pit?m??n tarkkaa vaaria itsest?ni, oli nautintoni v?hemmin voimakas ja syv?. Mutta sen asemasta syntyi toinen, joka tarjosi pikaisen korvauksen. L?lio n?ki minut, h?n piti minua silm?ll?, kauneuteni teki h?neen syv?n vaikutuksen, tunneherkkyyteni imarteli h?nen itserakkauttaan. H?nen katseensa riist?ytyiv?t vaivoin irti minusta. V?list? oli h?nell? hajamielisyyden hetki?, jotka yleis?? suututtivat. Kohta oli minun mahdotonta en?? erehty? siit?, ett? h?n rakasti minua mielett?myyteen saakka.

Koska ruhtinatar de Vaudemontin oli n?ht?v?sti tehnyt mieli aitiotani, olin luovuttanut sen h?nelle ja ottanut pienemm?n, joka oli alempana ja paremmassa paikassa. Olin aivan rampin luona, L?lion ainoakaan katse ei mennyt minulta hukkaan ja h?nenkin katseensa saattoivat huomiota her?tt?m?tt? minua etsi?. En muuten tarvinnut en?? t?t? v?linett? tunteakseni h?nen tunteitaan. H?nen ??nens? soinnusta, h?nen huokauksistaan, h?nen muutamille s?keille, muutamille sanoille panemastaan painosta ymm?rsin, ett? h?n k??ntyi minun puoleeni. Olin naisista ylpein ja onnellisin, sill? tuollaisina hetkin? en ollut n?yttelij?n, vaan sankarin rakastama.

Niinp? niin, kahden vuoden j?lkeen, jolloin olin kantanut sieluni sisimm?ss? tuntematonta ja yksin?ist? rakkautta, kului viel? kolme talvea, jolloin t?m? rakkaus oli molemminpuolinen ilman ett? katseeni milloinkaan antoi L?liolle oikeutta toivoa muuta kuin t?t? hienoa ja salaper?ist? suhdetta. Sittemmin sain tiet??, ett? L?lio oli usein seurannut minua k?velyill?ni. Min? en suvainnut n?hd? ja eroittaa h?nt? ihmisjoukosta, niin v?h?n v?litin h?nen n?kemisest??n ulkopuolella teatteria. N?m?t viisi vuotta ovat ainoat, jotka olen el?nyt kahdeksastakymmenest?.

Siit? l?htien en en?? taistellut tukahuttaakseni alkuunsa jokaisen ajatuksen, joka loukkasi s??tyarvoani. En en?? pit?nyt itse?ni onnellisena sen johdosta, ett? L?lio oli se mik? oli. Min? k?rsin, napisin salaisesti sit?, ettei h?n ollut se milt? n?ytti n?ytt?m?ll?, ja min? menin niin pitk?lle, ett? toivoin h?nen olevan niin kauniin ja nuoren, millaiseksi taide teki h?net joka ilta, jotta olisin voinut uhrata h?nelle ennakkoluulojeni koko ylpeyden ja elimist?ni koko vastenmielisyyden. Nyt, kun olin kadottamaisillani sen henkiolennon, joka niin pitk?t ajat oli t?ytt?nyt sieluni, valtasi minut halu toteuttaa kaikki unelmani ja koetella tosiel?m?? vaikkakin sitten rupeisin inhoamaan sek? el?m?? ett? L?liota ja itse?nikin.

Olin kahdenvaiheilla kun sain kirjeen, jonka k?siala oli minulle outo. Se on ainoa rakkaudenkirje, jonka olen s?ilytt?nyt lukemattomista tuoksuvista tunnustuksista. Se riippuu siit?, ett? se itseasiassa on ainoa rakkaudenkirje, mink? olen vastaanottanut.

Markiisitar keskeytti kertomuksensa, nousi, avasi vakavin k?sin er??n koristelippaan ja otti siit? rypistyneen ja ohuen kirjeen, jonka t?intuskin saatoin lukea:

"Rouva.

Olen sisimm?ss?ni varma siit?, ett? t?m? kirje her?tt?? teiss? vain halveksumista; te ette pid? sit? edes suuttumuksenne arvoisena. Mutta mit?p? v?litt?? kuiluun vajoava mies siit?, onko pohjassa yksi kivi enemm?n tai v?hemm?n? Te pid?tte minua mielett?m?n?, ettek? erehdyk??n. Niin, ehk?p? te salaa s??littekin minua, sill? te ette voine ep?ill? vilpitt?myytt?ni. Koska hurskaus on tehnyt teid?t n?yr?ksi, ymm?rr?tte te ehk? ep?toivoni laajuuden. Te tiet?nette jo rouva, mit? pahaa ja hyv?? silm?nne voivat saada aikaan.

Niinp? niin, ajattelen, ett? jos saan teilt? yhden ainoankaan my?t?tuntoisen ajatuksen, jos t?n? iltana kiihke?sti kaivattuna hetken?, jolloin joka ilta alan taasen el??, n?en kasvoissanne hiukankaan s??li?, niin l?hden v?hemm?n onnettomana, vien mukanani Ranskasta muiston, joka kukaties antaa minulle voimia el?? muualla ja jatkaa kiitt?m?t?nt? ja tuskallista kutsumustani.

Mutta te tiet?nette sen jo, rouva. On mahdotonta, etteiv?t levottomuuteni, ihastukseni, vihan ja ep?toivon huutoni ole monet kerrat paljastaneet minua n?ytt?m?ll?. Te ette ole voinut sytytt?? kaikkia noita tulia lainkaan aavistamatta mit? teitte. Ah, te olette kukaties leikkinyt niinkuin tiikeri saaliillaan, teit? on kukaties huvittanut tuskani ja mielett?myyteni. Oi ei, se on liian julkeata. Ei, rouva, en sit? usko. Te ette ole milloinkaan sit? ajatellut. Te olette ihaillut suurta Corneillea, te olette el?nyt murhen?ytelm?n yleviss? intohimoissa, siin? kaikki. Ja min?, mielet?n, olen uskaltanut uskoa, ett? minun ??nenikin yksin on joskus her?tt?nyt my?t?tuntoanne, ett? syd?meni l?ysi vastakaikua teid?n syd?mess?nne, ett? teid?n ja minun v?lill? oli jotakin muuta kuin minun ja yleis?n v?lill?. Oi se oli suunnatonta, mutta suloista mielett?myytt?! Sallikaa minun se pit??, rouva, v?h?np? se teit? liikuttaa. Etteh?n pelj?nne, ett? rupeisin sill? kehuskelemaan? Mit? oikeutta olisi minulla sit? tehd? ja kuinka saisin ihmiset uskomaan sanani. Sen kautta joutuisin vain j?rkevien ihmisten pilkattavaksi. Sallikaa minun pit?? t?m? vakaumus, jota vavisten tervehdin ja joka yksin on tuottanut minulle enemm?n onnea kuin yleis?n kovuus minua kohtaan on minulle tuottanut murhetta. Sallikaa minun siunata teit? ja polvillani kiitt?? teit? alttiudesta, jonka olen havainnut sielussanne, ja jota ei kukaan muu ole minulle osoittanut, kyyneleist?, joita olen n?hnyt teid?n vuodattavan minun teatterionnettomuuksieni johdosta, noista aroista katseista, jotka -- ainakin olen niin luullut -- koettivat lohduttaa minua kuulijakuntani kylmyyden vuoksi.

Oi miksi olette te syntynyt loistossa ja komeudessa, miksi olen min? vain k?yh?, nimet?n ja maineeton taiteilija? Miksei ole minulla yleis?n suosiota ja rahamiehen rikkautta asetettavana vastineeksi nimelle, arvonimelle, jota t?h?n asti olen ylenkatsonut. Ehk? saattaisin silloin tavoitella teit?. Ennen asetin lahjakkaisuuden kaikkea muuta korkeammalle, kysyin itselt?ni mit? hy?dytti olla aatelismies tai markiisi, jos oli typer?, itserakas ja r?yhke?. Min? vihasin ylh?isten ylpeytt? ja luulin kostavani kylliksi heid?n ylenkatseensa, jos neroni avulla kohoaisin heid?n yl?puolelleen.

Haaveita ja pettyneit? toiveita! Voimani ovat pett?neet mielett?m?n kunnianhimoni. Olen j??nyt tuntemattomaksi, minulle on k?ynyt viel? huonommin! olen hipaissut menestyst? ja p??st?nyt sen livahtamaan k?sist?ni: Luulin olevani suuri ja minut on heitetty tomuun, kuvittelin olevani ylev? ja minut on tehty naurettavaksi. Kohtalo on tehnyt tyhj?ksi kohtuuttomat unelmani ja rohkeuteni, se on murtanut minut kuin korren. Min? olen hyvin onneton mies! Mutta suurin mielett?myyksist?ni on se, ett? olen luonut katseeni tuon rampin tuollepuolen, joka muodostaa ylip??sem?tt?m?n rajaviivan minun ja muun yhteiskunnan v?lille. Se on minulle Popiliuksen ympyr?. Olen tahtonut astua sen yli. Min?, n?yttelij?, olen uskaltanut k?ytt?? silmi?ni ja kiinnitt?? ne kauniiseen naiseen, niin nuoreen, ylev??n, rakastettavaan, korkeas??tyiseen naiseen -- sill? tied?n, rouva, ett? te olette kaikkea t?t?. Ihmiset syytt?v?t teit? tyhmyydest? ja teeskennellyst? hurskaudesta, min? yksin teille osaan antaa oikean arvon, min? yksin tunnen teid?t. Yksi ainoa katseenne, yksi ainoa kyyneleenne on riitt?nyt kumoamaan ne typer?t valheet, joita muuan aatelismies de Bretillac on minulle kertonut teist?.

Mutta mik? onkaan teid?n kohtalonne? Mik? outo onnettomuus painaa niin teit? kuin minuakin, koska te keskell? loistavaa ja valistuneeksi itse??n sanovaa maailmaa olette l?yt?nyt vain poloisen n?yttelij?n syd?men, joka teit? kohtaan on oikeudenmukainen. Niin, ei mik??n riist? minulta sit? surullista ja lohdullista ajatusta, ett? jos olisimme syntyneet samalla yhteiskunnallisella tasolla, ette te olisi voinut minua v?ltt??, vaikka kilpailijani olisivat olleet millaisia tahansa ja vaikka olisin ollut kuinka keskinkertainen tahansa. Minun olisi t?ytynyt saada teid?t vakuutetuksi siit? totuudesta, ett? minussa on jotakin suurempaa kuin heid?n rikkautensa ja arvonimens?, kyky rakastaa teit?.

L?lio."

-- T?m? kirje, jatkoi markiisitar, joka oli outo sin? aikana, jolloin se kirjoitettiin, tuntui minusta huolimatta muutamista kohdista alussa, joissa Racinen vaikutus ilmenee, niin voimakkaalta ja todelta, se henki niin uutta ja rohkeata intohimoa, ett? jouduin siit? kokonaan suunniltani. Ylpeyteni j??nn?s, joka kamppaili minussa, h?lveni. Olisin antanut koko el?m?ni yhdest? sellaisen rakkauden hetkest?. En kerro teille huoliani, kuvittelujani, pelkojani, en voisi kertoa niist? j?rjestyksess? ja yhten?isesti. Vastasin muutaman sanan, mik?li muistan seuraavaan tapaan:

"En syyt? teit?, L?lio, syyt?n kohtaloa, en s??li teit? yksin, s??lin itse?nikin. En tahtoisi mist??n ylpeyden, varovaisuuden tai v??r?n kainouden syist? riist?? teilt? sit? lohdutusta, ett? pid?n teit? arvossa. Pit?k?? se, sill? se on ainoa, mink? voin teille antaa. En voisi milloinkaan suostua teit? kohtaamaan."

Seuraavana p?iv?n? sain kirjeen, jonka luin kiireesti ja jonka tuskin enn?tin heitt?? tuleen k?tke?kseni sen Larrieuxilta, joka yll?tti minut sit? lukemassa. Se oli jokseenkin n?in kuuluva.

"Rouva, minun t?ytyy tavata teit? tai kuolla.

Yksi kerta, yksi ainoa kerta, vain hetkinen, jos tahdotte. Miksi pelk??tte kohtausta, koska luotatte kunniaani ja vaiteliaisuuteeni? Rouva, min? tied?n, kuka te olette, tunnen tapojenne ankaruuden, tunnen hurskautenne, viel?p? tunnen tunteenne kreivi de Larrieuxia kohtaan. En ole siksi h?vyt?n, ett? toivoisin teilt? muuta kuin s??liv?n sanan, mutta sen t?ytyy tulla teid?n huuliltanne. Syd?meni t?ytyy se vastaanottaa tai se murtuu.

L?lio."

Sanon sen kunniakseni -- sill? kaikki jalo ja uljas luottamus on vaarassa kunniakasta -- etten hetke?k??n pel?nnyt olevani tekemisiss? h?vytt?m?n elostelijan kanssa. Uskoin hartaasti L?lion n?yr??n vilpitt?myyteen. Olinhan muuten kalliisti maksanut uskoni omaan voimaani. P??tin tavata h?nt?. Olin t?ydellisesti unohtanut h?nen kuihtuneet kasvonsa, h?nen ep?hienon k?yt?stapansa, h?nen alhaisen ulkon?k?ns?; en tuntenut h?nest? en?? muuta kuin h?nen neronsa lumousvoiman, h?nen kirjeens? ja rakkautensa. Vastasin h?nelle:

"Suostun kohtaamaan teid?t, etsik?? varma paikka. Mutta ?lk?? odottako minulta muuta kuin mit? nyt pyyd?tte. Uskon teihin kuin Jumalaan. Olisitte kurja, jos koettaisitte v??rink?ytt?? luottamustani, mutta min? en teit? pelk??."

Vastaus:

Seurasi ilmoitukset paikasta.

Min? sain t?m?n kirjeen kello nelj?n aikaan. Koko t?m? kirjeenvaihto oli tapahtunut yhden vuorokauden kuluessa. Olin viett?nyt p?iv?n kulkien ymp?ri huoneitani kuin j?rkens? menett?nyt ihminen; olin kuumeessa. T?m? tapausten ja p??t?sten nopeus, joka oli niin vastakkaista viiden vuoden j?rkev?lle lujuudelle, tuntui unenn??lt?. Ja kun viimein olin tehnyt ratkaisevan p??t?ksen, kun n?in, ett? olin antanut lupaukseni, ja ettei en?? ollut aikaa per?yty?, vaivuin lopen uupuneena sohvalleni, hengitt?m?tt? ja tuntien huoneen liikkuvan jalkojeni alla.

Rupesin todella voimaan pahoin, oli noudettava kirurgi, joka iski minulta suonta. Kielsin palvelijoitani hiiskumasta sanaakaan pahoinvoinnistani, pelk?sin neuvonantajoiden tungettelevaisuutta ja ett? minut estett?isiin menem?st? illalla ulos. Odottaessani kellonly?m?? laskeuduin vuoteelleni ja kielsin Larrieuxiltakin sis?llep??syn.

Suonenisku oli tuottanut huojennusta ruumiillisesti heikontaessaan minua. Vaivuin syv??n sielulliseen raukeudentilaan, kaikki haaveeni pakenivat kuumeen kiihoituksen kera. Harkintani ja muistini palasivat. Muistin hirve?n pettymykseni kahvilassa, L?lion kurjan k?yt?stavan; lopulta h?pesin j?rjett?myytt?ni, putosin haaveitteni korkeuksista rumaan ja jokap?iv?iseen todellisuuteen. En voinut en?? ymm?rt?? kuinka olin p??tt?nyt vaihettaa tuon uljaan ja haaveellisen hellyyden inhoon, joka minua odotti ja h?pe??n, joka tulisi myrkytt?m??n kaikki muistoni. Tunsin kuolettavaa surua tekoni johdosta, itkin sammunutta innostustani, rakkausel?m??ni, puhtaan ja syd?mellisen tyydytyksen tulevaisuutta, jonka tein tyhj?ksi. Ennenkaikkea itkin L?liota, sit? ett? kadottaisin h?net ainaiseksi, ett? olin ollut viisi vuotta niin onnellinen h?nt? rakastaessani ja ett? en en?? voinut muutamia tunteja h?nt? rakastaa.

Murheessani v??ntelin k?sivarsiani, haavani aukeni, veri alkoi rajusti vuotaa. Tuskin enn?tin soittaa kamarineitoani, joka tapasi minut py?rtyneen? vuoteeni vierest?. Syv? ja raskas uni, jota turhaan koetin vastustaa, valtasi minut. En uneksinut, en k?rsinyt, olin muutaman tunnin kuin kuollut. Kun avasin silm?ni, oli huoneeni pime?, taloni ??net?n, palvelijattareni nukkui nojatuolilla vuoteeni jalkop??ss?. Hetken aikaa olin niin raukea ja voimaton, etten kyennyt muistamaan mit??n, en edes ajattelemaan. Yht'?kki? muistini palasi, kysyin itselt?ni, oliko kohtauksen p?iv? ja aika ohi, olinko nukkunut tunnin tai vuosisadan, oliko p?iv? vai y?, oliko lupaukseni rikkominen surmannut L?lion, oliko viel? aikaa. Koetin nousta, mutta voimani pettiv?t, ponnistelin kotvan kuin painajaisen vallassa. Viimein kokosin koko tahdonvoimani pakoittaakseni raukeat j?seneni tottelemaan. Astuin lattialle, raoitin akkunaverhoja, n?in kuun kumottavan puutarhani puitten yl?puolella, kiiruhdin kellon luo, se oli kymmenen. Sy?ksyin kamarineitoni kimppuun, ravistin h?nt? ja sain h?net kavahtaen her??m??n: -- Quinette, mik? p?iv? nyt on? H?n nousi huutaen tuoliltaan ja aikoi paeta, sill? h?n luuli minun hourailevan. Min? pid?tin h?nt?, sain h?net rauhoittumaan, sain tiet??, ett? olin nukkunut vain kolme tuntia. Kiitin Jumalaa. K?sken valjastamaan hevoseni. Quinette tuijottaa minuun ?llistyneen?. Viimein tulee h?n vakuutetuksi, ett? olen t?ydess? j?rjess?ni, h?n ilmoittaa k?skyni ja rupeaa minua pukemaan.

Valitsin yksinkertaisimman ja kainoimman puvun, en asettanut mit??n koristuksia tukkaani, kielt?ydyin panemasta punaa poskiini. Tahdoin ennenkaikkea her?tt?? L?liossa kunnioitusta, joka oli minulle kalliimpi kuin h?nen rakkautensa. Yht?kaikki aavistin miellytt?v?ni, koska Quinette, h?mm?styneen? kaikesta siit?, mit? mieless?ni liikkui, sanoi tarkastellen minua kiireest? kantap??h?n:

-- Totta tosiaan, rouva, en tied? miten te menettelette. Teill? on vaan yksinkertainen valkea puku ilman laahustinta ja krinoliinia, te olette sairas ja kalpea kuin kuolema, te ette ole tahtonut panna edes yht? ainoata kauneuslaastaria enk? kuitenkaan ole milloinkaan n?hnyt teit? kauniimpana kuin t?n? iltana. S??lin miehi?, jotka teit? katselevat.

-- Pid?t siis minua hyvin sive?n?, Quinette parkani?

-- Oi, rouva markiisitar, min? rukoilen joka p?iv? taivasta, ett? tulisin teid?n kaltaiseksenne, mutta t?h?n menness?...

-- Vaiti hupsu, anna minulle viittani ja puuhkani.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet