Read Ebook: Alamainen: Romaani by Mann Heinrich Vuorinen Huvi Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1869 lines and 110158 words, and 38 pages

PAGE INTRODUCTION BY SIR CHARLES OTTLEY vii

PREFACE xiii

CHAP.

INDEX 147

INTRODUCTION

The title chosen by its author for this little volume would assuredly commend it to the Naval Service, even if that author's name were not--as it is--a household word with more than one generation of naval officers. But to such of the general public as are not yet familiar with Mr Thursfield's writings a brief word of introduction may perhaps be useful. For the matters herein dealt with are by no means of interest only to the naval profession. They have their bearing also on every calling and trade. In these days when national policy is at the mercy of the ballot-box, it is not too much to say that a right understanding of the principles of maritime warfare is almost as desirable amongst civilians as amongst professional sailors.

Regrettable indeed would it be if the mere fact that this little book bears a more or less technical title should tempt the careless to skip its pages or pitch it to that dreary limbo which attends even the best of text-books on subjects which we think do not concern us. The fruits of naval victory, the calamities attendant on naval defeat are matters which will come home--in Bacon's classic phrase--to the business and the bosoms of all of us, landsmen and seamen alike. Most Englishmen are at least dimly aware of this. They realise, more or less reluctantly perhaps, that a decisive British defeat at sea under modern conditions would involve unspeakable consequences, consequences not merely fatal to the structure of the Empire but destructive also of the roots of our national life and of the well-being of almost all individuals in these islands.

This is the message of the book for the seaman. But--and this is of the essence of the whole matter--for the landsman it has also a lesson of a very different kind. His responsibility is for the material factor in naval war. Let him note the supreme value of the moral factor; let him encourage it with all possible honour and homage, but let him not limit his contribution to the nation's fighting capital to any mere empty lip-service of this kind. The moral factor is primarily the sailor's business. The landsman's duty is to see to it that when war comes our sailors are sent to sea, not in "anything that floats" but in the most modern and perfect types of warship that human ingenuity can design.

How can this fundamental duty be brought home to the individual Englishman? Certainly not by asking him to master the niceties of modern naval technique, matters on which every nation must trust to its experts. But, the broad principles of naval warfare are to-day precisely as they were at Salamis or Lepanto; and to a people such as ours, whose history from its dawn has been moulded by maritime conditions, and which to-day more than ever depends upon free oversea communications for its continued existence, these broad principles governing naval warfare have so real a significance that they may wisely be studied by all classes of the community.

Tactics indeed have profoundly altered, and from age to age may be expected to change indefinitely. But so long as the sea remains naval warfare will turn upon the command of the sea; a "Fleet in Being" will not cease to be as real a threat to its foe as it was in the days of Torrington; invasion of oversea territory will always be limited by the same inexorable factors which for centuries have told in favour of the British race and have kept the fields of England inviolate from the tread of a conqueror.

There are indications that still more heavy sacrifices will be demanded from the British taxpayer for the upkeep of the Fleet in the future than has been the case even in the recent past. Nothing but iron necessity can justify this unfruitful expenditure, this alienation of the national resources in men and money to the purposes of destruction. Even as it is, naval administrators are finding it increasingly difficult to carry all sections of politicians and the whole of the masses of this country with them in these ever-increasing demands. The best way of ensuring that future generations of Englishmen will rise to the necessary height of a patriotic sense of duty and will record their votes in support of such reasonable demands is to prepare their minds by an elementary knowledge of what naval warfare really means.

C.L. OTTLEY

PREFACE Intelligent readers of this little Manual will perceive at once that it pretends to be nothing more than an introduction, quite elementary in character, to the study of naval warfare, its history, and its principles as displayed in its history. As such, I trust it may be found useful by those of my countrymen who desire to approach the naval problems which are constantly being brought to their notice and consideration with sound judgment and an intelligent grasp of the principles involved in their solution. It is the result of much study and of a sustained intimacy with the sea service, both afloat and ashore, such as few civilians have been privileged to enjoy in greater measure. Even so, I should have thought it right, as a civilian, to offer some apology for undertaking to deal with so highly technical and professional a subject, were I not happily relieved of that obligation by the kindness of my friend Rear-Admiral Sir Charles L. Ottley, who has, at the instance of the Editors of this series, contributed to this volume an Introduction in which my qualifications are set forth with an appreciation which I cannot but regard as far too flattering. It would ill become me to add a single word--unless it were of deprecation--to credentials expounded on such high authority.

Readers of my other writings on naval topics will, perhaps, observe that in one or two cases, where the same topics had to be discussed, I have not hesitated to reproduce, with or without modification, the language I had previously employed. This has been done deliberately. The topics so treated fell naturally and, indeed, necessarily within the scope of the present volume. To exclude them because I had discussed them elsewhere was impossible. Wherever I found I could improve the language previously employed in the direction of greater lucidity and precision I have done so to the best of my ability, so that the passages in question are close paraphrases rather than mere transcripts of those which occur elsewhere. But I have not attempted to disguise or weaken by paraphrase any passages which still seemed to me to convey my meaning better than any other words I could choose.

Changes in the methods, though not in the principles, of naval warfare are in these days so rapid and often so sudden that one or two topics have emerged into public prominence even since the present volume was in type. I desire therefore to take this opportunity of adding a few supplementary remarks on them. The first, and possibly in the long run the most far-reaching of these topics, is that of aviation, which I have only mentioned incidentally in the text. That aviation is still in its infancy is a truism. But to forecast the scope and direction of its evolution is as yet impossible. For the moment it may perhaps be said that its offensive capacity--its capacity, that is, to determine or even materially to affect the larger issues of naval warfare--is inconsiderable. I say nothing of the future, whether immediate or remote. Any day may witness developments wsiihen ja nauroi pilkallisesti. Diederich tunsi tulleensa yll?tetyksi; h?n tarkasti k?tt??n, jolla oli pudottanut kirjeen laatikkoon. Mutta Mahlmann ilmaisi vain aikomuksensa tulla katsomaan Diederichin kojua. H?nest? tuntui kuin olisi se ollut sisustettu jotakin vanhempaa naista varten. Viel?p? kahvikannunkin oli Diederich tuonut kotoaan! Diederich oli kuumissaan h?pe?st?. Kun Mahlmann ylenkatseellisesti selaili h?nen kemiankirjojaan, niin Diederich h?pesi alaansa. Mecklenburgilainen heitt?ytyi sohvaan ja kysyi: "Mit? Te sitten pid?tte neiti G?ppelist?? Soma kovakuoriainen, eik? niin? Nyt tulee h?n taas punastumaan! Hakkailkaa h?nt? vain! Min? vet?ydyn syrj??n, jos pid?tte sit? suotavana. Minulla on kierroksessa viisitoista muuta."

Kun Diederich veltosti torjui:

"Neiti Agnes, h?ness? on jotakin. Muutoin min? en ollenkaan ymm?rt?isi naisia. Punaset hiukset! -- ja ettek? ole huomannut, miten h?n katselee, kun luulee, ett? sit? ei huomata?"

"Minua ei h?n ole ainakaan katsellut", sanoi Diederich viel? halveksivammin, "enk? min? siit? sitten rahtuakaan v?lit?."

"Neiti Agneksen vahinko!" Mahlmann nauroi hillitt?m?sti -- mink? j?lkeen h?n ehdotti pient? retkeily? kaupungilla. Siit? seurasi olutretki. Ensim?iset kaasulyhdyt n?kiv?t heid?t molemmat humalassa. Hieman my?hemmin sai Diederich Mahlmannilta ilman aihetta aimo korvapuustin, Leipzigerstrassella. H?n sanoi: "Ai, mutta se oli --" H?n oli sanoa "h?vyt?nt?", mutta j?tti sen kuitenkin tekem?tt?. Mecklenburgilainen koputti h?nt? olalle. "Kaikessa yst?vyydess?, pienokaiseni! Kaikki vain yst?vyydest?!" -- ja p??lle p??tteeksi h?n vippasi Diederichilt? t?m?n viimeiset kymmenen markkaa... Nelj? p?iv?? my?hemmin h?n tapasi h?net n?lkiintyneen? ja jakoi h?nelle siit?, mit? jostakin muualta oli lainannut, jalomielisesti kolme markkaa. Sunnuntaina G?ppelin luona -- t?ytel?isemm?ll? vatsalla Diederich ei olisi kenties mennyt sinne -- Mahlmann kertoi, ett? Hessling oli kevytmielisesti tuhlannut kaikki rahansa ja ett? nyt h?nen t?ytyi sy?d? tarpeekseen. Herra G?ppel ja h?nen lankonsa nauroivat ymm?rt?v?isesti, mutta Diederich olisi kernaammin tahtonut olla koskaan syntym?tt? kuin joutua sill? lailla Agneksen tarkastettavaksi niin surullisesti. Tytt? halveksi h?nt?! Ep?toivoisena h?n lohdutti itse??n. "Saman tekev??, sit? h?n on aina tehnyt!" Silloin Agnes kysyi, oliko tuo konserttipiletti kenties h?nelt?. Kaikki k??ntyiv?t Diederichiin p?in.

"Mielet?nt?! Miten se olisi p?lk?ht?nyt p??h?ni", h?n vastasi niin tylysti, ett? he uskoivat h?nt?. Agnes ep?r?i hetken, ennenkuin k??nsi pois katseensa h?nest?. Mahlmann tarjosi naisille makeisia ja asetti loput Agneksen eteen. Diederich ei v?litt?nyt h?nest?. H?n s?i viel? enemm?n kuin edellisell? kerralla. Koska kerta kaikki luulivat, ett? h?n sit? varten oli tullutkin. Kun mainittiin, ett? kahvi tultaisiin juomaan Gr?newaldissa, niin Diederich keksi heti kohta sopimuksen. Viel?p? h?n lis?si: "Se on sellaisen kanssa, jonka min? en voi antaa odottaa." Herra G?ppel laski h?nen olalleen vantteran k?tens?, tirkisti h?nt? silmiin p?? kallellaan ja sanoi puoli??neen: "?lk?? pelj?tk?, Te olette luonnollisesti kutsuvieras." Mutta Diederich sanoi j?rkytettyn?, ett? se ei ollut syyn?. "No niin, tulkaa ainakin silloin taas t?nne, kun Teill? on siihen halua", lopetti G?ppel ja Agnes ny?kk?si siihen p??ll??n. Viel?p? n?ytti tytt? tahtovan sanoa jotakin, mutta Diederich ei j??nyt sit? odottamaan. Loput p?iv?st? h?n maleksi kaupungilla itsetyytyv?isen murheellisena, ik??nkuin suuren uhritoimituksen j?lkeen. Illalla h?n istui ahdinkoon asti t?ytetyss? oluttuvassa, p?? k?sien varassa, ny?kytt?en p??ll??n silloin t?ll?in alas lasiin, ik??nkuin olisi nyt ymm?rt?nyt kohtalon oikut.

Mit? olisi voinut tehd? sit? v?kivaltaisuutta vastaan, mill? Mahlmann oli vienyt h?nen rahansa? Sunnuntaina oli sitten Mahlmannilla kukkavihko Agnekselle, ja Diederich, joka tuli tyhjin k?sin, olisi voinut sanoa: "Se on oikeastaan minulta, neiti." Kuitenkin h?n vaikeni, ollen vihaisempi Agnekselle kuin Mahlmannille. Sill? Mahlmann her?tti pakosta ihmettely?, kun h?n y?ll? riensi er??n tuntemattoman j?less?, ly?d?kseen lyttyyn h?nen silinterins? -- vaikka Diederich ei ollutkaan tuntematta sit? varoitusta, mik? sellaiseen tapaukseen h?neen itseens?kin n?hden sis?ltyi.

Kuukauden lopulla, syntym?p?iv?kseen, h?n sai odottamatta rahasumman, mink? h?nen ?itins? oli s??st?m?ll? pannut kokoon, ja ilmestyi G?ppelille kukkavihko k?dess?, mik? vihko ei tosin ollut liian suuri, siksi, ettei olisi paljastanut itse?ns? ja ettei olisi Mahlmannista n?ytt?nyt uhkamieliselt?. Tyt?n kasvot n?yttiv?t, niin h?nest? tuntui, liikutetuilta, ja Diederich hymyili yst?v?llisen n?yr?sti ja samalla h?mill??n. T?m? sunnuntai tuntui h?nest? kuulumattoman juhlalliselta. H?n ei h?mm?stynyt, kun haluttiin l?hte? el?intarhaan.

Seurue l?ksi liikkeelle, kun Mahlmann oli ensin laskenut, ett? heit? oli yksitoista. Kaikki vastaantulevat naiset olivat, kuten G?ppelin sisaretkin, toisin puettuja kuin viikolla, ik??nkuin olisivat silloin kuuluneet korkeampaan luokkaan tai saaneet perinn?n. Miehill? oli p??ll??n k?velytakki, mihin harvoilla yhtyi mustat housut, kuten Diederichill?kin, mutta useilla oli olkihattu p??ss?. Kun mentiin syrj?kadun poikki, niin se oli yksitoikkoinen ja tyhj?, vaikka oli leve?kin. Kerta kuitenkin tanssi ryhm? pieni? tytt?j? valkeissa vaatteissa ja mustissa sukissa, kimakasti laulaen, piiritanssia. Heti sen j?lkeen, er??ll? raitiotiell?, hikoilevat vaimot hy?kk?siv?t er??n omnibussin kimppuun, ja kauppa-apulaisten kasvot, apulaisten, mitk? siekailematta kilvoittelivat heid?n kanssaan paikoista, n?yttiv?t heid?n tulipunaisiin naamoihinsa verraten kuolemankalpeilta. Kaikki rynt?si eteenp?in, p??m??r?? kohden, miss? nautinnon lopultakin piti alkaa. Kaikkien eleet sanoivat p??tt?v?sti: "Remutaan nyt, on sit? tehty ty?t?kin!"

Diederich maksoi naisten puolesta Berlinerin. Kaupunkiradalla h?n valtasi heille useampia paikkoja. Er??n herran, joka aikoi anastaa yhden niist?, h?n esti siit? siten, ett? astui pahasti h?nen jalalleen. Herra huudahti: "Tolvana!" Diederich vastasi samalla mitalla. Sitten osoittautui, ett? herra G?ppel tunsi h?net, ja tuskin oli Diederich ja tuo toinen esitetty toisilleen, kun he jo k?ytt?ytyiv?t mit? ritarillisimmin. Kumpikaan ei olisi tahtonut istua, jotta toisen ei olisi tarvinnut seisoa.

P?yd?ss?, el?intarhassa, Diederich joutui Agneksen viereen -- miksi kaikki k?vikin sin? p?iv?n? niin onnellisesti? -- ja kun neiti tahtoi heti kahvin j?lkeen p??st? el?imi? katsomaan, niin h?n tuki h?nt? raivokkaasti. H?n oli t?ynn??n yritt?mishalua. Petoel?inten h?kkien v?lisen ahtaan k?yt?v?n edess? naiset k??ntyiv?t ymp?ri. Diederich tarjoutui Agneksen oppaaksi ja seuralaiseksi. "Ottakaa sitten mieluummin minut mukaanne", sanoi Mahlmann. "Jos tosiaankin joku tanko sattuisi p??sem??n irti --"

"Silloin ette Tek??n sit? kiinnitt?isi", vastasi Agnes ja astui sis??n Mahlmannin purskahtaessa nauruun. Diederich pysytt?ytyi tyt?n takana. H?nt? ahdisti: el?inten vuoksi, jotka oikealta ja vasemmalta hy?kk?siv?t h?nt? kohden p??st?m?tt? muuta ??nt? kuin syvi? huokauksia, joita ne puhalsivat h?nen p??lleen -- ja tuon nuoren tyt?n vuoksi, jonka kukkasten tuoksu kulki h?nen edell??n. Aivan takap??ss? Agnes k??ntyi ymp?ri ja sanoi:

"Min? en pid? kerskumisesta!"

"Ettek? todellakaan?" kysyi Diederich ilon liikuttamana.

"T?n??n te olette kerta s??dyllinen", sanoi Agnes; ja Diederich:

"Min? tahtoisin sit? oikeastaan olla aina."

"Todellako?" -- Ja Agneksen ??ness? oli t?ll? kertaa ep?varmuutta. He katsahtivat toisiinsa ilmeell?, joka sanoi, ett? t?st? ei kannattanut enemp?? puhua. Nuori tytt? sanoi valittaen:

"Mutta n?m? el?imeth?n l?yhk??v?t hirve?sti."

Ja he k??ntyiv?t takaisin.

Mahlmann otti heid?t vastaan. "Min? tahdoin vain n?hd?, tulitteko p??sem??n sielt? ehjin nahoin." Sitten vei h?n Diederichin hieman syrj??n. "No niin, mit?s sille tytt?selle kuuluu? Luonnistuuko se Teillekin? Olenhan sen sanonut, ett? se ei ole mik??n konsti."

Kun Diederich pysyi mykk?n?:

"Tep?s olette k?ynyt suoraan asiaan! Tied?ttek?s mit?? Min? viivyn viel? lukukauden Berliniss?: sitten te voitte minut peri?. Mutta niin kauan te saatte suosiollisesti odottaa" -- h?nen suunnattoman vartalonsa jatkona h?nen pieni p??ns? n?ytti ?kki? salavihaiselta -- "yst?v?iseni!"

Ja Diederich p??si rauhaan. H?nt? oli alkanut hirve?sti pelottaa, eik? h?n uskaltanut en?? l?hesty? Agnesta. Tytt? ei kuunnellut perin tarkkaavaisesti Mahlmannia, huusi taaksep?in: "Is?! T?n??np?s on kaunista ja t?n??np?s k?y minulle kaikki hyvin."

Herra G?ppel otti h?nen k?sivartensa k?siens? v?liin ja n?ytti kuin olisi tahtonut puristaa sit?, mutta tuskin kosketti sit?. H?nen kirkkaat silm?ns? nauroivat ja olivat kosteat. Kun sukulaiset olivat heitt?neet hyv?stit, niin h?n ker?si tytt?rens? ja molemmat nuoret miehet ymp?rilleen ja selitti heille, ett? p?iv? oli vietett?v? juhlallisesti; heid?n piti kulkea lehmuksia pitkin ja sy?d? jossakin my?hemmin.

"Is? k?y kevytmieliseksi!" huusi Agnes ja katsahti ymp?rilleen Diederichiin p?in. Mutta t?m? loi katseensa maahan. Asemalla h?n k?ytt?ytyi niin taitamattomasti, ett? joutui muista kauaksi erilleen; ja Friedrichstadtin luona sattuneessa ahdingossa h?n j?i kahden kesken herra G?ppelin kanssa. ?kki? G?ppel pys?htyi, tunnusteli pel?styneen? vatsaansa ja kysyi:

"Miss?s minun kelloni on?"

Se oli poissa perineen. Mahlmann kysyi:

"Miten kauan olette jo ollut Berliniss?, herra G?ppel?"

"Niinp? niin!" -- ja G?ppel k??ntyi Diederichin puoleen. "Kolmekymment? vuotta olen min? ollut t??ll?, eik? mit??n t?llaista ole ennen sattunut." Ja ylv??n? t?st? kaikesta huolimatta: "Katsokaapas, t?llaista ei ylip??ns? voi tapahtua Netzigiss?!"

Aterioimisen asemesta heid?n t?ytyi nyt menn? poliisiasemalle ja kest?? kuulustelu. Ja Agnes yski. G?ppelin j?seni? tempoi. "Me taidamme nyt olla liian v?syneit?", h?n mutisi. Keinotekoisen iloisella syd?mellisyydell? h?n hyv?steli Diederichi?, joka ei ollut n?kevin??n Agneksen k?tt?, vaan kohotti k?mpel?sti hattuaan. Yhdell? hypp?yksell? ja h?mm?stytt?v?n taitavasti h?n heitt?ytyi er??seen ohikulkevaan omnibussiin, ennenkuin Mahlmann k?sitti, mit? tapahtui. H?n oli p??ssyt pakoon! Ja loma oli tulossa! H?n oli kaikesta vapaa! Kotona h?n tietysti heitti kaikki raskaimmat kemiankirjansa kolinalla maahan. Viel?p? h?n piteli jo kahvikannuakin k?dess??n. Mutta er??n oven narahtaessa h?n alkoi heti panna kaikkea j?rjestykseen. Sitten h?n vet?ytyi sohvan nurkkaan, tuki p??t??n k?sill??n ja itki. Kunpa ei t?t? ennen olisi ollut niin ihanata! H?n oli mennyt Agneksen ansaan. Siten menetteliv?t tyt?t: he menetteliv?t usein siten ja tahtoivat toisen miehen avulla tehd? toisen miehen narriksi. Diederich oli syv?sti vakuutettu siit?, ett? h?n itse ei voinut kohdella ket??n sill? lailla. H?n vertasi itse??n Mahlmanniin eik? k?sitt?nyt, miten joku tytt? olisi heist? kahdesta valinnut h?net, Diederichin. "Mit?s min? olenkaan kuvitellut?" h?n ajatteli. "Sellaisen tyt?n, joka minuun rakastuu, t?ytyy tosiaankin olla tyhm?." H?n pelk?si kovin, ett? mecklenburgilainen saattoi tulla ja uhata h?nt? viel? kovemmin. "Min? en v?lit? en?? koko tyt?st?. Kunpa jo olisin poissa!" Seuraavina p?ivin? h?n oli kuolettavassa j?nnityksess? lukittujen ovien takana. Tuskin oli h?n saanut rahojaan, kun h?n jo matkusti.

H?nen ?itins? kysyi, h?mill??n ja mustasukkaisena, mik? Diederichi? vaivasi. Niin pienen ajan per?st? h?n ei ollut en?? mik??n nuorukainen. "Niin, sit? ne tekev?t ne Berlinin kadut!"

Kun ?iti toivoi, ett? poikaa ei en?? l?hetett?isi Berliniin, vaan johonkin pienemp??n yliopistoon, niin Diederich oli valmis k?ytt?m??n tilaisuutta hyv?kseen. Is?n mielest? asialla oli hyv?t ja huonotkin puolensa. Diederichin piti kertoa h?nelle paljon G?ppelin perheest? ja tehd? selv?? siit?, oliko k?ynyt tehtaassa ja muiden liiketuttavien luona. Herra Hessling toivoi, ett? Diederich olisi is?ns? verstaassa oppinut tuntemaan paperinvalmistuksen. "Min? en ole en?? nuorimpia, eik? minun kranaatinsiruni ole pitk??n aikaan minua niin pahasti vaivannut."

Diederich livisti tiehens?, niin pian kuin saattoi, p??st?kseen k?velem??n G?bbelchenin mets??n tai pitkin Gohsen ohi juoksevan Ruggebachin rantaa ja voidakseen antautua siell? luonnon helmaan. Sill? h?n kaipasi sit? nyt. Ensi kertaa h?n huomasi, ett? tuolla taustalla olevat kukkulat n?yttiv?t surullisilta, tai joltakin suurelta kaipaukselta, ja ett? se, mik? auringosta tai sateesta sattuu maahan, oli Diederichin kuumaa rakkautta ja kyyneleit?. Sill? h?n itki kovasti. Viel?p? h?n koetti rukoillakin.

Kun h?n kerta meni Leijona-apteekin ohitse, niin p?yd?n takana seisoi h?nen koulutoverinsa Gottlieb Hornung. "Niin, min? n?yttelen t??ll? kes?n yli hieman apteekkaria", selitteli h?n. Olipa h?n jo erehdyksess? itsens? myrkytt?nytkin ja silloin mennyt sel?lleen kuin ankerias. Koko kaupunki oli siit? puhunut! Mutta syksyll? h?n tuli menem??n Berliniin perehtym??n asiaan tieteellisesti. Tokko siell? tuli olemaan mit??n erikoista. Ylen iloisena suuremman p??kaupungin tuntemuksensa johdosta Diederich alkoi kehua berlinil?isi? kokemuksiaan. Apteekkari lupasi: "Me tulemme yhdess? k??nt?m??n koko Berlinin yl?salaisin."

Ja Diederich oli kyllin heikko antaakseen lupauksensa. Pieni yliopisto hylj?ttiin. Kes?n lopulla -- Hornungilla oli viel? harjoitusajasta joitakuita p?ivi? j?lell? -- Diederich palasi Berliniin. H?n v?ltti entist? huonettaan Tieckstrassella. Mahlmannin ja G?ppelien vuoksi h?n pakeni aina Gesundbrunneniin asti. Siell? odotti h?n Hornungia. Mutta Hornungia, joka oli ilmoittanut l?hd?st??n, ei kuulunut; ja kun h?n viimein saapui, niin h?nen p??ss??n oli viheri?nkeltainen ja punainen lakki. H?net oli joku virkaveli heti kohta ajanut er??seen yhdistykseen. Diederichinkin piti liitty? siihen. Ne olivat uusteutoneja, perin hieno yhdistys, sanoi Hornung; vain kuusi farmaseuttia kuului siihen. Diederich k?tki pel?styksens? halveksunnan naamariin, mutta se ei auttanut. H?nen ei tullut saattaa h?pe??n Hornungia, joka oli h?nest? puhunut; v?hint??n kerran h?nen piti k?yd? siell?.

"Mutta vain kerran", h?n sanoi lujasti.

Hornung kesti aina siihen asti, kun Diederich luisui p?yd?n alle ja h?net kuljetettiin pois. Kun h?n oli nukkunut tarpeekseen, niin h?net haettiin aamutuikulle. Diederichist? oli tullut juomaseuran j?sen.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet