Read Ebook: Alamainen: Romaani by Mann Heinrich Vuorinen Huvi Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1869 lines and 110158 words, and 38 pages

Hornung kesti aina siihen asti, kun Diederich luisui p?yd?n alle ja h?net kuljetettiin pois. Kun h?n oli nukkunut tarpeekseen, niin h?net haettiin aamutuikulle. Diederichist? oli tullut juomaseuran j?sen.

Ja t?h?n paikkaan h?n tunsi itsens? sidotuksi. H?n huomasi joutuneensa ihmisten joukkoon, joista kukaan ei tehnyt h?nelle mit??n eik? vaatinut h?nelt? mit??n muuta kuin sit?, ett? joi. Kiitollisena ja hyv?ntahtoisena h?n kohotti lasinsa jokaista kohden, joka h?nt? siihen kehoitti. Juominen ja juomatta-oleminen, istuminen, seisominen, puhuminen tai laulaminen ei useimmiten riippunut h?nest? itsest??n. Kaikki tapahtui ??nekk??n komennuksen mukaisesti, ja jos sit? silloin seurasi, niin eli itsens? ja maailman kanssa rauhassa. Kun Diederich ensi kertaa salamanderissa ei seurannut paukuttamista, niin h?n hymyili ymp?rilleen, melkein h?mill??n oman t?ydellisyytens? johdosta.

Eik? t?m? ollut viel? mit??n siihen varmuuteen verraten, jota h?n saattoi osoittaa laulussa! Diederich oli koulussa kuulunut parhaimpiin laulajiin ja jo ensim?isess? lauluvihossa tiennyt ulkoa kaikki sivut, milt? mikin laulu voitiin l?yt??. Nyt tarvitsi h?nen vain ylioppilaslaulukirjassa, mik? sijaitsi suurilla vaarnoilla olutl?t?k?n keskell?, siirt?? sormeaan l?yt??kseen ennen kaikkea ne numerot, jotka piti laulettaman. Usein oli h?n koko illan kunnioittavasti presidentin huulilla, joka tahtoi tiet??, tuliko h?nen lempilaulunsa esiin. Silloin h?nen ??nens? julisti urhoollisesti: "Sie wissen den Teufel, was Freiheit heisst", ja h?n kuuli paksun Delitzschin vieress??n murisevan ja tunsi olevansa onnellisesti k?tkettyn? tuon matalan muinaissaksalaisen huoneuston puolih?m?r??n, miss? lakit riippuivat sein?ll?, vastap??t? avattujen suiden piiri?, suiden, jotka joivat samaa ja lauloivat samaa, oluen ja olutta hikoilevien ruumiiden tuoksussa. My?hemm?ll? h?nest? tuntui silt?, kuin olisi hikoillut kaikkien muiden kanssa yhten? ja samana ruumiina. H?n oli hukkunut yhdistykseen, mik? ajatteli ja tahtoi h?nen puolestaan. Ja h?n oli mies, h?n saattoi pit?? itse??n suuressa arvossa, h?nell? oli kunniansa, koska kuului tuohon yhdistykseen! Kukaan ei voinut h?nt? siit? eroittaa eik? tehd? h?nelle yksityisesti mit??n! Yritt?isip? vain Mahlmannkin sit? kerran: kaksikymment? miest? nousisi h?nt? vastaan Diederichin asemasta! Diederich suorastaan toivoi h?nen ilmestymist??n, niin peloton h?n oli. Jos h?n mahdollisesti saapui G?ppelin kanssa, niin silloin tulivat n?kem??n, mit? Diederichist? oli tullut, ja silloin h?n tuli saaneeksi heille kostetuksi!

Yht? kaikki h?ness? her?tti syvint? my?t?tuntoa h?nen naapurinsa, paksu Delitzsch, joka oli heist? kaikkein lauhkein ja suruttomin. Jotakin syv?sti rauhoittavaa, luottamusta her?tt?v?? asusti t?ss? muhkeassa, valkeassa ja humoristisessa rasvamassassa, mik? alhaalla paisui kauas yli tuolinsyrjien, useampina kuhmuina kohosi p?yd?nreunalle ja j?i siihen rynk?m?isilleen, aivan kuin korkein p??m??r? olisi ollut siin? saavutettuna, tekem?tt? mit??n muita liikkeit? kuin niit?, joita syntyi olutlasin kohottamisesta ja paikalleen laskemisesta. Delitzsch oli paremmin kuin kukaan muu paikallaan; se, joka n?ki h?net siin? istumassa, ei ajatellut ollenkaan sit?, ett? koskaan olisi n?hnytk??n h?nt? seisoallaan. H?n oli kerta kaikkiaan luotu istumaan olutlasin ??ress?. H?nen housunpersustimensa, mik? kaikissa muissa tilaisuuksissa riippui niin syv?n melankoolisesti, sai nyt oikean muotonsa ja paisui mahtavasti. Vasta h?nen per?puolensa ohella h?nen etupuolensakin p??si t?yteen kukoistukseensa. El?m?n ilo loisti siit?, ja h?n tuli pilapuheiseksi.

Syntyi oikea draama, kun er?s nuori keltanokka piloillaan korjasi pois h?nen olutlasinsa. Delitzsch ei liikuttanut mit??n j?sent??n, mutta siihen ilmeeseen, mill? h?n seurasi ry?stetty? lasiaan, sis?ltyi ?kki? koko olemassaolon rajusti liikutettu vakavuus, ja h?n huusi saksilaisella kirkuvalla tenorillaan: "Keltanokka, etk?s sin? aijokaan minulle mit??n tiputtaa? Vai onkos sinun tarkoitukseksi riist?? minulta koko el?m?n yll?pit?j?? T?m? on alhaista, halpamaista vahingontuottamusta, ja min? voin suoraan irvist?? sinulle!"

Kun pilaa kesti liian kauan, niin Delitzschin valkeat, ihraiset posket painuivat, ja h?n rukoili ja n?yrtyi. Mutta niin pian kun h?n oli j?lleen saanut olutta, niin mik? kaikkisis?lt?v? sovitus h?nen hymyss??n, mik? kirkastus! H?n sanoi: "Sin? olet kuitenkin aika raato, kippis!" -- joi pohjaan ja koputteli ruukkunsa kannelle, huutaen: "Herra ylijuomanlaskija!"

Jonkun ajan per?st? sattui sill? lailla, ett? tuoli k??ntyi Delitzschin mukana ja h?n itse pisti p??ns? vesijohtotorven hanan alle. Vesi roiskui, Delitzsch kirkui karkeasti tukahtuneella ??nell?, ja pari muuta sy?ksyi pesulaitoksen luokse h?nen ??nens? innostamana. Jonkun verran viel? jurona, mutta tuoreen veitikkamaisena palasi Delitzsch j?lleen p?yt??n.

"No niin, nyt se taas luistaa", h?n sanoi; ja: "Mist? te sitten olette t?ll? v?lin puhuneet? Ettek? te sitten tunne mit??n muita kuin naishistorioita? Naisista ei ole mihink??n!" Viel? ??nekk??mmin: "Ne eiv?t ole happaman olutlasin arvoisia! Herra ylijuomanlaskija!"

Diederich my?nsi h?nen olevan oikeassa. H?n oli oppinut tuntemaan naiset, h?n oli saanut niist? kyll?kseen. Verrattomasti ihanteellisempia arvoja sis?ltyi olueeseen.

Olut! Alkoholi! Ei tarvinnut muuta kuin istua, niin sit? sai yh? enemm?n ja enemm?n, olut ei ollut keimailevien naisten kaltainen, vaan uskollinen ja herttainen. Oluen ??ress? ei tarvinnut mit??n tehd?, ei mit??n tahtoa, ei mit??n saavuttaa, kuten naisten parissa, kaikki k?vi itsest??n. Kun kihmasi, niin oli jo jotakin saanut, tunsi kohonneensa el?m?n korkeuksiin ja oli vapaampi ihminen, sis?llisesti vapaa. Poliisit olisivat saaneet vaikka piiritt?? koko huoneuston: olut, joka nieltiin, muuttui sis?iseksi vapaudeksi. Ja tutkinnot eiv?t huolettaneet. Oltiin "valmiita", oltiin tohtoreita! T?ytettiin paikka porvarillisessa el?m?ss?, oltiin rikkaita ja t?rkeit?, suurten tehtaiden johtajia. Se, mit? el?m?ss? tehtiin, vaikutti tuhansiin k?siin. Olutp?yd?st? l?htien laajennuttiin koko maailmaan, aavistettiin suuria yhteyksi?, yhdyttiin maailman sieluun. Niin, olut kohotti ihmisen siin? m??rin oman itsens? yl?puolelle, ett? h?n tapasi jumalan!

Kernaasti olisi Diederich antanut vuosien vieri? sill? lailla. Mutta uusteutoonit eiv?t j?tt?neet h?nt?. Melkein ensi p?iv?st? l?htien he olivat kuvanneet h?nelle sit? siveellist? ja aineellista arvoa, mik? oli siin?, ett? t?ydellisesti kuuluttiin yhdistykseen; mutta v?hitellen he alkoivat h?nt? yh? peittelem?tt?m?mmin siihen pakottaa. Turhaan vetosi Diederich tunnustettuun asemaansa juomaseurassa, mihin asemaan h?n oli tottunut ja mihin h?n oli tyytyv?inen. He vastasivat, ett? ylioppilaiden yhteenkuuluvaisuuden tarkoitusta, kasvatusta miehuuteen ja ihanteellisuuteen, ei saavutettu pelk?st??n juominkia pit?m?ll?, niin paljon kuin siit? olikin apua tuohon p??m??r??n pyritt?ess?. Diederich vapisi, h?n tiesi liiankin hyvin, mihin t?m? johti. H?nen piti miekkailla! H?nest? oli aina tuntunut kammottavalta, kun he olivat h?nen n?htens? esitt?neet ilmassa keppeineen niit? iskuja, joita he olivat tahtoneet toisilleen antaa, tai kun joku heist? esiintyi musta myssy p??ss? ja tuoksui jodoformilta. Nyt ajatteli h?n ahdistuksissaan: "Miksi min? olen j??nyt t?nne ja tullut juomaseuran j?seneksi! Nyt t?ytyy minun ryhty? siihen!"

H?nen t?ytyi. Mutta jo ensim?iset kokemukset saivat h?net rauhoittumaan. H?n oli niin huolellisesti verhottu, kyp?rill? ja silm?laseilla varustettu, ett? mahdotonta oli tuottaa h?nelle vakavampaa vauriota. Kun h?nell? ei ollut mit??n syyt? olla noudattamatta komennusta yht? kernaasti ja opinhaluisesti kuin juomaseurassakin, niin h?n oppi miekkailemaan nopeammin kuin muut. Ensim?isell? iskulla sattui h?neen hieman: h?n tunsi veren vuotavan poskeaan pitkin. Kun h?net sitten oli neulottu, niin h?nen teki mieli tanssia ilosta. H?n syytti itse??n siit?, ett? oli uskonut n?ill? hyv?ntahtoisilla ihmisill? olleen vaarallisia aikomuksia. Juuri se, jota h?n oli eniten pel?nnyt, otti h?net suojelukseensa ja tuli h?nen hyv?ksi kasvattajakseen.

Wiebel oli juristi, mik? seikka sin?ns? olisi taannut Diederichin alemmanarvoisuuden. H?n ei voinut olla tuntematta masennusta n?hdess??n Wiebelin englantilaisesta kankaasta tehdyt vaatteet ja ne v?rilliset paidat, joita t?m? aina vuorotellen piti, kunnes ne oli pantava pesuun. Mutta kipeimmin h?neen koski kuitenkin Wiebelin tavat. Kun t?m? kevyell?, sirolla kumarruksella joi Diederichin maljan, niin Diederich lyyhistyi kokoon -- ja h?nen ilmeens? oli k?rsiv? pinnistyksen vuoksi --, valutti maahan toisen puolen ja nielasi itsens? toisen puolen mukana. Wiebel puhui hiljaisella, omahyv?isell?, feodaaliherran ??nell?.

"Sanotaan, mit? sanotaan", huomautti h?n kernaasti, "muodollisuudet eiv?t ole mit??n turhuuksia."

Ja nyt sai Diederich palvella h?nt?, h?n oli h?nen henkivartionsa! H?n oli aina l?sn? Wiebelin her?tess?, haali kokoon h?nen kapistuksensa -- ja kun Wiebel oli kortteerirouvansa kanssa huonoissa v?leiss? ep?s??nn?llisen vuokranmaksamisensa t?hden, niin Diederich piti huolta h?nen kahvinsaannistaan ja kiillotti h?nen kenk?ns?. Sent?hden sai h?n kulkea kaikkialla mukana. Kun Wiebel toimitti jotakin teht?v??ns?, niin Diederich seisoi ulkona vahdissa, ja h?n toivoi vain sit?, ett? olisi saanut pit?? miekkaansa mukanaan, voidakseen sill? tehd? h?nelle kunniaa.

Wiebel oli sen ansainnut. Sill? Wiebel edusti loistavimmin yhdistyksen kunniaa, miss? my?skin Diederichin kunnialla ja koko velvollisuudentunnolla oli juurensa. H?n otteli kenen kanssa tahansa Uusteutonian puolesta. H?n oli kohottanut yhdistyksen arvoa, sill? h?nen kerrottiin kerta l?ylytt?neen er?st? Vindoborussia-yhdistyksen j?sent?! H?nell? oli my?skin sukulainen, joka palveli keisari Franz Josephin toisessa kaartin krenat??rirykmentiss?; ja niin usein kuin Wiebel mainitsi serkkunsa von Klappken nimen, niin koko Uusteutonia teki mairittelevan kumarruksen. Diederich koetti kuvitella mieless??n, milt? Wiebel olisi n?ytt?nyt kaartinupseerin uniformussa; mutta sellaista ylevyytt? oli mahdoton keksi?. Kun h?n sitten er??n? p?iv?n? tuli kauaksi tuoksuvan Gottlieb Hornungin kanssa parturista, niin Wiebel seisoi er??ss? kadun kulmassa er??n pataljoonan kirjanpit?j?n kanssa. Ei mit??n erehdyst?: Se oli kirjanpit?j? -- ja kun Wiebel n?ki heid?n tulevan, niin h?n k??nsi heille selk?ns?. He k??ntyiv?t my?skin ja meniv?t tiehens? tiukkaan ja ??nett?m?sti, katsahtamatta toisiinsa, tekem?tt? mit??n huomautusta. Kumpikin arvasi, ett? naapuri oli my?skin huomannut kirjanpit?j?n ja Wiebelin yhdenn?k?isyyden. Ja kenties muutkin olivat jo kauan sitten tiet?neet asian oikean laidan! Mutta kaikille oli Uusteutonian kunnia siksi t?rke? asia, ett? osasivat vaieta ja unhoittaa sen, mink? olivat keksineet. Kun Wiebel seuraavalla kerralla mainitsi "serkkunsa von Klappken" nimen, niin Diederich ja Hornung tekiv?t kumarruksensa muiden mukana yht? mairittelevasti kuin ennenkin.

Diederich oli jo oppinut itsehillint??, muotojen varteenottamista, saanut yhdistyksen henke? ja harrastusta korkeamman tavoitteluun. S??lien ja vastenmielt? tuntien h?n ajatteli sit? harhailevan villin kurjaa olemusta, mik? h?n aikaisemmin, oli ollut. Nyt oli j?rjestyst? ja velvollisuudentuntoa tullut h?nen el?m??ns?. Tarkoin sovittuina hetkin? ilmestyi h?n Wiebelin kojuun, miekkailusaliin, parturiin ja aamutuikulle. Iltap?iv?kiertely johti juomaseuraan; ja jokainen askel tapahtui yhdistyksen valvonnan alla, vaivaloisia muotoja ja keskin?ist? kunnioitusta noudattaen, mist? ei puuttunut miellytt?v?? karskeutta. Er?s opiskelutoveri, jonka kanssa Diederich oli t?h?n asti ollut vain virallisessa kanssak?ymisess?, t?rm?si kerran yhteen h?nen kanssaan k?ym?l?n edustalla, ja vaikka heist? kumpikaan ei oikein voinut en?? suorassa seisoa, niin kumpikaan ei tahtonut astua sis??n ensim?isen?. Kauan aikaa he lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia -- kunnes ?kki? h?d?n pakottamina sy?ksyiv?t oven l?pi, kahden karjun tavoin, niin ett? heid?n olkaluunsa ruskuivat. T?st? sai alkunsa yst?vyys. Jouduttuaan kerran l?hemm?ksi toisiaan inhimillisess? tilassa, he l?hestyiv?t toisiaan my?skin virallisessa juomap?yd?ss?, joivat veljenmaljat ja nimittiv?t toisiaan "lurjuksiksi" ja "paksunahoiksi".

Yhdistysel?m? ei n?ytt?nyt aina hupaista puoltaan. Se vaati uhreja, se totutti kest?m??n miehuullisesti kipuja. Viel?p? Delitzschkin, joka oli vilkas iloisuuden l?hde, tuotti surua Uusteutonialle. Er??n? aamup?iv?n?, kun Wiebel ja Diederich tulivat h?nt? hakemaan, h?n seisoi pesukaapin luona ja sanoi: "No niin, onk's teill' t?n??nki' sellattiin jano?" -- Ja ennenkuin he enn?ttiv?t tarttua h?neen, h?n suistui maahan vesikannuineen. Wiebel tunnusteli h?nt?: Delitzsch ei liikuttanut en?? mit??n j?sent??n.

"Syd?nhalvaus", sanoi Wiebel lyhyesti. H?n meni tiukasti kilistimen luokse. Diederich ker?si sirut ja kuivasi lattian. Sitten he kantoivat Delitzschin vuoteeseen. Kortteerirouvan muodottoman valittelun vastakohdaksi he molemmat k?ytt?ytyiv?t ankaran asianmukaisesti. Menness??n suorittamaan asianaiheuttamia teht?vi? -- he marssivat tahdissa rinnatusten -- Wiebel sanoi piukasti kuolemaa halveksien:

"Siten voi k?yd? jokaiselle meist?. Juominkien pit?minen ei ole mit??n leikintekoa. Sen voi jokainen omasta kokemuksestaan sanoa."

Ja kaikkien muiden mukana tunsi Diederich kohonneensa Delitzschin uskollisen velvollisuuksient?ytt?misen ja h?nen kuolemansa johdosta kunnian kent?ll?. Ylv??n? he saattoivat vainajata hautaan; "Uusteutonia on tienviitoittaja", on luettavana kaikkien kasvoista. Hautuumaalla heill? oli kaikilla suruharsolla verhotut miekat alasp?in k??nnettyin? ja kasvoilla sotilaan itseens?syventynyt ilme, sotilaan, jonka tuleva taistelu voi temmata pois samalla lailla kuin aikaisempi oli vienyt toverin; ja se, mit? yhdistyksen ensim?inen luottamusmies sanoi puheessaan: h?n ylisti vainajata siit?, ett? t?m? oli miehuuden ja idealismin koulussa saanut korkeimman palkinnon, se liikutti heit? kaikkia, ik??nkuin se olisi koskenut heit? itse??n.

T?h?n loppui Diederichin oppiaika, sill? Wiebel j?tti yhdistyksen valmistuakseen suorittamaan oikeustutkintoaan; ja nyt oli Diederichin t?st? l?htien itsen?isesti edustettava h?nelt? saamiaan periaatteita ja ohjeita ja istutettava nuorempiin. H?n teki sen tuntien korkeata vastuunalaisuutta ja noudatti menettelyiss??n ankaruutta. Voi sit? keltanokkaa, joka joutui k?rsim??n jonkun rangaistuksen. Pahimmin k?vi er??lle, joka meni ulos ovesta Diederichin edell?. H?n joutui kahdeksanp?iv?isen olutpannan alaiseksi. Diederichi? ei johtanut t?ss? ylpeys eik? itserakkaus, vaan yksist??n h?nen korkea k?sityksens? yhdistyksen kunniasta. H?n itse oli vain ihminen, siis ei mit??n; kaikki oikeudet ja arvonanto tuli h?nelle yhdistykseen kuulumisesta. My?skin ruumiillisesti h?n sai kiitt?? sit? kaikesta; valkeiden kasvojensa leveydest?, vatsansa pulleudesta, joka kohotti h?nen arvonsa keltanokkien silmiss?, etuoikeudesta saada esiinty? kaikissa juhlatilaisuuksissa pitk?vartisissa saappaissa, yhdistyksen v?reiss? ja lakissa, uniformun tuottamasta nautinnosta! H?nen piti kyll?kin aina v?ist?? luutnanttia, sill? se yhdistys, mihin luutnantti kuului, oli ilmeisesti korkeampi; mutta ainakin raitioteiden virkailijain kanssa h?n saattoi olla huoletta tekemisess?, pelk??m?tt? saavansa heid?n puoleltaan sopimatonta kohtelua. H?nen miehuutensa perustui arpiin, jotka halkoivat leukaa, kulkivat ?kkin?isesti l?pi poskien ja ulottuivat lyhyeksi leikatulle p??laelle, mik? kaikki l?i h?nen kasvoilleen uhkaavan leiman -- ja mik? tyydytys, kun sai joka p?iv? mielens? mukaan n?ytt?? sit? jokaiselle! Kerta tarjoutui odottamattoman loistava tilaisuus. H?n oli Hornungin ja heid?n kortteerirouvansa palvelijattaren kanssa mennyt kolmisin Halenseehen tanssiaisiin. Muutamia kuukausia olivat yst?vykset asuneet yhdess?, asunnossa, mihin liittyi kohtalaisen siev? palvelustytt?, jolle he kumpikin antoivat pieni? lahjoja ja jonka kanssa he sunnuntaisin k?viv?t yhdess? ulkosalla. Diederichill? oli omat arvelunsa siit?, oliko Hornung mennyt tyt?n kanssa yht? pitk?lle kuin h?n itse. Virallisesti ja yhdistyksen vuoksi se oli h?nelle tuntematon asia.

Rosa ei ollut huonosti puettu, ja niin ollen h?nell? oli tanssiin hakijoita. Saadakseen viel? tanssia yhden polkan h?nen kanssaan oli Diederich pakotettu muistuttamaan h?nt? siit?, ett? oli ostanut h?nelle k?sineet. H?n oli jo tehnyt virheett?m?n kumarruksensa tanssin alkajaisiksi, kun huomaamatta siihen tunkeutui er?s sivullinen ja tanssi Rosan kanssa tiehens?. Nolostuneena katseli Diederich heid?n j?lkeens? tuntien h?m?r?sti, ett? h?nen oli t?ss? puututtava asiaan. Mutta ennenkuin h?n liikahti paikoiltaan, olivat tanssivat parit ty?nt?neet kumoon er??n tyt?n, joka antoi Rosalle korvatillikan ja eroitti h?net kovakouraisesti tanssikumppanistaan. Diederichin mielest? sopi t?t? katsella ja l?hte? Rosan ry?st?j?? kohden.

"Arvoisa herra", sanoi h?n ja katsoi t?t? kiinte?sti silmiin. "Teid?n k?ytt?ytymisenne on kuulumatonta."

Toinen vastasi:

"Joskin."

H?mm?styneen? t?m?n odottamattoman k??nteen johdosta, mik? sattui virallisessa keskustelussa, Diederich ?nkytti:

"Moukka."

Toinen vastasi ketter?sti:

"Houkka," -- ja nauroi samalla. Niin suuren muodottomuuden johdosta kokonaan poissa suunniltaan Diederich tahtoi kumartaa ja k??nty? pois, mutta tuo toinen sys?si h?nt? vatsaan -- ja heti sen j?lkeen he kieriv?t maassa yhdess?. Kirkunan ja kehotushuutojen piiritt?min? he ottelivat, kunnes heid?t erotettiin. Gottlieb Hornung, joka auttoi Diederichi? silm?lasien etsinn?ss?, huusi: "H?n poistuu," -- ja l?ksi heti per?ss?. Diederich seurasi h?nt?. He n?kiv?t h?nen er??n seuralaisen kanssa nousevan juuri ajurinrattaille ja ottivat itse seuraavat. Hornung v?itti, ett? yhdistys ei voinut j?tt?? t?t? asiata silleen. "Sill? lailla ei vain saa ry?st?? naista ja pit?? h?nest? sellaista huolta." Diederich selitti:

"Mit? Rosaan tulee, minun puolestani h?n on vapaa."

"Minun puolestani my?skin."

Matka oli kiihottava. "P??semmek? me per?ss?? Meill? on ontuva hevoskoni." "Jos tuo moukka ei olekaan hyvityskykyinen?" P??tettiin: "Silloin ei koko asiaa ole virallisesti tapahtunut."

Ensim?inen ajuri pys?htyi l?ntisess? kaupunginpuolessa er??n siistin talon edustalla. Diederich ja Hornung saapuivat paikalle, kun ovi vedettiin kiinni. P??tt?v?isin? he asettuivat sen eteen. Oli viile?t?, ja he marssivat edestakaisin talon edustalla, kaksikymment? askelta oikealle, kaksikymment? askelta vasemmalle, pitiv?t aina ovea silm?ll? ja toistivat yh? samoja vakavia ja kauaskantavia puheita. Vain pistoolit tulivat t?ss? kysymykseen! T?ll? kertaa oli Uusteutonian kunnialle hankittava runsas hyvitys! Kunpa h?n vain ei ollut mik??n proletaari!

Viimein tuli ovenvartija n?kyviin, ja he ottivat h?net kuulusteltavakseen. He koettivat antaa kuvauksen molemmista herroista, mutta huomasivatkin, ett? kumpaisellakaan ei ollut mit??n erikoisia tuntomerkkej?. Hornung, joka oli Diederichi? kiihke?mpi, piti kiinni siit?, ett? oli odotettava, ja he marssivat viel? kaksi tuntia edestakaisin. Silloin l?ksi talosta kaksi upseeria. Diederich ja Hornung katsoivat heihin ihmeiss??n, ep?tietoisina siit?, oliko kenties erehdys kysymyksess?. Upseerit joutuivat h?milleen. N?yttip? toinen kalpenevankin. Silloin Diederich teki p??t?ksens?. H?n astui tuon kalvenneen eteen ja sanoi:

"Arvoisa herra --"

H?nen ??nens? petti. Luutnantti sanoi h?mill??n: "Te erehdytte n?ht?v?sti."

Diederich tokasi:

"En ollenkaan. Minun t?ytyy vaatia hyvityst?. Te olette --"

"Min? en tunne Teit? ollenkaan", ?nkytti luutnantti. Mutta h?nen toverinsa kuiskasi h?nelle jotakin: "N?in ei t?m? asia j?rjesty." -- H?n antoi toverinsa ojentaa itselleen k?yntikorttinsa, liitti siihen omansa ja tarjosi ne Diederichille. Diederich antoi takaisin omansa; sitten h?n luki: "Kreivi Albrecht Tauern-B?renheim." H?nell? ei ollut en?? aikaa lukea toista, vaan alkoi kiihke?sti kumarrella. Toinen upseeri k??ntyi sill? v?lin Gottlieb Hornungin puoleen:

"Minun yst?v?ni ei tarkoittanut tuolla pilallaan mit??n kummempaa. H?n olisi ymm?rt?v?stikin valmis antamaan millaisen hyvityksen tahansa; min? vain tahdon todeta, ett? mit??n loukkaavaa tarkoitusta h?nell? ei ollut."

Tuo toinen, johon h?n samalla katsahti, kohautti olkap?it??n. Diederich ?nkytti: "Oo, kiit?n suuresti."

"Sill? on asia kyll?kin kuitattu", sanoi yst?v?; ja molemmat herrat poistuivat.

Diederich seisoi siin? viel?, otsa hiess?, sekavin tuntein. ?kki? h?n huokasi syv??n ja hymyili hitaasti.

My?hemmin juomaseurassa puhuttiin vain t?st? tapauksesta. Diederich kehui tovereilleen kreivin todella ritarillista k?ytt?ytymist?.

"Todellinen jalosyntyinen ei tee koskaan mit??n, mik? ei sopisi h?nelle."

H?n supisti suutaan ja lausui mahtipontisesti:

"M -- muodollisuudet eiv?t ole mit??n turhuuksia."

Uudestaan ja uudestaan h?n kutsui Gottlieb Hornungia tuon suuren hetkens? todistajaksi.

"Ei mit??n j?ykk??, eih?n? Oo! Sellaista kuitenkin aina uhkarohkeata pilaa ei sellaisen herran tee mieli aina koettaa. Ja millainen k?yt?s?! M -- moitteeton, sen voin teille sanoa. H?nen ylh?isyytens? selitykset olivat niin l?peens? tyydytt?vi?, ett? minun oli mahdotonta --: K?sit?tteh?n, ett'ei t?ss? olla mit??n tuittup?it?."

Kaikki k?sittiv?t sen ja vahvistivat Diederichin sanat, ett? Uusteutonia oli suoriutunut t?st? asiasta vallan loistavasti. Keltanokat kulettivat ymp?ri molempien aatelismiesten k?yntikortteja ja ripustivat ne keisarinkuvan alle, ristiinpantujen miekkojen v?liin. Ei ollut mik??n uusteutooni, joka sin? p?iv?n? ei juonut itse??n humalaan.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet