Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: Murrosaikana by Nielsen Zakarias
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page
Ebook has 518 lines and 23292 words, and 11 pages
ja kauniille el?m?ss? ja antaa sen l?mmitt?? syd?mmi?mme. Silloin her?? ajatuksia t??ll? rinnassa, silloin veri valtimoissa pulppuaa. Me emme saa pysy? vieraina ei enemm?n kirkolliselle el?m?lle kuin yhteiskunnalliselle kehitysty?llek??n. Meid?n on perehdytt?v? runoilijaimme ja taiteilijaimme teoksiin ja opittava ihailemaan luonnon suuruutta. Meid?n on murtauduttava vanhasta, kuluneesta kotelostamme ulos valoon ja vapauteen. Meid?n on n?ytett?v?, ett? me talonpojat sek? tahdomme, ett? voimme k?ytt?? niit? oikeuksia, mit? meill? ihmisin? on, ja ett? me kykenemme el?m??n t?ysin?ist? ihmisel?m??."
Samassa h?n katsahti Emmaan ik??nkuin n?ytt??kseen, ett? h?n hyvin tiesi h?nen kuulevan kaikki. Mutta mit? n?ki h?n! Innostuneena Knuutin l?mpimist? sanoista oli tytt? vaistomaisesti oikaseutunut istuimellaan ja melkein kuin kallistunut Knuuttia kohti. Ivahymyn asemasta, jota Knuut oli odottanut, kohtasi h?nt? ihastunut, hyv?ksyv?, l?mmin ja innostunut katse. Mutta ?kisti, ik??nkuin h?net olisi saatu kiinni jostain luvattomasta teosta, loi Emma silm?ns? maahan, s?v?hti punaiseksi korviaan my?ten, nousi ja meni huoneesta heitt?en p??t??n omalla erikoisella tavallaan.
H?mm?styneen? katsoi Knuut h?nen j?lkeens? ja unohti koko ymp?rist?ns?.
"Herra siunatkoon, mik? sinulla on, Ellen?" huudahti samassa toinen Ellenin edess? seisova vaimo kauhuissaan. "Sin? olet aivan kalpea... Tartu minuun, lapsi! Sin? kaadut!... Kristen, nouda joutuin vett?!"
"Mit? turhaa!" kuiskasi Ellen h?t?isesti. "On t?m? nyt... on t?m? nyt asia, mist? nostaa semmoista melua! Minulla on vaan v?h?n kuuma... P??st?k?? minut puutarhaan!"
Knuut ei ollut h?lin?n aikana ollenkaan huomannut, mit? tapahtui h?nen takanaan. H?n tuiotti yh? oveen, mist? Emma oli kadonnut. Mit? merkitsi katse, jonka h?n vahingossa sai n?hd?? Olisiko h?n taistelussa mukana ja h?nen puolellaan? "Oh, mik? hullu min? olen!" ajatteli h?n ja alkoi taas keskustella ylioppilas Holstin ja toisen puhetoverinsa kanssa.
Kello kaksitoista tuli Knuut kotiin. H?n ei saanut paljon nukutuksi sin? y?n?. Soittoa ja tanssin t?min??, naurua ja melua humisi sekaisin h?nen korvissaan. H?nest? tuntui, kuin kuuluisi se jostain aivan l?helt? ja kumminkin tuntui se kuin tuhat??niselt? kaukaiselta sorinalta. Ja keskell? h?lin??, keskell? mielikuvien kirjavaa sekamelskaa seisoi er?s tytt? ja katseli h?nt? suurilla, tarkkaavilla silmill?. Knuut nojasi kyyn?sp??ll??n p??naluseen ja lep?si siin? katse kiintyneen? poikki lattian v?lkkyv??n kuutamojuovaan, jonka valossa pihkapisarat lautasein?ss? hehkuivat kuin pienet jalokivet. Tunteiden aallot nousivat ja laskivat h?nen rinnassaan. H?n muisti ajan, jolloin tuon tyt?n viaton veitikkamaisuus ja lumoava elonhaluisuus oli hurmannut h?net, ja h?n tunsi uudelleen silloista rakkauden huumausta. Mutta samassa pudisti h?nt? j??t?v? muisto, muisto er??st? jouluaamusta. H?nen otsansa vet?ytyi ryppyihin ja h?n tunsi taas vihlaisevaa tuskaa syd?mmess??n. H?n muisti joukon ivallisia hymyj? ja halveksuvia p??nheittoja ja h?nen sisunsa kuohahti. "Mit?p? h?n on tehnyt muuta kuin pilkannut minua kaiken ik?ns?! Mutta t?st? puoleen h?n ei pane en?? p??t?ni py?r?lle!" -- Silloin n?ki h?n uudelleen nuo l?pitunkevat, ruskeat silm?t. Ajatukset h?mmentyiv?t taas ja alkoivat risteill? h?nen aivoissaan huumaavassa sekamelskassa. Suloinen, mutta toivoton kaiho taisteli katkeruuden kanssa h?nen rinnassaan. Mielikuvitus heitteli h?nen ajatuksiaan, niinkuin myrsky kiid?tt?? vaahtoa meren pinnalla. H?n kuuli h?nen hel?htelev?n ??nens? ja n?ki h?nen tumman tukkansa s?teilev?n auringon valossa, ja h?n tunsi taas tuota samaa selitt?m?t?nt?, huumaavaa, raikasta tuoksua, joka aina t?ytti ilman tyt?n l?heisyydess?. H?nen syd?mmens? kiivasta tykytyst? s?estiv?t mit? miellett?mimm?t mielikuvat. Tytt? tuli h?nt? vastaan silm?t itkusta punaisina. "Anna minulle anteeksi, Knuut, min? en kest? t?t? en??!" -- Sitten oli h?n h?nen vaimonsa. He istuivat sylikk?in lieden ??ress? ja puhuivat onnestaan, laulusta, valistuksesta, vapaudesta ja kaikesta hyv?st? ja kauniista el?m?ss?. -- "Niin", sanoi h?n, "is? ei sit? ymm?rr?, sin? yksin olet oikeassa." Mutta juuri kun h?n kokonaan eli mielikuvien maailmoissa, huusi huuhkaja ikkunan takana ja hajoitti n?kyjen sarjan. Tuntui, kuin joku olisi huutanut apua. Knuut sy?ks?hti pystyyn ja katseli ymp?rilleen. Silm?nr?p?yksess? selvisi h?nelle kaikki: Frits, Lystrup -- koko todellisuus muuttuneena yhdeksi ainoaksi tuskalliseksi tunteeksi. "Min? olen hullu -- mielet?n!" huudahti h?n, heittihe takaisin vuoteelleen ja puristi molemmin k?sin p??t?ns?.
Sill? v?lin kuin taistelua kesti Knuutin pieness? kamarissa, t?misyttiv?t saappaat ja puukeng?t yh? viel?kin J?rgen Siversenin vierastuvan lattiaa. Lystrup seurueineen oli jo mennyt kotiin, mutta useimmat vieraat, etup??ss? nuoret, viipyiv?t viel? aamuy?h?n saakka.
Ennen lystrupilaisten l?ht?? oli tapahtunut seikka, joka oli v?h?ll? tehd? lopun koko hauskuudesta. Frits, joka oli saanut tarpeeksi riihenpuijasta, tunsi vastustamatonta halua p??st? k?siksi johonkin uuteen narrattavaan. Juuri silloin, kuin nuoren miehen ivaamishalu oli ylimmill??n, sattui J?rgen Siversen kulkemaan ohitse h?yry?v? punssilasi k?dess?. Frits hyp?hti seisoalleen, l?i h?nt? olalle niin, ett? l?mmin juoma l?ik?hti ukon k?sille ja sanoi:
"No, vanha herra Drivertsen... hee... hee, Siversen, piti minun sanoa... miten on p??n laita?"
J?rgen, jolta ei ollut j??nyt huomaamatta, miten Frits v??nteli h?nen vanhaa, kunniallista nime?ns? ja joka sit?paitsi oli v?h?n suutuksissaan siit?, ett? suurin osa punssista oli kaatunut lattialle, ?r?hti:
"Hei, hei! Ei pid? m?tt?? maahan Jumalan lahjaa!"
H?n asetti lasit p?yd?lle ja kuivasi k?det housuihinsa. "No", lis?si h?n sitten ik??nkuin anteeksi pyyt?en, "ei v?li? sen vertaisella!... Mutta mik?h?n valkoinen se lensi p?yd?n alle?"
Se oli elehvantinluinen lornetti, joka oli hyp?ht?nyt Fritsin povitaskusta h?nen kohotessaan.
"Ah, se oli minun lornettini. T?ss? se nyt on."
"Eih?n se va--an s?rkynyt?"
"Ei, ehe? se on aivan."
"Sep? vasta lystik?s kapine! Kah, lasisilm?th?n ne ovatkin!"
"Niin, mit? te pid?tte semmoisista lasisilmist?? Semmoisia ette ole varmaan koskaan n?hnyt?"
"Miss?p? min? olisin..."
H?ijynkurisuus oikein pakotti nuoren miehen otsaa ja punssin h?yryt sit? yh? kiihdyttiv?t. H?n iski silm?? parille nuorelle tyt?lle, jotka seisoivat l?hell? ja sanoi sitten J?rgen Siversenille:
"N?iss? lasisilmiss?mme meill? l??ketieteen tutkijoilla on koko viisautemme."
"Oo--hoh! Miten niin?"
"Niin, n?hk??s, J?rgen Siversen, t?llaisilla laseilla me tarkastamme kaikki pulverit ja pillerit, ennenkuin niit? annetaan apteekeista."
J?rgenin korvallisia alkoi kuumentaa. "H?m!" H?n raapasi pari kertaa niskaansa ja aikoi poistua.
"Ei, ?lk?? menk?! Teid?n on saatava perinpohjainen selko asiasta", sanoi Frits ja riippui kiinni J?rgenin takin hihasta.
"Frits!" kajahti varoittava ??ni heid?n takanaan. Huutaja oli Holst, joka oli kuullut ja n?hnyt kaikki. Mutta Frits oli liiaksi takertunut pilanpitoon huoliakseen varoituksesta. H?n iski taas silm?? tyt?ille ja jatkoi:
"N?hk??s, J?rgen Siversen, kaikissa nesteiss? on pienen pieni? myrkyllisi? el?imi?, joita nimitet??n alkuel?imiksi. Me pyydyst?mme niit? er??nlaatuisilla puikoilla, ennenkuin l??kett? annetaan kenellek??n."
"H?m!" J?rgen Siversen oli muuttunut mustanpuhuvaksi kasvoiltaan ja alkoi karistella kurkkuaan ep?ilytt?v?ll? tavalla. H?n kumarsihe, sylk?si, pyyhk?si k?denselk?m?ll? suutaan, pisti peukalot liivinkainaloihin, kallisti p??t??n ja alkoi, pannen painoa joka sanalle:
"Kuulkaa -- min? -- sanon -- teille, Frits herra, ett? te olette oikea tuuliviiri, te! Ettek? luule minun ymm?rt?v?n t?t??"
Rajuilma puhkesi hitaasti, mutta kerran alkuun p??sty??n muuttui se hirmuiseksi. Ukon k?det tutisivat liivin kainaloissa, silm?t mallottivat p??ss? kuin py?re?t puumarkat ja sieramet tuhisivat kuin vauhkolla hevosella.
"T?m? ei ole ensim?inen kerta, kun sin? pid?t minua narrinasi minun omassa huoneessani -- min? sanon sinua sinuksi, sill? sin? et ole muuta kuin n?listynyt maankiert?j?, joka juosta l?yhk?set paikasta toiseen. Luuletko, ett? min? en ole ymm?rt?nyt sinun juoniasi? Ja pid? mieless?si, ett? jos sin? viel? kerran sy?t?t minulla semmoisia valheita, niin min?" -- ja J?rgen p??sti karkean kirouksen -- "opetan sinua pit?m??n nokkasi loitompana, tied? se!" H?n iski nyrkkins? p?yt??n niin, ett? tupa t?r?hti. Lystrup, jonka huomio vasta nyt kiintyi tapahtumaan, oikaisihe ja kysyi:
"Mi... mit? nyt?"
Frits, jonka p?? s?ik?hdyksest? oli aivan selvinnyt, oli olevinaan h?mm?stynyt ja ?nkytti:
"Pilaa... pient? pilaa vaan, rakas set?. Mies raivostui, kun..."
"... Talonpojankin huoneessa tulee kunnioittaa sit?, jolla on nimen? j?rjestys ja sopivaisuus", jatkoi J?rgen Siversen ja t?risytti rystysill??n p?yt??, "sit? me talonpojat vaadimme niin itselt?mme kuin muilta, vaikka emme osaakaan puhua hienosti ja ojennella keikarin tavoin koipiamme. Ja siit? saat olla vakuutettu, ett? vanhus, joka seisoo t?ss?, ei anna moisen pyrst?tiaisen hyppi? nen?ll??n, vaikka h?n vihdoin ylv?steleisikin lasisilmill??n ja huuliparroillaan."
"Mutta helkkarissa", huudahti Lystrup taas ja nousi, "mit? on tapahtunut?"
"... Moinen k??penhaminalainen kulkuri! Juosta l?yh?tt?? t?nne tuhkatihe??n ja pilkkaa meit? talonpoikia. Luulleeko h?n, ett? me olemme kaikki tyhmi? ja ?lytt?mi? ja ett? jokainen marakatti lurjus voi ilvehti? meid?n kustannuksellamme."
Holst oli sill? v?lin muutamin sanoin selitt?nyt Lystrupille, mit? oli tapahtunut ja molemmat n?yttiv?t hyv?ksyv?n talon miehen menettelyn. "Mutta antakaa jo toki olla -- kuuletteko!" sanoi Lystrup, kun J?rgen uudelleen alkoi pauhata. "Me menemme nyt kotiin, Frits", sanoi Lystrup k?skev?sti ja katsoi nuorukaiseen tavalla, jota ei voinut v??rin ymm?rt??.
"Min? olen valmis... min?... en toki tahdo... he!"
Pitoja jatkettiin. J?rgen Siversen raapasi niskaansa ja oli aivan "onneton" pikastumisestaan, joka varmaan her?tt?isi suurta huomiota kyl?ss?. H?nen iloinen pitomielialansa palasi kumminkin uudelleen, kun h?n oli nauttinut oivallisen illallisen ja laikahuttanut kaksi lasillista rommipunssia palanpaineeksi. Tuskin oli paria tuntia kulunut tapahtumasta, kun h?n jo tanssi r?rbyl?ist? kaksivuoroa niin, ett? keng?nkorkojen raudat joka askeleella upposivat nelj?nnestuuman verran lattiaan.
Oli kulunut muutamia kuukausia Siversenin kutsuista, kun Emma ja Ellen muutamana iltana istuivat k?sit?ineen koulun arkituvassa. Ulkona pime? kietoi kyl?? yh? tiukemmin ja tiukemmin mustaan vaippaansa. Tuuli r?misytti ikkunaruutuja ja heitti silloin t?ll?in lumihilsett? niit? vastaan. Painostava mieliala vallitsi huoneessa, vaikka tuli iloisesti r?iskyi takassa ja kaikkialla n?ytti niin herttaisen kodikkaalta. V?h?n p??st? antoi Emma vasemman k?den, jossa h?nell? oli virkkuuksensa, vaipua helmaansa. Samalla h?n oikealla varjosti silmi??n nojaten kyyn?sp??ll??n p?yd?n reunaan.
"... Emma, etk? kuule?"
"Mit?... mit? sin??"
"Niin, mit? sin?! Min? puhun ja puhun... En k?sit?, mik? sinulla on, Emma. Sin? olet kuin..."
"Mit? sin? tyhj??! Min? olen sellainen, kuin min? aina olen ollut."
H?n rypisti kulmiaan ja alkoi virkata mink? enimm?ns? enn?tti.
Ellen katseli h?nt? omituisen katkera ilme kasvoillaan. "Sanonko, miten on asiat?"
"No miten?"
"Sin? pid?t taas Knuutista -- siin? koko juttu."
Emma h?tk?hti. "Herra varjele, mit? sin? puhut?... Hyi, miten olet ilke?, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?"
Add to tbrJar First Page Next Page