Read Ebook: Murrosaikana by Nielsen Zakarias

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 518 lines and 23292 words, and 11 pages

Emma h?tk?hti. "Herra varjele, mit? sin? puhut?... Hyi, miten olet ilke?, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?"

"?l? kiell?k??n, min? tied?n sen. Tunnusta pois, Emma, ett? olet unohtanut tuon toisen ja pid?t taas Knuutista!"

Vapauttava sana oli lausuttu. Valtava itkunpuuska alkoi puistattaa Emmaa, ja vapaaksi-p??syn innoissaan mursivat kyyneleet viimeisenkin varovaisuuden verhon. Nyyhkytt?en kumartui h?n yst?v?tt?ren rinnoille ja sanoi: "taivaan nimess?, anna minun sanoa se: min? pid?n h?nest?! Ja vaikka te repisitte minun syd?mmeni pois ruumiistani, niin se yht? kaikki j?isi viel? pit?m??n h?nest?. Min? en voi sille mit??n, Ellen! Min? taistelin vastaan niin kauvan kuin mahdollista."

Ellen tuiotti pari silm?nr?p?yst? eteens? ja tunsi, kuinka j??t?v? kankeus j?ykisti h?nen j?senens?. Mutta sitten valtasi omituinen herpaiseva v?symyksen tunne aran tyt?nsielun. Silm?t kyyneltyiv?t. H?n kumarsi p??t??n, tuiotti kyynelten l?pi p?yt?liinaan ja toivoton huokaus puhkesi h?nen rinnastaan.

"Miksi et ennen ole sanonut sit? minulle?" kysyi h?n, kun Emma oli lopettanut.

"Mitenk? min? olisin voinut sanoa, Ellen? Etk? muista, ett? min?... Oi, sin? et tied?, mit? olen k?rsinyt, Ellen! Min? en voi pit?? Fritsist?, en voi menn? naimisiin h?nen kanssaan!"

"Sitten ei sinun olisi pit?nyt koskaan antaa h?nelle lupaustasi."

"Mutta enh?n min? olekaan sit? antanut. H?n sai kiinni k?dest?ni, ja sitten tuli Knuut... Oi, hyv? Jumala, min? en ollut t?ydess? tajussani silloin! Ei, en tahdo tehd? itse?ni syytt?m?ksi, sill? se ei olisi totta. Itse olen syyp?? kaikkeen. P??ni oli kuin sekaisin. Knuut oli minusta muuttunut niin siet?m?tt?m?ksi ja tuo toinen sit?vastoin... Oi, hyv? Jumala, miten voin olla niin sokea! Min? en pit?nyt Fritsist?... en pit?nyt, enk? koskaan pid?! Huu! -- joka kerran karmivat vilunv?reet selk?piit?ni, kun joku kolkuttaa asuntomme ovea sunnuntaisin."

"Mutta sin?h?n olet aina sanonut, ett? h?nell? on hyv? syd?n."

"Niin, hyv? syd?n! Mutta siin?k? on kylliksi, ett? jollakulla on hyv? syd?n, Ellen? H?ness? ei ole v?h??k??n miehuutta, h?nell? ei ole nimeksik??n tahdon voimaa, ei mink??n n?k?ist? toimeentulon mahdollisuutta. Poikana h?n on pysyv? kaiken ik?ns?. Pit?nyt h?nest?! Ei, min? en ole koskaan pit?nyt h?nest?, en koskaan! Olen valehdellut itselleni ja teille kaikille. Olen itsep?isesti koettanut kest?? ja uhallakin ajaa asian perille asti. Joka kerran, kun min? muistin uskottomuutta, jota olin osoittanut Knuutille, kuohahti sisuni uhmasta. Miksi en olisi saanut antaa k?tt?ni kenelle hyv?ns?? Olihan v?limme Knuutin kanssa vaan kuin lasten leikki?. Mutta sittenk??n en saanut rauhaa, eik? h?n ollut koskaan poissa ajatuksistani. Sis?ss?ni on kiehunut ja kuohunut joka ainoa hetki. En ymm?rt?nyt, mik? minulla oli. Vasta sitte, kun Knuut tuli takaisin, selveni minulle, ett? pidin h?nest? yh?. Mutta min? en uskaltanut, en tahtonut tunnustaa sit? itselleni. Kukaties h?n parhaillaan nauraa minulle, ajattelin. Min?k? n?yrtyisin, min?, joka aina olin ollut voiton puolella! Koetin uskotella itselleni, ett? halveksin h?nt?. Min? nauroin muiden mukana tuolle vapauden saarnaamiselle, ampuma- ja lauluseurahommille ja kaikille h?nen mielett?mille ihanteilleen. Ja tied?tk?, Ellen, mit? tein yksin aioin? Min? kunnioitin ja ihailin h?nt?, olin pakahtua tuskasta ja j?nnityksest? joka kerta, kun n?in vilahduksenkaan h?nest?. Niin, samalla kuin nauroin h?nen laulajilleen ja ampujilleen, ompelin min? palkinto-esineit? heid?n kilpailuihinsa. Niin hullu min? olin, Ellen! En unohda koskaan sit? p?iv??, jona he kulkivat t?st? meid?n ohitsemme, en koskaan sit? katsetta, jonka h?n heitti meid?n ikkunaamme, kun h?n lauloi: 'm? astun uljasna eesp?in vain ja katkon kahleet mi est?? tahtoo' -- tunnethan sin? sen? Seisoin lehtimajassa ja katselin h?nt?. Oi, minusta tuntui, kuin olisi h?n sanonut minulle suoraan vasten silmi?: 'min? voin aivan hyvin olla ilman sinua, kuuletko!' Mutta viel? en tahtonut n?yrty?, viel? en tahtonut tunnustaa, ett? h?n oli voimakkaampi minua. Sitten er??n? p?iv?n?... oi, Ellen!"

"Mit? sitten?"

"Niin, sinulle tahdon kertoa kaikki. Kenenk??n tiet?m?tt? annoin min? er??n kellokotelon palkinto-esineeksi. Sain kuulla, ett? Knuut voitti sen. Mutta voitko arvata, mit? h?n teki sille, kun h?n tuli kotiin y?ll?? Tiina, joka oli ennen meill? ja hoitaa nyt h?nen talouttaan, kertoi minulle kaikki. H?n oli rev?issyt sen kahtia ja viskannut palaset nurkkaan, mist? Tiina l?ysi ne aamusella. Voi, miten, minua harmitti, kun kuulin sen! Mutta y?ll? itkin min?, itkin, kuin kaikki olisi ollut pirstaleina sis?ss?ni. Silloin vasta tunnustin, ett? min? se sittenkin olin heikompi h?nt?, tunnustin kaiken v??ryyteni ja uppiniskaisuuteni. Olisin voinut heitt?yty? h?nen jalkoihinsa ja rukoilla anteeksi... Oi, Ellen, sin? et voi aavistaa, kuinka min? pid?n Knuutista! Sin? et tunne Knuuttia. Sin? et ole kuullut, kuinka h?n osaa puhua, etk? sin? h?nt? k?sitt?isi. Sin? et ole n?hnyt, mik? voima h?ness? vallitsee. Sin? et tied?, kuinka hyv? ja uhraavainen h?n on."

Emma oli joutunut aineeseen, josta h?n olisi voinut puhua tuntim??ri? tyhjentym?tt?. K?sitt?m?tt?mist? l?hteist? oli h?n hankkinut kymmenitt?in todistuksia Knuutin hyv?st? syd?mmest?. H?n tiesi, ett? Knuut syksyll?, kun h?n sai kuulla, ett? er?s k?yh? m?kitupalainen oli sairaana eik? voinut saada ket??n kynt?m??n peltoansa, oli heti paikalla pyyt?m?tt? mennyt sinne, hevonen, ty?kalut ja jyv?s?kki mukanaan ja pannut pellon kuntoon. H?n tiesi, ett? h?n tuonottain, kun h?nen renkins? oli pist?nyt hein?hangolla jalkaansa, itse oli hoitanut onnetonta ja valvonut h?nen kanssansa monta y?t?, ja paljon muuta lis?ksi.

"Ei, sin? et tunne Knuuttia", jatkoi h?n hehkuvin poskin. "Sin? et voi k?sitt?? sit? henke?, mik? h?ness? hallitsee, etk? niiden aatteiden ylevyytt?, joiden puolesta h?n taistelee. Sin? et tied?, mit? on rakastaa... Ei ole ket??n, ei ket??n koko maailmassa, joka pit?isi h?nest? niinkuin min?!"

Ellenk? ei tiet?isi, mit? on rakastaa! H?n puristi k?si??n ristiin ja istui hetkisen j?ykk?n?, kiusautuneena, voimatta liikuttaa j?sent?k??n tai saada sanaa suustaan.

"Sin? saat h?net my?s, Emma", sanoi h?n siihen. Ja nyt h?n vuorostaan kallisti p??ns? Emman rintaa vastaan ja antoi itsens?, sammuvat toiveensa ja murtuneet unelmansa uhriksi yst?v?tt?ren onnelle.

"Min?k?!" huudahti Emma, sys?si h?net luotaan ja katsoi h?neen kummastuneena. "Etk? sitten tied?, ett? h?n halveksii minua! Etk? kuullut, mit? min? kerroin? Ja etk? tied?, ett? is? ja h?n... ja sit?paitsi... Ei, ei, se ei voi ikin? tapahtua!... Hyv? Jumala, mit? min? puhun, min?, kihloissa oleva tytt?, joka... Oi, Ellen, min? olen niin sanomattoman onneton! En tied? itsek??n, miten n?in pitk?lle on mennyt. Joskus min? voin joutua aivan ep?toivoiseen raivoon. Oi Jumala, miten nuo tuollaiset ajatukset pistelev?t ja kiusaavat minua, mutta min? en voi vapautua niist?!"

"Hys! hys! joku tulee! Emma, rauhoitu toki...!"

Ulko-ovi avautui. Er?s mies tuntui astuvan eteiseen, mist? alkoi kuulua jalkojen t?misytt?mist? ja l?iskett?, ik??nkuin joku olisi puistellut lunta p??llystakistaan. Ellen kokosi kiireesti ty?ns?, puristi Emman k?tt? ja livahti keitti?n kautta tiehens?. Niin ei Lystrup saanut n?hd? h?nen itkusta punaisia silmi??n.

Monta taistelua taisteltiin R?rbyss? seuraavana kahdeksana kuukautena. Toukokuussa matkusti Knuut pariksi p?iv?ksi p??kaupunkiin muutamain raha-asiain t?hden. Tyytyv?isen? ja iloisena l?hti h?n kotimatkalle, kulki ensin rautateitse pieneen naapurikaupunkiin ja aikoi siit? jatkaa matkaansa postivaunuissa R?rbyn mets??n R?rbyn tiehaaraan asti. Hevoset seisoivat jo postikonttoorin edess? valmiina l?ht??n. Kuski avasi vaunujen takaoven. Knuut hyp?hti portaille ja aikoi astua sis??n. Vaunuissa istui Emma yksin??n. Hermostuneesti nytk?ytti h?n kyyn?sp?it??n ja kalpeni. Kun Knuut huomasi h?net, k??ntyi h?n jo puoleksi poisp?in ja n?ytti ensi h?mm?styksess??n aikovan palata takaisin. Mutta samassa astui h?n p??tt?v?sti sis??n, kohotti hattuaan, sanoi reippaasti "hyv?? p?iv??" ja istuutui oven vieress? olevalle penkille. Emma istui parin kyyn?r?n p??ss? vaunun toisella puolen vastap??t? h?nt?. Knuut asetti keppins? nurkkaan ja puuhasi sitten parin pienen k??r?n kanssa, jotka h?nell? oli muassaan. H?n pani ne ensin viereens? penkille, muutti ne siit? toiselle penkille ja nosti vihdoin hyllylle. Sitten pani h?n nuttunsa napit kiinni, avasi ne uudelleen ja katsoi kelloaan, tunnusteli povitaskujaan ja pani taas napit kiinni. Emma istui tuolillaan kalpeana ja j?ykk?n? ja katsoi v?r?ht?m?tt? muuatta vaskinappulaa vastap?isess? sein?ss? tuskin uskaltaen hengitt??. H?n puristi toisessa kainalossaan olevaa nuottilaukkua niin kiihke?sti kuvettaan vastaan, niin ett? h?n lopulta alkoi tuntea kangistavaa pakotusta olkap??ss??n ja rinnassaan. Veri pakkautui ohimoihin ja h?nen kasvojaan poltti. Silloin h?n vaistomaisesti h?llitt? k?tt??n. Se lievitti ja h?n huokasi keventyneen?. Mutta samassa tempasivat hevoset vaunut liikkeelle. Laukku oli v?h?ll? pudota maahan ja kun h?n tavoitti sit? kiinni, sys?sikin h?n sit? polvellaan niin, ett? se lensi suoraap??t? Knuutin luo. Knuut katsoi h?mill??n Emmaan, joka posket punaisina kohosi ottamaan laukkua. Mutta kun tytt? samassa putosi hervottomana istuimelleen takaisin, otti h?n sen, ojensi h?nelle ja sanoi:

"Te pudotitte kirjanne."

"Kiitos!" sanoi Emma h?neen katsomatta ja heitti p??t??n.

H?n ei olisi voinut katsoa Knuuttiin, kun h?n sanoi kiitoksia.

He ajoivat ensin pitkin katua ja tulivat hetken p??st? maantielle. Kumpikin istui omassa nurkassaan ja hautoi tuskallisia ajatuksiaan vaunun hitaasti kohotessa kaupungin ulkopuolella olevalle m?elle. Knuut katseli ikkunasta kiviraunioita ja vanhoja saarnia, jotka ojentelivat kuivuneita, pahkulaisia juuriaan. H?nen omat ajatuksensa tuntuivat kietoutuvan samanlaisiksi pahkuloiksi, joiden kuivat juurihaarat janosivat virkist?v?? vesipisaraa.

Emman kihlaus Fritsin kanssa oli jo aikoja sitten purkautunut. Se oli rauennut melkein itsest??n, Lystrup, joka jo kauvan aikaa oli huomannut, ett? h?nen tytt?rens? ei ollut onnellinen, ja joka ep?ili, ett? Frits petkutti h?nt?, mit? opinnoihin tuli, ryhtyi ottamaan selv?? pojan el?m?st? p??kaupungissa. Mit? silloin tuli ilmi, ei varmaankaan puhunut Fritsin puolesta, sill? muutamana p?iv?n? sanoi Lystrup, kun h?n juuri oli sulkenut er??n kirjeen: "no niin, nyt on Fritsin ja minun v?lini selv?. Tee miten parhaaksi n?et, Emma."

Frits ei en?? sen koomin laskenut kiillotettuja kenki??n R?rbyn likaisille kaduille. Mit? h?nest? sittemmin tuli, ei varmuudella tiedet?. Mutta huhu, jota yleens? uskottiin, kertoi muutamia vuosia my?hemmin, ett? h?n olisi l?yt?nyt tyyssijan toiselta puolen Atlantin merta ja el?tt?isi siell? itse??n kunniallisena ja taitavana -- parturina.

Emma ei tuntenut mielt?ns? kihlauksen purkautumisen j?lkeen siin? m??rin keventyneeksi, kuin olisi luullut. H?n oli viime aikojen k?rsimyksist? sek? ruumiillisesti ett? henkisesti v?s?ht?nyt. Vasta muutamien kuukausien kuluttua, kun kev?t alkoi tehd? tuloaan, kun tuulen henki muuttui leppoisaksi, aurinko paistoi l?mpim?sti ja puut avasivat hiirenkorviaan, alkoi h?n tuntea uutta eloa syd?mmess??n. Oli hetki?, jolloin h?nest? tuntui kuin kohoaisi h?n kirkkaampiin, puhtaampiin ilmakerroksiin, kuin miss? h?n koskaan oli ollut, mutta toisinaan taas j?yt?v?t itsesyyt?kset ja ahdistavat tuskat tekiv?t hengitt?misen raskaaksi. Joskus istuutui h?n Laulupuron rannalle, mutta se ei osannut en?? laulaa muuta kuin surullista. Er??n? iltana v?l?hti h?nen mieleens?: "hyv? Jumala, milt? mahtanee sen laulu kuulua tuonne toiselle rannalle!" Mutta h?nelle tuli vaikea olla ja h?nen t?ytyi menn? sis??n. Sen per?st? h?n ei en?? milloinkaan tullut Laulupurolle. Tuvassa, keitti?ss? ja ruokakamarissa oli h?nen paikkansa. H?n ei liikkunut koskaan kyl?ss?, ei edes Ellenin luona, joka v?liin k?vi h?nt? tervehtim?ss?.

Kes?ll? sai Lystrup h?net k?ym??n kerran viikossa kaupungissa ottamassa soittotunteja. Ne retket n?yttiv?t vaikuttavan virkist?v?sti h?neen.

Sellaisella retkell? Knuut tapasi h?net. Jos Emma olisi aavistanut, ett? h?n kohtaisi Knuutin, olisi h?n tuhatta kertaa mieluummin taivaltanut jalkaisin puolitoista peninkulmaa polttavassa kuumuudessa ja p?lyss?. Koko matkan h?n ajatteli kauhulla hetke?, jolloin heid?n molempain t?ytyi laskeutua vaunuista ja... ei, h?n ei voisi astua loppumatkaa h?nen kanssaan, ei, vaikka h?n siit? hyv?st? saisi koko R?rbyn mets?n.

Se hetki tuli. Knuut hypp?si alas vaunuista. Mutta kun Emman piti astua rapulle, polkasikin h?n tyhj?lle, sy?ksyi suin p?in maahan ja satutti polvensa kovaan tiehen. "Herra varjele, miten teille k?vi!" huudahti Knuut ja kiiruhti h?nen luoksensa. Emma nousi sukkelasti seisoalleen, mutta h?n horjui ja puri hammasta tuskasta. Knuutin t?ytyi tukea h?nt?, ettei h?n olisi uudelleen kaatunut. "Te taisitte loukata pahasti jalkanne", sanoi h?n. "Oi, ei se merkitse mit??n." "Ettek? tahtoisi... aja sin? vaan", sanoi h?n kuskille, joka kumartui istuimeltaan heihin p?in ja suu auki t?llisteli tapausta. "Ettek? tahtoisi istuutua tuohon kivelle? Sallikaa minun auttaa teit?."

Kun h?n, k?sivarsi tyt?n vy?t?isill?, talutti h?nt? tien vieress? olevien kivien luo, tunsi h?n, kuinka t?m?n syd?n sykki. Lumoava tuoksu kohosi Emman tukasta ja her?tti Knuutissa hurmaavia muistoja. "T?ss? lep?? h?n minun k?sivarsillani!" ajatteli h?n, ja v?h?ll? piti ettei h?n vavissut. H?nest? tuntui, kuin kaikki h?nen ajatuksensa ja tunteensa samalla kertaa olisivat tarttuneet kiinni tytt??n, syleilleet h?nt? ja vet?neet h?nt? h?nen sieluansa kohti.

He istuutuivat vierekk?in oleville suurille, litteille kiville, jotka muodostivat ik??nkuin rosoreunaisen penkin. Ilta alkoi jo muuttua viile?ksi. Laskevan auringon s?teet, jotka ty?nt?ytyiv?t heid?n istumapaikalleen puiden lehvien v?litse, leikitteliv?t kivien pinnalla. Emma kumartui tavan takaa ja hiveli jalkaansa. N?ytti kuin olisi jo tuska v?h?n asettunut. Emma tekikin noita liikkeit? k?dell??n pikemmin salatakseen kiusallista j?nnityst? kuin liennytt??kseen kipua. Knuut istui syrjin h?neen ja piirteli kepill??n hiekkaa. Silloin t?ll?in katsahti h?n Emmaan ja huomasi, kuinka h?nen povensa aaltoili. Vihdoin alkoi h?n puhua omituisen katkera ilme kasvoillaan:

"Kenties voisimme menn? samaa matkaa kotiin. Olemmehan ennenkin tehneet niin."

"Voisimme kai, mutta saatan min? menn? yksinkin."

"Niin", vastasi Knuut ja h?nen silmiss??n oli outo kiilto, "olette n?ytt?nyt, ett? voitte taivaltaa tiet?nne yksin."

"Voittehan tekin."

"Olen oppinut, Jumalan kiitos! Vuosien kuluessa oppii yht? ja toista, Emma."

H?n sanoi Emma!

Knuut jatkoi: "paljon on muuttunut siit? ajasta, kun olimme viimeksi puheikkaan."

Emma puri yl?huultansa ja vaikeni. Viimein sanoi h?n: "ainakin te olette tehnyt kaiken voitavanne saadaksenne muutoksia aikaan."

Emma selitti h?nen sanansa v?h?n odottamattomalla tavalla, mutta h?n koetti p??st? kiinni h?nen ajatuksenjuoksuunsa ja sanoi:

"En tahdo kielt?? sit?. Mutta en silt? luule saaneeni mit??n pahennusta aikaan. Arvatenkin olette yht? mielt? is?nne kanssa niist? asioista."

Emma ei vastannut. H?n otti irtonaisen lehden kivelt? ja alkoi repi? ruotia irralleen lehtilavasta.

"Mutta se on p??asiassa yhdentekev??", jatkoi Knuut. "Min? en luovu siit?, mit? pid?n oikeana. Kun kerran on saanut silm?ns? auki uudelle ja hyv?lle, ei sovi en?? torkahtaa vanhaan nurkkaansa."

Emma heitti maahan lehden j??nn?kset ja otti uuden.

"Mutta en min? niit? muutoksia tarkoittanut."

Emma oli yh? vaiti.

"Ne koskivat meit? molempia", jatkoi Knuut ja h?nen suupielens? v?r?hteliv?t oudosti, "ne koskivat meit? molempia, Emma. Oletteko koskaan oikein vakavasti miettinyt, mit? teitte silloin joulunamuna, kun min? astuin teid?n tupaanne... Ette tarvitse k??nt?? p??t?nne, sill? min? en syyt? teit? mist??n. Mutta sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan, Emma, mit? olin min? rikkonut, kun te saatoitte niin kylmet? minulle? Min? luulin kumminkin niin varmasti, ett? me..." H?n ei voinut jatkaa. Sanat muuttuivat sekaviksi ja ep?selviksi. H?n ryk?si pari kertaa salatakseen mielenliikutusta, joka kuristi h?nen kurkkuaan.

Emma vapisi, kumartui toiselle puolelleen ja harasi sormillaan lehti? kivien v?list?. N?ytti, kuin olisivat Knuutin sanat raskaana painona pudonneet h?nen hartioilleen, niin ett? h?nen oli mahdoton pysy? pystyss?. Mutta h?nen t?ytyi taas kohottautua hengitt?m??n, sill? h?n oli v?h?ll? tukehtua. Silloin huomasi h?n, ett? viimeinen sulku oli murtunut ja ett? tunteiden tulva h?nen syd?mmess??n pyrki tavalla tai toisella pursuamaan yli ??rien. Ja kun Knuut lausui: "min? luulin kumminkin niin varmasti, ett? me..." painoi Emma p??ns? helmaansa ja puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Knuut kauhistui. H?n nousi ja katseli h?t??ntyneen? ymp?rilleen. Sitten h?n istuutui taas ja laski k?tens? Emman olalle. Heti h?n kumminkin veti k?tens? pois, ryk?si h?mill??n ja sammalti muutamia k?sitt?m?tt?mi? sanoja. H?n ei tiennyt, mit? h?n sanoi tai teki. Verisuonet jyskyttiv?t h?nen p??ss??n ja tie tanssi ja huojui h?nen silmiss??n.

H?nk? oli vet?nyt Emman puoleensa vai oliko tytt? itse, murtuneena ja nyyhkytt?en kumartunut h?nen rintaansa vastaan, sit? h?n ei muistanut. Mutta kun asema alkoi h?nelle selvit?, huomasi h?n, ett? h?n oli kietonut k?tens? tyt?n vy?t?isille ja ett? t?m? lep?si itkien h?nen rinnoillaan ja rukoili kuin lapsi, joka on rikkonut ja syd?mmest??n katuu sit?.

H?nest? tuntui, kuin olisi vasaralla paukutettu h?nen rinnassaan, mutta yksin ajoin siell? hehkui, suli, nyyhkytti ja riemuitsi. H?n painoi tytt?? yh? l?hemm?ksi itse??n ja sanoi:

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet