Read Ebook: Väärällä uralla by Kianto Ilmari

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 811 lines and 28903 words, and 17 pages

-- Joo, herra katteini...

Puoleksi suuttumaisillaan, puoleksi naurusuin k??ntyi kapteeni toisen puoleen:

-- Piekola! -- onko se niin, hah?

-- Jaa, herra kapteeni! --

-- Miss?s Piekola on maannut kotonaan?... Hah? -- laattialla varmaan?

-- Jaa, laattialla, herra kapteeni! my?ntyy totisena Piekola.

Kapteeni murahti taas partansa sis??n harmistuneen n?k?isen? ja kysyi kuin puoleksi itsekseen:

-- Ja siin? sill? sitten oli likainen turkkiresu alla, -- haah? --

Ei vastausta. Puhuteltu on syviss? mietteiss?.

-- Ja kirput purivat --? tokasi p??llikk? v?h?n vihaisemmin.

-- Jaa, herra kapteeni, niin ne tekiv?t, vastasi Piekola ik??nkuin joihinkin mieluisiin muistoihin havahtuneena.

-- Aika veitikoita! naurahti kapteeni k??ntyen kolmannen puoleen, jolta vihdoinkin oikea vastaus l?hti. --

Tuolla tapaa k?vi kapteenimme opetus. Aina oli h?n ??ness? ja porisi kuin kiehuva pata. Paperossin piti aina olla hampaiden v?liss? -- puhuessakin, ja tuli sammui siit? ehtimiseen. Silloin sai varuillaan oleva aliupseeri kunnian raapaista tulta omasta tulitikkulaatikostaan, sill? kapteeni sytytti harvoin omastaan.

T?ll? kertaa oli h?n nyt mielest??n tarpeeksi opettanut, ja h?n nousi sent?hden yl?s ja meni ovea kohti sanaakaan puhumatta. Silloin taas huudettiin "fstait!" ja joku l?hinn? ovea istuva rynt?si sit? aukaisemaan kapteenille, -- sill? niin oli opetettu. Kun ovi sulkeutui, oli mielest?ni kuin joku pieni ukkoispilvi olisi mennyt onnellisesti ohi, ja mieliala tuli j?lleen entiselleen.

Aliupseeri istahti taas opettajatuolilleen, ja luutnantti, joka kaapin nurkalla oli koko ajan istunut pitkill? s??rill??n leikkien koiransa kanssa, hyr?hteli tuttavallisesti ik??nkuin h?nest?kin olisi ollut mieleen ett? kapteeni poistui... Opetus k?vi siten paljon paremmin.

Tunti alkoi nyt olla lopussa ja luutnanttikin jo l?hti koirineen pois. H?nelle ei tarvinnutkaan komentaa "fstait!", ainakaan ei h?n t?ll? kertaa sit? tahtonut.

-- Hehhei, heitet??np? pois, poijat! ja kaikki nousivat itse?ns? venyttelem??n. Toiset pistiv?t tupakaksi haastellen p?iv?n tapahtumista, sen verran kuin niist? saattoi haastella. Mutta toiset j?iv?t totisiksi eiv?tk? puhuneet halaistua sanaa.

Kun kello l?i viisi, olivat harjoitukset loppuneet. Monella olisi nyt tehnyt mieli iltalomalle kaupunkiin, mutta eip? ollut kysymyst?k??n p??syst? viel?. Sill? tuhmasti saattaisi nuorimies viel? k?ytt?yty? siell? kulkiessaan, ei osaisi kentiesi tehd? kunniaa upseereille, ottaisi liikoja ryyppyj?... Ei h?nt? viel? p??stetty, ei l?hesk??n, vaan kasarmin seinien sis?ll? sai h?n pysy? kiltisti viikkoja, jopa kuukausiakin. Jouluun asti n?et kesti kunnianteonharjotuksia.

Mutta min?, joka olin vapaehtoinen, min? sain l?hte? iltalomalle ja ep?ilem?tt? tunsin min? arvoni hiukan syvemm?sti kuin nuot toiset. --

Niin oli nyt k?ynyt -- ja min? surulla ja pelolla huomasin erehdykseni vasta kun ajaja oli ohi. Tyynnyin kumminkin kun kasarmiin palatessani kuulin plutoonanp??llik?lt?ni ettei sellaisesta mit??n "tule", koska h?n, herra eversti, ei itse ollut suvainnut minua erehdyksest? huomauttaa. Olin senvuoksi hyvill?ni ja ajattelin kiitollisuudella hyv?? eversti?ni, joka ei v?hist? piittaa.

Seuraavana p?iv?n? saapui kapteenini komppaniiaan tiedustellen heti ensimm?isen? vapaehtoista. Min? s?ps?hdin ja astuin herrani eteen.

-- Mink?t?hden -- aloitti h?n kiukkuisella ??nell?, jota en ennen niin ollut huomannutkaan -- mink?t?hden ei vapaehtoinen eilen tehnyt kunniaa everstille, -- pataljoonanp??llik?lleen, hah?

-- En tuntenut h?nt?, herra kapteeni, vastasin min? mahdollisen levollisesti, mutta tunsin veret kumminkin nousevan poskiini.

-- Ette tuntenut, hah?... noh, tunnetteko h?net sitten nyt?

-- Kyll?, herra kapteeni...

-- Jos viel? t?mm?ist? tapahtuu, niin min? en laske teit? kaupunkiin, sanoi h?n sattuvan ankarasti ja jatkoi samalla:

Tunnetteko sitten everstiluutnanttia, jolle my?s pit?? rintama tehd??

-- En tunne h?nt? viel?, herra kapteeni, vaan ovat ne minulle kertoneet h?nest?...

-- Hmyh, -- ent?s piiriesiupseeria, hah?

-- Olen n?hnyt h?net joskus ennen kadulla, herra kapteeni...

-- Niille, tied?tteh?n, pit?? tehd? rintama -- ja minulle! huomautti h?n hiukan itserakkaasti, mutta v?h?n lauhtuneempana.

-- Ymm?rr?n, herra kapteeni. -- --

Kovin h?vetti minua ett? kapteeni kaikkien kuullen oli tuosta viitsinyt puhua ja ett? nyt everstikin... Koetin kumminkin olla kuin ei mit??n olisi tapahtunut ja vahingosta otin viisastuakseni siten ett? kaupungissa k?ydess?ni kartoin kulkemasta valtatiet?, jolla upseerit liikkuivat ja valitsin er??n toisen tien, joka kulki pitkin rautatievartta. Sill? tiell? eiv?t n?et upseerit juuri kulkeneet ja sent?hden siit? tulikin minulle my?hemmin aivan tuttu ja mieluisa paluutie kaupungista kasarmille.

Mutta mielt?ni alkoi kumminkin karvastella tuo sotakurin ulkonainen tunnusmerkki, joka minusta nyt yht?kki? tuntui niin ankaralta, niin orjallisen tarkalta -- -- ja nyt kuulin min? myrskyn tohinaa sis?ll?ni, sen myrskyn, josta en ollut mit??n tahtonut tiet??.

Sanomaton ik?vyyden tunne valtasi minut jo saman p?iv?n iltaharjoituksissa, joita er?s jefreitteri Mustonen minulle piti. Min? n?et olin tullut pyyt?neeksi yksityist? opetusta antautuakseni heti joululta aliupseeritutkinto-lukuihin.

Niin, ei jefreitteri Mustosella ollut kyky? minua huvittaa, kun nuot tunteenpuuskat nyt p??lleni tulivat. H?n tuntui minusta kokonaan vastenmieliselt? -- ja typer?lt? kaikessa opissaan. -- Ah, t?mm?ist?k? t?m? on? T?mm?ist?k? on nykyajan sotilastoimi?... Ja min? aloin aavistaa kuinka henkisesti tyhj?? moinen el?m? mahtoi olla, kun ihminen ik??nkuin tehd??n koneeksi -- itsetiedottomaksi koneeksi. Noin aavistaen, kun synk?ss? syyspime?ss? harjoitusten loputtua astuin huoneeseeni toiselle puolen pihaa, tunsin min? todellakin niin ep?ilytt?v?? yksin?isyytt? ja ik?v?? ett? tuskin voin pid?tt?? kyyneleit?ni ajatellessani, mihin olinkin joutunut ja mit? kaikkea minun mahdollisesti viel? tulisi k?rsi?. Sill? k?rsimist?h?n min? t?ll? hetkell? tunsin.

Suuri kaipuu her?si minussa nyt p??st? pois, -- pois t??lt? kuolettavasta ilmakeh?st?, vapauteen j?lleen.

Naurakoot minulle ketk? tahtovat! -- min? l?hden pois, jos suinkin p??sen! -- Ja enk?h?n p??sekkin, kun t?m? viel? on n?in alussa! --

Min? en ollut tullut ajatelleeksi edelt?p?in t?llaisia seikkoja. Minusta tuntui luonnolliselta ett? viel? voisin p??st? pois. Ja n?m?t toiveet nousivat niin voimakkaina rintaani ett? todellakin uskoin toivojeni toteutuvan.

Tahdoin ainakin koettaa.

Jo seuraavana p?iv?n? seisoin kapteenini edess? esitt?en h?nelle asiani rehellisell? tavalla. Mutta h?np?, kapteeni, aivan ?llistyi t?llaisille tuumilleni. H?n alkoi murahdella ja selitt?? ettei h?nen aikanaan ikip?ivin? t?llaista ollut tapahtunut.

-- Vastahan te olette tullut! sanoi h?n, -- miksi te nyt pois haluatte?

Min? silm?sin surkeasti ymp?rilleni, ryk?sin heikon sairaan tapaan ja sanoin: -- Herra kapteeni, mi... min?... olen... tullut huomaamaan... ett?... olen... v??r?ll? uralla...!

Siihen murahti kapteeni ivallisen "hmhyh" ja sanoi ett? mahdotontahan se en?? oli, kun paperit kerran olivat j?tetyt sis??n ja nimi -- ja kaikki muu merkitty pataljoonan luetteloihin.

Se toivontie siis katkesi siihen. Mutta minulla oli nyt niin valtava kaipuu ett? tahdoin koettaa toisellakin tavalla. K??nnyin kohta l??k?rin puoleen ja selitin h?nelle ett?... mit?? Totta vain, mutta l??k?ri suuttui niin ett? melkein ajoi minut ulos -- -- -- Eik? h?nen k?yt?ksens? minusta niin kummalta tuntunutkaan, kun per?st?p?in asiata ajattelin...

Mutta monta p?iv?? ja y?t? s?ilyi sielussani tuo vapauteen kaikertava ??ni. K?vin synk?ksi mielelt?ni ja olin ??neti silloinkin kun oli lupa puhua. Annoin p??ni tahallaan vaipua alas rinnoille ja milloin tilaisuus salli seisoin noloksi tekeytyneen? syrj?ss? katsellen v?linpit?m?tt?m?sti, halveksivasti toisten harjoituksia.

T??ll?k? minun t?ytyy olla? T??ll?k? siis koko pitk?, edess? oleva talvi -- ja kev?t! -- ja koko kes? aina my?h?iseen syksyyn saakka? -- Ja ainako on el?m? tuntuva yht? yksitoikkoiselta t??ll?, kuin nyt, -- yht? kuolleelta, viheli?iselt??...

Ei ne minua ymm?rr?, eiv?t k?sit? -- kukaan! -- Ja kokonaan surun sortamana menin min? iltahuudon per?st? levolle. Koko kasarmi oli minusta nyt ruvennut tuntumaan orjalaitokselta, oma huoneeni tuntui kammottavalta vankilalta. Siin? mielentilassa min? nukahdin.

Aamupuoleen y?st? min? sitten uneksuin: Olin kiipe?vin?ni ?kkijyrkk?? kalliota yl?s. Kallion alla lep?si syv?, ammottava kuilu, jonka keskustassa pauhasi valtava koski. V?list? oli kuin kallio olisi muuntunut huojuvaksi torniksi, -- torniksi, jonka latvaan minun poloisen oli kapuaminen. Silloin kun torni enin huojui, silloin kuohahteli koskikin siell? syvyydess?, ja min? olin joka silm?nr?p?ys vaarassa horjahtaa alas sen pauhaaviin kuohuihin. Siin? n?ytt?ytyi silloin er?s venhe kosken nielussa alas l?hd?ss?. Venheess? istui nelj? henke?; ne n?yttiv?t tutuilta ja kumminkaan en heit? nyt tuntenut... Min? seurasin sit? silmill?ni, katsoin ja katsoin... ja juuri kun se oli allani, minun kohdallani ja kovimmassa aallokossa, -- kaatui se kumoon ja siin? olleet sy?ksyiv?t suinp?in vaahtoihin -- enk? min? heit? en?? n?hnyt... Kauhistuksen tunne k?vi l?pi kaikkien j?senieni, min? vilkaisin h?t?isesti alas kallion juurelle, ik??nkuin pelastusta huutaakseni heille ja itselleni, ja n?in siell? jotain omaisiani seisomassa. Mutta torni tai kallio se yh? huojui, huojui -- eik? pelastusta vainen kuulunut...

Vihdoin her?sin. Se oli ollut hirve?? unta. Min? vavahtelin viel?kin tuosta alasputoamisen ja hukkumisen vaikuttamasta sis?llisest? kauhusta ja j?nnityksest?, ja koko ruumiini oli m?rk?n? kylm?st? hiest?.

Sellaisia unia!

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet