Read Ebook: Vanhanpojan moraali by Locke William John

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 2216 lines and 64855 words, and 45 pages

Transcriber's Note:

Pledged to the Dead

The shrilling of the door-bell startled me. The pressure on the button must have been that of one who leant against it. "Doctor Trowbridge; I must see him right away!" a woman's voice demanded as Nora McGinnis, my household factotum, grudgingly responded to the hail.

"Is he here?" the visitor demanded sharply.

De Grandin raised an eyebrow eloquently. "The fish at the aquarium have greater privacy than we, my friend," he murmured, but broke off as the visitor came clacking down the hall on high French heels and rushed into the study half a dozen paces in advance of my thoroughly disapproving and more than semi-scandalized Nora.

"Doctor Trowbridge, won't you help me?" cried the girl as she fairly leaped across the study and flung her arms about my shoulders. "I can't tell Dad or Mother, they wouldn't understand; so you're the only one--oh, excuse me, I thought you were alone!" Her face went crimson as she saw de Grandin standing by the fire.

"It's quite all right, my dear," I soothed, freeing myself from her almost hysterical clutch. "This is Doctor de Grandin, with whom I've been associated many times; I'd be glad to have the benefit of his advice, if you don't mind."

Nella dropped her coat of silky shaven lamb and sank down on the study couch, her slim young figure molded in her knitted dress of coral rayon as revealingly as though she had been cased in plastic cellulose. She has long, violet eyes and a long mouth; smooth, dark hair parted in the middle; a small straight nose, and a small pointed chin. Every line of her is long, but definitely feminine; breasts and hips and throat and legs all delicately curved, without a hint of angularity.

"I've come to see you about Ned," she volunteered as de Grandin lit her cigarette and she sent a nervous smoke-stream gushing from between red, trembling lips. "He--he's trying to run out on me!"

"You mean Ned Minton?" I asked, wondering what a middle-aged physician could prescribe for wandering Romeos.

"I certainly do mean Ned Minton," she replied, "and I mean business, too. The darn, romantic fool!"

Her blue eyes widened, then the little laughter-wrinkles formed around them. "You dear old mid-Victorian!" she broke in. "No, he ain't done wrong by our Nell, and I'm not asking you to take your shotgun down and force him to make me an honest woman. Suppose we start at the beginning: then we'll get things straight.

"You assisted at both our d?buts, I've been told; you've known Ned and me since we were a second old apiece, haven't you?"

I nodded.

"Know we've always been crazy about each other, too; in grammar school, high school and college, don't you?"

"Yes," I agreed.

"All right. We've been engaged ever since our freshman year at Beaver. Ned just had his frat pin long enough to pin it on my shoulder-strap at the first freshman dance. Everything was set for us to stand up in the chancel and say 'I do' this June; then Ned's company sent him to New Orleans last December." She paused, drew deeply at her cigarette, crushed its fire out in an ash-tray, and set a fresh one glowing.

"That started it. While he was down there it seemed that he got playful. Mixed up with some glamorous Creole gal." Once more she lapsed into silence and I could see the heartbreak showing through the armor of her flippant manner.

"Will you go to work on him if I can get him here?" interjected Nella.

"You won't think me forward or unmaidenly?"

"All right; be in the office this time tomorrow night. I'll have my wandering boy friend here if I have to bring him in an ambulance."

Her performance matched her promise almost too closely for our comfort. We had just finished dinner next night when the frenzied shriek of tortured brakes, followed by a crash and the tinkling spatter of smashed glass, sounded in the street before the house, and in a moment feet dragged heavily across the porch. We were at the door before the bell could buzz, and in the disk of brightness sent down by the porch light saw Nella bent half double, stumbling forward with a man's arm draped across her shoulders. His feet scuffed blindly on the boards, as though they had forgot the trick of walking, or as if all strength had left his knees. His head hung forward, lolling drunkenly; a spate of blood ran down his face and smeared his collar.

"Get him in the surgery--quick!" the girl commanded in a whisper. "I'm afraid I rather overdid it."

Examination showed the cut across Ned's forehead was more bloody than extensive, while the scalp-wound which plowed backward from his hairline needed but a few quick stitches.

Nella whispered to us as we worked. "I got him to go riding with me in my runabout. Just as we got here I let out a scream and swung the wheel hard over to the right. I was braced for it, but Ned was unprepared, and went right through the windshield when I ran the car into the curb. Lord, I thought I'd killed him when I saw the blood--you do think he'll come through all right, don't you, Doctor?"

Ned's laugh was hard and brittle as the tinkle of a breaking glass. "I only wish it were the thing you think," he interrupted. "I'd have you give me salvarsan and see what happened; but there isn't any treatment I can take for this. I'm not delirious, and I'm not crazy, gentlemen; I know just what I'm saying. Insane as it may sound, I'm pledged to the dead, and there isn't any way to bail me out."

Ned raised himself unsteadily and balanced on the table edge.

Saatuani t?m?n tiilikiven p??h?ni, sanoin j??hyv?iset.

Toukok. 21 p.

Koko aamun istuin avonaisen ikkunani ??ress? ja tein ty?t?.

Min? asun pieness? talossa Lindfield Terracen varrella Regent's Parkin pohjoisella puolella; salini, joka on ensimm?isess? kerroksessa, on etel??n p?in. N?in? viimeisin? p?ivin? ilma on ollut l?mmint? ja aurinkoista, ja jalavat ja plataanit, jotka kasvavat k?yt?v?n toisella puolella, alkavat komeilla vihreiss? pukimissaan, aivan kuin olisi kev??n kultainen viini hurmannut ne. Parvekkeen ovet ovat auki, ja parvekkeella liikkuu auringon muodostama kolmikulma hitaasti ymp?ri, sen mukaan kuin aamu kuluu. Ty?p?yt?ni on vedetty ikkunan luo. Minulla on kiire, sill? tahdon saada valmiiksi "Renessanssin moraalin historian" ensi osan -- sit? koskevat muistiinpanoni olen jo saanut valmiiksi. Minusta tuntuu hyv?lt? olla n?in eristettyn? maailmasta. Tuolla puiden latvojen yl?puolella kaareutuu vaaleanpunainen taivas, ja sen alla on Lontoo kaikkine kilvotteluineen, kurjuuksineen, paheineen ja turhuuksineen. Kahdessakymmeness? minuutissa saatan tulla sinne. Ja jos tahtoisin, voisin olla yht? kilvottelevainen, yht? kurja, yht? pahansuopa, yht? turhamainen kuin konsaan joku muu. Voisin harjottaa p?rssikeinottelua tai sekaantua politiikkaan tai kaupitella kallisarvoista arvonime?ni Lontoon hienojen seurapiirien nuorille naisille. Jessica t?ti sanoi minulle kerran, ett? minulla oli Lontoo jalkojeni juuressa. Min? annan sen aivan kernaasti olla siin?, miss? se on. Min? pelk??n sit? suunnilleen yht? paljon kuin raivoavaa merta. Jos antautuisin sen kuljetettavaksi, heittelisi se minua sinne t?nne, kunnes ruhjoutuisin kallioita vastaan ja menehtyisin. Mieluummin pysyn loitolla ja katselen sit?. Jos luonto olisi suonut minulle hiukan enemm?n rohkeutta, voisin saada jotakin aikaan. Pelk??n, ett? olen vain kuhnuri maailman isossa mehil?ispes?ss?. Mutta sen sijaan, ett? kohtalo olisi heitt?nyt minut rikkal?j??n, se hyv?ntahtoisesti on suojellut minua, ehk? asettanut minut lasikuvun alle omaan museoonsa jonkinlaisena merkillisyyten?. No niin, min? olen onnellinen suojatussa nurkassani.

Ty?ni keskeytyi sen kautta, ett? Antoinette, keitt?j?tt?reni ja em?nn?itsij?ni, astui huoneeseen. H?nest? oli ik?v??, ett? h?nen t?ytyi h?irit? minua, mutta pitik? herra happamista ruuista? H?n laittoi juuri er?st? hapanta ruokaa aamiaiseksi, ja Stenson oli v?itt?nyt, ett? se oli inhottavaa ja ettei herra sit? sy?nyt.

"Antoinette", sanoin min?, "menk?? te sanomaan Stensonille, ett? niinkuin h?n pit?? huolta ulkoasustani, niin pid?tte te huolta sis?isest? ihmisest?ni, ja ett? minulla on rajaton luottamus teihin molempiin -- kumpaankin omalla alallaan."

"Mutta pit??k? herra happamista ruuista?" kysyi Antoinette huolissaan.

"Min? vallan jumaloin niit?", sanoin min?, ja Antoinette poistui voitonriemuisena.

Miten kunnioitettavan suuressa m??rin ranskalaiset palvelijattaret huolehtivatkaan is?ntiens? sis?isest? ihmisest?! Se on toisinaan liikuttavaa. Monta kertaa on tapahtunut, ett? min? olen heitt?nyt makupaloja tuleen, ainoastaan ollakseni loukkaamatta Antoinetten tunteita.

L?ysin h?net kolme vuotta sitten Loiren maakunnassa sijaitsevan pikkukaupungin pienest? ravintolasta. H?n valmisti p?iv?llisen ja keskusteli sitten siit? sellaisella tavalla, ett? meid?t pian yhdisti mit? hellin yst?vyydenside. Sitten sattui siell? muuan rahavarkaus. Antoinettea syytettiin siit? ja h?net erotettiin heti toimestaan. Min? ep?ilin suuresti er?st? toista henkil?? varkaaksi -- ep?ilykseni osottautuivat sittemmin aivan oikeiksi -- ja otin puolustaakseni Antoinettea.

Mutta Antoinette oli kotoisin kyl?st?, joka oli kahdeksankymmenen peninkulman p??ss? sielt?, ja h?n oli aivan outo paikkakunnalla. Asia p??ttyi siten, ett? tarjouduin ottamaan h?net mukaani Englantiin, vapauden maahan ja sorrettujen turvapaikkaan, ja lupasin ottaa h?net em?nn?itsij?kseni. H?n suostui itkien ja hymyillen. Ja h?nen hymyilyns? olivat leve?t, ne kalvoivat ryppyj? koko h?nen paksuihin punaisiin kasvoihinsa, ja niit? ryppyj? my?ten valuivat lakkaamatta suuret, kirkkaat kyyneleet puroina alas. H?n oli yksin maailmassa. H?nen ainoa poikansa oli kuollut Madagaskarilla suorittaessaan sotapalvelustaan. Vaikka h?nen miehens? oli kuollut, ei laki tahtonut pit?? h?nt? lesken?, koska h?n ei koskaan ollut naimisissa ollut, eik? se siis suostunut vapauttamaan h?nen ainoaa poikaansa sotapalveluksesta. "Ainoastaan yhden kerran ihminen on nuori, eik? totta, herra?" sanoi Antoinette puolustaakseen nuoruutensa harha-askelta.

"Ja Jean-Marie", h?n lis?si, "oli niin kunnon mies ja niin hell? poika, kuin olisi minut vihkinyt itse Is? Jumala."

Min? tein torjuvan k?denliikkeen ja sanoin h?nelle, ettei se tehnyt ollenkaan mit??n. -- Sellainen oli juuri della Scalan perheen syntyper?, ja sen perheen j?senet olivat kuitenkin monen sukupolven aikana Veronan hallitsijoina. Jopa Vilhelm Valittajakin --

"Niink? todella!" Antoinette lohdutettuna keskeytti, "ja h?nh?n on Saksan keisarinna -- h?n ja Bismarck!"

Antoinetten historialliset tiedot ovat puutteellisia. En sittemmin ole koettanut kehitt?? niit?.

Kun sitten saavuin kotiin Lingfieldiin mukanani t?m? ulkomaalaisen sorron uhri, luulen, ett? Stenson oli v?h?ll? py?rty?. Stenson on maailman moitteettomin palvelija, ja h?nen ainoa paheensa on luullakseni hanuri, ja sill? h?n soittelee sievi? virrens?veli?, kun min? en ole kotona. Toinnuttuaan h?mm?styksest??n h?n kohteliaasti kysyi, miten he voisivat ymm?rt?? toisiaan. Min? selitin, ett? h?nen piti joko oppia puhumaan ranskaa tai opettaa Antoinettelle englantia. Mutta sen sijaan he ovat keksineet jonkunlaisen kauhean sekoituksen, ja sen avulla he n?ht?v?sti erinomaisesti ymm?rt?v?t toisiaan. Joskus he ovat eri mielt?, kuten esim. t?n??n, ja riitelev?t minun maustani, mutta yleens? he el?v?t hyv?ss? sovussa, ja Antoinette pit?? Stensonia hyv?ll? tuulella.

Sama velvollisuudentunto, joka eilen sai minut k?ym??n toista t?ti?ni tervehtim?ss?, ohjasi t?n??n iltap?iv?ll? askeleeni toisen, rouva Ralph Ordeynen luo. H?n on aivan toisenlainen ihminen kuin h?nen k?lyns?; h?n on nimitt?in hurskas katolinen, ja tuon kaksi vuotta sitten tapahtuneen kauhean koettelemuksen j?lkeen h?n kokonaan oli antautunut uskonnollisten velvollisuuksiensa t?ytt?miseen. H?n asuu pieness?, synk?ss? talossa auringottoman syrj?kadun varrella Kensingtonissa. Rosalie-serkku oli yksin kotona. H?n tarjosi minulle haaleaa teet? ja keskusteli er??st? n?yttelyst?, jossa h?n ei ollut k?ynyt, ja uudesta romaanista, jota h?n ei ollut lukenut. Turhaan min? koetin saada keskustelua elpym??n. En luule, ett? mik??n her?tt?? h?ness? mielenkiintoa.

Min? tunnen tavatonta s??li? h?nt? kohtaan. H?n on laiha, kolmekymmenvuotias, v?rit?n, lapseton. Olin v?h?ll? sanoa tunteeton -- oikein luotu vanhaksi piiaksi. H?n ei koskaan ole juonut l?mmint? teet? eik? oleskellut auringonpaisteessa eik? nauranut syd?mens? pohjasta. Ja h?nelle ovat h?nen kumminsa antaneet nimeksi Rosalie! Yht? hyvin olisin min? voinut saada nimekseni Herkules tai Puck.

H?n kertoi, ett? h?nen ?itins? aikoi kutsua minut p?iv?lliselle jonakin p?iv?n? ensi viikolla. Milloin olin vapaa? Valitsin torstain. Kumma kyll? mielell?ni sy?n p?iv?llist? siell?, vaikka seurustelumme on hyvin muodollista ja vaikkemme koskaan ole p??sseet sen pitemm?lle, kuin ett? nimit?mme toisiamme "Sir Marcukseksi ja rouva Ordeyneksi." Mutta sek? ?iti ett? tyt?r ovat hienoja maailmannaisia, ja sellaisia tapaa niin v?h?n, niin kovin v?h?n nykyajan naisten joukossa.

Palasin kotiin kuuden aikaan, ja siell? minua odotti s?hk?sanoma.

"En ik?v? kyll? voi tarjota sinulle p?iv?llist?. Keitt?j?t?r hulluna. Tule my?hemmin, Judith."

Minun t?ytyy tunnustaa, ett? minulta p??si helpotuksen huokaus. Min? pid?n Judithista ja otan osaa h?nen taloushuoliinsa, vaikka k?ykin yli ymm?rrykseni, miksi h?n yh? viel? siet?? tuota juopottelevaa petoa keitti?ss??n. Yht? naiset eiv?t ainakaan osaa: valita, opettaa ja kohdella palvelijoita. Mies suoriutuu paljoa paremmin. Mutta muuten asia on niin, ett? Antoinette on siin? m??rin pilannut minut hyv?ll? raolla, etten mitenk??n voi hyv?ksy? Judithin keitt?j?tt?ren keittotaitoa. Minulta p??si kuten sanottu helpotuksen huokaus, ja min? ilmoitin Stensonille, ett? aion sy?d? p?iv?llisen kotona.

P?iv?llisen aikana tuli iso kirjapaketti kirjakaupasta.

Pelk??n, ett? saavuin jonkun verran my?h??n Judithin luo.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet