Read Ebook: Uhkapeli: Arnold Bromanin papereista by Kara Jalmari

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 368 lines and 17222 words, and 8 pages

ta suuren puun sis??n. Ihana laakso aukeni eteeni. P?iv? paistoi. Linnut visertiv?t. Kukat heiluivat hiljaa tuulessa ja niiden keskell? kirkas puro lirisi. Nurmikolla lep?si mets?nneito vaaleanviheri??n harsoon k??riytyneen?. H?nen valkeat j?senens? s?teiliv?t auringon kimalteessa. Min? konttasin h?nen luokseen. "Antakaa minun juoda, mets?nneito, n?etteh?n, ett? olen uuvuksissa." "Mit? sanotte?" "Pyyt?isin vain juoda purostanne, jos sallitte." H?nen smaragdinvihre?t silm?ns? s?ihkyiv?t. H?n taittoi vierest??n suuren kellokukan, jonka ter?lehdet olivat kultaa ja hetein? rubinit kimmelsiv?t. H?n t?ytti sen vedell?. "T?ss?, olkaa hyv?." Min? join juomistani. Neste ei loppunut kasvin terien maljasta, mutta janonikaan ei sammunut. Silloin ojensi h?n minulle punaset huulensa... Katsoin h?nt? kasvoihin. Tuuheat kulmakarvat... Hyv?nen aika, M?rtan piirteet... Her?sin ja pyysin ?idilt? lasin vett?.

Sitten ei tapahtunut mit??n elokuuhun asti. Sain vaan tiet??, ett? M?rta ja Henrik usein k?veliv?t puistossa iltasin. Ja kun istuin kotini pieness? puutarhassa katsellen, miten kuu valoi hopeitaan yli Alhon ja kuunnellen, miten sorsat ruohikossa ??nteliv?t, niin sekavin tuntein min? ajattelin heit? ja puiston varjoisia k?yt?vi?. "Olenhan siell? min?kin viett?nyt hetki?, joita muistellessani en oikein tied? riemustako vai murheesta hymyilisin", olen niihin aikoihin kirjottanut p?iv?kirjaani.

Mutta elokuussa oli kamppitanssit kartanon suuressa vaunuvajassa. Ja kaikki mit? siell? tapahtui on ilmiel?v?n? mieless?ni. Koko illan sin?, M?rta tuijotit minua ihmeellisill? silmill?si, jotka lumosivat minut. Ah, mutta en tullut sinua tanssiin pyyt?m??n, olihan sinulla Henrik. En voinutkaan tulla, sill? min? vapisin kauneutesi tenhoamana. Mutta ?kki? sin? astuit luokseni. Minun silmiss?ni pimeni, ja tuskin tiesin py?riv?ni kanssasi, ennenkuin kuulin ??nesi: "Sin? et ollenkaan tanssita minua en??, Aarne." Sinuttelit minua j?lleen, M?rta. Mutta min? vastasin tukahtuneesti, n??ntym?isill?ni valkean k?tesi hiljaisesta v?rin?st?. "Eih?n minun sovi tulla neiti? pyyt?m??n." Varjo lensi sinun kasvojesi yli; olit kauan vaiti. "Henrik ei en?? taida olla yst?v?nne?" kysyit. "Ei, ei h?n tunne minua en??." Seurasi taas ??nett?myys. ?kki? sin? kalpenit ja silmiesi syvyydet kimalsivat kuin mets?l?hteet. Hiljaa kuiskasit "Aarne." Korvissani humisi. "Mutta etk? sitten n?e, ett? rakastan sinua viel?", sin? vaivoin ja vavahtelevin huulin sanoit. Vaistomaisesti pusersin sinun k?tt?si. Kuin jostain kaukaa kuulin ??nesi: "Huomenna, orapihlajan alla."

Ah, M?rta, miksi l?henit minua vain kiduttaaksesi minua. Sin? sait minut pois suunniltani ja pakotit minut mielett?miin tekoihin. Mutta en jaksa niihin kajota. Ne ovat liian l?hell? viel?.

Irtonaisia lehti?.

Min? hiivin puistoon kiduttavan j?nnityksen vallassa ja asetun orapihlajapensaan varjoon. Ei hiiskahdustakaan, ainoastaan syd?meni sykkii levottomana. Kuu paistaa, mutta pensaan takana on pime??. Korvani tavottaa jokaisen ??nen, jokaisen pienimm?nkin rasahduksen, ja s?ps?hd?n jos lehtikin liikahtaa.

Kuulen askelia hiekkak?yt?v?lt?... Sitten hiljaista keskustelua... Juoksen kiireesti v?h?n matkaa pois ja heitt?ydyn spireapensaan juurelle pitk?kseni.

Tunnen M?rtan ja Henrikin kuun valossa. He kulkevat k?si k?dess? ohi orapihlajan, ja M?rtan nauru helisee. N?en M?rtan vilkuvan sivulleen salavihkaa, ja h?n on l?hell? Henrikki?, aivan kiini Henrikiss?. Min? makaan kuin kivettynyt; onpa hyv?, etteiv?t he voi minua huomata. Vai niin. M?rta on taas katunut sanojaan, eilist? rohkeuttaan. H?n tahtoo n?ytt?? miten kokonaan olen h?nen vallassaan ja miten v?h?n merkitsen h?nelle. No hyv?. En min?k??n valita...

Olen menossa kartanoon k?sin. Kalliolla, v?h?n ylemp?n? lehtokujan alap??t?, huomaan M?rtan vattuja sy?m?ss?. Kumma kyll?, h?n on aivan yksin. Henrikki? ei n?y miss??n.

Omituinen ajatus p?lk?ht?? ?kki? p??h?ni. Jaha!... Ja min? rienn?n h?nen luokseen.

Tartun omin lupineni h?nen k?teens? tervehtiess?ni.

-- Minun piti vain pyyt?? anteeksi sinulta, M?rta, En voinut silloin illalla tulla sinua tapaamaan. Olin estetty. ?l? ole pahoillasi.

H?n h?mm?styy. Sanani vaikuttavat niin, ettei h?n osaa vastata. Mutta minussa kiehuu kostonhalu.

-- Arvasin kyll?, ett? tulisit t?nnep?in saadaksesi tavata minua. Olet joka p?iv? tainnut t?ss? odotella. Hyv?nen aika.

H?n kalpenee raivosta ja puree huultaan. Mutta h?n on niin loukkaantunut, ettei h?n saa sanaakaan suustaan ja neuvottomuus nostaa kosteuden h?nen salamoiviin silmiins?. Vaitioloa kest?? kauan.

Vihdoin outo tuska valtaa minut. Tartun uudelleen h?nen k?teens? ja soperran ep?selv?sti.

-- Ei, ei... Anna anteeksi minulle, M?rta... M?rta, miksi sin? kidutat minua?... Hyv? Jumala! Miksi olet niin oikullinen?

H?nen povensa nousee ja laskee kiihke?sti ja sieramet v?r?htelev?t. Pari kyynelt? kiertyy h?nen silmist??n. Min? ved?n h?net rintaani vasten. Ja kuin tuskan pakottamana heitt?ytyy h?n hervottomasti k?sivarteni varaan ja kiert?? k?tens? kaulaani... Sanaakaan ei vaihdeta...

Yht?kki? huomaan Henrikin tulevan. Kyyristyn vattupensaisiin ja tuijotan M?rtaa liikutuksesta kalpeana. Sitten sanon h?nelle matalalla, vavahtelevalla ??nell?.

-- M?rta! Puoli kaksitoista seison akkunasi alla.

Senj?lkeen poistun nopeasti kallion toiselle puolelle vattupensaiden suojassa.

Olen kuin juopunut. Linnut hyppelev?t puiden oksilla ja mets?kaunokit huojuvat punasina pitkiss? varsissaan. Kyll?p? ne keinuvat kauniisti... Teen pitk?n kierroksen mets??n. T?n? iltana olen luvannut menn?. Puoli kaksitoista t?n? iltana... Kyll?p? mustikat helottavat kummallisesti. En ole sit? ennen huomannutkaan... Hypp??n suurelle kivelle ja huudan: el?k??n! Kolme kertaa per?kk?in, sill? riemuni on niin valtava. Ja min? otan lakin pois p??st?ni. Niin, avop?in tahdon kulkea onnessani mets?n pilariston keskell?...

K?yn kartanossa ja kun palaan, kohtaan M?rtan ja Henrikin lehtokujalla kotiin tulossa. Min? nostan lakkiani ja M?rta vastaa ylpe?sti. Kyll? min? sen ymm?rr?n ja annan anteeksi. Henrik tuskin ny?kk??, vaikka on lapsuuden toverini. H?nen ylh?isyytens?! ajattelen. H?nen ylh?isyytens? ja t?llainen orpo saakeli. Vaikka mit?p? h?nest?. Tekisi mieleni juosta h?nen luokseen ja huutaa h?nen korvaansa: Terve Heikki! T?ytt? kurkkua kiljasta: terve! Ja sitten panna lakki kallelleen ja k?det housuntaskuihin ja poisl?htiess? katsoa h?neen hymyillen yli olan...

Pengerm?ll? ovat he istuneet, koska ruoho on tallattua. Ka, siin? on hansikaskin. Tietysti unohtunut! Min? suutelen sit? ja l?hden juoksujalkaa takasinp?in.

Pys?hdyn heist? parin askeleen p??h?n ja otan hatun pois p??st?ni.

-- Anteeksi. T?m? kai on neidin? L?ysin sen tiepuolesta. Se on varmaankin pudonnut.

Henrik kiiruhtaa luokseni ottaakseen hansikkaan, mutta ilke?sti hymyillen astun min? h?nen ohitseen.

-- T?m? on kai neidin, toistan.

Hieno ryppy ilmaantuu M?rtan otsalle.

-- Ei, kyll? te saatte sen pit??, jos haluatte.

-- Mitenk??

-- Saatte pit?? sen. Heitin sen tahallani.

-- ???

-- Niin. Toinen meni rikki ?skett?in, joten toinenkin oli aivan viraton... Onko jotain muuta?

-- Ei, ei muuta.

He l?htev?t. Tuijotan heid?n j?lkeens? h?mm?styksest? sanattomana, sill? tied?n, ett? M?rta on kaiken valehdellut.

-- Niin, saatte kyll? pit?? sen. Kiitoksia hyv?ntahtoisuudestanne, huutaa h?n viel? armollisesti viitaten k?dell??n.

Katkeruus kiehuu rinnassani. T?ll?tavoin M?rta kosti ?skeisen kohtauksemme. H?n lahjotti minulle hansikkaan. Oikein uuden ja hienon hansikkaan.

Kello l?henee yht?toista. Kulen hitaasti lehtokujaa pitkin. Poikkean oikealle ja menen Alhon rantaa my?ten kartanom?en juurelle. Nousen varovasti ylemm?s suurten puiden suojassa. Sitten juoksen avoimen paikan yli korkean tuijan varjoon ja j??n kuuntelemaan. Ei hiiskahdustakaan. Tulet ovat kartanossa sammutetut ja suuri valkea rakennus n?ytt?? nukkuvan. Alho on tyyni ja sen yll? on kuun hopeahohde. Venesillan liput riippuvat unisina alasp?in, mutta saunan ikkunat s?ihkyv?t. Ruohokentill? kaste kimaltelee. Puiden ja pensaiden varjot ovat heitt?ytyneet suulleen pehme?lle nurmelle, voidakseen tukahuttaa ilmoillepyrkiv?n naurunsa. Puistossa Pan soittaa ja mets?nneito s?est?? kuun s?teill?, jotka harpun kielten kaltaisina riippuvat viistoon lehvien pienist? rei'ist?.

Jatkan matkaani syrenipensaston suojassa. Hiivin pienen vaahteran alle, ja saatan siit? n?hd? M?rtan huoneen puistoonp?in oleva ikkunan. Valoa ei ole sis?ll?, mutta uutimia ei ole laskettu alas.

Seison vaahteran alla kauan. Syd?meni sykkii kuuluvasti ja hiki kihoilee otsallani. Vihdoin astun mahdollisimman hiljaa hiekkak?yt?v?n yli ja p??sen siperialaisen hernepensaan suojaan. Siin? taas kuuntelen. Jokiniityll? hevosenkellot kalisevat, mutta muuten ei ??nt?k??n. Ainoastaan vereni kohisee korvissani. Happomarjan raakaleet v?lkkyv?t kuunvalossa ja hopeapensaan lehdet kiilt?v?t. Resedan tuoksu l?heisest? kukkasoikiosta tunkeutuu sieramiini.

Katson kelloani: aika on tullut. Hiivin l?hemm?s ja kun hiekka k?yt?vill? rasahtaa, niin s?ps?hd?n. Asetun h?nen akkunansa alle.

Seison liikkumattomana ja tuijotan ruutuihin. En hievauta j?sent?k??n. Hetket tuntuvat iankaikkisuudelta, ja olen hiest? m?rk?, vaikka ilma on niin viile?. Mutta mit??n ei n?y... Rattaiden kolina kuuluu selv?sti et??mp?? maantielt?...

Hyv?nen aika. Miksi pysyy M?rtan akkuna yh? sulettuna?... Tunnen hermostuvani... Sitten, yht?kki? p?lk?ht?? p??h?ni ajatus: h?n antoi hansikkaansa, hansikkaansa... Vai niin. No hyv?!...

Silloin, hiljaa, valkea haamu ilmaantuu akkunaan. Ajatukseni sekaantuvat ja syd?meni on pakahtua. Tuijotan h?neen liikkumattomana kuin patsas. Kaikki humisee ymp?rill?ni. Kaikki on kuin unta.

Olento katselee minua hetken totisena; h?nen kasvonsa n?ytt?v?t liidun karvaisilta kuutamossa. Sitten, ??nett?m?sti, avaa h?n akkunan, ja kun en viel?k??n liikahda, ojentaa h?n k?tens?. Kuin kutsuakseen...

Silloin salaper?inen voima valtaa minut. Joku sis?inen pakko saa minut ryhtym??n tekoon, jota en ymm?rr?, josta en ole vastuunalainen: Min? p??st?n pitk?n, k?he?n naurun ja kyyristyn koukkuun ivani pirullisessa onnessa... Pel?styn itsekin ??neni sihin??. Valkea haamu akkunassa vavahtaa ja per?ytyy pari askelta... Sitten l?hden juoksemaan. Pois, pois, kuin henki olisi kysymyksess?. Pois mets??n, miss? kukkansapudottaneet orjantappurat uneksivat ja n?simarjat loistavat kuutamossa... Oksat risahtelevat jalkojeni alla. Min? juoksen kunnes v?symyksest? vaivun maahan ja nyyhkyt?n hiljaa...

Min? uskon, ett? ihmisen sielullinen muutos tapahtuu nopeasti ja yhdess? hetkess?. Yksi isku voi kaiken entisen tehd? tyhj?nn?k?iseksi ja synnytt?? kokonaan uusia sis?isi? n?kemyksi?.

Min? voin n?in sanoa, koska syd?mess?ni on suru, jota eiv?t kyynelvirrat voi hukuttaa, yksin?isen itsens?kyll?st?m? tuska, joka on piiloutunut huulieni hymyn taa ja jonka tuskin kuuluvia huokauksia huoneeni pimeys ihmettelee. Tuo suru on syv? ja tyyni, ja sen syvyys on se kauneus, joka tekee sen minulle pyh?ksi ja antaa minulle voimaa kantamaan sit?.

Min?, jos kukaan, voin sanoa saattaneeni ?itini harmaat hiukset murhein hautaan. Min? kohtelin h?nt? tylysti vaikka k?rsin siit?. Min? olin h?nelle sulkeutunut, sill? h?pesin heikkouksiani. Mutta h?n onkin ymm?rt?nyt, ett? kaikki on ollut vain sairaalloista itsens?s?ilytt?mis-vaistoa, eik? h?nen katkonaisissa sanoissaan, jotka h?n puhui kuolinvuoteellaan, ilmennyt ainoatakaan moitetta. Ja niin sain min? kokea sen, ett? ?itini kuoli k?tens? minun k?dess?ni ja rauhan valo kasvoillaan.

Mutta vaikka tajusin menett?neeni jotakin korvaamatonta, niin en heti osannut muodostaa siit? itselleni k?sityst?. Minun suruni puhkesi my?hemmin, kuten syv? haava, joka oltuaan ensin valkeana, vasta pitk?n ajan per?st? pulpauttaa verisuihkun. Mutta se ei puhennut kyyneleihin.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet