Read Ebook: Erämaan kultaa by Grey Zane Nyman V In Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1954 lines and 90555 words, and 40 pages

Vanhus huudahti vain katkonaisesti.

Cameron poistui kivir?ykki?iden taakse. Kuinka kauan h?n viipyi poissa ja mit? h?n teki, siit? ei h?nell? ollut aavistustakaan. Kun h?n palasi takasin, istui Warren leiritulen ??ress? ollen jo tyyntyneen n?k?inen. H?n puhui ja h?nen ??ness??n oli syvempi kaiku, mutta muuten h?n oli kuten ennenkin. Sitten he kuormittivat aasinsa ja l?ksiv?t yhdess? pohjoista kohti.

Cameron tunsi sisimm?ss??n jonkunlaista salaista mielentyydytyst?. H?n oli kevent?nyt toverinsa taakkaa. Ja ihmeekseen h?n huomasi, ett? h?n samalla oli kevent?nyt my?s omaansa. T?st? hetkest? alkaen ei h?nest? tuntunut niin tuskalliselle muistella Nelli?. Kulkiessaan toverinsa kanssa yksin?isten ja hiljaisten seutujen l?pi ja maatessaan vierekk?in h?nen kanssaan t?htien tuikkeessa paljaan taivaan alla alkoi Cameron tuntea n?kym?tt?mien olentojen, jotka h?nest? olivat todellisia, rauhasta kuiskaavia henki?, ahdistavan l?sn?olon. Kylm?n tuulen voivotuksessa, seulottavan hiekan silkinhienossa kahinassa, kaatuvien puiden kaukaisessa kumeassa p?rin?ss? ja kiit?v?n t?hden kauniissa lennossa kuuli h?n n?iden rauhan henkien kuiskailevan miten ihmisten k?rsim?t tuskat vihdoinkin muuttuvat siedett?viksi. My?skin keskip?iv?ll? auringon paistaessa t?ydelt? ter?lt??n tuntuivat n?m? henget h?nest? todellisilta. Viel?p? keskiy?n kuolettavassa hiljaisuudessakin kuuli h?n niiden kuiskailevan er?maan tuulessa kuin ?itiyden luonnolliset ??net, Jumalan kuiskaukset rauhasta er?maan yksin?isyydess?.

Koitti sitten aamu, jolloin aurinko paistoi kuumasti ja punaisena l?pi usvaisen, autereisen ilman.

"Hiekkamyrsky on pian niskassamme", sanoi Cameron.

He olivat tuskin ehtineet kulkea penikulmaakaan, kun er?maan laajuinen, keltainen lentohiekkavalli kietoi heid?t py?rteihins?. Etsitty??n suojaa er??n kallion juurelta rupesivat he odottamaan toivoen, ett? myrsky oli vain hetkellinen tuulenpuuska, jollaisia usein sattuu avoimilla paikoilla. Valitus muuttui ulvonnaksi ja auringon himme? puna vaaleni v?hitellen haihtuen tuohon keltaiseen verhoon, samalla kun ilma paksuni ja p?iv? pimeni. Warren irroitti kuormat aasien sel?st?. Cameron otaksui, ett? hiekkamyrskyt olivat nyt alkaneet muutamia viikkoja aikaisemmin kuin tavallisesti.

Miehet peittiv?t p??ns? ja odottivat k?rsiv?llisesti. Kului useita tunteja, ja myrsky vain yltyi yltymist??n. Cameron ja Warren kastelivat kaulaliinansa kentt?pullojensa vedell?, sitoivat ne sitten kasvoilleen ja peittiv?t j?lleen p??ns?. Lentohiekan murtumaton ontto aalto vy?ryi vain edelleen. Hiekkaa tuprusi niin, ett? sit? seuloutui vapisevan kallion allekin makuuhuopien painoksi niin paljon, ett? he olivat hautautua sen alle. Tavantakaa t?ytyi heid?n pudistella hiekka pois est??kseen sit? painamasta heit? aivan maahan asti. Tavaratkin oli aina v?h?n v?li? kaivettava esiin hiekasta. Heid?n suojapaikkansa lattia kohosi asteittain yh? korkeammalle. He koettivat sy?d?, mutta hampaissa narskahteli niin kuin he olisivat purreet vain hiekkaa. Lopulta eiv?t he tienneet ajastakaan mit??n. He eiv?t uskaltaneet k?yd? nukkumaankaan, sill? se olisi merkinnyt heille samaa kuin tulla el?v?n? haudatuiksi. He saattoivat vain ry?mi? kalliosein??n kiinni, pudistella pois hiekan vaatteistaan, sokeasti kaivaa aina esiin tavaransa ja joka hetki l??h?tt??, ryki? ja k?hi? pelastuakseen tukehtumasta.

Lopulta rajumyrsky asettui. Unen puute oli tehnyt kullanetsij?in p??n kipe?ksi ja tylsistytt?nyt heid?n ajatuskykyns?. Heid?n aasinsa olivat menneet tiehens? tahi olivat ne mahdollisesti hautautuneet hiekkaan. Niin kauas kuin silm? kantoi oli er?maa ihmeellisesti muuttunut; se oli kuin hiekkamaininkien myllert?m? meri. Kaukana pohjoisessa h??m?tti vuorenhuippu, joka oli heid?n ainoa varma tienviittansa. Sinnep?in he suuntasivatkin askeleensa ottaen mukaansa lapion ja osan tavaroistaan.

Puolenp?iv?n aikaan katosi vuorenhuippu heid?n n?kyvist??n er?maan kirkkaaseen hohteeseen. Kullanetsij?t jatkoivat matkaansa edelleen k?ytt?en aurinkoa oppaanaan. Jokaisesta kosteikosta he koettivat etsi? vett?. Persikkapuun oksa k?siss??n onnistui Warren aina m??r??m??n vesipaikan. He kaivoivat, mutta vesi oli aina liian syv?ll?. Vihdoin he uupuneina ja vihoissaan vaipuivat uneen nukkuen koko y?n ja osan seuraavasta p?iv?st?kin. Sitten he onnistuivat l?yt?m??n vett?kin. He sammuttivat janonsa, t?yttiv?t kentt?pullonsa ja keittiv?t ruokaa.

Polttavan kuuma p?iv? l?ysi heid?t ??rett?m?n laajalta tasangolta, miss? ei ollut mit??n suojaa helteist? aurinkoa vastaan. Miehet koettivat k?ytell? vett??n niin s??st?v?isesti kuin suinkin, vaikka tosin oli aivan v?ltt?m?t?nt? juoda v?h?isen joka tunti. My?h??n illalla saapuivat he er??seen solaan, jonka he otaksuivat sen solan alap??ksi, josta he viimeksi olivat l?yt?neet vett?. Tuntikausia he kulkivat sen toista p??t? kohti l?yt?en vasta my?h??n y?ll? hakemaansa ainetta. Kovasti uupuneina he paneutuivat nukkumaan, eiv?tk? he viel? seuraavana p?iv?n?k??n olleet halukkaat poistumaan hyv?lt? vesipaikalta. Kylm? y? pakotti heid?t kumminkin jatkamaan matkaansa t?ysine kentt?pulloineen ja uudistetuin voimin.

Aamulla selvisi Cameronille, ett? he olivat kulkeneet useita penikulmia takaisin er?maahan, joka n?ytti nyt h?nest? aivan erilaiselta kuin ennen. Punainen aurinko, lis??ntyv? kuumuus ja eritt?inkin monenlaiset suurikokoiset kaktukset osoittivat selv?sti Cameronille, ett? he olivat laskeutuneet jonnekin alemmalle seudulle. Vuorenhuippuja n?kyi joka puolelta, muutamat l?hemp??, muutamat kauempaa, ja er??n sinisen kallionkielekkeen, joka kaukana pohjoisessa katkaisi taivaan kirkkaan rannan, luuli Cameron ennenkin n?hneens?. Kulku sit? kohti oli vaivalloista, ei niin paljon jyrkkyyden vaan peninkulmien pituisten yksitoikkoisten kohoutumisien vuoksi. Cameron tiesi, ett? oli ainoastaan yksi keino s??st?? vett? ja jatkaa matkaa pys?htym?tt?. Warren alkoi jo uupua. Usein t?ytyi h?nen pys?hty? lep??m??n. Polttavan kuuma p?iv? kului, samoin y?kin s??lim?tt?m?n kylm?sti ja kirkkaasti loistavine valkoisine t?htineen.

Punniten kentt?pulloa k?dess??n koetti Cameron saada selville, paljonko siin? oli vett?. Kuumuus haihdutti sit? melkein yht? paljon kuin h?n joi. Muutaman lepohetken kest?ess?, kun h?n kostutti kuivaa suutaan ja kurkkuaan, sai h?n tilaisuuden kaataa hieman vett? omasta kentt?pullostaan Warrenin pulloon.

Alussa oli Cameron hillinnyt rauhatonta vilkkauttaan voidakseen sovittaa askeleensa vanhemman toverinsa kulun mukaan. Mutta nyt h?nest? tuntui, ett? h?n oli menett?nyt jotakin vaistomaisesta ja kiihke?st? innostaan p??st? pois er?maasta. Veden ajatteleminen valloitti t?ydelleen h?nen mielens?. H?n alkoi kuvitella mieless??n, ettei h?nen viimeinen v?h?inen vesivarastonsa juuri ollenkaan v?hentynytk??n. H?n tiesi, etteiv?t h?nen kuvittelunsa vedest? olleet aivan oikeat. Siit? huolimatta h?n huomasi sen johtuvan enemm?n tosiseikoista kuin mielikuvituksesta ja alkoi tarkemmin harkita t?t? seikkaa.

Kun seuraava p?iv? valkeni, oli h?n vaipuvinaan jonkunlaiseen horrostilaan, mutta pitikin tarkasti silm?ll? Warrenia, joka n?ytti jo el?v?n muissa maailmoissa, mutta kumminkin, s?ilytt?v?n luontaisen viekkautensa. H?n otti varovasti Cameronin kentt?pullon ja kaatoi siihen vett? omasta pullostaan.

T?m? harmitti Cameronia. Tuo vanha katkeruus, ettei h?n kyennyt vastustamaan Warrenia, sai h?net j?lleen valtoihinsa. Cameron mietti ja totesi ajatuksessaan olleensa typer?, kun h?n ei aikaisemmin ollut oivaltanut t?t? tosiseikkaa. Sitten kuin h?nen toverinsa oli vaipunut sike??n uneen, punnitsi h?n molempia kentt?pulloja k?dess??n. Jos Warrenin pullossa oli vett?, oli sit? siin? hyvin v?h?n. Molemmat olivat k?rsineet kauheaa er?maan aiheuttamaa janoa, vaikka he olivat koettaneetkin salata sen toisiltaan. Kumpikin oli antanut vett? toverilleen tehden siten aivan hy?dytt?m?n uhrauksen.

Sen sijaan ett? vesi olisi sammuttanut heid?n molempien tahi ainakin toisen janon, oli se haihtunut. Kun Cameron huomasi t?m?n, otti h?n viel? kulauksen, viimeisen, ja kaasi lopun Warrenin pulloon. Oman kentt?pullonsa heitit h?n menem??n.

Kohta senj?lkeen Warren huomasi, ettei Cameronilla en?? ollutkaan kentt?pulloa.

"Miss? teid?n pullonne on?" kysyi h?n.

"Kuumuus oli v?h?ll? haihduttaa veteni kuiviin, joten join ajoissa viimeiset tipat suuhuni."

"Voi, poikani, sent??n!" virkkoi Warren.

P?iv? avasi heille punaisen ja viheri?n, kallioisen ja kaktuksia kasvavan helvetin. Aurinko paahtoi kuin liekki heid?n kasvojaan. Warren tuli auringon huikaisevasta valosta niin sokeaksi, ett? Cameronin t?ytyi taluttaa h?nt?. Vihdoin kaatui Warren uupuneena muutaman pengerm?n varjoon.

Cameron lep?si ja odotti toivottomasti katsellen kuumin ja v?synein silmin alas harjanteelta, miss? h?n istui. Pengerm? oli rosoisen, suunnattoman porrastien yksin?inen askelma. Alhaalta n?kyi synkk?, hedelm?t?n ja autio laakso. Tumma leve? juova, joka oli kumminkin vaaleampi harmaata ymp?rist???n, kiemurteli sen pohjassa. Joskus maailmassa siell? virrannut joki oli j?tt?nyt merkin uomastaan t?m?n hyl?tyn laakson mutkaiseen pohjaan.

Liikahdus, joka kuului silt? suunnalta, miss? Warren oli, kiinnitti Cameronin huomiota. N?ht?v?sti oli vanha kullanetsij? saanut j?lleen n?k?ns? ja jonkun verran voimistunut, koska h?n oli noussut ja alkanut kulkea pitkin jokiuomaa persikkapuun oksa k?dess??n. H?n ei ollut heitt?nyt tuota kallista puunkappaletta menem??n. Cameronin mielest? oli veden etsint? t?ll? seudulla aivan toivotonta, sill? h?n huomasi, ett? t?m? jokiuoma oli kerran ollut kanjonina, jonka er?maan tuulet olivat t?ytt?neet hiekalla. Warren pys?htyi kumminkin er??seen syv??n kuoppaan ja ly?den kentt?pullonsa kahtia ryhtyi h?n k?ytt?m??n sen toista puolta kuin lapioa. H?n kaivoi syv?n, laajan kuopan, niin laajan, ett? Cameron luuli jo varmasti h?nen menett?neen j?rkens?. Cameron pyysi yst?v?llisesti h?nt? lopettamaan turhat puuhansa, koettaen lopulta pakottaakin h?nt?, mutta kaikki h?nen vaatimuksensa olivat hy?dytt?m?t. Warren ty?skenteli hitain, keskeytym?tt?min ja tarkoitukseen sopivin liikkein. H?n puuhasi t?ll? tavoin tuntikausia. Kun Cameron huomasi hiekan syvemm?ll? tummenevan ja kostuvan, alkoi h?n lopultakin uskoa, ett?, niin kummalliselta kuin asia n?yttikin, saattoi sielt? sittenkin l?yty? vett?. H?n hypp?si my?skin kuoppaan ja alkoi kaivaa maata kentt?pullon toisella puoliskolla. Molemmat miehet puuhasivat nyt laajentaen ja syvent?en kuoppaa yh? enemm?n. Hiekka muuttui kosteaksi ja sitten vetiseksi. Syv?n kuopan pohjalla oli hiekka karkeajyv?ist?, muuttuen lopulta soraksi. Vihdoin vesi pulpahti esiin, ja sit? tuli runsaammin kuin Cameron muisti milloinkaan ennen n?hneens? er?maassa. Pian t?ytt?isi se koko kuopan ja virtaisi reunojen yli. Cameron ei voinut muuta kuin ihmetell? t?t? seikkaa. Kuivan vuodenajan loppu oli l?hell?. Ehk? t?m?n laaksonpohjan alla virtasi joku maanalainen virta tullen t?ss? kohden l?helle maan pintaa. Cameron oli ennenkin kuullut sellaisista er?maan ihmeist?.

Veden l?yt?minen virkisti Cameronin sammumaisillaan olevia toiveita. Mutta vain hetkeksi. Warren oli uupunut kokonaan.

"Olen mennytt? miest?. ?l? vitkastele", kuiskasi h?n, "Poikani, mene -- mene!"

Sitten h?n kaatui. Cameron veti h?net hiekkakuopasta taluttaen h?net er??seen pengerm?n alla olevaan varjoisaan paikkaan lep??m??n. Istuessaan v?s?ht?neen Warrenin vieress? Cameron huomasi jokiuoman sein?miss? maalattuja kuvia. Usein ennenkin oli h?n l?yt?nyt er?maasta samanlaisia maalauksia, joita olivat tehneet seudun esihistorian aikaiset ihmiset. Sitten h?n totuttuun tapaansa otti vaistomaisesti er??n kiven maasta ja alkoi sit? tarkastella. Sen paino kiinnitti h?nen huomionsa siihen tarkemmin. Kiven v?ri oli omituisen musta. H?n raaputteli kiven p??llim?ist? mustaa kerrosta l?yt??kseen siit? kullan merkkej?. H?nen ymp?rill??n oli runsaasti mustia piikivi? ja mustan rapautuneen kallion palasia, joissa n?kyi kullan merkkej?.

"Warren! Katsokaa! Koettakaa! Kultaa!"

Mutta Warren ei ollut sellaisesta ennenk??n v?litt?nyt ja nyt h?n sit?paitsi oli melkein sokea.

"Mene -- mene!" kuiskasi h?n vain.

Cameron katseli tuon aution laakson harmaata pohjaa, ja joku h?nen rinnassaan oleva salainen kannustin, joka ei ollut j?rjen eik? mielenliikutuksen aiheuttama, joku kuvaamaton outo tunne pakotti h?net lupaamaan.

Senj?lkeen pystytti h?n kivist? merkin kullanl?yt?paikalle. Sen tehty??n h?n meni tiedottoman Warrenin luo. Hetket kuluivat muuttuen tunneiksi. Cameronilla oli viel? sen verran voimia j?ljell?, ett? h?n voi koettaa p??st? pois er?maasta. Mutta tuo sama selitt?m?t?n tunne, joka oli kirist?nyt h?nelt? tuon oudon tahdottoman lupauksen Warrenille, viivytti h?nt? viel?kin kaatuneen toverinsa luona. H?n huomasi kirkkaan auringon muuttuvan kullanv?riseksi, sitten punaiseksi ja laskeutuvan vuorien taakse l?nteen. Seutu alkoi kietoutua h?m?r??n. Sit? kesti jonkun aikaa, kunnes se muuttui pime?ksi. Taivaankansi kimalteli kohta t?ynn? kirkkaita t?hti?. Niin oli heill? taas edess??n hiljainen, kirkas er?maan y?.

Cameron jatkoi yh? valvomistaan. Kun pitk?t tunnit kuluivat, hiipi h?nen olentoonsa lohduttava tunne, ettei h?nen tarvitse ikuisesti karttaa unta. Kapea valo leimahti pime?n, rosoisen taivaanrannan takaa ja surullinen, onneton kuu nousi taivaalle muuttaen valkoisen y?n varjojen y?ksi. T?ydellinen kuolonhiljaisuus otti er?maan haltuunsa mykistytt?en sen. Senj?lkeen kuiskasi tuo selitt?m?t?n "joku" h?nelle, ett? h?n oli yksin??n. H?nen ei olisi tarvinnut tuijottaa pime??n, vaan katsoa ainoastaan sivulleen.

Toisetkin kasvot kummittelivat Cameronin silmiss? -- er??n naisen kasvot. Ne liehuivat valkean kuunvalon varjoissa kadoten joskus pime??n, ne pehmeniv?t muuttuen suloisiksi nuoren tyt?n kasvoiksi, joissa oli samanlaiset tummat, ahdistavat silm?t kuin ?idill?kin. Cameron rukoili tuota syd?mess??n piileskelev?? nimet?nt?, tuota henke?, joka oli yht? k?sitt?m?t?n ja salaper?inen kuin el?m?. H?n rukoili tuota nimet?nt? oliota ulkopuolella, josta h?nen ymp?rill??n olevat kalliot ja hiekka, piikkiset kaktukset ja karkea laava ja tuo ??ret?n er?maa t?htimantteleineen olivat vain atoomeja. H?n rukoili siunausta tuolle naiselle ja onnea t?m?n pikku lapselle. Sek? ?iti ett? t?m?n pieni lapsi olivat nyt l?hell? h?nen syd?nt??n. Aika- ja et?isyysrajat olivat poistuneet. H?nell? oli uskoa, horjumatonta uskoa -- h?n katsoi tulevaisuuteen. Menneisyyden kohtalon langat, jotka niin erottamattomasti olivat punoutuneet h?nen erehdykseens?, purkautuivat h?nelle kaikessa surullisuudessaan t??ll? yksin?isess? er?maassa.

Cameron otti sitten taskustaan pienen l?kkipeltilaatikon ja avattuaan sen otti h?n sielt? kokoontaitetun avioliittotodistuksen. H?nell? oli kyn?kin mukanaan ja h?n kirjoitti jotakin paperille k?ytt?en musteen asemesta verta. Kuu tarjosi h?nelle kylliksi valoa, ja taitettuaan j?lleen paperin kokoon pani h?n sen l?kkipeltilaatikkoon, jonka h?n sitten k?tki er??n suuren kiven alle. Siell? se s?ilyi hyvin p?lylt?, kosteudelta ja kuumuudelta pitk?t ajat. Kuinka kauan olivat nuokin maalatut kuvat tuossa kuivassa kallion sein?m?ss? pysyneet kirkkaina ja selvin?? T??ll? er?maassa ei ollut teit?, ja aina tapahtui t??ll? selitt?m?tt?mi? muutoksia. Cameron n?ki t?m?n luonnon muuttuvaisen luonteen -- hiekka tulee edelleenkin jatkamaan lentoaan, uurtamistaan ja hautaamistaan, joet tulevat syvent?m??n uomiaan ja tulvimaan, kalliot tulevat rapautumaan kuumuuden ja sateen vaikutuksesta, lumivy?ryt tulevat h?vitt?m??n ja kaktuksen siemenet tulevat lent?m??n tuulen mukana tarttuakseen johonkin koloon ja tunkeakseen maahan janoisin juurin. Vuodet kuluisivat. Cameron oli n?kevin??n ne ja samoin kohtalon johtavan er?st? lasta t?h?n autioon seutuun, josta se ehk? l?yt?isi rakkautta ja onnea ja is?ns? haudan.

Cameron peitti toverinsa tummat, hiljaiset kasvot alenevan kuun heijastavalta valolta.

T?m? toimenpide erotti h?nen ajatuksensa oleellisista asioista. Ne haihtuivat h?nen mielest??n lopullisesti. Ep?m??r?isesti, uneksivasti h?n n?ytti tutkistelevan sieluaan. Y? valkeni harmaaksi p?iv?ksi muuttuen j?lleen y?ksi, joka oli yliluonnollisen synkk?. Silloin tuolta er?maan kauheasta tyhjyydest? ja kuolonhiljaisesta yksin?isyydest? hiipiv?t h?nen eteens? rauhan henget. Majesteetillisesti ne asettuivat h?nen ymp?rilleen j?rjestyen ja tutkistellen juhlallisessa asemassa ja liikkuen vaivuttaakseen h?net heid?n tyyneen rauhaansa.

VANHAT YST?V?T.

Richard Gale huomasi, ett? h?nen oleskelunsa l?nness? oli muodostunut sellaiseksi kuin h?nen harmistunut is?ns? oli ennustanutkin: laiskoittelemiseksi siell? ja uneksimiseksi t??ll? todellisetta tarkoituksetta ja p??m??r?tt?.

Samanlainen harkinta kuin edellinenkin, ainoastaan vakavalaatuisempi ja ehk?p? jossakin m??rin toivottomampi, oli tuonut Galen nyi rajalle. Jo jonkun aikaa oli sanomalehdiss? kerrottu Meksikon vallankumouksesta, sissisodasta, Yhdysvaltain ratsuv?en vartiotoimesta kansainv?lisell? rajalla, amerikkalaisten lehm?paimenten hurjista taisteluista vallankumouksellisten kanssa ja mielt?p?yristytt?vi? kuvauksia villeist? ratsastajista ja rosvoista. Harkittuaan n?it? huhuja uskalsi Gale ep?ill? niiden totuutta. Mutta koska h?n Montanassa, Wyomingissa ja Coloradossa olisi varmaankin saanut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta ja seikkailuja, oli h?n matkustanut lounaaseen Arizonan rajalle, jossa h?n toivoi n?kev?ns? j?nnitt?v?mp?? el?m??. H?n ei paljonkaan v?litt?nyt, mit? tapahtui. Kuukausim??r?t kest?nyt hy?dyt?n kulkeminen sellaisin toivein, ett? h?n lopultakin saisi toimen, joka h?nelle sopisi, oli taivuttanut Richardin my?nt?m??n, ett? is? oli sittenkin ollut oikeassa.

Er??n? iltana lokakuun alkupuolella Richard saapui Casitaan. H?mm?styksekseen huomasi h?n, ett? kaupunki oli ilmeisesti merkityksellinen paikka. Rautatien asemalla oli suuri joukko tyrkkivi?, l?rp?ttelevi? sombrerop?isi? meksikolaisia. H?n luuli melkein olevansa aivan vieraassa maassa. Jonkun ajan kuluttua h?n huomasi muutamia miehi?, jotka kuuluivat samaan kansallisuuteen kuin h?nkin. H?n palkkasi niist? yhden viem??n h?nen matkatavaroitaan hotelliin. He kulkivat leve??, hyvin valaistua katua, jonka varrella oli komeita taloja ja niiss? paljon valaistuja ikkunoita. Useimmat vastaantulijat olivat meksikolaisia. H?nen oppaansa selitti h?nelle, ett? pienempi puoli Casitasta kuului Arizonaan ja suurempi Meksikoon. Samoin osa sen monituhantisesta asukasluvusta asui etel?puolella katua, joka oli rajana. Lis?ksi h?n kertoi, ett? kapinalliset olivat sin? p?iv?n? tulleet kaupunkiin ja panneet melkein kaikki asiat sekaisin.

Richard Galen rahavarat olivat niin v?hiss?, ett? h?nen oli pakko sivuuttaa paremmat hotellit ja pyyt?? opastaan ohjaamaan h?net johonkin halpaan matkustajakotiin. Kun sellainen oli l?ydetty, taivuttivat silm?ys l?mpi?ss? vetelehtiviin tyhj?ntoimittajiin ja mukavuuden halu Galen vaihtamaan matkustuspuvun yksinkertaiseen k?velypukuun ja kenkiin.

"Olen miltei perikadon partaalla", puheli h?n ajatuksiinsa vaipuneena itsekseen. "Is?ni sanoi, etten voi ansaita ollenkaan rahaa. H?n ennusti oikein -- ainakin t?h?n asti. Lis?ksi h?n sanoi, ett? palaan kotiin pettynein toivein. Mutta siin? h?n erehtyi. Aavistan nimitt?in, ett? t?ss? kaupungissa tapahtuu minulle viel? jotakin."

H?n meni laajaan, valkoiseksi pestyyn, korkeaan eteiseen ja sielt? ??rett?m?n suureen huoneeseen, joka, ellei siin? olisi ollut pallopelip?yti?, tarjoilutiski? ja penkkej?, olisi n?ytt?nyt pikemmin pihamaalta kuin huoneelta. Lattia oli ladottu py?reist? kivist?, sein?t olivat savesta ja ikkunat aukenivat kuten ovet. Sininen savupilvi t?ytti huoneen. Gale kuuli pallojen kalinan ja lasien helin?n v?ke? t?ynn? olevasta tarjoiluhuoneesta. Siell? oli paljass??risi?, sandaalijalkaisia meksikolaisia valkoisissa viitoissa ja toisia punaisissa ja mustissa kaavuissa. Olipa joukossa ahtaita sinisi? univormujakin olkap?ill? olevine kultaripsuineen tahi tupsuineen. N?ill? miehill? oli v?iss??n raskaat luuper?iset pistoolit, ja kaikesta p??tt?en olivat ne joko meksikolaisia poliiseja tahi sotilaita. V?kijoukossa oli my?s mustapartaisia, karkeapiirteisi? amerikkalaisia, joista toiset pelasivat uhkapeli? pienten p?ytien ??ress?, toisten nauttiessa v?kijuomia. Pallop?ytien ymp?rill? kuhisi ??nek?s nuorisojoukko, josta muutamat olivat niin p?ihdyksiss?, ett? t?intuskin pysyiv?t jaloillaan. Khakipukuisia ratsumiehi? riensi ulos ja sis?lle.

Huoneen toisessa p??ss?, joka oli melkein kuin erill??n yleisest? osasta, oli pienen p?yd?n ??ress? kuusi henkil??, joista nelj? istui ja kaksi seisoi. Gale katsoi n?ihin viimeksimainittuihin jo toisen kerran. Niiden ter?v?piirteiset pronssinv?riset kasvot ja ter?v?t silm?t, pitk?t, notkeat ja solakat ruumiit sek? v?linpit?m?t?n ja huoleton esiintyminen, joka n?ytti olevan heille luonteenomaista, olisivat jo leimanneet heid?t lehm?paimeniksi noitta solkiniekka sombreroittakin, v?rillisitt? kaulaliinoittakin ja pitk?vartisitta, korkeakantaisitta saappaittakin, joissa oli suuret hopeakoristeiset kannukset. Gale ei voinut olla my?sk??n huomaamatta, ett? noilla paimenilla oli pistoolit, mik? seikka oli melkein kuin isku h?nen mielikuvituksilleen nykyaikaisesta l?nnest?. T?m? pakotti osaltaan h?nt? hieman uskomaan huhuja, ett? rajalla todella tapeltiin. H?nt? v?risytti.

H?n tyydytti n?lk?ns? viereisess? huoneessa ja kun h?n palasi sielt? kapakan puolelle, t?rm?si h?n er??seen sotilaspukuiseen mieheen. Kumpainenkin pyysi heti anteeksi k?mpelyytt??n. Gale oli jo aikeissa jatkaa matkaansa, kun toinen h?mm?styneen? pys?htyi paikoilleen ja kumartuen eteenp?in huudahti:

"Dick Gale?"

"Aivan niin", vastasi Gale my?skin h?mm?styneen?. "Mutta kuka te sitten olette?"

H?n ei voinut n?hd? vieraan kasvoja, koska niit? varjosti leve?lierinen hattu, joka oli painettu syv?lle p??h?n.

"Jupiter viek??n, Dickh?n se sittenkin on! T?m?h?n on kerrassaan suurenmoista! Etk? tunne minua?"

"Olen muistaakseni jossakin kuullut ??nenne", vastasi Gale. "Mahdollisesti tunnen teid?t sitten, kun ved?tte tuon suuren hattunne pois silmilt?nne."

Vastaukseksi mies, totellen ?killist? mielijohdettaan, vei Galen kiireesti ravintolan puolelle, miss? h?n siirsi hattunsa takaraivolleen, paljastaen kauniit, p?ivettyneet kasvonsa.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet