Read Ebook: Pikku herttua eli Rikhard Pelkäämätön by Yonge Charlotte M Charlotte Mary Helve Uuno Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 323 lines and 14619 words, and 7 pages

"Kyll?", -- kuului Rikhardin ??ni kuvosta. "Olenko min? nyt ihan 'uupiilossa'?"

"No kerrassaan! Muistakaa nyt vaan: Tapahtukoon mit? tahansa -- elk?? tikahtako! Taivas meit? siunatkoon! Nyt! Pyhimykset kanssamme!"

Lojuessaan olkikuvossa kuuli Rikhard, kuinka Osmond aukasi oven. Sitte tunsi h?n, miten h?net nostettiin lattialta ja kuinka Osmond kantoi h?nt? portaita my?ten, kuvon p?iden lakaistessa kahisten muureja. Ainoa tie ulkoportille meni alemman linnan salin kautta, ja siell? oli vaara suurin. Rikhard kuuli ??ni?, askeleita, ??nek?st? laulua ja naurua, ik??nkuin juhlapidot olisivat olleet parhaallaan. Sen per?st? kuului joku sanovan: "Hoidatteko itse hevostanne, herra de Centeville?"

"Hoidan," vastasi Osmond. "Tied?tteh?n, ett? sen per?st? kun kadotimme palvelijamme, olisi Musta poloinen pahemmassa kuin pulassa, ellen itse siit? pit?isi huolta."

Jo huomasi Carlomankin Osmondin, riensi luo ja kysyi: "Voi, Osmond de Centeville! Onko Rikhard parempi?"

"Kiitos, teid?n ylh?isyytenne, kyll? h?n on parempi, mutta vaara ei ole viel? ohi."

"Oi, toivon, ett? h?n olisi terve! Vaan milloinka sallitte minun tulla h?nen luokseen, Osmond? Min? istuisin aivan todella ihan hiljaa enk? h?iritsisi h?nt?."

"Ei se viel? sovellu, hyv? prinssi, niin paljon kuin herttua teist? pit??kin -- vastik??n sanoi h?n sen minulle."

"Sanoiko h?n? Voi, sanokaa Rikhardille, ett? min?kin pid?n h?nest? niin ihmeen paljon, enemm?n kuin kest??n muusta t??ll?, ja ett? minulla on ilman h?nt? hyvin ik?v?. Sanokaa h?nelle n?in, Osmond."

Rikhard malttoi tuskin olla huutamatta rakkaalle, pikku Carlomanilleen. Mutta h?n muisti kuningattaren uhkauksen, muisti, miten huonosti Osmondin silmille saattaisi k?yd? ja piti sen vuoksi suunsa kiinni, ajatellen ett? kyll? h?n er??n? p?iv?n? tekee Carlomanista Ranskan kuninkaan. Olkien puoleksi tukehduttamana tunsi h?n, kuinka taas mentiin edelleen portin rappuja alas ja sitte pihan poikki. Pime?st? ja Osmondin askelten toisenlaisesta kapseesta arvasi h?n oltavan nyt tallissa. Osmond laski h?net hiljaa alas kuiskaten: "Kaikki hyvin t?h?n saakka. Voitteko huokua?"

"Enp? oikein! Etk? voi laskea minua jaloilleni?"

"En viel?, en mill??n ehdolla. Mutta sanokaahan, k??nn?nk? kasvonne alas p?in, sill? itse en voi sit? tiet??."

Osmond pani el?v?n olkikuvon poikittain satulaan, sitoi sen kiinni ja talutti hevosen ulos, silm?illen samalla varovasti ymp?rilleen. Mutta koko linnan v?ki vietti kemuja, eik? ollut ket??n edes porttiakaan vahtimassa. Rikhard kuuli hevosen kavioiden kumean kapseen nostosillan poikki ment?ess? ja tiesi nyt olevansa vapaa. Mutta Osmond piti yh? viel? k?sivarttaan h?nen p??ll??n eik? sallinut h?nen liikkua viel? muutamaan hetkeen. Vihdoin juuri kun Rikhard ei luullut en?? silm?nr?p?yst?k??n voivansa kest?? tukehduttavaa olkien pistelemist? eik? lymy? ep?mukavassa olinpaikassaan, seisautti Osmond hevosen, laski kuvon nurmikolle ja vapautti h?net ep?miellytt?v?st? vankeudestaan. Rikhard katsahti ymp?rilleen -- he olivat viidakossa -- h?my oli yll?tt?m?isill??n ja soreana soi lintujen laulu.

"Vapaa! Vapaa! T?m? on vapautta!" huudahti Rikhard, ponnahtaen seisoalleen ja hurmaantuneena henkien leyhke?t? ilta-ilmaa. "Kuningatar, Lothar ja se tuskauttava kammarip?ks?, kaikki ovat nyt kaukana takanani."

"Eiv?tp? viel? niink??n kaukana," sanoi Osmond. "Ette saata pit?? itse?nne turvattuna, ennen kuin olemme Epten toisella puolen. Satulaan, hyv? prinssi -- meid?n t?ytyy ratsastaa henkemme edest?."

Osmond auttoi herttuan ratsun selk??n, hypp?si itse taakse, kannusti hevosta ja ratsasti tujakasti eteenp?in, vaikk'ei t?ytt? kyyti?, sill? h?n aikoi s??st?? hevosta. H?my muuttui pime?ksi. T?hdet tuikkivat taivaalla ja yh? ratsasti h?n k?sivarsi kiedottuna pojan ymp?ri, joka sit? my?ten kuin y? eteni, v?syi ja vaipui horrokseen, tuntien kuitenkin koko ajan hevosen ravaavan. Mutta jokainen askel kiid?tti h?nt? loitomma kuningatar Gerbergest? ja l?hemm? Normandiaa, ja mit?p? h?n huolikaan v?symyksest?? Ainoastaan eteenp?in, eteenp?in!

T?hdet sammuivat taas ja ensimm?inen punainen aamunkoi purppuroi it?ist? taivaanrantaa. Aurinko nousi, yleni yh? korkeammalle, helotti t?ydelt? ter?lt??n, ja kuumaksi, helteiseksi k?vi p?iv?. Hevonen kulki hitaammin, kompasteli ja vaikka Osmond laskeusi alas l?yhent?m??n satulan vy?t?, kiinnitti se vain tuokion ajaksi juoksuaan. Osmondin valtasi mit? suurin ep?tieto ja levottomuus, mutta he eiv?t olleet ratsastaneet kauas, kun joukko kauppamiehi? tuli n?kyviin. N?m?t matkustivat nummen poikki kerallaan pitk? rivi kuormitettuja muuleja ja turvanaan joukko lujakouraisia miehi?, aivan kuin it?mainen karavaani er?maassa. He tuijottivat ihmeiss??n kookkaasen, nuoreen ritariin, joka piteli lasta perin v?syneen hevosen sel?ss?.

"Herra kauppamies", sanoi Osmond ensimm?iselle, "n?ettek? t?t? juoksijata? Paremmalla hevosella ei ole koskaan ratsastettu, mutta se on nyt ihan upiuuvuksissa ja meid?n t?ytyy rient??. Suokaa minun vaihtaa t?m? tuohon vahvaan pikku virkkuun tuolla. T?m? on kaksikertaa sen arvoinen, mutta min'en jouda t?ss? tinkim??n -- suostutteko vai ette?"

Kauppamies, joka osasi Osmondin upealle mustalle oriille antaa oikean arvonsa, hyv?ksyi ehdotuksen. Osmond muutti kohta satulan, nosti Rikhardin uuden hevosensa selk??n, istui siell? jo itsekin ja niin sit? taas menn? porhallettiin eteenp?in l?pi tuon kolkon seudun, miss? nuoren ritarin silm? tunsi j?lleen tienviitat ter?v?j?rkisyydell?, jonka ihmiset saavat asumalla mets?- ja viljelem?tt?miss? seuduissa. Suuret r?meet olivat nyt paljoa vaarattomammat kuin talvella, ja he p??siv?t niiden yli onnellisesti. T?h?n saakka ei ollut kuulunut mit??n takaa-ajosta. Osmondin ainoana pelkona oli vain, ett? h?nen pikku turvattiaan, joka ei ollut viel? voimistunut sairautensa per?st?, matka ja pitk?, helteinen kes?p?iv? liian paljon rasittaisivat, sill? poika alkoi jo nojata h?neen eik? jaksanut liikuttaida eik? pit?? auki silmi??n. H?n tuli tuskin virke?mm?ksi auringon mailleen menty? ja raittiin tuulosen leppoisena alkaessa puhaltaa, mik? Osmondia itse??n virkisti paljon. Mutta viel? suurempi virkistys oli uskolliselle aseenkantajalle, kun h?n viho viimein n?ki sinert?v?n virran mutkittelevan vehreiden laidunlakeuksien v?liss?, ja vastarannalla kallion kukkulan, jolla kohosi linna tornineen ja hyvin varustettuine vallineen.

"Epte! Epte! Tuolla on Normandia, hyv? prinssi! Silm?tk??p? yl?s ja katsokaa omaa herttuakuntaanne."

"Normandia!" huudahti Rikhard, kavahtaen yl?s. "Oo, mun oma rakas kotini!"

Joki oli kumminkin leve? ja syv? eik? vaara viel? ollut ohitse. Osmond katseli levottomana ymp?rilleen, mutta riemastui huomatessaan karjan j?lki?, aivan kuin siin? olisi ollut kaalamopaikka. "Meid?n t?ytyy yritt??," sanoi h?n. Laskeutuen maahan, astui h?n sitte veteen, talutti hevosta ja piti Rikhardia tukevasti kiinni satulassa. Vesi syveni syvenemist??n, nousi Rikhardin jalkoihin, sitte hevosen kaulaan ja vihdoin ui hevonen ja Osmond rinnalla pit?en pitkin matkaa poikaa tanakasti kiinni. Sen j?lkeen kuului pohja taas, vuolteen voima v?heni ja he l?heniv?t rantaa. Mutta samassa tuokiossa huomasivat he kaksi jousimiest?, jotka pitkill? jousillaan t?ht?siv?t heit? linnasta, ja miehen, joka seisoi korkealla rannalla heid?n edess??n huutaen: "Seis! ei kukaan saa k?yd? Mont?marin kaalamon yli ilman jalon Dame Yolanden lupaa."

"Ka Bertrand, herra hovimestari, tek? se olette?" huusi Osmond vastaan.

"Ken se on, joka mainitsee minua nimelt?ni?" vastasi hovimestari.

"Min? se olen, Osmond de Centeville. Avatkaa porttinne niin pian kuin mahdollista, herra hovimestari, sill? herttua on t??ll? ja h?n on mit? suurimmassa levon ja virkistyksen tarpeessa."

"Herttua!" huudahti Bertrand, kiiruhtaen alas maallenousupaikalle ja heitellen ilosta hattuaan ilmaan.

"Herttua! Herttua!" kajahduttivat soturitkin muurilta. Seuraavassa tuokiossa oli Osmond taluttanut hevosen maalle joesta ja huusi nyt Rikhardille: "Silm?t auki, teid?n ylh?isyytenne, silm?t auki! Olette nyt omassa herttuakunnassanne taaskin. T?m? on Albericin linna."

"Tuhat kertaa tervetullut, ruhtinaallinen herrani! Siunattu olkoon t?m? p?iv?!" huusi hovimestari. "Mik? ilo armolliselle rouvalleni ja nuorelle herralleni!"

"H?n on aivan n??nty? v?symyksest?," sanoi Osmond, levottomasti katsahtaen Rikhardiin. Sill? eiv?t tervetulohuudotkaan, jotka selv?sti todistivat h?nen olevan omassa, rakkaassa Normandiassaan, saaneet Rikhardia nousemaan yl?s tahi puhumaan. "H?n on ollut pahasti sairaana ennen kuin pakenimme. Pelk?sin niiden myrkytt?v?n h?net enk? uskaltanut viipy? Laonissa tuntiakaan sen j?lkeen, kun h?n oli siksi voimistunut, ett? saattoi l?hte? pakoretkelle. Mutta ilostukaahan nyt, teid?n ylh?isyytenne, nyt olette viimeinkin turvassa ja vapaa. T??ll? on my?s kelpo Dame de Mont?mar, joka pit?? teist? parempaa huolta kuin minunlaiseni kovakourainen sotilas."

"Eik? mit?, sen pahempi!" sanoi hovimestari, "meid?n jalo rouvamme on l?htenyt nuoren Albericin kanssa pyhiinvaellukselle Jumi?gesiin, rukoillakseen herttuan turvallisuuden puolesta. Kuinkahan he riemastuvatkaan saadessaan tiet??, ett? heid?n rukouksensa on kuultu."

Osmond ei voinut kuitenkaan juuri iloita t?st?, sill? niin levoton h?n oli turvattinsa ylenpalttisesta v?symyksest? ja raukeudesta. Rikhard n?et, kun he veiv?t h?net linnan saliin, jaksoi tuskin puhua tahi silmi??n raottaa, saatikka sy?d?. He kantoivat h?net yl?kertaan ja panivat h?net Albericin vuoteelle, miss? h?n levottomasti heittelehti edes takaisin, ollen liian uupunut nukkuakseen.

"Voi! voi!" p?ivitteli Osmond, "olen ollut liian h?t?inen! Olen pelastanut h?net frankkien k?sist? ainoastaan tuottaakseni h?nelle oman varomattomuuteni kautta kuoleman."

"Mutta olkaa toki jo vaiti, herra de Centeville," sanoi hovimestarin vaimo, joka samassa pist?yty? sis??n -- "tuollaisella p?ivittelemisell?h?n te voitte h?net surmata. J?tt?k?? poika minun huostaani, h?n on vain liiaksi rasittunut ja tarvitsee lepoa."

Osmond, joka nyt oli varma ett? herttuansa oli yst?vien parissa, olisi ilomielell? uskonut h?net vaimon hoitoon, ellei Rikhard kaikesta heikkoudesta ja voipumuksesta huolimatta olisi aivan vaistomaisesti nojautunut ihan Osmondiin kiinni, tahtomatta p??st?? h?nt? luotaan, aivan kuin pit?en Osmondia ainoana yst?v?n??n ja suojelijanaan. H?n ei ollut viel? kylliksi tajussaan ymm?rt??kseen olevansa Normandiassa ja turvassa vihollistensa salavehkeilt?. Pari kolme tuntia valvoivat sen t?hden Osmond ja hovimestarin vaimo kahden puolen h?nen vuodettaan, koettaen tyynnytt?? h?nen levottomuuttaan sek? suositella h?nt? mit? hellimmin. T?t? tekiv?t he siksi kunnes poika v?hitellen rauhoittui ja vaipui viimein sike??n, vahvistavaan uneen.

Aurinko oli jo ylh??ll? taivaalla, kun Rikhard her?si. H?n k??nn?hti ahtaalla, olilla t?ytetyll? tilallaan ja katseli ymp?rilleen ihmeiss??n. N?m? eiv?t olleet vaipoilla peitetyt sein?t h?nen kammarissaan Laonissa, jotka h?n unen p?ppeross??n n?ki, vaan rosoiset kivimuurit ja syv?, py?re? tornihuoneen ikkunareik?. Osmond de Centeville nukkui lattialla h?nen vierell??n, vaipuneena syv??n, pitk?? valvomista ja ponnistusta seuranneesen uneen. Ja mit?h?n muuta viel? Rikhard n?kik??n?

H?n n?ki iloisen pojan naaman ja s?dehtiv?n silm?parin: Alberic de Mont?mar siin? nojausi s?ngynjalkaa vasten, odottaen j?nnityksell? Rikhardin her??mist?.

"Alberic, Alberic!"

"Prinssini, prinssini!"

Nopsasti kiepsahti Rikhard istualleen, ojensi molemmat k?sivartensa ja Alberic heitt?ysi h?nen syliins?. Innokkaina sylitteliv?t pojat toisiaan, ja katkonaisia riemuhuutoja p??si tuon tuostakin ilmoille, kylliksi ??nekk?it? her?tt?m??n kenen tahansa tavallisen nukkujat, vaan ei Osmondia, joka oli niin tuiki v?synyt.

"Onko se totta? Olenko min? sitte todellakin Normandiassa taas?" huudahti Rikhard vihdoin.

"Olette, olette, -- hyv? prinssi! Te olette Mont?marissa. Kaikki on teid?n. Se juovikas haukka voi ylen hyv?sti ja ?itini tulee t?nne iltapuoleen -- h?n antoi minun ratsastaa edelt?, heti kun saimme kuulla sen suuren uutisen!"

"Ratsastimme kauan, kunnes tuli my?h? ja min? olin hyvin v?synyt," sanoi Rikhard. "Mutta nyt kun olemme kotona, en v?lit? siit? v?h??k??n. Mutta min? tuskin saatan uskoa! Kuule, Alberic, olen viett?nyt kauheita p?ivi?!"

"Katsokaas tuonne, hyv? prinssi," sanoi Alberic ikkunan luota. "Kurkistakaapa ulos t?st?, niin huomaatte olevanne kotona j?lleen."

Yhdell? hypp?yksell? oli Rikhard ikkunassa. Mik? n?ky sattuikaan h?nelle siin? silm??n? Linnan piha oli t?p?sen t?ynn? ratsumiehi? ja hevosia, aamuaurinko kimmelsi loistavilla pantsaripaidoilla ja korkeilla py?reill? kyp?reill?, ja niiden yl?puolella hulmusi monta ratsulippua ja sotamerkki?, jotka Rikhard hyv?sti tunsi j?lleen. "Oo, kas tuolla, kas tuolla!" huusi h?n riemastuksissaan. "Tuoll'on Ferri?ren hevosenkenk? ja tuolla Varenneen juoksija! Ja kaikista paras, tuoll'on -- tuoll'on meid?n oma, Centevillen punainen ratsulippumme! Oo, Alberic, Alberic! Onko herra Eerikki t??ll?? Minun t?ytyy menn? h?nen luoksensa!"

"Bernard l?hetti heti teid?n tultuanne sanan heille kaikille tulla puolustamaan linnaamme, jos frankit ajaisivat teit? takaa. Mutta te olette nyt turvassa, turvassa semmoisessa kuin Normandian peitset voivat tuottaa -- Jumala olkoon kiitetty!"

"Niin, Jumala olkoon kiitetty!" toisti Rikhard, notkistaen hartaasti polvensa muutamiksi minuuteiksi lukiessaan latinalaista rukoustaan. Sitte nousi h?n yl?s ja sanoi katsahtaen Albericiin: "Minun pit?? todellakin kiitt?? H?nt?, sill? H?n on pelastanut Osmondin ja minut julman kuninkaan ja kuningattaren k?sist?. Minun t?ytyy koettaa tulla v?hemm?n kiivaaksi ja k?skev?ksi kuin olin ennen pois menoani, sill? sen olen juhlallisesti luvannut tekev?ni, jos konsa kotia tulisin. Osmond parka, miten hyv?sti h?n vetelee unia! Tule Alberic n?ytt?m??n mulle tiet? herra Eerikin luo!" Ja tarttuen Albericin k?teen, poistui Rikhard huoneesta ja meni portaita alas linnan saliin. Monta normannilaista ritaria ja vapaaherraa t?ysiss? sotavaruksissa oli t?nne kokoontunut, mutta Rikhardin katse haki vain yht?. Jo tunsi h?n j?lleen herra Eerikin harmahtavat hapset ja sinisen sotisovan, vaikka t?m? seisoi selin h?neen. Silm?nr?p?yksess?, ennen kuin kukaan oli huomannut h?nen siell? oloaan, juoksi h?n vapaaherraa kohden ojennetuin k?sivarsin, huudahtaen: "Herra Eerikki! rakas herra Eerikki, nyt olen viimeinkin t??ll? taas! Osmond on terve mies! Rouva Astrida voi kai hyvin?"

Vanha vapaaherra k??nn?hti p?in. -- "Lapseni!" huudahti h?n, sulkien h?net rautaiseen syliins?, kyynelten viljanaan virratessa h?nen ahavoittuneita kasvojaan pitkin, "kiitetty olkoon Jumala, ett? te olette turvassa ja poikani on miehen tavoin t?ytt?nyt velvollisuutensa!"

"Ja kuinka voi rouva Astrida?"

"Oikein hyvin, saatuaan kuulla teid?n olevan turvassa. Mutta katsokaahan ymp?rillenne, hyv? prinssi -- herttuaa ei sovi t?ll? lailla riippua vanhan miehen kaulassa. Katsokaa, kuinka paljo teid?n uskollisia vasallejanne on t??ll?, suojellakseen teit? halpamielisilt? frankeilta!"

Rikhard nousi yl?s ja ojensi k?tens? sek? vastasi kohteliaalla kumarruksella jokaisen urhoollisen vapaaherran tervehdykseen, k?ytt?ytyen ihmeen miellytt?v?sti ja luontevasti, mit? taitoa h?nell? tietenk??n ei ollut Normandiasta l?htiess??n. Kasvanut h?n oli my?skin, ja vaikkakin h?n oli hyvin kalpea eik? ollut erityisen huolellisesti puettu, -- pukeminen kun oli k?ynyt kovassa kiireess? ja ilman muitten apua kuin Albericin -- vaikka h?nen hiuksensa olivat ep?j?rjestyksess? eik? palohaavan arpi ollut viel? h?vinnyt poskesta, -- oli h?n kuitenkin, t?st? kaikesta huolimatta, kirkkaine sinisilmineen, avonaisine katsantoineen ja rohkeamielisine ryhtineen lupaava ruhtinaan alku. Ilolla ja ylpeydell? silm?iliv?t Normandian jalosukuiset h?nt?, etenkin kun h?n kenenk??n kehoittamatta lausui: "Kiit?n teit?, jalot ritarit, kun olette tulleet t?nne suojelemaan minua. Nyt en pelk?? koko Ranskanmaan sotalaumoja, kun olen joukossa omien uskollisten normannieni."

Herra Eerikki vei h?net ylimm?lle portaalle portin ulkopuolella, jotta soturit saisivat n?hd? h?net. Silloin kajahti huuto niin jymisev? "el?k??n herttua Rikhard! terve pikku herttuamme!" ett? se "rimasi ja raikui" kaikilla kunnailla -- hel?hti takaisin vanhasta tornista -- her?tti Osmondin unestaan ja Rikhard tuli nyt vakuutetuksi, jos h?n olisi en?? lis?todistuksia kaivannut, ett? h?n todellakin oli maassa, jossa jokikinen syd?n hehkui uskollista rakkautta h?neen.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet