Read Ebook: Jean-Christophe III Nuorukainen by Rolland Romain

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 889 lines and 44461 words, and 18 pages

a oli kadulle p?in. Maaseutu tuolla himmeni v?hitellen. Ihmiset palasivat kotiliettens? ??reen. Pikku tulet syttyiv?t taloissa kaukana. He olivat n?hneet t?m?n kaiken tuhannenkin kertaa. Mutta kohta eiv?t he nyt sit? en?? huomanneet. He alkoivat puhua kesken??n katkonaisin sanoin. He mainitsivat ennen toisilleen kaikenlaisia jo arvattuja ja illan kuluessa sattuneita pikku onnettomuuksia, yh? uudistuvalla mielenkiinnolla. Sitten he vaikenivat taas pitk?ksi aikaa; tai Louisa mainitsi ilman mit??n n?enn?ist? syyt? jonkin muiston, jonkin jo unohdetun tarinan, joka p?lk?hti h?nen p??h?ns?. H?nen kielens? vapautui v?hitellen, kun h?n nyt tunsi rakastavan olennon l?heisyyden. H?n ponnisti voimansa puhuakseen. Se oli h?nelle tosiaan vaikeaa: sill? h?n oli tottunut vet?ytym??n syrj??n omiensa joukosta; h?n oli pit?nyt poikiaan ja puolisoaan liian ?lykk?in? voidakseen puhella heid?n kanssaan; h?n ei ollut tohtinut yhty? heid?n seurusteluunsa. Christophen hell? vaalinta oli nyt h?nelle jotain aivan uutta ja kovin suloista, mutta se n?yryytti h?nt?. ?iti haeskeli sanoja, h?nen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan; h?nen lauseensa j?iv?t keskener?isiksi, ep?selviksi. Joskus h?n h?pesi, mit? oli sanonut; h?n vilkaisi poikaansa ja vaikeni keskell? jotakin tarinaa. Mutta Christophe puristi h?nen k?tt?ns?, ja silloin ?iti rauhoittui. Christophen oli vallannut syv? rakkaus ja s??li tuota lapsellista ja ?idillist? olentoa kohtaan, johon h?n lapsena oli turvautunut ja joka nyt etsi h?nest? itselleen tukea. Ja nuo pikkupakinat, joista muilla kuin h?nell? ei olisi ollut syyt? laisinkaan v?litt??, nuo ilottomaksi ja kesken kehityst??n j??neen el?m?n v?h?p?t?iset muistot, joilla Louisalle n?ytti kuitenkin olevan ??ret?n arvo, ne tuottivat nyt Christophelle alakuloista huvia. Joskus koetti h?n keskeytt?? ?itins? tarinat: h?n pelk?si muistojen tekev?n ?idin viel?kin surullisemmaksi; ja h?n vaati ?iti??n menem??n levolle. Louisa ymm?rsi h?nen tarkoituksensa ja vastasi h?nelle katsoen h?neen kiitollisuutta puhuvin silmin:

-- Ei, vakuutan sinulle, t?m? tekee minulle hyv??; ollaan nyt viel? hetki n?in.

He istuivat siin? aina my?h??n y?h?n, kunnes koko kaupunki ymp?rill? nukkui. Silloin toivottivat he toisilleen hyv?? y?t?; Louisa oli saanut hiukan keve?mm?ksi tuskiensa taakkaa, ja Christophe oli melkeinp? ylpe? t?st? uudesta kuormasta, jonka h?n oli lis?nnyt entiseens?.

Sitten tuli muuttop?iv?. Sen edellisen? iltana istuivat he tavallista kauemmin ?idin huoneessa sytytt?m?tt? tulta. He eiv?t puhuneet mit??n. Silloin t?ll?in vaikeroi Louisa: "Voi, hyv? Jumala!" Christophe koetti k??nt?? h?nen huomiotaan kaikenlaisiin pikku seikkoihin, jotka koskivat huomista muuttoa. Louisa ei tahtonut menn? levolle. Christophe pakotti h?net siihen hell?sti. Mutta h?n itsek??n ei mennyt maata pitk??n aikaan, vaikka oli jo noussut yl?s kamariinsa. H?n seisoi ikkunan ??ress? ja koetti katseillaan tunkea l?pi pimeyden, n?hd? viimeisen kerran joen h?ilyv?t varjot tuolla alhaalla talon juuressa. H?n kuuli tuulen suhisevan Minnan puutarhan suurissa puissa. Taivas oli musta. Kulkijoita ei kaduilla. Alkoi langeta kylm? sade. Tuuliviirit vingahtelivat. Jossakin naapuritalossa itki lapsi. Y? painoi maailmaa ja sielua kuin murskaava murhe. Yksitoikkoiset hetket vieriv?t, puoli ja nelj?nnestunnit vaipuivat s?r?ht?vin ??nin yksi toisensa j?lkeen mykk??n hiljaisuuteen, jota s?esti katoille ja kadun kivitykseen ropiseva sade.

Kun Christophe viimein j?hmettynein syd?min ja j?senin voi vet?yty? vuoteeseensa, kuuli h?n, ett? alapuolella oleva ikkuna sulkeutui. S?ngyss??n tunsi h?n tuskallisin miettein, kuinka kovaa k?yh?in on kiinty? menneisyyteens?, sill? heill? ei ole oikeutta niinkuin rikkailla omistaa menneisyytt?; heill? ei ole maan p??ll? kotia, ei kontua, johon he voisivat muistonsa majoittaa: heid?n ilonsa, tuskansa, koko heid?n el?m?ns? on hajoitettu tuuleen.

Seuraavana p?iv?n? muuttivat he rankkasateessa v?h?iset huonekalunsa uuteen asuntoon. Vanha verhoilija Fischer oli lainannut heille rattaansa ja pienen hevosensa; ja h?n tuli itse heit? hiukan auttamaan. Mutta he eiv?t voineet vied? uuteen paikkaan kaikkia huonekalujaan; sill? huoneisto, johon he nyt siirtyiv?t, oli paljon ahtaampi kuin entinen; Christophen t?ytyi pakoittaa ?itins? hylk??m??n niist? vanhemmat ja tarpeettomimmat. Se ei k?ynyt aivan helposti; kaikkein v?h?isimmill?kin oli ?idille arvonsa; h?n ei tahtonut j?tt?? mit??n: ei jalkarikkoa p?yt?? eik? s?rkynytt? tuolia. Fischerin oli pakko turvautua arvoonsa, joka h?nell? oli isois?n vanhana yst?v?n?, ja auttaa nuhtein Christophea, jopa luvata s?ilytt?? omassa asunnossaan joitakuita noista kalleista muistoista, kunnes Louisa itse joskus voisi ottaa ne haltuunsa; sill? Fischer oli hyv? mies ja ymm?rsi kyll? Louisan surun. Silloin suostui Louisa eroamaan niist?, joskin syd?men surulla.

Toisillekin veljeksille oli ilmoitettu muutosta; mutta Ernest oli tullut edellisen? iltana ja sanonut, ettei h?n voinut saapua muuttoon, ja Rudolf enn?tti tilaisuuteen ainoastaan tuokioksi, keskip?iv?ll?; h?n katseli, kuinka huonekaluja kuormattiin, antoi neuvoja ja l?hti touhuavan n?k?isen? omille asioilleen.

Matkue alkoi kulkea pitkin likaisia katuja. Christophe talutti suitsista liukkaalla kivityksell? kompastelevaa hevosta. Louisa k?veli poikansa vieress? ja koetti parhaansa mukaan varjella itse??n yht?mittaa lankeavalta sateelta. Ja viimein asetuttiin kosteaan huoneistoon, joka n?ytti matalan taivaan kalpeassa hohteessa viel?kin synkemm?lt?, kuin se jo laadultaan oli. He eiv?t olisi jaksaneet vastustaa sielunsa lohduttomuutta, ellei uusi is?nt?v?ki olisi ollut l?sn?. Mutta kun muuttorattaat olivat l?hteneet takaisin ja heid?n huonekalunsa olivat kasattuina sekaisin huoneessa ja Christophe ja Louisa istuivat illan pimetess? rentoina ja lamassa toinen jollakin arkulla, toinen s?kin p??ll?, kuulivat he ulkoa portailta kuivaa ryiskely?, ja sitten oveen naputettiin. Eulerin ukko astui sis??n. H?n pyysi kohteliain sanoin anteeksi, ett? oli tullut h?iritsem??n rakkaita vuokralaisiaan; h?n lis?si toivovansa, ett? he tulisivat hiukan juhlimaan h?nen kotiinsa t?m?n onnellisen perillesaapumisen ensim?ist? iltaa ja sy?m??n illallista h?nen perheens? parissa. Louisa oli niin suruunsa vaipunut, ett? tahtoi kielt?yty?, eik? my?sk??n Christophea t?llainen kodikas kokous liioin vieh?tt?nyt; mutta ukko pyysi pyyt?mist??n, ja kun Christophe ajatteli, ett? h?nen ?itins? olisi parempi p??st? pois, ettei h?n saisi olla t?t? ensimm?ist? iltaa yksin??n omine ajatuksineen uudessa asunnossa, niin h?n vaati ?itins? suostumaan kutsuun.

He meniv?t alakertaan; siell? he tapasivat koolla koko perheen. Siihen kuuluivat tuo vanhus, h?nen tytt?rens?, h?nen v?vyns? Vogel ja h?nen tytt?rens? lapset, poika ja tytt?, jotka olivat hiukan vanhempia kuin Christophe. Kaikki kiiruhtivat tulijain ymp?rille, toivottivat heid?t tervetulleiksi, kysyiv?t, olivatko he v?syneit?, olivatko tyytyv?isi? huoneisiinsa, tarvitsivatko jotakin; tekiv?t heille lukemattomia kysymyksi?, joita Christophe ei voinut ymm?rt??, niin p??st? py?r?ll? h?n oli, sill? he puhuivat kaikki yhtaikaa. Keitto odotti jo p?yd?ss?: he asettuivat aterialle. Mutta h?lin? ei loppunut. Amalia, Eulerin tyt?r, ryhtyi perehdytt?m??n Louisaa kaikenlaisiin t?m?n kaupunginosan paikallisasioihin, sen topografiaan, talon tapoihin ja hyviin puoliin; h?n ilmoitti heti hetken, milloin maitokuski saapui sinne, milloin siell? noustiin yl?s, mink? kauppiaiden kanssa oltiin asioissa ja mit? hintoja maksettiin. Amalia ei hellitt?nyt, ennenkuin oli selitt?nyt kaikki juurta jaksain. Louisa koetti torkuksissaankin seurata tarkkaavasti n?it? opastuksia; mutta huomautuksista, joita h?n tohti tehd?, n?kyi, ettei h?n ollut ymm?rt?nyt mit??n; ja ne saivat Amalian kiihtym??n, niin ett? h?n oikein huudahteli ja purki uudestaan neuvonsa. Euler, vanha oikeudenkirjuri, selitteli Christophelle musikaalisen uran vaikeuksia. Toinen Christophen vierustovereista, Amalian sisar Rosa, puhui yht?mittaa illallisen alusta alkaen, puhui sellaisella halulla, ettei h?nell? ollut aikaa henk?ist?k??n: h?n oli tikahtua keskell? lausetta; mutta h?n alkoi aina uudestaan. Vogel murisi j?r?n? moitteita ruuasta. Ja siit? asiasta syntyi nyt kiihkeit? v?ittelyit?. Amalia, Euler ja pikku tytt? keskeyttiv?t toisten puheita tahtoen hekin yhty? v?ittelyyn; ja sitten syntyi loputtomia erimielipiteit? kysymyksest?, oliko lihamuhennoksessa liiaksi suolaa vai eik? tarpeeksikaan: he vaativat toisiaan todistajiksi; ja luonnollisesti ei yksik??n ollut samaa mielt? kuin toiset. Jokainen halveksi nyt vierustoverinsa makua ja luuli omaansa ainoaksi oikeaksi ja j?rkev?ksi. Siit? olisi riitt?nyt v?ittely? vaikka tuomiop?iv??n saakka.

Mutta lopuksi kaikki saavuttivat yksimielisyyden ruikutellen ajan yleist? pahuutta. Kaikki heltyiv?t tunteellisesti s??lim??n Louisan ja Christophen huolia ja kiitteliv?t liikuttavin sanoin Christophea ja h?nen uljasta el?m??ns?. He eiv?t rajoittuneet muistamaan ainoastaan n?iden vieraittensa onnettomuuksia, vaan my?skin omiaan ja yst?viens? ja kaikkien niiden, jotka he tunsivat; ja he p??tteliv?t yksimielisesti, ett? kaikki hyv?t ihmiset ovat aina onnettomia ja etteiv?t muut kuin itsekk??t ja kunnottomat saa maailmassa iloa. He lopettivat johtop??t?kseen, ett? el?m? on surullista, ettei se ole mink??n arvoista, vaan ett? olisi paljoa parempi olla kuollut, jos ei. Jumalan tahto n?ht?v?sti nimenomaan olisi, ett? meid?n on t??ll? elett?v? k?rsi?ksemme. Koska n?m? ajatukset l?heniv?t Christophen sen aikuista pessimismi?, niin her?si h?ness? nyt vierasis?nti??n kohtaan suurempi kunnioitus, ja h?n sulki silm?ns? heid?n pikku heikkouksiltaan.

Kun h?n meni ?itins? kanssa takaisin omalle puolelleen, jossa kaikki oli ep?j?rjestyksess?, tunsivat he itsens? alakuloisiksi ja v?syneiksi, mutta eiv?t niin yksin?isiksi kuin ennen; ja kun Christophe sitten loikoi silm?t auki s?ngyss??n ja tuijotteli y?h?n, voimatta p??st? uneen liiasta v?symyksest? ja kaupunginosan melutessa ymp?rill?, kun h?n kuunteli siin? raskaiden ajoneuvojen rakennusta t?rist?v?? vierin?? ja alemmassa kerroksessa nukkuvan perheen kuorsauksia, niin koetti h?n suorastaan jo vakuuttaa itselleen, ett? h?n oli nyt jos ei juuri onnellinen, niin edes v?hemm?n onneton kuin ennen, -- t??ll?, noiden kunnon naapureiden keskuudessa, jotka olivat tosin melkoisen ik?vi?, mutta k?rsiv?t samoja vaivoja kuin h?nkin ja n?yttiv?t ymm?rt?v?n h?nt?, niinkuin h?nkin luuli heit? ymm?rt?v?ns?.

Mutta kun h?n viimein hervahti uneen, her?si h?n aamun sarastaessa kiusallisesti naapuriensa ??niin, jopa riitelyyn, joka kaikui alemmasta kerroksesta, ja pumpun vinguntaan: joku nosti aivan vimmoissaan vett? ja ryhtyi sitten huuhtelemaan koko pihaa ja portaita.

Justus Euler oli pieni, kumarainen vanhus; h?nen silm?ns? olivat levottomat ja yrme?t, kasvot punaiset, ryppyiset ja karvaiset, ikenet hampaattomat, ja parta, jota h?n ei v?synyt alinomaa riuhtomasta, huonossa kunnossa. H?n oli kelpo mies, hiukan ahdasmielinen, syv?sti siveellinen luonne; ja niinp? h?n oli viihtynyt erinomaisesti isois?n seurassa. V?itettiin, ett? h?n muistuttikin isois??. Ja todellakin h?n oli kyll? samaa sukupolvea ja kasvatettu samoihin periaatteihin; mutta Jean-Michelin vankkaa fyysillist? el?m?? ei h?nell? ollut; toisin sanoen: vaikka h?n ajattelikin lukuisissa seikoissa samoin kuin isois?, ei h?n pohjaltaan muistuttanut h?nt? yht??n; sill? ihmiseth?n tekee paljoa enemm?n temperamentti kuin ajatukset; ja kuinka erilaisiksi ?lypuoli luoneekin heid?t joko teenn?isesti tai todellisesti, johtuu suurin erotus ihmisten kesken kuitenkin siit?, ovatko he hyvinvoipia vai eiv?t. Eulerin ukko ei ollut ensinmainittua lajia ihmisi?. H?n puhui moraaliasioista samalla tavalla kuin isois?. Mutta h?nen moraalinsa ei ollut samanlaista kuin ukin: sill? ei ollut ukin vankkaa vatsaa, h?nen keuhkojaan eik? h?nen joviaalia voimaansa. Kaikki h?ness? ja h?nen l?heisiss??n oli rakennettu itarammalle ja suppeammalle pohjalle. Oltuaan nelj?kymment? vuotta virkamiehen? ja vet?ydytty??n yksityisel?m??n, k?rsi h?n nyky??n tuota toimettomuuden tuskaa, joka on niin raskas sellaisille vanhuksille, jotka eiv?t ole s??st?neet viimeisiksi ik?vuosikseen sis?llisen el?m?n varastoja. Kaikki h?nen luontaiset tai omistetut samoin kuin h?nen ammattinsa antamatkin tottumukset olivat painaneet h?neen jotakin pelonomaista ja nureksivaa, joka ilmeni jossakin m??rin my?skin kaikissa h?nen lapsissaan.

Justus Eulerin v?vy, Vogel, linnankanslian virkamies, oli noin viisikymmenvuotias. H?n oli kookas, vankka ja aivan kaljup?inen, ohimot kultaisten silm?lasien aisoissa. Ja vaikka h?n olikin aika hyvinvoivan n?k?inen, luuli h?n olevansa sairas, ja olikin sit? varmaan, vaikkeiv?t h?nt? tiett?v?sti vaivanneetkaan kaikki taudit, joita h?n uskoi itsell??n olevan, vaan pelk?st??n saivartelevan ammatin luoma henkinen ?rtyisyys ja istuvasta el?m?st? seurannut v?h?inen ruumiillinen rappioituminen. Tuo muuten sangen uuttera ja lahjakaskin mies, joka oli jossakin m??rin sivistynytkin, oli nykyaikaisen luonnottoman el?m?n uhri ja oli joutunut, niinkuin monet pulpettinsa ??reen kytketyt virkailijat, hypokondrian pahanhengen valtaan. H?n oli noita onnettomia, joita Goethe aikoinaan mainitsi sanoilla: "Ein trauriger ungriechischer Hypochondrist" -- "synkk? ep?kreikkalainen hypokondristi"; -- sellaisia Goethe s??li, mutta karttoi kuitenkin tarkoin heit?.

Amalia ei ollut perinyt kummankaan miehisen omaisensa tapoja. H?n oli vankkatekoinen, h?lisev? -- ja toimintahaluinen, eik? heltynyt puolisonsa valitusvirsist?; h?n ravisteli p?in vastoin miest??n rajusti liikkeelle. Mutta ainaisessa yhdess?olossa ei mik??n yksil?llinen voima jaksa pit?? puoliaan; ja jos avioliitossa toinen on neurasteenikko, on hyvin mahdollista, ett? molemmat ovat sit? muutaman vuoden kuluttua. Vaikka Amalia taisteli Vogelia vastaan tottumuksesta ja luonteensa vaatimuksesta, niin joku hetki my?hemmin vaikeroi h?n viel? ankarammin kuin h?nen miehens? kohtaloaan; ja koska h?n siirtyi ?skeisist? kiukun puuskista ilman v?liasteita ruikutuksiin, ei h?n suinkaan ollut hyv?ksi miehelleen; h?n p?invastoin lis?si kaksinverroin h?nen vaivaansa tullen h?nen typeryyksiens? korviahuumaavaksi kaiuksi. Amalia ei lopulta kuormannut kaikenlaisilla vaivoilla ainoastaan Vogel-poloista, miest??n, joka joutui suorastaan kauhun omaksi kuullessaan valituksensa t?m?n kaiun suunnattoman suuriksi vahvistamina, vaan h?n kuormasi niill? koko maailman ja itsens?kin. Samoin otti Amalia lopulta tavakseen ruikutella h?nkin terveytt??n, aivan aiheettomasti, sill? se oli vankka; ja samoin is?ns?, tytt?rens? ja poikansa terveytt?. Se tapa muuttui sitten h?ness? maniaksi: kun h?n aina sit? puhui, tuli h?n siit? vakuutetuksikin. Pieninkin vilustuminen otettiin traagillisesti vastaan; kaikesta kasvoi huolten syy. Viel?p? enemm?nkin: kun perheess? voitiin hyvin, kiusasi Amalia kuitenkin itse??n ajattelemalla vastaisuudessa tulevia tauteja. Siten elettiin alinomaisessa ahdistuksessa. Siit? huolimatta ei kuitenkaan voitu sen huonommin; ja n?yttip? silt?, kuin t?m? ainaisten valitusten tila olisi vaan pit?nyt yll? perheen yleist? terveytt?. Kaikki sen j?senet s?iv?t, nukkuivat, tekiv?t ty?t? kuin tavallisesti; eik? taloudellinen el?m? siit? suinkaan heikontunut. Amalian toiminnanhalu ei tyytynyt pelk?st??n panemaan h?nt? itse??n aamusta iltaan juoksemaan edestakaisin talon yl?kerroksesta pihaan saakka: kaikkien muidenkin piti h??r?t? h?nen ymp?rill??n; ja p?iv?t olivat alinomaista huonekalujen jyryytt?mist?, ikkunain pesua, permantojen luuttuamista, huutoja, h?lin??, askelten kolinaa, t?ristyst?, i?nikuista touhua.

Perheen kaksi lasta n?yttiv?t n?hneen luonnolliseksi asiaksi alistua t?h?n h?lisev??n itsevaltiuteen, joka ei sallinut kenenk??n olla rauhassa. Poika, Leonhard, oli kasvoiltaan siev?n n?k?inen, mutta v?h?p?t?inen ja k?yt?stavoiltaan j?yk?n s??nn?llinen. Tyt?ll?, tuolla Rosalla, joka oli vaaleanverikk?, olivat melkoisen kauniit, siniset, lempe?t ja tunteelliset silm?t; h?n olisi ollut miellytt?v?, varsinkin siksi, ett? h?nen ihonv?rins? oli raikas ja hieno ja ett? h?n oli kiltin n?k?inen, ellei h?nen nen?ns? olisi ollut hiukan liian iso ja suhteettomasti asettunut; se seikka teki h?nen kasvonsa j?ykk?muotoisiksi ja h?net itsens? saamattoman n?k?iseksi. H?n muistutti er?st? Holbeinin nuorta tytt??, joka on Baselin museossa, -- pormestari Meierin tyt?r, -- tuo, joka istuu alasluoduin silmin, k?det polvilla, vaaleat hiukset hajalla olkap?ill?, aivan kuin nolona ja h?peiss??n ep?siron nen?ns? t?hden. Mutta Rosa puolestaan ei ollut siit? seikasta laisinkaan levoton, eik? se yht??n est?nyt h?nen v?sym?t?nt? palpatustaan. Yht? mittaa kuului h?nen kime? ??nens?, kun h?n kertoi kaupungin juttuja, kuului suorastaan tikahtumaisillaan, niinkuin h?n ei olisi mitenk??n ehtinyt kertoa kaikkea, aina kiihtyneen? ja kiivaana, jopa nuhteidenkin uhalla, joita h?n sai ?idilt?, is?lt? ja isois?lt?, n?m? kun vimmastuivat h?neen, joskaan ei siksi, ett? h?n puhui alinomaa, vaan enemm?nkin sen vuoksi, ett? h?n esti heit? itse??n puhumasta. Sill? noilla erinomaisilla ihmisill?, sangen hyvill?, rehellisill? ja uskollisilla, -- he olivat oikein kunnollisten ihmisten valioita, -- olivat melkein kaikki muut hyveet, mutta yht? olivat he vailla, sit?, joka on el?m?n suurin sulous: vaikenemisen hyve.

Christophe oli nyky??n k?rsiv?llinen. H?nen surunsa olivat lauhduttaneet h?nen suvaitsematonta ja pikavihaista luonnettaan. Hienonmaailman ihmisten julmasta sielun kylmyydest? saatu kokemus oli opettanut h?net tuntemaan tuollaisten kunnon ihmisten arvon, kuin n?m? naapurit, ihmisten, jotka olivat tosin k?mpel?it? ja hiiden ik?vi?, mutta joilla oli ankara k?sitys el?m?st? ja jotka n?yttiv?t h?nest? olevan heikkoutta vailla, siksi ett? he eliv?t ilman iloa. Kun h?n oli itsekseen p??tt?nyt, ett? he olivat oivallisia ihmisi? ja ett? h?nen tietystikin t?ytyi pit?? heist?, koetti h?n, koska h?n oli Saksan lapsia, vakuuttaa itselleen, ett? he h?nt? tosiaan miellyttiv?tkin. Mutta siin? h?n ei onnistunut: h?nell? ei ollut tuota mukavaa germaanilaista ihanteellisuutta, joka ei tahdo n?hd? eik? n?e sellaista, mik? olisi ep?miellytt?v??, ei tahdo n?hd? siit? syyst?, ett? pelk?? sellaisella h?iritsev?ns? arvostelunsa mukavaa rauhaa ja el?m?ns? vieh?tyst?. Christophe sen sijaan ei tuntenut koskaan paremmin ihmisten puutteita kuin silloin, kun h?n heit? rakasti, silloin, kun h?n olisi tahtonut rakastaa heit? kokonaisuudessaan, ilman pienint?k??n rajoitusta; jonkinlainen ep?tietoinen suoruus, vastustamaton totuuden tarve teki h?net silloin selv?n?k?isemm?ksi, vaativammaksi juuri sit? kohtaan, joka oli h?nelle kaikkein rakkainta. Niinp? alkoi h?n nytkin tuntea er??nlaista h?m?r?? ?rtyisyytt? uusien tuttaviensa vikojen t?hden. N?m? eiv?t suinkaan koettaneet niit? salata, niinkuin ihmiset tavallisesti tekev?t. Ei, he levittiv?t n?kyville kaiken, mit? heiss? oli siet?m?t?nt?; mutta parhain ja hyv? j?i heiss? piiloon. Sit? seikkaa syytti my?skin Christophe, kun h?n ryhtyi itse??n v??ryydest? moittien etenem??n ensimm?isi? vaikutuksia syvemm?lle ja etsim??n noita oivallisia ominaisuuksia, jotka n?m? tuttavat niin tarkalla huolella piilottivat itseens?.

H?n koetti p??st? l?heisiin pakinoihin vanhan Justus Eulerin kanssa, joka juuri sit? toivoikin. Christophea veti h?nen puoleensa jokin salainen mieltymys, isois?n muisto, Jean-Michelin, joka oli Euleri? rakastanut ja kehuskellut. Mutta kunnon Jean-Michelill? oli ollut paljoa suurempi kyky kuin Christophella luoda itselleen harhakuvia yst?vist??n; ja sen seikan Christophe pian huomasi. Turhaan koetti h?n n?hd? Eulerin muistot isois?st?. H?n ei saanut esille Eulerista muuta kuin haalistuneen kuvan Jean-Michelist?, senkin sievoisesti pilakuvaksi v??ristettyn?, sek? muutamia merkityksett?mi? keskin?isten pakinain rippeit?. Aina ja alinomaa alkoivat Eulerin muistelmat n?in:

-- Aivan kuin min? sanoin sinun isois?-raukallesi...

H?n ei muistanut mit??n muuta, ei ollut kuullut mit??n muuta, kuin mink? h?n itse oli sanonut.

H?nen v?vyns? tiedot olivat paremmat, ja h?n pysyttelihe mukana taiteellisissa virtauksissa; mutta se oli viel?kin pahempaa: sill? h?nen arvostelussaan oli alinomainen panetteleva henki. H?nell? oli kuitenkin sek? makua ett? ?ly?; mutta h?n ei vaan tohtinut ryhty? ihailemaan sellaista, mik? oli nykyaikaista. H?n olisi yht? varmaan kielt?nyt Mozartin ja Beethovenin arvon, jos he olisivat olleet h?nen aikalaisiaan, ja tunnustanut Wagnerin tai Richard Straussin ansiot, jos he olisivat kuolleet vuosisata sitten. H?nen ?rtyis? vaistonsa kielt?ytyi tunnustamasta, ett? viel? nyky??n, h?nen aikanaan, saattoi kasvaa el?vi? suuria miehi?: se ajatus oli h?nest? vastenmielinen. H?n oli niin katkeroitunut tyhj??n menneest? el?m?st??n, ett? h?n koetti vakuuttaa itselleen el?m?n menneen tyhj??n my?skin muilta ja vakuuttaa, ettei asia voinutkaan muuten olla ja ett? toiset, jotka uskoivat p?invastoin tai sellaista v?ittiv?t, olivat jyrk?sti joko typeryksi? tai ilvehtij?it?.

Niinp? ei h?n puhunutkaan mist??n uusista kuuluisuuksista muuta kuin katkeran pisteli??sti; ja kun h?n ei suinkaan ollut tyhm?, l?ysikin h?n heiss? heti ensimm?isell? silm?yksell? heikot ja naurettavat puolet. Jokainen uusi nimi sai h?net ep?luulon kannalle; ennenkuin h?n tunsi asiaa, oli h?nen arvostelunsa valmis, -- siksi, ettei h?n sit? tuntenut. Se, ett? h?n oli suopeamielinen Christophea kohtaan, johtui siit?, ett? h?n luuli tuon ihmisi? katkerasti tarkkaavan poikasen n?kev?n el?m?n pahaksi, niinkuin h?nkin teki; sit?paitsi luuli h?n Christophea lahjattomaksi. Mik??n ei l?henn? toisiinsa pieni?, kituvia ja tyytym?tt?mi? sieluja niinkuin heid?n yhteisen voimattomuutensa huomaaminen. Ja mik??n ei lis?? terveiden ja el?m?? varten luotujen halua terveyteen ja el?m??n enemm?n kuin kosketus noiden keskinkertaisten ja sairaloisten pessimismiin, jotka kielt?v?t toisten onnen siksi, ett? he itse ovat onnettomia. Christophe tunsi sen pian. Nuo happamet ajatukset olivat kyll? h?nelle h?nest? itsest??nkin tuttuja; mutta h?n h?mm?styi, kun kuuli ne nyt Vogelin suusta, ja my?skin sit?, ettei h?n silloin en?? niit? ollut tunteakaan; jopa muuttuivat ne silloin h?nelle vastenmielisiksikin: ne loukkasivat h?nt?.

Viel? kiusallisemmat olivat h?nest? Amalian tavat. Oikeastaan tuo kelpo nainen sovitti ainoastaan k?yt?nt??n Christophen itsens? teorioja velvollisuudesta. H?nell? oli aina huulillaan sana velvollisuus. H?n teki ty?t? lep??m?tt?, h?n tahtoi, ett? kaikkien oli teht?v? ty?t? niinkuin h?n. Sen ty?n tarkoitus ei ollut tehd? onnellisemmaksi h?nt? itse??n ja toisia: p?in vastoin! Saattoi melkein sanoa, sen suurimpana m??r?n? oli olla h?iri?ksi kaikille ja tehd? el?m? niin ilke?ksi kuin suinkin, ett? se olisi saanut pyhyyden leiman. Mik??n ei olisi voinut hetkeksik??n saada Amaliaa keskeytt?m??n pyhi? uhrimenojaan taloudenhoidossa, tuon jumalallisen laitoksen hoidossa, joka niin monissa naisissa anastaa paikan kaikilta muilta moraalisilta ja yhteiskunnallisilta velvollisuuksilta. Amalia olisi luullut itsens? tuhon omaksi, ellei h?n olisi aina samoina p?ivin? ja samoilla hetkill? luutunnut permannolta, pessyt ikkunoita, hangannut ovenripoja kiilt?viksi, pieks?nyt, p?llytt?nyt mattoja, jyryytt?nyt tuoleja, p?yti?, kaappeja. H?n ryhtyi sellaisiin toimiinsa suorastaan kiihkolla. Olisi luullut h?nen kunniansa riippuvan niist? kysymyksist?. Ja eiv?tk? muuten monet naiset tunne siihen tapaan ja puolusta juuri siten muka kunniaansa? Seh?n on ik??nkuin huonekalu, joka t?ytyy pit?? kiilt?v?n?, jonkinlainen hyvin vahattu lattia, kylm?, kova, -- ja kompastuttava. Velvollisuuden tarkka t?ytt?minen ei kuitenkaan tehnyt rouva Vogelia sen rakastettavammaksi. H?n takertui taloudenpidon saivarteluihin, niinkuin ne olisivat olleet Jumalan k?sky. Ja h?n halveksi suuresti niit?, jotka eiv?t el?neet samoin kuin h?n, jotka lev?htiv?tkin, jotka osasivat t?ittens? lomassa el?m?st? my?skin hiukan nauttia. H?n hy?kk?si oikaisuretkille Louisan kamariin saakka, jossa viimemainittu silloin t?ll?in keskell? t?it??n istahti uneksimaan. Louisa huokaili, mutta alistui hajamielisesti hymyillen. Onneksi ei Christophe tiennyt t?st? asiasta mit??n: Amalia odotti aina, kunnes Christophe oli mennyt kotoa, ennenkuin h?n l?hti n?ille hy?kk?yksille heid?n huoneistoonsa; ja toistaiseksi ei h?n viel? ollut karannut suorastaan Christophen kimppuun: sit? Christophe ei olisi suvainnutkaan. Christophe tunsi Amalian parissa el?v?ns? laukeamattoman vihollisuuden tilassa. Kaikkein v?hemm?n antoi Christophe Amalialle anteeksi h?nen ainaista h?lin??ns?. Christophe eli talossa kuin maanpaossa. H?n sulkeutui kamariinsa, -- se oli pieni, matala huone pihan puolella, -- tukki tarkoin ikkunansa ja k?rsi raittiin ilman puutetta, jottei h?nen olisi tarvinnut kuulla talon yht?mittaista kotimeteli?, mutta kuitenkaan ei h?nen onnistunut siten itse??n varjella. Tahtomattaankin joutui h?n hermostuneessa j?nnityksess? seuraamaan pienimpi?kin alhaalta kuuluvia ??ni?; ja kun tuo kauhea naisen ??ni, joka tunkeusi l?pi lukkojen, alkoi lyhyen tyynen tuokion j?lkeen aina uudestaan huutaa, valtasi h?net raivo: h?n karjui, polki jalkaansa, lenn?tti Amalialle l?pi seinien valikoidut varastot sadatuksia. Keskell? yleist? meteli? ei h?nen vihanpurkauksiaan edes huomattu: luultiin, ett? h?n siell? s?velsi. H?n manasi rouva Vogelin pirun valtaan. H?n ei h?nt? kunnioittanut, ei pit?nyt juuri miss??n arvossa. H?nest? tuntui joskus, ett? h?n olisi pit?nyt kaikkein riettainta ja typerint? naista parempana kuin Amaliaa, jos h?n vain olisi vaiennut; parempana typeryytt? kuin kaikkea ?ly?, kunniallisuutta ja muita hyveit?, jotka tuolla tavalla mekastavat!

T?m? metelin viha l?hensi h?nt? Leonhardiin. Tuo nuori poika oli keskell? yleist? touhua aina rauhallinen eik? kohottanut koskaan ??nt??n tavallista kovemmaksi. H?n ilmaisi ajatuksensa harkitulla ja selv?ll? tavalla, valiten jokaisen sanansa ja h?t?ilem?tt?. Kuohuvalla Amalialla ei ollut k?rsiv?llisyytt? odottaa, kunnes h?n oli puhunut loppuun; kaikki tuskittelivat h?nen hitauttaan. H?n ei siit? tullut sen kiireellisemm?ksi. Mik??n ei muuttanut h?nen tyyneytt??n ja h?nen kunnioittavaa maltillisuuttaan. Christophea veti sit?kin enemm?n h?nen puoleensa, kun h?n sai kuulla, ett? Leonhard aikoi kirkolliselle alalle; ja se seikka kiihoitti suuresti h?nen uteliaisuuttaan.

Christophe oli siihen aikaan uskonnonasioissa sangen merkillisess? tilassa: h?n ei itsek??n tiennyt, millainen h?nen tilansa oli. H?nell? ei ollut koskaan ollut aikaa ajatella sellaista vakavasti. H?n ei ollut saanut tarpeeksi oppia, ja h?n oli liiaksi sekautunut el?misen vaikeuksiin eritell?kseen sit? kysymyst? ja j?rjest??kseen sit? ajatuksissaan. Kiihke?luonteisena, jollainen h?n oli, heittelehti h?n yhdest? ??rimm?isyydest? toiseen, ehe?st? uskosta jyrkk??n kielt?miseen, aprikoimatta, oliko h?n sopusoinnussa vai ei. Kun h?n oli onnellinen, ei h?n ajatellut laisinkaan Jumalaa, mutta oli hyvin taipuisa siihen uskomaan. Ja kun h?n oli onneton, ajatteli h?n sit?, mutta ei siihen suinkaan uskonut: h?nest? tuntui mahdottomalta, ett? Jumala olisi m??r?nnyt ihmisille onnettomuuden ja v??ryydet. N?m? pulmat tuottivat h?nelle muuten sangen v?h?n vaivaa. Pohjaltaan oli h?n liian uskonnollinen ajatellakseen paljon Jumalaa. H?n eli Jumalassa, h?nen ei tarvinnut siihen uskoa. Sellainen on tarpeen ainoastaan niille, jotka ovat heikkoja tai paheiden tai v?h?verisyyden pilaamia. He vet?v?t itseens? ahnaasti Jumalaa niinkuin kasvi auringonpaistetta. Kuoleva takertuu kiinni el?m??n, mutta se, jolla on sis?ss??n aurinko ja el?m?, miksi menisi h?n sit? hakemaan itsens? ulkopuolelta?

Christophe ei luultavasti koskaan olisi v?litt?nyt n?ist? -- kysymyksist?, jos h?n olisi el?nyt yksin. Mutta yhteiskunnallisen el?m?n vaatimukset pakoittivat h?net kiinnitt?m??n ajatuksensa niihin lapsellisiin ja joutaviin ongelmiin, jotka anastavat niin ep?suhtaisen tilan maailmassa ja joihin n?hden t?ytyy ratkaista kantansa, koska niihin t?rm?? joka askelella. Aivan kuin terveell? ja hyv?ll?, voimaa ja rakkautta ylitulvivalla hengell? ei olisi tuhannenkin kiireellisemp?? teht?v?? kuin tuottaa itselleen huolta, onko Jumala olemassa vai ei!... Ja jos ei edes vaadittaisi muuta kuin uskomaan Jumalaan! Mutta t?ytyy uskoa yhteen Jumalaan, senkokoiseen ja senn?k?iseen, sen v?riseen ja senrotuiseen! T?llainen ei p?lk?ht?nyt Christophen p??h?nk??n. Jeesuksella ei ollut juuri mink??nlaista paikkaa h?nen ajatuksissaan. Se ei johtunut siit?, ettei h?n h?nt? rakastanut: h?n rakasti Jeesusta silloin, kun ajatteli h?nt?; mutta h?n ei ajatellut h?nt? milloinkaan. H?n moitiskeli usein sent?hden itse??n, h?n oli suruissaankin, h?n ei k?sitt?nyt, miksi se seikka ei h?neen koskenut. Kuitenkin noudatti h?n uskonnollisia menoja samoin kuin h?nen omaisensakin; h?nen isois?ns? oli lukenut aina raamattua; h?n itsekin k?vi s??nn?llisesti messussa; siit? oli h?nelle hy?ty?kin, jollakin tavoin, koska h?n oli nyky??n urkuri; ja h?n antautui teht?v??ns? mallikelpoisen tunnollisesti. Mutta Christophe olisi joutunut siev??n pulaan, jos h?nt? olisi h?nen kirkosta tullessaan vaadittu sanomaan, mit? h?n oli siell? ajatellut. H?n alkoi lueskella uskonnollisia kirjoja, kiinnitt??kseen ajatustaan johonkin, ja ne olivat h?nelle ajanrattoa, jopa miellyttiv?tkin h?nt?, mutta samoin kuin muutkin kauniit ja omituiset kirjat, eiv?tk? h?nest? eronneet olennaisesti muista kirjoista, sellaisista, joita kukaan ei keksi sanoa pyhiksi. Totta puhuaksemme: jos h?n olikin mieltynyt Jeesukseen, oli h?n mieltynyt paljoa enemm?n Beethoveniin. Ja istuessaan urkujensa edess? Pyh?n Florianin kirkossa, jossa h?n soitti sunnuntaimessussa, oli h?n enemm?n kiintynyt urkuihinsa kuin messuun; ja h?n oli uskonnollisempi niin? p?ivin?, jolloin kappeli soitti Bachia kuin sellaisina, jolloin se soitti Mendelssohnia. Er??t jumalanpalvelusmenot saivat h?net hartaaseen haltiotilaan. Mutta rakastiko h?n silloin Jumalaa, vai ainoastaan musiikkia? Sit? oli muuan varomaton pappi kysynyt h?nelt? leikill??n, ajattelematta, mihin aprikoimisiin t?m? h?nen sutkauksensa Christophen heitti. Joku toinen ei olisi kysymyksest? ollut mill?ns?k??n eik? olisi yht??n muuttanut el?m?ntapojaan . -- Mutta Christophea vaivasi kiusaava suoruuden tarve, joka toi alinomaa h?nelle miettimist?; ja kun h?n kerran sai jonkin aprikoitavan p??h?ns?, oli h?nen mahdoton sit? siit? poistaa. H?n kiusasi itse??n, h?nest? tuntui, ett? h?n oli kaksinaisolento. Uskoiko h?n, vai eik? h?n uskonut?... H?nell? ei ollut ei aineellisia eik? ?lyllisi? keinoja ratkaista sit? ongelmaa, n?in, yksin??n, sill? sellaiseen tarvitaan tietoja ja joutoaikaa. Ja kuitenkin t?ytyi se nyt ratkaista, muuten olisi h?n ollut v?linpit?m?t?n uskonnonasioista tai ulkokullattu. Toden totta oli h?n yht? kykenem?t?n kumpaankin.

H?n koetti arasti tutkistella siin? suhteessa ymp?rist?ns? ihmisi?. Kaikki he n?yttiv?t olevan varmoja itsest??n. Christophe paloi halusta oppia tuntemaan heid?n uskonsa perussyyt. Niit? ei h?nen onnistunut saada tietoonsa. Melkein koskaan ei h?nelle annettu tarkkaa vastausta: aina luiskahti kysymys johonkin sivuasiaan. Toiset pitiv?t h?nt? ylpe?n? ja sanoivat, ett? sellaisista asioista ei v?itell?, ja ett? tuhannet ?lykk??mm?t ja paremmat kuin h?n olivat uskoneet asiaa pohtimatta; h?nen piti vain olla sellainen kuin hekin. Toiset j?lleen n?yttiv?t n?rk?styneilt?, aivan kuin heit? olisi sellaisilla kysymyksill? persoonallisesti loukattu; ja kuitenkaan eiv?t juuri he olleet kaikkein varmimmat siin? asiassa. Toiset j?lleen kohauttivat olkap?it??n ja sanoivat hymyillen: "No, ei suinkaan siin? nyt mit??n pahaa ole." Mutta heid?n hymyns? ilmaisi: "Ja se nyt on mukavinta sill? tavalla..." Heit? Christophe halveksi syd?mens? pohjasta.

H?n oli koettanut ilmaista salaisen rauhattomuutensa er??lle papille; mutta se yritys ei rohkaissut h?nt? laisinkaan. Christophe ei p??ssyt vakavasti juttelemaan h?nen kanssaan. Niin yst?v?llinen kuin h?nen puhuttelijansa olikin, antoi h?n Christophen kohta tajuta, ettei h?nen ja Christophen v?lill? ollut mit??n oikeaa yhdenvertaisuutta; n?ytti alun pit?en sovitulta, ett? papin ylemmyys oli vastaanintt?m?t?n ja ettei puhe saanut menn? yli h?nen m??r??miens? rajojen, muuten olisi se ollut sopimatonta; juttu muuttui siis aivan k?rjett?m?ksi leikiksi. Kun Christophe koetti p??st? syvemm?lle ja tehd? kysymyksi?, joihin tuota arvon miest? ei huvittanut vastata, vet?ytyi pappi omaan rauhaansa suojelevasti hymyillen ja lausuen jonkin latinalaisen lauseen ja kehoittaen Christophea rukoilemaan, rukoilemaan, ett? Jumala h?nt? valaisisi. -- Christophe l?hti papin luota n?yryytettyn? ja loukkaantuneena tuosta kohteliaasta ylemmyydest?. Mill??n ehdolla maailmassa ei h?n olisi sitten en?? koskaan turvautunut pappiin, olipa h?n, Christophe, sitten oikeassa tai v??r?ss?. H?n my?nsi kyll?, ett? nuo ihmiset saattoivat olla ?lylt??n ja pyh?n virkansa puolesta ylempi? kuin h?n; mutta keskusteltaessa n?ist? asioista ei saanut olla en?? ylemp??, ei alempaa, ei virka-arvoja, ei ik?? eik? nime?; mik??n muu kuin totuus ei merkitse mit??n: sen edess? on koko maailma yhdenvertainen.

Siksi oli h?n onnellinen, kun nyt l?ysi ik?isens? pojan, joka uskoi. H?n itse ei toivonut muuta kuin voida uskoa; ja h?n toivoi hartaasti, ett? Leonhard selvitt?isi h?nelle syyt, miksi uskoa. Christophe ryhtyi ensin pakinoihin. Leonhard vastasi lauhkeasti kuin aina, mutta kiirehtim?tt?; eik? ensi pakinasta ollut mit??n tulosta. Koska talossa ei voitu keskustella rauhassa pitemp?? aikaa, sill? Amalia tai vanhus keskeyttiv?t v?h?n v?li?, niin esitti Christophe, ett? ment?isiin k?velem??n iltapuolella, heti p?iv?llisen j?lkeen. Leonhard oli liian kohtelias kielt??kseen, vaikka h?n olisikin mielell??n itse??n sellaisesta s??st?nyt; sill? h?nen untelo luonteensa pelk?si k?velemist?, keskustelua, kaikkea, mist? vain oli vaivaa.

Christophea nolostutti ryhty? perinpohjin puhumaan asiasta. Lausuttuaan pari k?mpel?? ja ylimalkaista huomautusta joistakin muista pikku seikoista, sy?ksyi h?n sitten melkein kiukkuisen jyrk?sti kysymykseen, joka painoi h?nen syd?nt??n. H?n tiedusteli Leonhardilta, aikoiko h?n tosiaan papiksi, ja tekik? h?n sen oikeasta halusta. Puhuteltu Leonhard loi h?neen rauhattoman katseen; mutta kun h?n n?ki, ettei Christophen tarkoitus ollut vihamielinen, niin h?n rauhoittui.

-- Kyll?, vastasi h?n; kuinkapa muuten sitten?

-- Ah, ??nn?hti Christophe, te olette onnellinen mies!

Leonhard tunsi Christophen ??ness? kateuden vivahduksen ja h?nen itserakkauttaan hiveli. H?nen k?yt?ksens? muuttui heti, h?nelle tuli puhumisen into, h?nen kasvonsa kirkastuivat:

-- Kyll?, my?nsi h?n, min? olen onnellinen. H?n oikein s?teili ilosta.

-- Kuinka te olette siihen p??ssyt? kysyi Christophe.

Ennenkuin Leonhard vastasi itse kysymykseen, ehdotti h?n, ett? asetuttaisiin tuohon penkille rauhalliseen paikkaan, Pyh?n Martin luostarin pylv?sk?yt?v??n. Sinne n?kyi kulmaus pient? toria, jolla kasvoi istutettuja akaasioita, ja kauempaa kaupunki ja maaseutu, kylpien illan uduissa. Rhein juoksi m?en alla. Vanha, hylj?tty kalmisto, jonka haudat olivat peittyneet korkeaan ruohikkoon, uinui heid?n vieress??n suljetun portin takana.

Leonhard alkoi puhua. H?n sanoi tyytyv?isyytt? loistavin silmin, kuinka suloista oli p??st? pois el?m?st?, l?yt?? turvapaikka, jossa on ainaiseksi suojassa. Viel? ?ityv?in haavain kiduttamalla Christophella oli kiihke? halu lepoon ja unohdukseen; mutta siihen yhtyi my?skin surua. H?n kysyi huokaisten:

-- Ja kumminkin, eik? teist? ole vaikeaa luopua siten kokonaan el?m?st??

-- Oh, vastasi toinen rauhallisesti, mit? siin? on vaikeaa? Eik? el?m? ole surullista ja rumaa?

-- On siin? kaunistakin, virkkoi Christophe katsellen illan ihanuutta.

-- Kyll?, on kaunistakin, mutta v?h?n.

-- Tuo v?h?, se on minulle viel? paljon.

-- Oh, mutta seh?n on selv?n ?lyn asia. Toisella puolella hyv?? ja paljon pahaa, ja toisella puolella j?lleen ei hyv?? eik? pahaa, t??ll? maailmassa; ja senj?lkeen loppumaton onni: voiko ep?r?id? valinnassa?

Christophe ei liioin rakastanut t?t? laskutapaa. Niin s??steli?s el?m? tuntui h?nest? sangen k?yh?lt?. H?n koetti nyt kuitenkin vakuuttaa itselleen, ett? se oli viisautta.

-- Te ette siis pelk?? vaaraa, ett? antaisitte jonkin miellytt?v?n hetken vietell? itsenne? kysyi h?n hiukan ivallisesti.

-- Mit? hullua! Kun tiet??, ett? se ilo kest?? vain hetken, ja ett? sitten seuraa koko i?isyys.

-- Te olette siis varma tuosta i?isyydest??

-- Tietysti.

Christophe kyseli edelleen. H?n v?risi halusta ja toivosta, ett? Leonhard voisi antaa h?nelle kumoamattomat todistukset uskoon! Kuinka innokkaasti h?n silloin olisi luopunut koko maailmasta ja seurannut Leonhardia Jumalan luokse.

Leonhard oli ylpe? apostolinteht?v?st??n ja vakuutettu muuten, ett? Christophen ep?ilykset olivat ainoastaan pintaa, ja ett? ne kohteliaasti ja hienosti alistuisivat ensimm?iset todistuskappaleet kuullessaan; ja Leonhard turvautui ensiksi pyhiin kirjoihin, evankeliumin auktoriteettiin, ihmeihin, traditsioniin. Mutta h?n tuli alakuloiseksi, kun Christophe keskeytti h?net muutaman minuutin kuultuaan sanoen, ett? t?m? oli kysymyksen vastaamista kysymyksell? ja ettei h?n pyyt?nyt Leonhardia esitt?m??n itselleen juuri sit?, johon h?nen ep?ilyksens? kohdistui, vaan tahtoi apua sit? ratkaistakseen. Leonhardin t?ytyi silloin todeta, ett? Christophe oli paljon sairaampi kuin n?yttik??n ja ett? h?n vaati itselleen vakuutusta ainoastaan j?rjen keinoilla. Kumminkin ajatteli h?n viel?, ett? Christophe vain teeskenteli vapaa-ajattelijaa -- . -- Leonhard ei siis menett?nyt rohkeuttaan, vaan vetosi itsetietoisena nykyisest? opistaan koulussa saamiinsa tietoihin; h?n lateli sikin sokin, enemm?n auktoriteetilla kuin j?rjestyksess?, metafyysiset todistuksensa Jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta. Christophe kuunteli vaieten, j?nnitt?en ?ly??n, ja otsa rypyss? ajatuksen ponnistuksesta; h?n pani Leonhardin esitt?m??n todistelut uudestaan, yritti hartaasti tunkeutua niiden sis?lt??n, syventy? itseens?, seurata todistelua. Sitten purkausi h?n yht?kki? julistamaan, ett? nyt h?nen kustannuksellaan ilveiltiin; ett? tuohan oli ainoastaan kujeilua, kaunosanaisten puhujain leikinlaskua, sellaisten, jotka rustaavat sanoja ja huvittelevat luulottelemalla, ett? ne sanat ovat my?skin asioita. Leonhard esitti n?rk?styneen? takeeksi luettelemainsa kirjailijain vakaumuksen. Christophe kohautti olkap?it??n ja vannoi, ett? elleiv?t he olleet ilveilij?it?, olivat he pelk?st??n viet?v?n kirjailijoita; ja h?n vaati toisia todistuksia.

Kun Leonhard kauhukseen huomasi, ett? Christophe oli saanut auttamattoman vian, ei h?n en?? v?litt?nyt h?nest?. H?n muisti, kuinka h?nt? oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa v?ittelyyn uskottomien kanssa, -- varsinkin, jos he eiv?t tahallaan tahtoisi uskoa; siin? saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta kuitenkaan hy?dytt?? toista. Parempi oli j?tt?? onneton Jumalan tahdon haltuun, sill? Jumala osaa kyll? h?net valaista, jos se on h?nen aikomuksensa; ja jos se j?lleen ei sit? ole, kuka uskaltaisi nousta Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yritt?nyt en?? pitkitt?? keskustelua. H?n tyytyi pelk?st??n sanomaan lauhkeasti, ett? t?ll? kertaa h?n ei voinut en?? mit??n tehd?, etteiv?t mitk??n perustelut pystyneet n?ytt?m??n tiet? sellaiselle, joka oli p??tt?nyt olla sit? n?kem?tt?, ett? t?ytyy rukoilla, turvautua armoon: mik??n ei ole ilman sit? mahdollista; t?ytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet