Read Ebook: Jean-Christophe III Nuorukainen by Rolland Romain

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 889 lines and 44461 words, and 18 pages

Kun Leonhard kauhukseen huomasi, ett? Christophe oli saanut auttamattoman vian, ei h?n en?? v?litt?nyt h?nest?. H?n muisti, kuinka h?nt? oli koulussa neuvottu: olemaan hukkaamatta aikaansa v?ittelyyn uskottomien kanssa, -- varsinkin, jos he eiv?t tahallaan tahtoisi uskoa; siin? saattoi joutua vaaraan: sekoittaa oman uskonsa, voimatta kuitenkaan hy?dytt?? toista. Parempi oli j?tt?? onneton Jumalan tahdon haltuun, sill? Jumala osaa kyll? h?net valaista, jos se on h?nen aikomuksensa; ja jos se j?lleen ei sit? ole, kuka uskaltaisi nousta Jumalan tahtoa vastaani Leonhard ei siis yritt?nyt en?? pitkitt?? keskustelua. H?n tyytyi pelk?st??n sanomaan lauhkeasti, ett? t?ll? kertaa h?n ei voinut en?? mit??n tehd?, etteiv?t mitk??n perustelut pystyneet n?ytt?m??n tiet? sellaiselle, joka oli p??tt?nyt olla sit? n?kem?tt?, ett? t?ytyy rukoilla, turvautua armoon: mik??n ei ole ilman sit? mahdollista; t?ytyy haluta, tahtoa voidakseen uskoa.

Tahtoa? ajatteli Christophe katkerasti. Jumala on siis olemassa sent?hden, ett? min? tahtoisin h?nen olevan olemassa? Kuolemaa ei siis olisi olemassa, jos minua huvittaisi se kielt??!... Niin niin, kuinka el?m? on helppo niille, joilla ei ole tarvetta n?hd? totuutta, joilla on taito n?hd? se sellaisena, kuin sit? haluavat, ja sommitella itselleen mieluisia unia ja nukkua pehmeill? patjoilla! Christophe oli varma, ettei h?nest? olisi koskaan sellaisessa vuoteessa nukkumaan...

Leonhard jatkoi pakinaansa. H?n oli nyt palannut mieli-asiaansa: mietiskelev?n el?m?n suloihin; ja t?ll? vaarattomalla alueella ei h?nen sana virtansa en?? ehtynyt. Yksitoikkoisella, onnesta v?risev?ll? ??nell? h?n kuvaili iloja, joita el?m? Jumalassa tuottaa, el?m? maailman ulkopuolella, yl?puolella, kaukana siit? touhusta, josta h?n nyt puhui odottamatta vihan vivahduksella , kaukana raakuudesta, herjauksista, kaukana kaikenlaisista pienist? surkeuksista, joita saa alinomaa k?rsi?, uskon varmassa ja l?mp?isess? pes?ss?, josta voi katsella rauhassa vieraan ja et?isen maailman onnettomuuksia. Christophe n?ki h?nen puhettaan kuunnellessaan selv?sti moisen uskon itsekkyyden. Leonhard alkoikin sit? aavistaa; h?n kiiruhti siis puolustautumaan. Mietiskelev? el?m? ei suinkaan ollut joutilaan el?m??. P?invastoin: rukouksella tekee paljoa enemm?n hyv?? kuin ty?ll?; mit? olisi maailma ilman rukousta? Rukoilija sovittaa syyt toisten puolesta, s?lytt?? kannettavakseen heid?n vikansa, tarjoaa heille ansionsa, v?litt?? maailman asioita Jumalan tyk?n?.

Christophe kuunteli h?nt? vaieten, mutta h?nen vihamielisyytens? yh? kasvoi. H?n ymm?rsi t?m?n Leonhardin j?rkeilyn ulkokultaisuuden. H?n ei ollut niin v??r?mielinen, ett? olisi luullut kaikkia uskovia samanlaisiksi. H?n tiesi hyvin, ett? t?m? el?m?st? luopuminen johtui er??ss? v?h?isess? joukossa mahdottomuudesta el??, j?yt?v?st? ep?toivosta, h?t?isen turvautumisesta kuolemaan, -- ett? se aiheutui er?iss? viel?kin harvemmissa intohimoisesta haltioitumisesta... ... Mutta enimmiss? ihmisiss?: eik? se liene kuitenkin sangen usein ainoastaan sellaisten olentojen kylm?? j?rkeily?, jotka huolehtivat hartaammin omasta rauhastaan kuin toisten onnesta tai totuudesta? Ja jos rehelliset sen n?kev?t, niin kuinka he k?rsiv?tk??n huomatessaan ihannettaan n?in h?p?ist?v?n!...

Leonhard kuvaili nyt hyvin onnellisena maailman kauneuden sopusointua, nimitt?in jumalaisen ortensa korkeudesta katsottuna: tuolla alhaalla kaikki oli synkk??, v??r??, tuskaa; ylh??ll? j?lleen kaikki muuttui kirkkaaksi, valoisaksi, j?rjestetyksi; maailmaa voi verrata mallikelpoisesti rakennettuun kellokaappiin...

Christophe kuunteli jo sangen hajamielisesti. H?n mietti mieless??n: "Uskooko h?n, vai luuleeko h?n uskovansa?" Kuitenkaan ei h?nen oma uskonsa, h?nen intohimoinen kaipuunsa uskoa ollut siit? horjunut. Pelk?st??n sellaisen typeryksen kuin Leonhardin sielun keskinkertaisuus ja vaivaiset j?rkeilyt eiv?t voineet saada sit? kukistetuksi...

Y? laskeutui kaupungin ylitse. Penkki, jolla he istuivat, j?i varjoon; t?hdet syttyiv?t, valkea usva nousi virrasta, sirkat sirisiv?t kalmiston puitten alla. Kirkonkellot alkoivat soittaa; korkea??nisin ensin, yksin??n, aivan kuin valittava lintu, pyyt?en taivaalta vastausta; sitten yhtyi toinen, terssin alempaa, sen valitukseen; viimein ??nsi matala??nisin, kvintiss?, ik??nkuin vastaten toisille. Kaikki kolme kelloa yhtyiv?t soitossa. Siin? heid?n istuessaan tornin juuressa hurisi torni kuin j?ttil?iskokoinen mehil?ispes?. Ilma vapisi, ja samoin Christophen syd?n. H?n pid?tti hengityst??n ja ajatteli, kuinka k?yh?? s?velt?jien musiikki on t?m?n musiikin valtameren rinnalla, jossa tuhannet olennot ??ntelev?t: se on vapaitten el?inten ??ni?, sointujen kahleeton maailma; ulkopuolella sen kotiaskareisen, talouskirjoja pit?v?n, hengett?mill? sovinnaisleimoilla varustetun maailman, jonka ihmisten ?ly on luonut. H?n tunsi haipuvansa tuohon soivaan ??rett?myyteen, jolla ei ollut rajaa, ei rantaa...

Kun mahtava kumina vaikeni, kun viimeiset v?r?hdykset haipuivat ilmaan, her?si Christophe. H?n katsahti pelj?styen ymp?rilleen... H?n ei tuntenut en?? mit??n entist?. Kaikki oli muuttunut h?nen ymp?rill??n ja h?ness? itsess??n. Jumalaa ei en?? ollut...

Aivan kuin uskokin on uskon kadottaminen usein onnen tapaus, ?killinen valon syttyminen. J?rki ei sellaisessa merkitse mit??n; siihen tarvitaan vaan jokin v?h?p?t?isyys: sana, hiljaisuus, kellon ??ni. Ihminen vaeltaa, uneksii, ei voi odottaa mit??n, yht?kki? kaikki luhistuu kokoon. N?kee ymp?rill??n rauniot. On yksin, ei usko en??.

Christophe oli kauhistunut, eik? voinut ymm?rt??, kuinka se oli tapahtunut. Se k?vi niinkuin kev?inen j?idenl?ht? joesta...

Leonhardin ??ni kuului yh?, j?rkeilev?n?, yksitoikkoisena kuin hein?sirkan siritys. Christophe ei kuunnellut sit? en??. Oli tullut pilkkopime?, Leonhard lopetti. H?n oli h?mm?stynyt Christophen j?ykkyytt? ja tullut levottomaksi, ett? oli jo my?h?, ja h?n ehdotti nyt, ett? palattaisiin jo kotiin. Christophe ei vastannut. Leonhard tarttui h?nt? k?sivarteen. Christophe h?tk?hti, ja katsoi Leonhardiin h?mmentynein silmin.

-- Christophe, nyt t?ytyy menn? kotiin, virkkoi Leonhard.

-- Mene hiiteen! huudahti Christophe h?nelle raivoissaan.

-- Hyv? Jumala! Christophe, mit? olen teille tehnyt? kysyi Leonhard peloissaan ja kauhistuen.

Christophe masensi mielens?.

-- Niin, sin? olet oikeassa, yst?v?iseni, sanoi h?n lempe?mm?ll? ??nell?, en tied?, mit? puhun. Mene! Mene Jumalan luo!

H?n j?i yksin. H?nen syd?mens? oli niin lohduton.

-- Oi, taivaan Jumala! huudahti h?n v??nnellen k?si??n ja kohottaen kasvonsa kiihke?sti mustaa taivasta kohti. Mink?t?hden en min? en?? usko? Mink?t?hden min? en voi uskoa en??? Mit? minussa on tapahtunut?...

Oli liian suuri ep?suhde h?nen uskonsa perikadon ja ?skeisen Leonhardin kanssa tapahtuneen keskustelun v?lill?: oli selv??, ettei tuo pakina voinut olla syyn? t?h?n muutokseen, enemp?? kuin Amalian kirkumiset ja talon is?nt?v?en naurettavuudet voivat olla syyn? siihen mullistukseen, joka oli viime aikoina h?nen siveellisiss? ajatuksissaan tapahtunut. Ne olivat ainoastaan tekosyit?. Ep?ilys ei tullut h?neen ulkoa p?in. Ep?ilys oli h?ness? itsess??n. H?n tunsi sielussaan liikkuvan outoja hirvi?it?, eik? h?n uskaltanut kumartua t?hystelem??n ajatuksiinsa, n?hd?kseen tuota pahaansa kasvoista kasvoihin... Pahaansako? Oliko t?m? pahaa? H?nen l?vitseen tunkeutui kaipuun tuntu, juopumus, hekumallinen tuska. H?n ei ollut en?? omassa vallassaan. Turhaan h?n koetti kylmet? j?lleen entiseen stoalaisuuteensa. Kaikki luhistui yhdell? iskulla. H?n tunsi yht?kki? uuden, avaran maailman: polttavan, hurjan, j?rjell? k?sitt?m?tt?m?n maailman... joka on Jumalasta kaukana...

Se tapahtui tuokiossa. Mutta koko h?nen entisen el?m?ns? tasapaino oli siit? alkaen h?vitetty.

Koko talon v?ess? oli ainoastaan yksi henkil?, joka her?tti Christophessa jonkinlaista mielenkiintoa: se oli pikku Rosa. Tytt? ei ollut laisinkaan kaunis; ja Christophe, joka itse oli kaukana kauniista, oli sangen vaativainen mit? toisten kauneuteen tulee. H?n oli tyynen julma kuin ainakin nuoret pojat rumia naisia kohtaan: jos nainen on ruma, ei h?n heille ole olemassa, ei ainakaan, ellei h?n ole jo yli helli? tunteita her?tt?v?n i?n, jolloin naisella ei ole oikeutta muuhun kuin vakaviin, rauhallisiin, melkeinp? uskonnollisiin tunteisiin. Rosalla ei muuten ollut mit??n erikoisia ja ansiokkaita lahjoja, vaikka h?n kyll?kin oli ?lyk?s, ja h?nt? vaivasi alinomainen l?rp?ttelynhalu, joka sai Christophen pakenemaan h?nt?. Niinp? ei Christophe ollut huolinut n?hd? vaivaa edes h?neen tutustua, sill? h?n luuli, ettei Rosassa olisi mit??n tunteitakaan; enint??n h?n oli joskus Rosaan katsahtanut.

Christophen tulo taloon oli huomattava merkkitapaus Rosan el?m?ss?. H?n oli kuullut usein h?nest? puhuttavan. Christophella oli oma paikkansa kaupungin juorupajoissa: h?n oli jonkinlainen pikkukaupungin kuuluisuus; h?nen nime??n mainittiin siis usein perheen keskin?isiss? pakinoissa, varsinkin siihen aikaan, jolloin vanha Jean-Michel viel? eli ja kuljetti poikansa pojasta ylpe?n? Christophen kunniaa kaikkien tuttaviensa koteihin. Rosa oli pari kertaa konsertissa huomannut nuoren muusikon. Kun h?n kuuli, ett? Christophe tulisi asumaan heid?n taloonsa, taputti h?n k?si??n. H?n sai ankarat torat, h?n k?ytt?ytyi muka hyvin sopimattomasti; ja h?n joutui aivan ymm?lle. H?n ei huomannut siin? mit??n pahaa. Niin yksitoikkoisessa el?m?ss? kuin h?nen, oli uusi tuttava hartaasti toivottu ajanratto. H?nelt? meniv?t viimeiset p?iv?t ennen Christophen saapumista odotuksen kuumeessa. H?n oli huolissaan, ettei heid?n kotinsa miellytt?isi Christophea, ja ryhtyi j?rjest?m??n huoneita niin vieh?tt?viksi kuin mahdollista. Veip? h?n uusien vuokralaisten muuttoaamuna heid?n uuninsa reunalle kimpun kukkiakin, ik??nkuin tuliaistervehdykseksi. Mit? h?neen itseens? tuli, ei h?n mill??n tavoin ollut ajatellutkaan n?ytt?yty? edukseen; ja Christophelle riitti jo ensi silm?ys osoittamaan, ett? Rosa oli ruma ja ep?aistikkaasti puettu. Rosa ei uneksinutkaan arvostella Christophea samaan tapaan, vaikka h?nell? olisivat olleet siihen hyv?tkin syyns?, sill? Christophe, jolla silloin oli kiire ja jonka asu oli sit? mukaa huono, oli viel?kin rumempi kuin tavallista. Mutta Rosan oli mahdotonta ajatella kenest?k??n mit??n pahaa; ja koska Rosa piti vaariaan, is??ns? ja ?iti??n t?ydellisen kauniina olentoina, ei h?n j?tt?nyt my?sk??n pit?m?tt? Christophea sellaisena, jona oli odottanut h?net n?kev?ns?; ja h?n ihaili Christophea koko syd?mest??n. Rosa oli arka, kun Christophe istui h?nen p?yt?toverinaan; ja pahaksi onneksi h?nen arkuutensa ilmeni ankarana sanatulvana, joka riisti ensi hetkest? h?nelt? Christophen sympatiat. Rosa ei sit? huomannut, ja t?m? ensim?inen ilta j?i h?nen muistoonsa onnellisena ja kirkkaana kuvana. Vasta omassa huoneessaan sitten, kun vieraat olivat l?hteneet omalle puolelleen, h?n kuunteli, kuinka vastasaapuneet liikuskelivat yl?kerrassa h?nen p??ns? p??ll?; ja se ??ni kajahti iloisesti h?ness?: talo tuntui h?nest? nyt her?nneen eloon.

Seuraavana p?iv?n? katsoi h?n itse??n ensi kertaa levottoman tarkkaavasti kuvastimesta; ja vaikka h?n ei viel? t?ydellisesti voinut selvitt?? onnettomuutensa suuruutta, alkoi h?n sen jo aavistaa. H?n koetti arvioida kasvojensa ominaisuuksia, yht? toisensa j?lkeen; mutta h?n ei siin? onnistunut. H?ness? her?si surullinen pelko. H?n huokaili syv??n, ja tahtoi nyt pukuunsa hiukan muutoksia. Siin? h?n ei onnistunut, h?n teki itsens? vain yh? rumemmaksi. H?nelle tuli onneton aate kiusata Christophea kohteliaisuudella. Vilpitt?m?ss? halussaan n?hd? aina noita uusia yst?vi??n ja autella heit? h?n ravasi portaita edestakaisin alinomaa, kantaen heille joka kerta jonkin tarpeettoman esineen ja ty?ntyen itsepintaisesti heit? auttamaan, nauraen, jutellen, kirkuen yht? mittaa. Ainoastaan Rosan ?idin k?rsim?t?n ??ni, kun h?n huusi tyt?rt??n luokseen, saattoi ehk?ist? h?nen intonsa ja pakinansa. Christophe oli ?rtyis?n n?k?inen: h?nen kiukkunsa olisi purkautunut joka hetki, ellei h?n etuk?teen olisi tehnyt hyvi? p??t?ksi?. H?n kesti kaksi p?iv??; kolmantena v??nsi h?n ovensa lukkoon, Rosa kolkutti, huusi h?nt?, ymm?rsi ysk?n, palasi nolona alas eik? en?? tullut takaisin. Christophe selitti h?net tavatessaan, ett? h?nell? oli ollut kiireellist? ty?t?, joten h?n ei voinut hukata aikaa. Rosa pyysi n?yr?sti anteeksi. H?n ei saattanut kuvitella viattomien yritystens? ep?onnistumisen suuruutta: ne olivat karkoittaneet Christophen heti t?ydellisesti h?nen luotaan. Christophe ei en?? sitten v?litt?nyt salata pahaa tuultaan; h?n ei kuunnellut edes Rosan juttuja, eik? teeskennellytk??n olevansa muuta kuin k?rsim?t?n. Rosa tunsi, ett? h?nen pakinansa ?rsyttiv?t Christophea; ja ponnistaen tahtoaan onnistui h?nen olla vaiti osan kokonaista iltaa; mutta halu oli h?nt? voimakkaampi: yht?kki? alkoi h?nen suunsa j?lleen soittaa, ja sanat rynt?siv?t ulos kahta vimmatummalla voimalla. Christophe katkaisi ne keskell? lausetta. Rosa ei ollut siit? h?nelle vihainen. H?n oli vihainen itselleen. H?n piti itse??n h?lm?n?, ik?v?n?, naurettavana; kaikki h?nen vikansa tuntuivat h?nest? nyt suunnattomilta, h?n koetti niit? h?vitt?? itsest??n; mutta ensimm?isten yritysten tappio oli lamannut h?nen rohkeutensa, h?n ajatteli itsekseen, ettei h?n siin? koskaan onnistuisi, ettei h?nell? olisi siihen voimaa. Kuitenkin koetti h?n yh?.

Er??n? iltana istui Christophe soittaen pianonsa ??ress?. H?n oli valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimm?isen koko talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. H?n piti musiikista, vaikka h?nen makunsa oli huono, sill? sit? h?n ei ollut koskaan kasvattanut. Niin kauan kuin ?iti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja h?n n?ytti kiintyneen pelk?st??n ty?h?ns?; mutta h?nen sielunsa olikin siirtynyt s?veliin, jotka kaikuivat ylh??lt? ja joista h?n ei tahtonut yht??n ainoata hukata. Heti, kun Amalia h?nen ilokseen l?hti huoneesta sanoen juoksevansa pikimmilt??n jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa yl?s, heitti ty?ns? ja hiipi sykkivin syd?min hiljaa yl?s Christophen ullakkokamarin ovelle. H?n pid?tti hengityst??n ja painoi korvansa ovea vasten. Siin? h?n seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin. Rosa l?hti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta; mutta koska h?n ei ollut liioin notkea ja kun h?n sit?paitsi h?tik?i aina, niin ei h?n voinut milloinkaan kulkea kompastumatta portaissa. Ja kerran, kun h?n j?lleen kuunteli mainitulla tavalla, kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti h?n tasapainonsa ja jys?hytti kaatuessaan oveen otsansa. H?n s?ik?hti niin, ett? h?nen hengityksens? katkesi. Pianon ??ni vaikeni heti: Rosalla ei ollut voimaa l?hte? pakoon. H?n nousi yl?s maasta, mutta samassa ovi aukesi. Christophe n?ki h?net, iski h?neen raivostuneen katseen ja ty?nsi sitten sanaakaan sanomatta h?net tylysti syrj??n, meni vimmoissaan alas, meni ulos. H?n tuli kotiin vasta p?iv?lliselle, eik? v?litt?nyt yht??n Rosan lohduttomista silm?yksist?, jotka rukoilivat h?nelt? anteeksi: oli niinkuin tytt?? ei olisi ollut h?nelle olemassa; ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa vuodatti salaa viljavia kyyneleit?; kukaan ei sit? huomannut, kukaan ei tullut h?nt? ajatelleeksi. H?n rukoili kiihke?sti Jumalaa... Mink? t?hden? H?n ei sit? tiennyt. H?n olisi tahtonut uskoa surujaan jollekin. H?n oli varma, ett? Christophe inhosi h?nt?.

Ja kuitenkin h?n yh? toivoi. Christophen tarvitsi n?ytt?? h?nelle ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, h?nen tarvitsi vain n?ytt?? kuuntelevan, mit? Rosa sanoi, puristaa h?nen k?tt?ns? hiukan yst?v?llisemmin kuin tavallisesti...

Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan mielikuvituksen ja sy?ksiv?t sen petolliselle tolalle.

Kaikki perheen j?senet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita. Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksin?inen, jolla oli niin ankara k?sitys velvollisuuksistaan, her?tti heiss? kaikissa jonkinlaista kunnioitusta. H?nen pahantuulen puuskansa, h?nen itsep?inen vaiteliaisuutensa, h?nen silloin t?ll?in synk?t kasvonsa ja ?kkipikainen k?yt?ksens? eiv?t pystyneet siin? talossa ket??n h?mm?stytt?m??n. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita tyhj?ntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti hy?kk??v?ll? tavalla, vaikka n?ki h?nen viett?v?n tuntikausia illoin ullakkoikkunansa ??ress?, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta, katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli y?. Sill? Amalia tiesi, ett? Christophe antoi koko muun osan p?iv?? n??ntymykseen saakka tunteja; ja h?n s??steli Christophea, -- niinkuin toisetkin, -- viel? jostain erikoisestakin syyst?, josta kukaan ei virkkanut mit??n, mutta jonka kaikki tiesiv?t.

Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan salaper?isesti kesken??n, kun h?n jutteli Christophen kanssa. Ensin ei Rosa tullut sit? sen enemp?? ajatelleeksi. Sitten kasvoi h?nen uteliaisuutensa, ja h?n tunsi syd?mess??n jonkinlaista liikutusta; h?n paloi halusta tiet??, mit? vanhemmat puhuivat, mutta h?n ei olisi uskaltanut sit? kysy?.

Kun h?n er??n? iltana oli noussut puutarhassa penkille p??st??kseen solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun v?liin liinavaatteiden kuivaamista varten, nojausi h?n maahan hyp?tess??n Christophen olkap??h?n. Samassa huomasi Rosa isois?ns? ja is?ns? katseet, kun miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille:

-- Heist? tulee kaunis pari.

Vogel huomasi tyt?n kuuntelevan ja nyk?isi vanhusta kyyn?rp??ll??n; ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, -- , -- hym?ht?m?ll?: "Hm! Hm!" mutta niin kaikuvasti, ett? se olisi voinut kummastuttaa pitk?nkin matkan p??st?. Christophe seisoi h?neen selin eik? huomannut mit??n; mutta Rosan mieli meni siit? niin mullinmallin, ettei h?n osannut en?? oikein hyp?t?k??n, vaan niukahutti jalkansa. H?n olisi kaatunut maahan, ellei Christophe olisi pit?nyt h?nt? pystyss?, sadatellen sielussaan tyt?n i?nikuista k?mpelyytt?. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta h?n ei n?ytt?nyt tuskaansa, h?n tuskin sit? muistikaan, h?n uneksi vain tuota ?sken kuulemaansa. H?n pakeni huoneeseensa; jokainen askel vihloi h?nt?, h?n oli aivan j?ykk? koettaessaan salata, ettei h?nen kipuaan huomattaisi. H?net oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri laine. H?n lys?hti istumaan tuolille s?nkyns? jalkop??h?n ja painoi kasvonsa vuoteen peitteihin. H?nen poskiaan poltti; h?nell? hohtivat kyyneleet silmiss?, ja h?n nauroi. H?n oli h?peiss??n, h?n olisi tahtonut k?tkeyty? maankohtuun, h?n ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan mihink??n m??r?ttyyn; h?nen ohimosuonensa tykyttiv?t, h?nen nilkkansa sai h?net hytk?htelem??n tuskasta, h?n oli jonkinlaisen horroksen ja kuumeen vallassa. H?n kuuli h?m?r?sti ??net ulkoa, kadulla leikkivien lasten huudot; ja isois?n sanat kaikuivat yh? h?nen korvissaan; h?nt? v?ristytti, h?n nauroi hiljaa, h?n punastui, kasvot ty?nnettyin? untuvapielukseen, h?n rukoili, h?n kiitti, h?n kaipasi kiihke?sti, h?n pelk?si, -- h?n rakasti.

?iti huusi h?nt?. Rosa koetti nousta yl?s. Ensi askelella tunsi h?n niin siet?m?t?nt? kipua, ett? h?n oli v?h?ll? py?rty?; h?nen p??ss??n vilisi. H?n luuli kuolevansa, h?n olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa h?n tahtoi el?? olemuksensa koko voimalla, el?? luvattua onnea varten. ?iti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo h?ivytettiin touhuun. Rosa sai toria niinkuin aina, h?nen jalkansa pantiin siteisiin, h?n itse vuoteeseen, ja h?n turtui ruumiillisen tuskansa ja sis?llisen ilonsa sekavaan kuohuun. Suloinen y?... Tuon armaan illan pienimm?tkin muistot olivat h?nelle pyh?t. H?n ei ajatellut Christophea, h?n ei tiennyt, mit? h?n ajatteli. H?n oli onnellinen.

Seuraavana p?iv?n? tuli Christophe tiedustelemaan, miten h?n voi, sill? h?n luuli olevansa jossakin m??rin syyllinen tapaturmaan; ja ensi kertaa oli h?n nyt Rosalle n?enn?isesti hell?. Rosan valtasi syv? kiitollisuus, h?n siunasi onnettomuuttaan. H?n olisi tahtonut k?rsi? koko el?m?ns? saadakseen tuntea koko el?m?ns? t?llaista iloa. -- Rosan t?ytyi pysy? vuoteessa liikkumatta monta p?iv??; h?n vietti ne seulomalla isois?n sanoja, ja pohtimalla niit?; sill? my?skin ep?ilys oli jo tullut. Oliko isois? sanonut:

-- Heist? tulee...

Vaiko:

-- Heist? tulisi...

Mutta olihan mahdollista, ettei h?n ollut sanonutkaan mit??n sellaista? -- Ei, h?n oli sanonut, siit? oli Rosa varma... Mutta, eiv?tk? he sitten n?hneet, ett? h?n oli ruma ja ett? Christophe ei voinut h?nt? k?rsi??... Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein uskoa, ett? h?n oli itse erehtynyt, ettei h?n ollut niin ruma, kuin h?n itse luuli; h?n nousi tuolille koettaen n?hd? kuvastimeen, joka riippui h?nt? vastap??t?; h?n ei tiennyt en??, mit? ajatella. Kuitenkin kaikitenkin, isois? ja is? olivat parempia arvostelijoita kuin h?n: eih?n ihminen voi arvostella itse??n... Taivaan Jumala! Jos se olisi mahdollista!... Jos, sittenkin... jos, vaikkei Rosa sit? luullut, jos... jos h?n olisikin siev?!... Ehk?p? h?n sit?paitsi liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka Christophe kyll? n?ytti hyvin v?h?n suopealta? Varmaan ei Christophe olisi onnettomuuden j?lkeisen? p?iv?n? ollut h?nest? huolissaan, jos olisi ollut h?nest? aivan v?linpit?m?t?n; ei, vaikka entiset merkit puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten en?? tiedustellut h?nen vointiaan; mutta Rosa keksi h?nelle puolustuksia: Christophella oli niin paljon muuta teht?v??; kuinka olisi h?n enn?tt?nyt ajatella h?nt?? Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisi?.

Vaikka Rosan toiveet olivat v?h?iset, ei h?n kuitenkaan voinut olla sittemmin odottamatta kiihke?sti sykkivin syd?min Christophelta suopeaa sanaa, kun Christophe milloin meni h?nen ohitseen. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa katse... Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta. Rakkaus tarvitsee alussa niin v?h?n ravintoa! Riitt?? n?hd? toisensa, hipaista ohi menness? toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa sielusta n?ill? alkuhetkill?, ett? se melkein yksin??n pystyy luomaan rakkautensa; tyhj?np?iv?inen seikka kohottaa sielun haltiotilaan, jossa ihminen my?hemmin tuskin en?? tuntee itse??n, silloin, kun rakkaus on tullut vaativammaksi ja sik?li saanut tyydytyksens? ja omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenk??n siit? mit??n tiet?m?tt?, romaania, joka oli kokonaan h?nen oma sepitt?m?ns?: Christophe rakasti h?nt? salaa eik? uskaltanut h?nelle sit? sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta k?sitt?m?tt?m?st?, romaanimaisesta ja romantisesta syyst?, joka vieh?tti t?m?n pienen sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei per??: h?n tiesi sen kyll?, mutta ei tahtonut sit? tiet??; h?n valehteli hekumakseen p?iv?t pitk?t, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen. Siin? unohti h?n puhumisenkin: koko sanatulva oli per?ytynyt takaisin h?nen sis??ns?, aivan kuin yht?kki? maan alle katoava joki. Mutta siell? k?tk?ss? se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Mink?laista pakinain ja sanattomien keskusteluiden m?ss?yst?, vaikkei sit? kukaan kuullut paitsi Rosa itse! Joskus n?kiv?t muut h?nen liikuttavan huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee lukiessaan supista hiljaa tavut ymm?rt??kseen sis?lt??.

Noista unista her?tty??n oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. H?n tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin h?n oli sit? itselleen kuvitellut; mutta siit? j?i h?neen onnen heijastus, ja h?n ryhtyi j?lleen suuremmalla luottamuksella el?m??n. H?n ei ollut viel? toivoton, ettei voisi Christophea voittaa.

Ja h?n ryhtyi toimeen sit? itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja k?mpel? tytt? ensi tavoittelulla keksi? tien, joka saattoi vied? h?nen yst?v?ns? syd?meen. Rosa ei k??ntynyt suoraan Christophen puoleen. Mutta heti, kun h?n parani ja voi j?lleen ravata talossa, h?n l?henteli Louisaa. Pienimm?nkin verukkeen k?ytti h?n hyv?kseen. H?n keksi tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa l?hti kaupungille, ei h?n koskaan j?tt?nyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; h?n s??sti Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, h?n nouti h?nelle vett? pihakaivosta, h?n k?vi k?siksi h?nen kodinhoitoonsa, h?n pesi ikkunat, h?n luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan, sill? h?nt? h?vetti, ettei h?n muka yksin t?ytt?nyt teht?vi??n; mutta h?n oli niin v?synyt, ettei h?nell? ollut voimaa jyrk?sti est?? toista itse??n auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken p?iv??. Louisa tunsi itsens? hyl?tyksi, ja hell?n ja touhuavan tytt?sen seura teki h?nelle hyv??. Rosa suorastaan asettui h?nen luokseen majailemaan. H?n toi vuokralaisten asuntoon ty?ns?, ja h?n ja Louisa pakinoivat siin? kesken??n. Tytt? koetti k?mpel?n ovelasti k??nt?? puheen Christopheen. Kuulla h?nest? puhuttavan, kuulla ainoastaan h?nen nimens? teki h?net onnelliseksi; h?nen k?tens? vapisivat, h?n ei voinut nostaa katsettaan ty?st?. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida rakkaasta Christophestaan, ja h?n kertoi Rosalle h?nest? pieni? juttuja lapsuuden ajalta, v?h?p?t?isi? ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei tarvinnut pel?t?, ett? Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: h?nelle toi kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana, tekem?ss? tyhmyyksi? ja pieni? kilttej? t?it?; ?idillinen hellyys, joka asuu kaikkien naisten syd?miss?, yhtyi h?ness? nyt suloisesti toiseen hellyyteen; h?n nauroi t?ytt? suuta, ja h?nen silm?ns? olivat kosteat. Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. H?n aavisti h?m?r?sti, mit? tytt?sen syd?mess? liikkui; ja joskaan h?n ei n?ytt?nyt sit? huomanneensa, nautti h?n siit?: sill? yksin kotiin j?tettyn? h?n tunsi tuon syd?men arvon. Joskus keskeytti Louisa juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui h?nen vaikenemistaan ja kohotti kasvonsa ty?st??n. Louisa hymyili h?nelle. Rosa heitt?ytyi h?nen syliins? intohimoisen kiihke?sti ja k?tki kasvonsa Louisan rintaa vasten. Sitten alkoivat he j?lleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei mit??n olisi tapahtunut.

Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tyt?n pikku suunnitelmaa, kiitti kiitt?m?st? p??sty??n nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu Rosan hyvyydest?. H?n n?ki, miten hyv?? Rosan seura teki ?idille, sill? ?idin kasvot muuttuivat yh? kirkkaammiksi; ja siit? kiitti Christophe Rosaa mit? l?mpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois salaten j?rkytyst??n; ja sellaisena n?yttikin Rosa Christophesta kymmenen kertaa ?lykk??mm?lt? ja miellytt?v?mm?lt?, kuin jos h?n olisi puhunut. Christophe katseli h?nt? jo hiukan suopeammin silmin, eik? h?n salannut h?mm?styst??n, kun huomasi tyt?ss? ominaisuuksia, joita h?n ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan n?ki t?m?n muutoksen Christophessa; h?n huomasi suopeuden lis??ntyv?n ja ajatteli, ett? se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. H?n heitt?ytyi entist? hartaammin unelmiinsa. H?n oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden herkk?uskoisuudessa ainakin, ett? kaikki, mit? ihminen kiihke?sti toivoo, lopulta my?skin t?yttyy. -- Ja mit? j?rjet?nt? h?nen toivossaan muuten olikaan? Eik? Christophen olisi pit?nyt olla herkempi kuin monen muun h?nen hyvyydelleen, h?nen hell?lle kaipuulleen uhrata itsens??

Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. H?n kunnioitti kyll? Rosaa: mutta mit??n paikkaa ei Rosalla ollut h?nen ajatuksissaan. H?nell? oli aivan toisenlaista mietitt?v?? nyky??n. Christophe ei ollut en?? Christophe. H?n ei en?? tuntenut itse??n. Valtava muutos l?hestyi h?ness? t?yttymyst??n, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tielt??n pois ja mullistava h?net olemuksen juuriin saakka.

Christophe tunsi v?symyst? ja ??rimm?iseen saakka kiihtynytt? rauhattomuutta. H?nen ruumiinsa oli ilman mit??n tiett?v?? syyt? kuin murtunut, h?nen p??ns? raskas, silmiss?, korvissa, kaikissa aisteissa huumaava juopumus. H?nen oli mahdoton kiinnitt?? ajatustaan mihink??n. Se hyp?hteli esineest? toiseen, aivan kuin v?sytt?v?ss? kuumeessa. Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu h?nen sielussaan py?rrytti h?nt?. H?n luuli sen ensin johtuvan kiivaasta ty?st? ja kev?tp?ivien hermoherpautumisesta. Mutta kev?t meni, ja h?nen vaivansa ainoastaan kasvoi.

T?m? oli sit?, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan hienostelevalla k?dell?, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien sekaannukseksi, rakkauden kaipuun her??miseksi nuoressa ruumiissa ja syd?mess?. Aivankuin t?llaiseen lapselliseen tyhj?np?iv?isyyteen saisi sis?ltym??n koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti syntyv?n ihmisolennon hirvitt?v?n murroskauden, tuon kaikkien perustain mullistuksen, jonka nieluun olemus n?ytt?? melkeinp? tuhoutuvan: usko, ajatus, toiminta, el?m? kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan, tuskan ja riemun suonenvetoisissa v??nteiss?.

Koko h?nen ruumiinsa ja sielunsa oli k?ymistilassa. H?n tarkkasi niit? jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. H?n ei laisinkaan ymm?rt?nyt, mit? h?ness? tapahtui. H?nen koko olentonsa hajosi. H?n vietti kokonaiset p?iv?t ahdistavassa horteessa. Ty? oli h?nelle kidutus. Y?ll? oli h?nen unensa painostavaa ja katkeilevaa, unet eriskummaisia, hirveit?, halujen purkauksia: el?imen sielu karjui h?ness?. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli h?n kauhistuen itse??n; h?n koetti karistaa pois irstaat ja mielett?m?t ajatuksensa ja kyseli itselt??n, oliko h?n tullut hulluksi.

P?iv? ei suojannut h?nt? ?lytt?m?n elukan ajatuksilta. N?iss? sielunsa l?t?k?iss? h?n tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut mit??n, josta pit?? kiinni, ei mit??n estett? eik? aitausta kaaosta vastaan. Kaikki h?nen aseensa, kaikki h?nen nelj? linnoitustaan, jotka olivat niin korskeasti h?nt? ymp?r?ineet ja turvanneet: Jumala, taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi muruiksi, erkani h?nest?. H?n n?ki itsens? alastomaksi, sidotuksi, voimattomaksi tekem??n ainoatakaan liikett?, makaavansa siin? kuin raato, jossa kuhisee matoja. Joskus h?n kuohahti kapinaan: mutta mihin oli joutunut h?nen tahtonsa, josta h?n oli ollut niin ylpe?? H?n vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa voimiaan, tiet?en n?kev?ns? unta ja tahtoen siit? her?t?; siin? ei onnistu muuta kuin kierim??n unesta toiseen, aivan kuin lyijym?hk?, ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yh? n??nnytt?v?mm?ksi. Viimein n?ki h?n hiukan helpommaksi olla taistelematta. H?n teki sen p??t?ksens? tyls?sti kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menett?en. H?nen el?m?ns? virran s??nn?llinen juoksu oli h?iritty. Milloin tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se n?ytti ainaiseksi katoavan; milloin kuohahti se j?lleen ilmoille jyrk?ll? voimalla. P?ivien ketju oli murrettu. Keskell? tuntien ??ret?nt? tasankoa aukesi ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi koko t?t? n?ytelm?? aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja ihmiset, -- h?n itsekin, -- muuttuivat h?nelle vieraiksi. H?n kulki yh? edelleen, t?ytti teht?v?ns? konemaisesti; h?nest? tuntui, kuin h?nen el?m?ns? koneisto voisi pys?hty? mill? hetkell? tahansa: sen rattaat olivat v??ristyneet. P?yd?ss? ?itins? ja talon is?nt?v?en kanssa, orkesterissa, keskell? soittajia ja yleis?? aukesi yht?kki? tyhji? h?nen aivoissaan: h?n katseli ?llistyneen? irvistelevi? kuvia, jotka h?nt? ymp?r?iv?t, eik? h?n en?? itse??n k?sitt?nyt. H?n kyseli itselt??n:

-- Mit? yhteytt? on noilla olennoilla ja...? H?n ei uskaltanut edes sanoa:

-- ... ja minulla.

Sill? h?n ei tiennyt, oliko h?n en?? olemassakaan. H?n puhui, ja h?nen ??nens? tuntui h?nest? tulevan ik??nkuin toisesta ruumiista. H?n liikkui, ja h?n n?ki eleens? kaukaa, korkealta, -- aivankuin jonkin tornin huipusta. H?n kohotti k?tens? otsalleen, sekaisen n?k?isen?. H?n oli valmis melkeinp? mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa.

Niin k?vi varsinkin silloin, kun h?n oli enimmin ihmisten n?kyvill? ja kun h?n jo etuk?teen oli p??tt?nyt vartioida itse??n. Esimerkiksi illoin linnassa tai h?nen soittaessaan yleis?lle. H?net valtasi yht?kki? vastustamaton halu irvistell? jollakin tavoin, puhua mahdottomuuksia, nyk?ist? suurherttuaa nen?st? tai potkaista jotakin vallasnaista takalistoon. H?n ponnisteli kerran kokonaisen illan orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, ett? h?n tahtoi riisuutua yleis?n edess? alasti; ja siit? hetkest?, jolloin h?n ryhtyi karkoittamaan pois t?t? ajatusta, rupesi se h?nt? oikein kiusaamaan; h?nen t?ytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut sille my?t?. P??sty??n t?st? j?rjett?m?st? taistelusta h?n kylpi hiess? ja h?nen aivonsa olivat tyhj?t. H?nest? tuli suorastaan hullu. H?nen tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sit? tai sit? saanut tehd?, niin jokin vaati h?nt? tekem??n juuri sen, vaati p??h?npinttym?n hassulla sitkeydell?.

Niin oli h?nen el?m?ns? uusien salattujen voimain ainaista ilmestymist? ja sy?ksymist? tyhjyyteen. Raivoisaa er?maan tuulta. Mist? se py?rre tuli? Mit? oli t?m? hulluus? Mist? syvyyden kuilusta nousivat nuo himot, jotka v??nsiv?t h?nen j?seni??n ja aivojaan? H?n oli kuin jousi, jota vimmattu k?si vet?? vireeseen aina katkeamiseen saakka, -- mit? tuntematonta maalia vartena -- ja jonka se sitten hylk?? pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Mink? oudon uhriksi h?n oli joutunut? H?n ei uskaltanut syventy? sit? tutkimaan. H?n tunsi itsens? voitetuksi, n?yryytetyksi, ja h?n karttoi katsoa tappiotaan vasten kasvoja. H?n oli v?synyt ja raukkamainen. H?n ymm?rsi nyt itse ne ihmiset, joita h?n oli ennen halveksinut: niit?, jotka eiv?t tahdo n?hd? ilke?? totuutta. N?in? tyhjyyden hetkin?, muistaessaan, ett? aika vieri ja ett? h?n oli j?tt?nyt kaiken ty?n, n?ki h?n tulevaisuutensa hukattuna ja h?nen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei kuitenkaan her?tt?nyt h?nt? toimeen; ja h?nen raukkamaisuutensa l?ysi nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa my?nt?misess?; h?n nautti katkeraa hekumaa heitt?ytyess??n sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin mik? merenajokas virran viet?v?ksi. Mit? varten taistella? Ei ollut mit??n, ei kaunista, ei hyv??, ei Jumalaa, ei el?m??, ei mink??nmoista oliota. Kun h?n kulki kadulla, katosi maa yht?kki? h?nen jalkainsa alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei h?nt? itse??n: ei ollut mit??n. H?n oli kaatua, h?nen p??ns? veti h?nt? alas, h?n oli suistua kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisell? hetkell? saattoi h?n pysy? pystyss?. H?n ajatteli kuolevansa, yht?kki?, kuin salaman iskusta. H?n ajatteli, ett? h?n oli kuollut...

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet