Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: Perheonni by Tolstoy Leo Graf
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page
Ebook has 741 lines and 28997 words, and 15 pages
PERHEONNI
Kirj.
LEO TOLSTOI
Suomennos
Kuopiossa, Osakeyhti? Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1906.
ENSIM?INEN OSA.
Murehdimme ?iti?mme, joka oli syksyll? kuollut, ja olimme koko talven maalla, Katja, Sonja ja min?.
Katja oli vanha perheenyst?v?, meid?n kaikkein kotiopettaja ja kasvattaja. H?net muistan siit? saakka, kuin alan itse?nikin muistaa, ja aina olin h?nt? rakastanut.
Sonja oli nuorempi sisareni.
Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa. S??t olivat tuuliset ja kylm?t, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle. Ikkunat pysyiv?t melkein aina himmein? ja j?isin?. Emme voineet juuri koko talven aikana l?hte? mihink??n ajelemaan emmek? k?velymatkoille, ani harvoin tuli vieraita meit? katsomaan. Ja jos silloin t?ll?in joku pist?ysikin luoksemme, ei h?n tuonut iloa eik? hilpeytt? kotiimme. Kaikkein heid?n kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisella ??nell?, aivan kuin olisivat pel?nneet jonkun her?tt?v?ns?. Ei kukaan nauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin n?hdess??n minut ja eritt?inkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.
Kodissamme viel? tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli viel? ilmassa. ?idin huone oli lukittuna ja syd?nt?ni oikein vihlasi sit? n?hdess?ni. Sittenkin oli siin? jotakin, joka veti minua katselemaan tuota kylm??, tyhj?? huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.
N?in? aikoina olin seitsem?ntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansa oli ?itini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa t?ydent?? kasvatustani. ?itini kadottaminen tuotti minulle syv?? surua, mutta tunnustaa t?ytyy, ett? paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeralta nuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viett?? viel? toinenkin talvi turhaan maalla yksin?isyydess?.
Lopulla talvea oli tuo murheen, yksin?isyyden ja, suoraan sanoen, ik?vystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestani l?htenyt, en avannut pianoani enk? ottanut kirjaa k?teeni. Kun Katja kehoitti minua yht? tai toista tekem??n, vastasin vain: ei minua haluta, en min? voi, ja syd?mmess?ni kuulin kuiskeen: Mit?varten? Mit?varten jotakin tekisikin, kun n?in turhaan kuluu parhaimman nuoruuteni aika, -- mit?varten? Ja tuolle kuiskaavalle "mit?varten?" ei ollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.
Sanottiin ett? olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, mutta t?m?kin oli minusta yhdentekev??. Mit?varten? Kenen vuoksi...? Minusta n?ytti, ett? minun t?ytyisi viett?? koko el?m?ni t?ss? yksinolossa ja auttamattomassa ik?v?ss?, josta p??st?kseni ei minulla itsell?ni ollut voimaa eik? edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jo rauhattomaksi minun t?hteni ja p??tti, tapahtuipa mit? hyv?ns?, vied? minut ulkomaille. Mutta t?h?n tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaan tiet?neet, mit? meille oli j??nyt ?itimme kuoleman j?lkeen. Joka p?iv? odotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan j?rjestelem??n meid?n asioitamme.
Maaliskuussa tuli holhooja.
"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelin varjontapaisesti nurkasta nurkkaan mit??n ajattelematta, toimimatta ja toivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja l?hett?nyt ilmoittamaan, ett? h?n tulee meille p?iv?llisille, sinun t?ytyisi tointua, rakas Mascha", lis?si h?n, "muutoin voisi h?n ajatella sinusta mit? tahansa. H?n on teit? kaikkia niin rakastanut."
Sergei Michailovitsh, l?heinen naapurimme, oli ollut is?vainajamme yst?v?, vaikka oli paljon nuorempi h?nt?. Paitsi sit? ett? h?nen tulonsa muutti kerrassaan meid?n suunnitelmamme ja saattoi mahdolliseksi maalta poisp??semisen, olin min? jo lapsesta saakka tottunut h?nt? rakastamaan ja kunnioittamaan, ja kun Katja neuvoi minua koettamaan virkisty?, tiesi h?n hyvin, ett? kaikista tuttavistamme kaikkein v?himm?n tahdoin Sergei Michailovitshin edess? esiyty? ep?miellytt?v?ss? valossa.
Rakastin h?nt? jo pelk?st? tottumuksesta, niinkuin toisetkin perheemme j?senet tekiv?t, Katjasta ja h?nen ristitytt?rest?ns? Sonjasta ruveten aina viimeiseen kuskiin saakka. T?m? taipumukseni h?neen oli saanut erityisemm?n merkityksen niist? sanoista, jotka ?itini oli minulle aikanaan lausunut. H?n oli sanonut, ett? sellaisen miehen toivoisi h?n minulle puolisoksi. Minusta n?ytti silloin t?m? kummalliselta, viel?p? vastenmieliselt?kin; sankarini oli aivan toisen n?k?inen. Minun sankarini oli hoikkanen, laihahko, vaalea ja surunvoittoinen. Sergei Michailovitsh ei ollut en?? mik??n nuorukainen, sit?paitsi oli h?n suuri, varsin v?kev? ja, niinkuin minusta n?ytti, aina iloinen. Mutta t?st? huolimatta s?ilyiv?t ?itini sanat mielikuvituksessani. Viel? kuusi vuotta taaksep?in, kun olin yhdennell?toista, puhutteli h?n minua "sin?"-sanalla, leikki kanssani ja nimitti minua "orvokki-tyt?kseen". Kuitenkaan en voinut olla v?list? hienolla pelolla itsekseni miettim?tt?, mit? tekisin, jos h?n ?kki? pyyt?isi minua vaimokseen.
V?h?? ennen p?iv?llist?, johon Katja oli laittanut t?ll? kertaa my?s piirakoita ja spenaattikastiketta, saapui Sergei Michailovitsh. Katsoin ikkunasta, kun h?n ajoi pienoisessa reess??n kartanolle, mutta kohta, kun h?n enn?tti nurkan taakse, kiiruhdin vierashuoneeseen ja koetin tekeyty? sellaiseksi etten n?ytt?isi laisinkaan h?nt? odottavalta. Vaan kuultuani etehisest? h?nen askeleensa, jyke?n ??nens? ja Katjan k?velyn, en saanut v?h??k??n lepoa en??, min? riensin h?nt? vastaan.
H?n piti Katjaa k?dest? ja puhui h?nelle kovalla ??nell?, hymyillen. Kun h?n n?ki minut, j?i h?n muutamaksi hetkeksi ??net?nn? minua katsomaan, tervehtim?tt?.
Minun tuli tukala ollakseni, tunsin punastuvani.
"Ah, tek?? Onko mahdollista?" sanoi h?n suoralla l?mpim?ll? tavalla, ja k?tt??n ojentaen l?hestyi minua. "Onko mahdollista niin muuttua? Kuinka te olette kasvanutkin! ?skett?in viel? pienoinen orvokki, nyt jo t?ysin kukoistava ruusu."
H?n otti suurella k?dell?ns? minua k?dest? ja puristi sit? niin voimakkaasti ja kiihke?sti, ett? oikein k?rsin siit?.
Olin ajatellut, ett? h?n tervehtisi minua k?tt?ni suudellen, ja kumarruin jo h?neen p?in; mutta h?n likisti vain viel? kerran k?tt?ni ja katsoi varmalla iloisella katseellaan suoraan silmiini.
Kuuteen vuoteen en ollut n?hnyt h?nt?. H?n oli kovin muuttunut: h?n oli vanhentunut, ruskettunut ja antanut kasvaa parran, joka ei ylip??t??n sopinut h?nelle; mutta viel?kin oli h?nell? luonnollisen luonteva olotapansa, avoimet, rehelliset ja tarkkapiirteiset kasvonsa, viisaat, loistavat silm?ns? sek? hyv?ntahtoinen, melkein lapsellinen hymyilyns?.
Viiden minuutin kuluttua ei h?n en?? tuntunut vieraalta; h?n oli taas kuin omaa v?ke?, ja kohteli sellaisena meit? kaikkia, palvelijoitakin, jotka riensiv?t ilmaisemaan iloansa h?nen tulostaan.
Ei h?n ensink??n k?ytt?ytynyt niinkuin tavallinen naapuri, joka ?idin kuoleman j?lkeen tervehtim??n tultuansa pit?? asiaan kuuluvana surumuodoin ja itkusilmin istua aivan ??neti; h?n p?invastoin oli hyvinkin puhelias ja iloinen, eik? maininnut sanaakaan ?idist?mme. T?m? v?linpit?m?tt?myys n?ytti minusta alussa oudolta ja sopimattomalta niin l?heisen yst?v?mme puolelta, kuin Michailovitsh oli. Mutta pian ymm?rsin, ettei se ollutkaan v?linpit?m?tt?myytt?, vaan syd?mellisyytt?, ja siit? olin h?nelle kiitollinen.
Illalla laittoi Katja meid?t teelle vierashuoneeseen samalle paikalle, jossa ?idin el?ess? oli tapanamme sit? juoda. Sonja ja min? istuimme Katjan rinnalle. Vanha palvelijamme Grigorij toi Michailovitshille is?vainajan pitk?n piipun, mist? lie sen l?yt?nytkin, ja h?n alkoi aivan kuin entisaikoinakin poltella ja k?vell? edestakaisin lattialla.
"Suuria muutoksia on tapahtunut t?ss? talossa, kun oikein ajattelee!" sanoi h?n seisomaan pys?htyen.
"Niin on", sanoi Katja huoaten ja samovaaria peitellen katsoi vieraaseemme itkuun hyr?ht?m?isill??n.
"Luulen, ett? muistatte viel? is??nnekin", sanoi h?n puoleeni k??ntyen.
"Muistan v?h?n", vastasin h?nelle.
"Hyv? olisi teid?n nyt, jos h?n viel? el?isi", sanoi h?n hiljaisella ??nell? ja katseli ajatuksissaan p??ni p??llitse. "Min? pidin hyvin paljon is?st?nne!" lis?si h?n viel? hiljempaa, ja minusta n?ytti, ett? h?nen silmiss??n kiilsi kosteata t?t? sanoessaan.
"Ja sitten vei Jumala ?idin luoksensa!" sanoi Katja, heitt?en samalla salveetin teekannulle, otti nen?liinan taskustansa ja hyr?hti itkuun.
"Niin on... todellakin on kamalia muutoksia talossa tapahtunut", sanoi h?n uudestaan ja k??ntyi pois p?in... "Sonja, n?yt?p?s minulle leikkikalusi", lis?si h?n hetken per?st? ja meni saliin.
Kyyneliss? silmin k??nsin katseeni Katjaan, kun Sergei Michailovitsh l?hti vierashuoneesta.
"Sellainen kunnon yst?v?!" sanoi Katja.
Ja todellakin l?mpim?lt? ja hyv?lt? tuntuikin minulle tuon vieraan, hyv?n miehen osaaottavaisuus!
Kamarista kuului Sonjan vikin? ja Sergei Michailovitshin teuhaaminen h?nen kanssaan.
Annoin vied? h?nelle teet?. Silloin kuulimme, ett? h?n istui Sonjan kanssa pianon edess? ja naputteli koskettimia Sonjan k?sill?.
"Maria Aleksandrovna!" huusi h?n sielt?. "Tulkaa t?nne ja soittakaa v?h?n!"
Tuntui niin hyv?lt?, kun h?n tuollaisella suoralla yst?v?llisyydell? pyysi minua. Nousin ja menin h?nen luokseen.
"T?m?, -- soittakaapas se", sanoi h?n avaten eteeni Beethovenin vihosta adagion sonaattiin quasi una fantasia. "N?emme sitten, miten te soitatte", jatkoi h?n, ja meni teelasinensa salin nurkkaan istumaan.
"Ei, te ette soita sit? hyv?sti", sanoi h?n, tullen luokseni, "se j??k??n. Mutta tuo edellinen ei ollut huonosti soitettu. N?ytt?? ett? te ymm?rr?tte musiikkia."
T?m? kohtuullinen kiitos niin riemastutti minua, ett? tunsin punastuvani. Oli uutta ja niin hupaista, kun eli t?m? is?ni vanha yst?v? ja h?nen arvoisensa mies puheli minulle vakavasti kuin vertaisellensa, eik? pit?nyt en?? minua lapsinulikkana, niinkuin entisaikaan.
Katja meni laittamaan Sonjaa nukkumaan, ja me j?imme kahden saliin.
Michailovitsh kertoi minulle is?st?ni, kertoi kuinka he olivat toistensa kanssa seurustelleet, kuinka iloisesti he olivat el?neet aikoina, jolloin min? viel? istuskelin kirjasten ja leikkikalujen ??ress?. N?iss? kertomuksissa kuvastui is?ni minulle yksinkertaiseksi, miellytt?v?ksi mieheksi, jommoiseksi en ollut tiet?nyt h?nt? ennen t?t? hetke?. H?n my?s kyseli minulta, mik? minua parhaiten miellytt?isi, mit? min? luen, mit? aijon toimia, ja antoi neuvoja ja ohjeita. H?n ei ollut en?? iloinen ja huvittava leikkitoverini, h?n oli vakaa, yksinkertainen, l?mminsyd?mminen ihminen, jota tunsin tahtomattani kunnioittavani ja my?t?tuntoisuudella kohtelevani. Minun oli kevyt ja hyv? olla h?nen seurassaan, mutta samalla tunsin ehdotonta j?nnittymist? puhuessani h?nen kanssaan. Aristelin jokaista sanaani. Olisin niin mielell?ni tahtonut saavuttaa h?nen rakkautensa, vaikka viel? tahdoin olla sen saajana vain sent?hden, ett? olin is?ni, h?nen hyv?n yst?v?ns?, tyt?r.
Kun Katja oli asettanut Sonjan vuoteeseen, palasi h?n luoksemme ja alkoi kertoa vieraallemme alakuloisuudestani, josta en ollut puhunut h?nelle sanaakaan.
"Ettep?s olekaan sitten p??asiata minulle sanonut", sanoi Sergei Michailovitsh nauraen ja ny?kytti nuhtelevasti p??t?ns? minulle.
"Mit?p? siit? olisinkaan puhunut", vastasin h?nelle. "Tiettyh?n on, ett? t?m? on ik?v??, mutta meneeh?n ik?v? ohitse."
Todellakin minusta n?ytti jo, ettei ik?v? olisi ainoastaan hetkeksi karkoittunut, vaan kokonaan kadonnut, ei koskaan takaisin tullakseen.
Add to tbrJar First Page Next Page