Read Ebook: Jean-Christophe IX Palava pensas by Rolland Romain

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 782 lines and 51759 words, and 16 pages

Kaikki eiv?t varmaankaan olleet t?ss? asiassa aivan vilpitt?mi?. Monet n?kiv?t siin? pelk?st??n tilaisuuden tulla huomatuksi eroittumalla luokastaan siten, ett? muka sit? halveksivat. Enimmille se oli ?lyllist? huvittelua, korusanaisuuden vieh?tyst?, jolla he eiv?t tarkoittaneetkaan t?ytt? totta. On miellytt?v?? luulla uskovansa johonkin asiaan, taistelevansa sen puolesta, tai kerran ryhtyv?ns? taistelemaan, -- tahi ainakin saattavansa tarpeen tullen taistellakin. Ei ole ep?miellytt?v?? ajatella my?sk??n, ett? uskaltaa muka jotain vaaraan. Teatteriliikutusta!

T?llainen on sangen viatonta, kun siihen heitt?ytyy naiivisti, ilman oman edun laskelmia. -- Mutta toiset, ovelammat, n?ytteliv?t tieten taiten t?t? osaa; kansanliike oli heille keino p??st? kapuamaan yl?sp?in. Niinkuin normannilaiset viikingit k?yttiv?t hyv?kseen nousuvett? p??st?kseen purjehtimaan maan sis?osiin, niin hekin uskoivat t?ll? tavoin voivansa tunkeutua suuriin lahdenpoukamiin ja asettua sitten valloitettuihin kaupunkeihin, tuon meren avulla, joka aikanaan kyll? vet?ytyisi takaisin. V?yl? oli ahdas, ja virta oikullinen: t?ytyi olla taitava. Mutta pari kolme demagoogista sukupolvea on luonut oikean merirosvorodun, jolle ei siin? ammatissa ole mit??n salaisuuksia. He ty?ntyiv?t rohkeasti v?yl??n, eiv?tk? huolineet vilkaistakaan niihin, jotka tukkivat tiet?. Sellaista roskajoukkoa on kaikissa puolueissa; eik? mik??n puolue ole niist? vastuussa, Jumalan kiitos. Mutta se inho, jota n?m? keinottelijat her?ttiv?t puolueiden vilpitt?miss? ja asiastaan vakuutetuissa j?seniss?, saattoivat er??t heist? ep?toivoon heid?n omasta kansanluokastaan. Olivier n?ki rikkaita ja oppineita porvarillisia, jotka tunsivat porvariston rappeutumisen ja oman tarpeettomuutensa. H?n oli luonnostaan liiankin suopea heit? kohtaan. Ensin olivat he uskoneet valiojoukon voivan uudistaa kansan; he olivat perustaneet ty?v?en opistoja ja uhranneet niihin surkeilematta aikaansa ja varojaan; mutta sitten he olivat n?hneet yritystens? menev?n myttyyn; ja kun heid?n toivonsa oli ollut liioiteltu, niin oli heid?n lamaannuksensakin yht? suuri. Kansa ei ollut kuullut heid?n kutsuaan, tahi jos se oli kuullut, oli se pian livist?nyt tiehens?. Kun se l?hestyi heit?, k?sitti se kaikki nurin puolin, se matki ainoastaan porvarillisen sivistyksen paheita ja naurettavuuksia. Ja lopulta oli lauma susia pujahtanut porvarillisten apostolien riveihin ja oli saattanut heid?t huonoon huutoon, keinotellen omaksi hyv?kseen yhtaikaa sek? kansan ett? porvariston kustannuksella. Silloin tuntui yksinkertaisista ihmisist?, ett? porvaristo oli kuolemaan tuomittu, ett? se ainoastaan saastutti kansaa, ett? kansan t?ytyi mill? hinnalla tahansa vapauttaa itse itsens?, avata itse oma kehityksens?. He eiv?t siis voineet tehd? mit??n muuta kuin ennustaa tai aavistaa kansanliikett?, joka syntyisi ilman heit? ja heit? vastaan. Toisille heist? tuotti se kielt?ymyksen iloa, inhimillist? sympatiaa, syv?? ja ep?itsek?st?, joka nauttii pelk?st??n itsest??n ja uhristaan. Rakastaa, ja antaa kaikkensa! Nuoriso on niin rikas omasta sis?ll?st??n, ett? se saattaa hyvin olla vaatimatta mit??n takaisin; se ei pelk?? j??v?ns? tyhjille taskuin. Ja se saattaa el?? vailla kaikkea, mutta ei vailla sit?, ettei se saisi rakastaa. -- Toiset tyydyttiv?t t?ll? j?rjeniloaan, tinkim?t?nt? logiikkaansa; he eiv?t uhrautuneet ihmisten hyv?ksi, vaan aatteiden. He olivat kaikkein pelk??m?tt?mimpi?. He nauttivat ja ylpeiliv?t todistellessaan j?rjell??n, ett? heid?n luokkaansa odotti auttamaton loppu. Heist? olisi ollut vaikeampaa n?hd? ennustuksensa pett?v?n kuin murskautua uuden ja tulevan alle. ?lyllisess? juovustilassaan he huusivat luokkansa ulkopuolella oleville: "Ly?k?? lujemmin! Lujemmin! ?lk??n meist? j??k? mit??n j?ljelle!" -- Heist? oli kehittynyt v?kivallan teoreetikoita.

Toisten harjoittaman v?kivallan! Sill?, niinkuin tavallista, n?m? raa'an voiman apostolit olivat melkein aina hienostuneita ja heikkoja miehi?. Useat heist? olivat tuon saman valtion virkamiehi?, jonka h?vitt?misest? he puhuivat, ahkeria, tunnollisia ja n?yri?. Heid?n teoreettinen kiivautensa oli heiss? heikkouden, katkeruuden ja tukahdutetun el?m?n vastapainoa. Mutta ennen kaikkea oli se heid?n ymp?rill??n pauhaavan myrskyn merkki. Teoreetikot ovat omalla alallaan meteoroloogeja: he ilmoittavat tieteellisin sanoin, millainen ilma on, -- eiv?t suinkaan, millainen ilma tulee. He ovat tuuliviirej?, jotka n?ytt?v?t, mist? tuuli puhaltaa. Kun he k??nn?ht?v?t, luulevat he helpostikin, ett? he sen tuulen k??nsiv?t.

Tuuli oli jo k??ntynyt.

Lis?ksi oli viel? lauma inspiratsioonia odottavia kirjailijoita, -- sellaisia, jotka osaavat kirjoittaa, mutta eiv?t tied? oikein, mist? kirjoittaa: niinkuin tyynen saartamat kreikkalaiset Auliissa eiv?t he voi p??st? eteenp?in ja vaaniskelevat k?rsim?tt?m?sti, milloin nousisi tuuli, joka t?ytt?isi heid?n purjeensa, olipa se mik? tahansa. -- Heid?n joukossaan n?htiin kuuluisuuksia, jotka Dreyfus-juttu oli odottamatta temmannut pois heid?n tyylity?st??n ja vienyt yleisiin kokouksiin. Hyvin seurattu, aloittelijoille mieleinen esimerkki. Joukko kirjailijoita h??r?si nyky??n politiikassa, ja luuli johtelevansa valtioasioita. Joka tilassa muodostivat he ryhmi?, levittiv?t manifesteja, pelastelivat Kapitolioita. Intellektuellien etujoukkojen per?st? marssivat intellektuellien takajoukot: molemmat olivat samanarvoisia. Kumpikin n?ist? puolueista halveksi toista j?rkeilij?in? ja piti itse??n ?lyllisesti korkeana. Ne yksil?t heist?, joilla oli se onni, ett? heid?n suonissaan juoksi joku pisara kansanomaista verta, kerskuivat sill? kansanomaisuudellaan: he kastoivat siihen vereen kyn?ns? ja kirjoittivat sill?. -- Kaikki he olivat porvarillisia, tyytym?tt?mi?, ja koettivat ottaa haltuunsa auktoriteetin, jonka porvaristo oli itsekkyydell??n auttamattomasti kadottanut. Sangen harvoin s?ilyi n?ill? apostoleilla apostolinen into kovin kauan. Aluksi tuotti aate heille menestyst?, joka ei varmaankaan johtunut heid?n oratoorisista lahjoistaan. Se menestys mairi makeasti heid?n itserakkauttaan. Sitten jatkoivat he jo v?hemm?ll? menestyksell?, jopa salaa pelj?ten olevansa hieman naurettaviakin. Ajan pitk??n t?m? viimemainittu tunne p??si yh? enemm?n voitolle, ja lis?vaikuttimeksi tuli v?symys n?ytell? vaikeaa osaa, vaikeaa heid?nlaisilleen ihmisille, joiden maku oli hienostunut ja skeptisismi kehittynyt. He odottivat, milloin tuuli sallisi heid?n per?yty?, ja samoin heid?n kannattajajoukkonsakin. Sill? nuo molemmat ryhm?t olivat ik??nkuin saarrettuja. N?m? uuden ajan Voltaire- ja Joseph de Maistre-tyypit olivat pohjaltaan aran ep?varmoja, vaikka heid?n sanansa ja kirjoituksensa olivatkin rohkeita; he tunnustelivat maata, pelk?siv?t nolaavansa itsens? nuorten silmiss?, koettivat kaikin mokomin miellytt?? heit?, olla viel?kin nuorempia kuin he. Olivatpa he kirjoituksissaan vallankumouksellisia tai vastavallankumouksellisia, he alistuivat yh? vain noudattamaan samaa kirjallista muotia, jota he olivat olleet aikoinaan kehitt?m?ss?.

Omituisin tyyppi, mihin Olivier tutustui t?m?n pienen porvarillisen vallankumouksellisen etuvartioston parvessa, oli muuan mies, joka oli ruvennut vallankumoukselliseksi saamattomuudesta.

Kuten tavallisesti k?y, kiintyi Pierre Canet varsinkin er??seen, joka muistutti kaikkein v?himmin h?nt?. Canet, tuo ranskalainen porvari ja maalaissielu, joutui er??n nuoren juutalaisen tohtorin, Manasse Heimannin, h?nn?nkantajaksi, ven?l?isen maanpakolaisen, jolla, kuten niin monilla muilla h?nen kansalaisistaan, oli erikoisena avuna paitsi sopeutua helposti vieraisiin oloihin taipumus viihty? kaikenlaisissa vallankumouksissa niin erinomaisesti, ettei syrj?inen saattanut p??tt?? varmaan, mik? niiss? kiinnitti h?nen mielt??n enimm?n: leikittelyk? asialla, vai tosiaan itse asia. H?nen omat ja muiden koettelemukset olivat h?nelle huvitusta. Vaikka h?n oli vilpitt?m?sti vallankumouksellinen, niin sai h?nen tieteellisyyteen kallistuva n?kemyksens? h?net pit?m??n vallankumouksellisia ja h?nt? itse??n ik??nkuin jonkinlaisina mielenvikaisina. H?n tarkasteli t?t? hourup?isyytt? toisissa ihmisiss? ja itsess??n, samalla sit? yh? vain viljellen. H?nen innostunut diletanttisminsa ja h?nen ??rimm?isen suuri henkinen levottomuutensa johtivat h?net liittym??n mit? vastakkaisimpiin suuntiin. H?n oli l?heisiss? suhteissa vallassaoleviin henkil?ihin, jopa poliisilaitoksen j?seniinkin; h?n nuuski sairaaloisella ja vaarallisella uteliaisuudella kaikkialla; moinen menettely saattaa usein luulemaan ven?l?isi? vallankumouksellisia pettureiksi, ja monesti se luulo ja n?enn?isyys muuttuukin aiheutetuksi. Mutta yleens? ei se heiss? ole petosta, vaan h?ilyv?isyytt?, jopa sangen ep?itsek?st?. Miten paljon l?ytyyk??n aatteenmiehi?, joille aate on teatteria! Se on n?yttelemist?, jossa heid?n hyv?t n?yttelij?lahjansa saavat esiinty?; he ovat kunniallisia n?yttelij?it?, mutta aina valmiita osaansa vaihtamaan! Mit? Manassen vallankumoukselliseen osaan tulee, h?n oli sit? esitt?ess??n niin vilpit?n kuin suinkin olla saattoi: se esitett?v? tyyppi sopi parhaiten h?nen luontaiseen anarkismiinsa ja h?nen iloonsa h?vitt?? niiden maiden lakeja, joissa h?n kulloinkin oleskeli. Mutta kuitenkin se oli ainoastaan n?ytelt?v? rooli. Outo ei tiennyt, miten paljon h?nen sanoissaan oli mielikuvitusta, miten paljon vakavaa totta; eik? h?n itsek??n sit? pohjimmaltaan oikein tiennyt.

Niin oli monien n?iden vallankumouksellistenkin laita. Siivo Canet tahtoi uskoa olevansa vallankumouksellinen: h?n siis uskoi. Ja h?n ihmetteli omaa rohkeuttaan.

Kaikki n?m? porvarit turvautuivat eri syist? toisiinsa: jotkut syd?men, jotkut j?rjen syist?, toiset etujensa t?hden; toisilla maailmankatsomus l?heni evankeliumia, toisilla j?lleen Bergsonin, Karl Marxin, Proudhonin, Joseph de Maistren, Nietzschen tai Sorelin ajatuksia. Siell? oli miehi?, jotka olivat vallankumouksellisia muodin ja keikarimaisuuden vuoksi, ja sellaisia, jotka olivat sit? j?r?m?isyydest?; toisia oli siihen vienyt viha, toisia rakkaus, er?it? toiminnankaipuu tai sankaruuden ihannointi; ajanut orjamaisuus, lammasmaisuus. Mutta kaikkia heit? vei, heid?n tiet?m?tt??n, mukanaan yhteinen tuuli. He olivat kuin tomupilvi?, joiden n?hd??n p?ly?v?n kaukana valkeilla valtateill? ja jotka osoittavat, ett? myrskytuuli on tulossa.

Olivier ja Christophe n?kiv?t tuulen tulevan. Kummallakin heill? oli hyv? silm?. Mutta he eiv?t n?hneet asioita samalla tavalla. Olivier Jeanninin selke? katse tunkeutui aina ihmisten salaisimpiinkin sivuajatuksiin, ja h?n oli surullinen, kun tiesi heid?n alamittaisuutensa; mutta heit? taisteluun nostavan k?tketyn voiman suuruuden h?n kyll? huomasi; ja ajan k??nne traagillisuuteen p?in h?mm?stytti h?nt? viel?kin enemm?n. Christophe sen sijaan oli herkempi huomaamaan tapahtumien koomilliset puolet. H?nest? olivat mielenkiintoisia itse ihmiset, eiv?tk? suinkaan aatteet. H?n oli olevinaan heit? kohtaan halveksivan v?linpit?m?t?n. H?n pilkkaili yhteiskunnallisia utopioita. Vastaanhangoittelun halusta ja vaistomaisesta reaktsioonista sit? sairaaloista humanitarismia vastaan, joka oli p?iv?j?rjestyksess?, koetti h?n n?ytt?yty? itsekk??mp?n? kuin olikaan; h?nell?, joka oli itsetekoinen mies, voimakas nousukas, ylpe? lihaksistaan ja tahdostaan, oli hiukan liiankin suuri taipumus pit?? kaikkia niit?, joilla ei ollut voimaa, tyhj?ntoimittajina. Vaikka h?n oli k?yh? ja yksin?inen, oli h?n kuitenkin pystynyt maailmassa voittamaan: toisten piti h?nen mielest??n tehd? samoin! Mit? loruttiinkaan yhteiskunnallisista kysymyksist?! Mik? kysymys se oli? K?yhyysk??

-- Min? tunnen sen, sanoi h?n. Minun is?ni ja ?itini ja min? olemme sen kokeneet. Ei ole muuta keinoa kuin nousta siit?.

-- Kaikki eiv?t sit? voi tehd?, vastasi Olivier. Sairaat ihmiset, kovan onnen kohtaamat.

-- Heit? t?ytyy auttaa, se on selv?. Mutta ylistell? heit?, niinkuin nyky??n tehd??n, ei k?y laatuun. Ennen muinoin v?itettiin, ett? voima on oikeus. Toden totta, en tied?, eik? ole viel?kin inhottavampaa v?itt??, ett? heikolla pit?? olla oikeus. Sep? se juuri herpaisee nykyajan ajatuksia, se pakottaa v?kev?t hirmuvallan ikeeseen ja nylkee heit?. Tuntuu nyky??n kuin olisi mik?kin ansio olla sairaaloinen, k?yh?, typer?, voitettu, -- ja rikos olla voimakas, hyvinvoipa, menesty? taistelussa, aristokraatti sielultaan ja verelt??n. Ja kaikkein naurettavinta on, ett? v?kev?t uskovat ensim?isin? sellaista... Erinomainen komedian aihe, yst?v?ni Olivier!

-- Mieluummin olen itse naurunesineen? kuin saatan muita itkem??n.

-- Sin? kunnon mies, virkkoi Christophe. Peijakas vie, kukapa sit? vastaan v?itt?isik??n. Kun n?en kyss?selk?isen, niin koskee minunkin hartioihini... Komediantteja ovat ne, jotka sellaista n?yttelev?t, eiv?tk? ne, jotka sit? ovat.

H?n ei antanut nen?st?? itse??n sosiaalisen oikeudenmukaisuuden haaveilla. H?nen kansanomainen terve j?rkens? johti h?net uskomaan, ett? kaikki, mik? oli ollut, pysyisi my?skin edelleen.

-- Jos taiteeseen n?hden teht?isiin sinulle t?llainen v?ite, mink?laisenhan vastalauseen panisit! huomautti Olivier.

-- Ehk?p?. Joka tapauksessa min? en olekaan itsest?ni selvill? muuta kuin taiteen alalla. Etk? sin?k??n. Min? en luota ihmisiin, jotka puhuvat asioita, joita eiv?t tunne.

Eik? my?sk??n Olivier heihin luottanut. Yst?vysten ep?ilys meni hiukan liiankin pitk?lle: he olivat aina pysyneet syrj?ss? politiikasta. Olivier tunnusti, hiukan h?peiss??n, ettei h?n moniin vuosiin ollut k?ytt?nyt edes ??nioikeuttaan; kymmeneen vuoteen ei h?n ollut tiedustanut ??nestyspaikkaansakaan raatihuoneella.

-- Mink? t?hden yhtyisin ilveeseen, jonka tied?n aivan hy?dytt?m?ksi? sanoi h?n. On muka ??nestett?v?? Ket? ??nest??? Minusta ovat kaikki ehdokkaat aivan samanarvoisia, sill? kuinka heit? l?hemmin tuntisin; ja minulla ovat hyv?t syyni olettaa, ett? he luopuvat vaaleja seuraavana p?iv?n? kaikki kilpaa uskontunnustuksestaan. T?ytyisik? pit?? heit? silm?ll?? Vaatia heit? t?ytt?m??n velvollisuutensa? Sellaiseen menisi koko ik?ni, ja aivan turhaan. Minulla ei ole aikaa eik? voimaa, ei puhujan lahjoja, ei ep?ilyksist? vapaata mielt? eik? tarpeeksi karaistunutta syd?nt? pysty?kseni yhteiskuntael?m?n inhottavuuteen. Parempi on pysy? siit? syrj?ss?. Suostun k?rsim??n teostani koituvan pahan. Siten en ainakaan tarvitse allekirjoituksellani sit? hyv?ksy?.

Mutta ylenpalttisesta selv?n?k?isyydest??n huolimatta oli t?ss? olennossa s?ilynyt haaveellinen usko vallankumoukseen, h?ness?, josta s?ntillinen yhteiskunnallinen toiminta oli tuiki vastenmielist?. H?n tiesi, ett? se usko oli haavetta; mutta h?n ei siit? luopunut. Se oli jonkinlaista perinn?ist? mystisismi?. Turhanp?iten ei ihminen kuulu L?nnen suurimpaan h?vitt?v??n ja uutta rakentavaan kansakuntaan, -- siihen kansaan, joka repii rakentaakseen ja rakentaa tuhotakseen, kansaan, joka leikkii aatteilla ja el?m?ll? ja pyyhk?isee alinomaa kaiken puti-puhtaaksi edest??n, alkaakseen pelin alusta uudella ryhdill?, ja panee aina peliin oman henkens?.

Christophen sielussa ei ollut t?llaista perinn?llist? messianismia. H?n oli liian germaanilainen, joten vallankumouksen ajatus ei h?nest? maistunut. H?n arveli, ettei maailmaa voida muuttaa. Mik? m??r? hy?dytt?mi? teorioita, sanoja, turhaa meteli?!

Mutta vaikka Christophe v?ittikin, ettei h?nell? ollut aikaa hukata poliittisiin aprikoimisiin, ei h?n ollut niist? niink??n vapaa kuin oli olevinaan. Taiteilijana h?n k?rsi yhteiskunnallisista ep?kohdista. H?nelle tuli silloin t?ll?in kiihke? halu tuntea syd?mess??n rajuja intohimoja, ja se sai h?net katselemaan ymp?rilleen ja ajattelemaan, kenelle h?n oikeastaan kirjoitti. Ja kun h?n silloin n?ki, miten surkea oli taiteen harrastajajoukko, miten v?s?ht?neit? maan parhaat, miten kurjaa tuo diletanttinen porvaristo, niin h?n ajatteli:

-- Mit? toimittaa tehd? ty?t? mokomia varten?

Tosin oli heiss?kin hienostuneita, oppineita ja herkk?vaistoisesti tuntevia henki?, jotka pystyiv?t nauttimaan hienostuneiden tunteiden uutuudesta tai -- arkaismista. Mutta he olivat liian herpoutuneita, liian ?lyllisi?, liian v?h?n el?vi? uskoakseen taiteen todellisuusluonteeseen; heid?n mielt??n kiinnitti ainoastaan leikki, -- leikki hel?ht?vill? soinnuilla tai aatteilla; enimpien heid?n aikaansa veiv?t viel? muutkin, yhteiskunnalliset mielt?kiinnitt?vyydet; he olivat tottuneet sirpomaan itse??n monenmoisiin hommiin, joista mik??n ei ollut todella "v?ltt?m?t?nt?". Heid?n oli melkeinp? mahdotonta tunkeutua taiteen kuorta syvemm?lle, p??st? sen k?tkettyyn syd?meen; taide ei ollut heille lihaa eik? verta: se oli pelkk?? kirjallisuutta; Heid?n kriitikkonsa todistivat teorioissaan, jotka muuten olivat ylen suvaitsemattomia, t?ydellisen voimattomuutensa p??st? diletantismista. Jos jotkut heist? sattumalta olivat kyllin herkki? kaikuakseen taiteen todellista ??nt?, ei heill? ollut voimaa kest?? sit? taidetta, se saattoi heid?t ep?kuntoon ja hermoheikoksi koko i?kseen. Joko sairaita tai kuolleita. Mit? oli taiteella tekemist? t?ss? lasaretissa? -- Ja kuitenkaan ei se voinut tulla ilman noita rujoja toimeen nykyisess? yhteiskunnassa: sill? heili? olivat rahat ja sanomalehdist?; ainoastaan he saattoivat hankkia taiteilijalle el?m?nmahdollisuudet. T?ytyi siis alistua t?h?n n?yryytykseen: tarjota omakohtaisinta ja tuskan synnytt?m?? taidetta, musiikkia, johon taiteilija on k?tkenyt koko sis?isen el?m?ns? salaisuuden, heille huvituksena -- tahi paremminkin ajanrattona tai uuden ik?vystymisen aiheena, -- tarjota n?ytt?m?ll? tai hienoston illatsuissa keikailijain ja v?syneen sivistyneist?n muodostamalle yleis?lle.

Christophe etsi todellista yleis??, sellaista, joka uskoi taiteen vaikutuksiin aivan yht? syv?sti kuin el?m?nkin ja joka tunsi sen puhtaalla syd?mell?. Ja ep?m??r?isesti veti h?nt? nyt puoleensa tuo luvattu uusi maailma: kansa. Lapsuuden muistot, Gottfried-eno ja ne vaatimattomat ihmiset, jotka olivat n?ytt?neet h?nelle taiteen syv?n el?m?n itse opetuksestaan mit??n tiet?m?tt?, tai jotka olivat jakaneet h?nen kanssaan musiikin pyh?? leip??, tekiv?t h?net taipuvaiseksi uskomaan, ett? h?nen oikeat yst?v?ns? olivat sill? taholla. Kuten monet muut jalot ja naiivit nuoret miehet haaveksi h?nkin suuria kansantaiteen unelmia: kuvitteli mieless??n kansankonsertteja ja teattereita, kuitenkin sill? tavoin, ett? h?nen olisi ollut kysymyksen tullen vaikea niit? tarkemmin m??ritell?. H?n ajatteli, ett? ehk?p? vallankumous toisi my?t?ns? taiteellisenkin uudistuksen, ja uskotteli itselleen, ett? koko sosiaalisessa liikkeess? se seikka oli h?nelle ainoa mielenkiintoinen. Mutta h?n veti itse??n nen?st?: h?n oli niin elinvoimainen, ett? sen ajan muutkin voimakkaat aatevirtaukset tempasivat h?net ehdottomasti mukaansa.

Kaikkein v?himmin koko liikkeess? kiinnittiv?t h?nen mielt??n nuo porvarilliset teoreetikot. Sellaiset puut kantavat enimm?kseen kuivia hedelmi?; koko el?m?n mehu on heiss? hyytynyt ajatukseksi. Niit? ajatuksiakaan ei Christophe t?ysin ymm?rt?nyt. H?n ei pit?nyt en?? omistaankaan, kun h?n tapasi ne jossakin systeemeiksi j?hmettynein?. Suopean halveksivasti j?tt?ytyi h?n sivulle voiman samoin kuin heikkoudenkin teoreetikoista. Kaikissa komedioissa on j?rkeilij?n osa ep?kiitollisin. Yleis? pit?? vastenmielisimpi?kin tyyppej? hauskempina kuin heit?, puhumattakaan sitten yleis?n suosimista hyvist? tyypeist?. Christophe oli t?ss? asiassa yleis?n kannalla. Yhteiskunnallisten kysymysten aprikoitsijat olivat h?nest? kiusallisia. Mutta h?nt? huvitti n?hd? muita, naiiveja, asiasta vakuutettuja, niit?, jotka uskoivat, ja niit?, jotka tahtoivat uskoa, petettyj? ja petetyiksi pyrkivi?, viel?p? kelpo lurjuksiakin, jotka tekev?t aatteesta itselleen rosvoamiskeinon, ja lampaita, jotka ovat syntyneet keritt?viksi. H?n oli anteeksiantavan suopea sellaisia hieman naurettavia ja hyvi? miehi? kohtaan kuin esimerkiksi Canet. Heid?n mit?tt?myytens? ei loukannut h?nt? niin suuresti kuin Olivier Jeanninia. H?n katseli heit? kaikkia herttaisella ja ilveilev?ll? mielenkiinnolla. H?n luuli olevansa erill??n n?ytelm?st?, jota he esittiv?t, eik? huomannut, ett? h?n v?hitellen antoi itsens? joutua muiden virtaan. H?n arveli olevansa ainoastaan katselija, joka n?kee tuulen menev?n ohitse. Mutta tuuli oli jo k?ynyt h?neen kiinni ja kiid?tti h?nt? mukanaan p?lypilvess??n.

Yhteiskuntakysymys oli kaksoisn?ytelm?. Se, jota sivistyneet n?ytteliv?t, oli komediaa komediassa: kansa ei sit? laisinkaan seurannut. Oikea n?ytelm? oli sen oma. Sen juonta ei ollut helppo ymm?rt??; kansa itsek??n ei tuntenut siin? oikein itse??n. Siksi sen k??nteet olivat sit?kin arvaamattomampia.

Ei silti, ettei sit? selitelty paljoa enemm?n kuin jotain tehty. Ranskalainen, olipa h?n porvari tai rahvaan mies, tarvitsee aina v?hint??n yht? paljon sanoja kuin leip??. Mutta kaikki eiv?t pid? samanlaisesta leiv?st?. On juhlasanoja hienoja palatseja varten, ja ravitsevampia n?lk?suille. Jos sanat ovatkin samoja, eiv?t ne ole muodostuneet samalla tavalla; maku ja haju, sis?lt? ovat erilaisia.

Kun Olivier ensi kertaa er??ss? kansankokouksessa sai maistaa tuota leip??, ei se suinkaan yllytt?nyt h?nen ruokahaluaan; palat j?iv?t h?nen kurkkuunsa. H?nt? tymp?isi lausuttujen ajatusten matala nolous, ilmaisutavan v?rit?n ja muokkaamaton raskaus, v?itteiden ep?m??r?inen ylimalkaisuus, lapsellinen logiikka, koko tuo abstraktsiconeista ja toisiinsa liittym?tt?mist? asioista sotkettu kokkareinen keitto. Kielen ep?puhtautta ja virheellisyytt? eiv?t kansanomaisen puhetavan into ja rehevyys jaksaneet korvata. Kaikki oli pelkk?? sanomalehtisanastoa, haalistuneita tyylikukkia, jotka oli kaapattu porvarillisesta retoriikasta ja pistetty minne milloinkin sattui. H?n ihmetteli varsinkin tavatonta koruttomuuden puutetta. H?n unohti sen seikan, ettei kirjallinen koruttomuus ole mik??n synnynn?inen lahja, vaan ty?ll? saavutettu: se on valiojoukon luomus. Kaupunkilainen ty?v?est? ei voi olla yksinkertainen; se haeskelee aina mielell??n rikkiviisaita ilmaisumuotoja. Olivier ei ymm?rt?nyt, miten tuollaisilla mahtipontisilla korulauseilla saattoi olla kuulijoihin vaikutusta. H?nell? ei ollut niiden avainta. Vieraiksi kieliksi sanotaan toisten kansakuntien kieli?, eik? tulla ajatelleeksi, ett? saman kansan keskuudessa on melkeinp? yht? paljon eri kieli? kuin yhteiskunnallisia ryhmi?kin. Ainoastaan pienelle valiojoukolle on sanoilla perinn?inen ja ammoinen merkityksens?; muille ne eiv?t edusta mit??n muuta kuin heid?n omia ja heid?n ryhm?ns? kokemuksia. Monet valiojoukon mielest? kuluneet ja sen halveksimat sanat ovat kuin autio talo, josta valiojoukko on l?htenyt pois ja johon sitten asettuu uusia el?m?? v?risevi? voimia ja intohimoja. Jos tahdotte asukkaaseen tutustua, k?yk?? sis??n.

Sen teki Christophe.

Muuan naapuri, valtionrautateiden virkailija, saattoi h?net tuntemainsa ty?l?isten yhteyteen. Tuo mies oli viidenviidett? vuoden ik?inen, pieni, ennen aikaansa vanhettunut; h?nen p??ns? oli surullisen kalju, silm?t painuneet syv?lle koloihinsa, posket kuopalla; nen? oli ulospist?v?, iso ja k?yr?; suu ?lyk?s; korvat muodottomat, rypistyneine korvanlehtineen: rappeutumuksen merkkej?. H?nen nimens? oli Alcide Gautier. H?n ei ollut syntyisin kansaa, vaan keskiluokan porvaristoa, kunniallisten vanhempien lapsi, vanhempien, jotka olivat uhranneet ainoan poikansa kasvatukseen koko v?h?isen omaisuutensa, mutta eiv?t olleet varojen puutteessa kuitenkaan voineet kouluttaa h?nt? loppuun asti. H?n oli saanut sangen nuorena er??ss? hallintovirastossa paikan, tuollaisen, joita k?yh? porvaristo pit?? pelastuksen satamina, vaan jotka ovatkin kuolemaa ja el?v?lt? hautautumista. Kun h?n sitten oli kerran sinne joutunut, ei h?nell? ollut mit??n mahdollisuutta en?? p??st? sielt?. H?n oli tehnyt sen virheen -- , -- ett? oli nainut rakkaudesta, -- kauniin ty?l?istyt?n, jonka synnynn?inen ep?hienous tuli piankin n?kyville. Vaimo oli synnytt?nyt h?nelle kolme lasta. T?llaisessa seurassa t?ytyi miehen el??. H?n, joka oli ?lyk?s ja olisi tahtonut kaikin voimin t?ydent?? tietojaan, tunsi olevansa k?yhyyden kahleissa; tunsi, ett? h?ness? oli salaisia luonteenominaisuuksia, joita el?m?n vaikeudet tukehduttivat; eik? h?n voinut niist? vaikeuksista riuhtautua erilleen. H?n ei saanut olla koskaan yksin. Kamarikonttorin virkailijana meniv?t h?nelt? p?iv?t mekaanisessa urakassa, yhteisess? huoneessa toisten, moukkamaisten ja l?rp?ttelevien virkatoverien kanssa; he juttelivat kesken??n jos jotakin v?h?p?t?ist? roskaa, purkivat mahdottoman el?m?ns? tyytym?tt?myytt? ilmi panettelemalla p??llik?lt??n, ja pilkkasivat h?nt? h?nen henkisten pyrkimystens? t?hden, sill? h?n oli ollut niin ep?viisas, ettei ollut heilt? niit? salannut. Kun h?n meni kotiinsa, joutui h?n mauttomasti j?rjestettyyn ja pahalta l?yhk??v??n asuntoon, s?k?tt?v?n ja jokap?iv?isen vaimon pariin, joka ei ymm?rt?nyt h?nt?, vaan piti h?nt? tyhj?ntoimittajana tai hassuna. Lapset eiv?t muistuttaneet laisinkaan is??ns?, ne tulivat ?itiins?. Oliko t?m? kohtalo oikeuttaa Oliko tosiaan? Niin paljon pettymyksi?, k?rsimyksi?, ainaista ahdistusta; ammatti, joka vei h?nelt? ajan aamusta iltaan; mahdotonta saada milloinkaan hetke?k??n keskitt?? ajatuksiaan, hetke?k??n hiljaisuutta, -- kaikki n?m? seikat olivat lopulta uuvuttaneet h?net perinpohjin ja tehneet h?net neurasteenisen ?rtyiseksi. Unohtaakseen ik?v?n el?m?ns? oli h?n turvautunut, niinkuin monet muutkin, joku aika sitten, v?kijuomiin, ja ne turmelivat h?net lopullisesti. -- Christophe tutustui l?hemmin h?neen, ja ajatteli j?rkytettyn? t?t? traagillista el?m??: keskener?inen luonne, jolla ei ollut tarpeeksi sivistyst? eik? taiteellista makua, mutta joka oli kuitenkin syntynyt suuriin tekoihin; kovan onnen murjoma mies. Gautier oli heti takertunut Christopheen, aivan kuin heikot ihmiset, jotka ovat hukkumaisillaan, tarttuvat hyv?n uimarin k?teen, jos sattuvat sen tapaamaan. Christophea kohtaan tunsi h?n samalla sek? suopeutta ett? kateutta. H?n vei Christophen kansankokoukseen ja n?ytti h?nelle siell? er?it? syndikalistien johtajia, puolueen, johon Gautier oli liittynyt ainoastaan katkeruudesta yhteiskuntaa kohtaan. Sill? luonteeltaan h?n oli aristokraatti, vaikka el?m?ss? ep?onnistunut. H?n k?rsi katkerasti siit?, ett? h?nen t?ytyi sekautua kansaan.

Christophe tunsi kuuluvansa paljon enemm?n kansaan kuin h?n -- mik? oli sit?kin ihmeellisemp??, kun h?nen ei ollut pakko olla sellainen, -- ja mieltyi k?ym??n n?iss? kokouksissa. Puheet huvittivat h?nt?. H?n ei tuntenut niit? kohtaan sellaista vastenmielisyytt? kuin Olivier; h?n ei ollut kovinkaan herkk? huomaamaan kielenk?yt?n naurettavuuksia. H?nelle olivat kaikki suupaltit samaa maata. H?n oli yleens? muka halveksivinaan kaunosanaisuutta. Mutta jos h?n ei v?litt?nytk??n ymm?rt?? retoriikkaa, tunsi h?n puhujien ja kuuntelijain v?lityksell? jotain muuta: musiikin. Puhujien sanain voimaa lis?si yleis? satakertaisena kaikuna. Alussa huomasi Christophe ainoastaan tuon voiman; ja h?n tuli uteliaaksi ja tahtoi tutustua er?ihin puhujiin.

Suurin vaikutus kansan joukkoihin oli er??ll? miehell? nimelt? Casimir Joussier, -- pieni ja kelme? mies, noin kolmenkymmenen, viidennelj?tt? ik?inen; h?nen kasvonpiirteens? olivat mongoolimaiset, laihat, kivuloiset, silm?t palavat ja kylm?t, tukka harva, leuassa pujoparta. H?nen puheensa voima ei perustunut niin paljon h?nen mimiikkansa, sill? se oli niukkaa ja tempoilevaa ja harvoin sanojen kanssa sointuvaa, -- eik? lausuntaankaan, joka oli k?he?? ja vihelt?v??, mahtipontisine puuskahduksineen, -- kuin nimenomaan h?neen itseens?, siihen v?kivaltaiseen varmuuteen ja tahdon rajuuteen, joka h?nest? tuntui. H?n ei n?ytt?nyt sallivan edes oletettavan, ett? ajateltaisiin toisin kuin h?n; ja kun h?nen ajatuksensa olivat juuri niit?, joita h?nen yleis?ns? halusi kuulla, ei h?nen ja yleis?n ollut vaikea ymm?rt?? toisiaan. H?n hakkasi ty?l?isten mieleen kolme kertaa, nelj?, kymmenen kertaa per?tysten juuri niit? asioita, joita he odottivat; h?n ei v?synyt ly?m?st? yh? ja raivoisalla sitkeydell? saman naulan p??h?n; ja koko yleis? l?i silloin mukana, l?i esimerkki? noudattaen, l?i kunnes naula painui vereen ja lihaan. -- T?t? h?nen persoonallisen vaikutuksensa voimaa lis?si viel? yleinen luottamus h?nen menneisyyteens?, kunnioitus, jonka h?n oli saavuttanut monilla lain h?nelle tuomitsemilla rangaistuksilla, h?nen ansaittuaan ne oivallisesti rajuilla sanomalehtikirjoituksillaan. H?n n?ytti olevan pelkk?? voittamatonta tarmoa; mutta jos kuka osasi n?hd? syvemm?lle, huomasi h?n miehen pohjalla suuren ja jo pitkin? aikoina ker??ntyneen v?symyksen, liioista ponnistuksista syntyneen kyll?stymisen ja kohtalon her?tt?m?n kovan vihan. H?n oli niit? miehi?, jotka kuluttavat jok'ainoa p?iv? enemm?n kuin koko el?m?ns? tulokset. Lapsesta saakka oli h?n hankautunut ty?ss? ja k?yhyydess?. H?n oli ollut vaikka miss? ammatissa: lasinpuhaltajana, levysepp?n?, typograafina; h?nen terveytens? oli mennyt pilalle; keuhkotauti runteli h?nt?; se vaivutti h?net joskus ?killiseen ja katkeraan mielenmasennukseen, sanattomaan ep?toivoon, jolloin h?n ei uskonut ei asiaansa eik? itseens?; ja joskus yllytti sama tauti h?nt? j?lleen yliluonnolliseen intoon. H?n oli sekoitus laskelmallista rajuutta ja sairaaloista raivoa, politiikkaa ja synnynn?ist? haltioitumiskyky?. H?n oli hankkinut oppia niin paljon kuin oli voinut; h?n tunsi sangen hyvin er?it? tieteellisi?, sosioloogisia ja omia eri ammattejaan koskevia asioita; toisia j?lleen h?n tunsi varsin huonosti; mutta h?n oli itsest??n yht? varma n?ill? kaikilla aloilla; h?nen p??ss??n oli sekaisin tulevaisuuden tuulentupia ja oikeita k?sityksi?, tiet?m?tt?myytt? ja k?yt?nn?llist? j?rke?, ennakkoluuloja, eletty? kokemusta ja ep?luuloista vihaa porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. Viimemainittu ei suinkaan est?nyt h?nt? ottamasta Christophea suopeasti vastaan. H?n oli ylpe?, joten h?nest? tuntui hyv?lt?, kun kuuluisa taiteilija pyrki h?nen seuraansa. H?n oli synnynn?inen p??llikk?, ja t?yke? tavallisia ty?l?isi? kohtaan, vaikka h?n ajoikin heid?n aatettaan. Kuinka vilpitt?m?sti h?n tahtoikin t?ydellist? yhdenvertaisuutta, toteutti h?n sen ajatuksen helpommin niiden parissa ollessaan, jotka olivat h?nt? ylempi?, kuin niiden, jotka olivat alempia kuin h?n.

Christophe tutustui muihinkin ty?v?enliikkeen johtomiehiin. Noiden v?lill? ei ollut mink??nlaista keskin?ist? suopeutta. Joskin yhteinen taistelu sai heid?t -- vaikkakin vaikeasti -- toimimaan yhdess?, ei se silti luonut sis?llist? ymm?rt?myst?. N?ki, miten suuressa m??rin kaikenlaiset ulkonaiset ja hetkelliset seikat vaikuttivat ryhmien v?lisiin eroituksiin. Vanhat vihollisuudet oli ainoastaan naamioitu ja lyk?tty tuonnemmaksi, mutta ne piiliv?t kuitenkin alla. Siell? n?ki pohjoisen ja etel?isen Ranskan miehi?, joissa, kytee synnynn?inen halveksiminen toisiaan kohtaan. Ammattikunnat olivat toisilleen kateellisia palkkaeduista, ja pitiv?t kukin itse??n toisia parempana, eiv?tk? salailleetkaan sit? tunnettaan. Mutta suurin eroavaisuus johtui -- tulee johtumaan aina -- kunkin yksil?n luonteens?vyst?. Ketut, sudet ja sarvikarja, raateluhampaiset pedot ja nelivatsaiset raavaat, ne, jotka on luotu sy?m??n, ja toiset, jotka on luotu sy?t?viksi, kaikki ne kulkivat yhdess? laumassa ruokaansa k?rkkyen, -- laumassa, jonka luokkasattuma ja yhteinen etu olivat kulloinkin muodostaneet; kukin niist? tunsi toisensa, ja nosti vihaisesti harjaansa toisille.

Christophe k?vi joskus aterialla er??ss? pieness? kahvilaravintolassa, jota piti muuan Gautier'n entinen virkatoveri, Simon, rautatiel?inen, joka oli eroitettu virasta er??n lakkoselkkauksen t?hden. Samassa ravintolassa k?vi my?skin syndikalisteja. Heit? oli siell? takasalissa, joskus viisi, kuusi miest?; salin ikkunat olivat ahtaalle ja h?m?r?lle pihalle p?in, josta kuului alinomaa kahden h?kkiin suljetun kanarinlinnun vimmattu virsi kohti taivaan valoa. Joussier toi sinne aina mukaansa rakastajattarensa, kauniin Berthan: h?n oli vankka ja koketti tytt?; hipi?lt??n kalpeahko, tukka hohtavan punainen, silmien katse harhaileva ja kujeileva. Tytt?? h?nnysteli my?skin muuan pulska poika, korean kaunis, ?lyk?s ja keikaileva Leopold Graillot, mekaanikko: h?n oli seuran kaunosielu. Vaikka h?n v?ittikin olevansa anarkisti ja mielelt??n kaikkein kiivaimpia porvariston vihaajia, oli h?nen sielunsa mit? piintyneimm?n porvarin. Vuosikausia oli h?n joka aamu ahminut viisi centimea maksavien kirjallisten lehtien eroottisia ja dekadenttisia novelleja. Sellainen lukeminen oli v??nt?nyt h?nen p??ns? sekaisin. Mielikuvituksessa saatujen hienojen nautintojen aivohekkumaan yhtyi h?ness? t?ydellinen ruumiillisen siisteyden puute, v?linpit?m?tt?myys puhtautta ja h?nen melkoisen arkip?iv?ist? omaa el?m??ns? kohtaan. H?n oli ihastunut tuohon v?lj?htyneeseen alkohoolinpisaraan, jota ?lyllinen ylellisyys on, -- ihastunut sairaaloisesti kehittyneiden rikkaiden ep?terveihin kiihoituskeinoihin. Ja kun h?n ei saanut tuntea omassa nahkassaan heid?n nautintojaan, imi h?n sit? aivoihinsa. Moinen ei maistu suusta milt??n, ja se tekee heikkojalkaiseksi. Mutta onpahan kuitenkin olevinaan rikkaiden vertainen. Ja vihaa heit?.

Christophe ei voinut h?nt? siet??. Paljon enemm?n miellytti h?nt? Sebastien Coquard, s?hk?ty?l?inen, joka oli Joussier'n rinnalla pidetyin puhuja. H?nt? eiv?t teoriat vaivanneet. H?n ei useinkaan tiennyt, mihin h?n pyrki, mutta h?n puski aina suoraan. H?n oli tyypillinen ranskalainen. Vankka vinti?, noin nelj?kymmen-vuotias; kasvot suuret ja verev?t, p?? py?re?, tukka punainen, parta pitk?, niska ja ??ni kuin sonnilla. Erinomainen ty?mies, samoin kuin Joussier, mutta iloinen ja ryyppyj? rakastava. Raihnas Joussier katsoi moista kursailematonta terveytt? kateellisin silmin, ja vaikka he olivatkin yst?vi?, piili heiss? kuitenkin toisiaan kohtaan vihamielisyys.

Ravintolan is?nt?, Aur?lie, viidenviidett? ik?inen, siivo nainen, joka oli varmaankin aikoinaan ollut kaunis, ja oli hiukan viel?kin, kuluneisuudestaan huolimatta, istui miesten joukossa k?sit?ineen, kuunteli heid?n juttujaan syd?mellisesti hymyillen ja liikutellen heid?n puhuessaan itsekseen huuliaan; silloin t?ll?in pisti h?n keskusteluun jonkin omankin sanansa, ja ny?kytti sanoihinsa tahtia p??ll??n, yh? vain ty?skennellen. H?nell? oli naitu tyt?r ja sit?paitsi viel? kaksi muuta lasta, toinen noin seitsem?n-, toinen kymmenvuotias -- tytt? ja poika -- jotka tekiv?t koulut?it??n tahmaisen p?yd?n kulmalla, irvistellen ja terist?en silloin t?ll?in korviaan kuullakseen jotain, joka ei ollut heille varsin sopivaa.

Olivier koetti pari kertaa l?hte? sinne Christophen kanssa. Mutta h?n ei tuntenut viihtyv?ns? noiden ihmisten seurassa. Milloin s??nn?llinen pakollinen ty? ja tehtaanpillin hellitt?m?t?n vihellys ei vartioinut n?it? ty?l?isi?, saattoi outo tuskin kuvitellakaan, kuinka paljon he tuhlasivat aikaansa hukkaan; ty?st? p??sty??n he vetelehtiv?t kaiket illat joutilaina, ja samoin lomatuntinsa; tai he rupesivat usein syytt? lakkoon. Christophella oli nyky??n tavallinen joutilaisuuskautensa, sellainen aika, jolloin h?n oli p??ssyt yhdest? ty?st? ja jolloin h?n odotti, ett? h?nen sielussaan alkaisi kehitty? uusi; sen t?hden ei h?nell? t?ll? kertaa ollut sen kiireemp?? kuin noilla miehill?k??n; h?n oleksi siis mielell??n heid?n kanssaan, kyyn?rp??t p?yd?n nojassa, tupakoiden ja ryypiskellen. Mutta moinen vetelehtiminen loukkasi Olivier Jeanninin porvarillisia vaistoja, loukkasi h?nen perinn?ist? tottumustaan itsekuriin, j?rjestettyyn ty?h?n, h?nen tottumustaan k?ytt?m??n tarkoin kaikki aikansa; h?n ei pit?nyt sellaisesta monien tuntien hukkaamisesta. Sit?paitsi ei h?n osannut yleens? pakinoida eik? kallistaa lasiakaan. Ja lopuksi esti h?nt? seuraan liittym?st? eri luokkiin kuuluvien ihmisten v?lill? aina vallitseva suorastaan fyysillinen, salainen vastenmielisyys, heid?n aistiensa keskin?inen vihollisuus: se ei salli heid?n sekaantua sielultaan toisenlaisten olentojen joukkoon; siit? est?? itse ruumiin kapinoiminen, vaikka syd?n ja halu olisi kuinka hyv?. Ollessaan Christophen kanssa kahden puhui Olivier h?nelle liikutettuna ett? velvollisuus vaatisi sivistyneit? l?hentym??n kansaa, l?hentym??n kuin velji?; mutta kun h?n sitten tosiaan joutui kansan l?heisyyteen, oli h?nen mahdoton tehd? siell? mit??n, niin syv?sti kuin h?n tahtoikin. Sen sijaan p??si Christophe, vaikka h?n pilkkaili yst?v?ns? jaloja periaatteita, aivan helposti tuttavallisiin v?leihin mink? ty?miehen kanssa tahansa, jonka h?n vain kadulla kohtasi. Olivier suri vilpitt?m?sti sit?, ett? h?n tunsi olevansa niin erill??n noista ihmisist?. H?n koetteli olla sellainen kuin hekin, ajatella siihen tapaan kuin he, puhua kuin he. H?n ei osannut. H?nen ??nens? oli h?m?r?, tukittu, ei soinut sill? tavoin kuin heid?n. Kun h?n koetti k?ytt?? er?it? heid?n ilmaisumuotojaan, salpautuivat sanat h?nen kurkkuunsa tai ne kaikuivat vierailta. H?n huomasi sen, oli nolo; ja h?n h?iritsi heid?n seurusteluaan. H?n tiesi sen hyvin. Tiesi olevansa heille vieras, tiesi, ett? he ep?iliv?t h?nt?, etteiv?t he tunteneet mieltymyst? h?nt? kohtaan ja ett? kaikilta noilta miehilt? p??si h?nen poistuessaan helpoituksen puuskaus: "Oh hoh!" Vilahdukselta huomasi h?n silloin t?ll?in tylyj? ja kylmi? silm?yksi?, sellaisia vihamielisi? katseita, joita k?yhyyden katkeroittamat ty?l?iset luovat porvaristoon. Christophe sai my?skin kyll? osansa niist?; mutta h?n ei niit? huomannut. Koko seurueesta olivat ainoastaan Aur?lien lapset taipuvaisia l?henem??n Olivier Jeanninia. N?it? porvaristo vieh?tti enemm?nkin kuin her?tti heiss? vihaa. Nuorta poikaa kaikki porvarillinen lumosi; h?n oli tarpeeksi ?lyk?s osatakseen sit? rakastaa, mutta ei niin ?lyk?s, ett? olisi sit? ymm?rt?nyt; pikku tytt??, joka oli sangen siev? ja jonka Olivier oli kerran vienyt rouva Arnaud'n luo, suorastaan hypnotisoi porvarillinen ylellisyys; h?n tuli aivan sanattomaksi hurmauksesta, kun sai istahtaa kauniiseen nojatuoliin, koskettaa hienoja vaatteita, olla kauniiden vallasnaisten seurassa; tuota pikku hupeloa vaati vaisto pyrkim??n pois kansan parista, porvarillisen rikkauden ja mukavuuden paradiisiin. Olivier Jeanninilla ei suinkaan ollut halua yllytt?? lapsessa sellaisia taipumuksia; eik? se naiivi ihailu, jota tytt? suitsutti h?nen yhteiskuntaluokalleen, korvannut suinkaan h?neen n?hden sit?, ett? muu seura tunsi h?nt? kohtaan j?ykk?? vihamielisyytt?. Olivier k?rsi heid?n pahansuopaisuutensa t?hden. H?n halusi niin palavasti ymm?rt?? heit?. Todellisuudessa ymm?rsikin h?n heit?, ehk?p? liiankin hyvin, tarkasteli heit? liiankin selvin silmin; ja se ?rsytti heit?. Siihen ei h?nt? saanut mink??nmoinen tungetteleva uteliaisuus, vaan tottumus analyysiin ja halu rakastaa heit?.

Muuan toinenkin henkil? seurasi t?t? rakkauden ja vihan leikki?, seurasi lauhkein ja ymm?rt?vin silmin, nimitt?in ravintolan em?nt?, Aur?lie. H?n n?ki kaikki, vaikkei ollut muka n?kevin??n. H?n tunsi el?m?n. Tuo terve, tyyni ja j?rjestyst? rakastava kunnon nainen oli viett?nyt nuoruudessaan sangen vapaita p?ivi?. H?n oli ollut kukkien myyj?tt?ren?; h?nell? oli ollut porvarillinen rakastaja; ja sitten toisiakin. Viimein oli h?n mennyt naimisiin er??n ty?miehen kanssa. H?nest? oli tullut moitteeton perheen?iti. Mutta h?n ymm?rsi nyt koko el?m?n, kaikki syd?men hullutukset, yht? hyvin Joussier'n mustasukkaisuuden kuin tuon toisenkin, "nuoren hepsakan", joka tahtoi huvitella. Jollakin suopealla sanalla koetti h?n sovittaa heit? kesken??n:

-- "Pit?isi olla sopuisampia; ei maksanut vaivaa panna pahakseen niin v?h?st?..."

H?n ei kummastellut, ettei mik??n, mit? h?n sanoi, auttanut...

-- "Niinh?n se on. Aina me ihmiset kiusaamme toisiamme..."

H?nen luonteensa p??piirre oli kansanomainen huolettomuus, johon onnettomuudet eiv?t tunnu pystyv?n. H?n oli kyll? saanut osansa niist?. Kolme kuukautta sitten oli h?nelt? kuollut viisitoista-vuotias poika, jota h?n oli rakastanut kovasti; se tapaus oli tuonut h?nelle syv?n surun; mutta nyky??n oli h?n j?lleen toimelias ja hilpe?. H?n virkkoi:

-- "Jos sit? rupeaisi ajattelemaan, niin ei en?? voisi el??."

Eik? h?n sit? en?? ajatellutkaan. T?h?n ei ollut syyn? itsekkyys. H?n ei voinut olla muunlainen. H?nell? oli n?et ylen voimakas el?m?ninto; nykyhetki vei kaiken h?nen huomionsa: oli mahdotonta pys?hty? menneisiin. H?n mukautui kaikkeen, miten asiat olivatkin; ja h?n oli luotu mukautumaan samoin kaikkeen tulevaankin. Jos syntyisi vallankumous ja k??nt?isi oikein p?in kaiken, mik? oli nurinkurista, ja nurin kaiken, mik? oli paikallaan, niin pysyisi h?n varmasti yh? jaloillaan ja tekisi mit? hyv?ns? h?nen oli silloin teht?v?, ja viihtyisi kaikkialla, mihin h?net asetettaisiin. Pohjaltaan ei h?n kovinkaan paljoa uskonut vallankumoukseen. Uskoa ei h?nell? yleens? ollut mit??n. On turhaa mainita, ett? h?n povuutti itselleen korteista aina pahaan kiipeliin joutuessaan ja ettei h?n koskaan, kun kuollutta saatettiin ohitse, ollut tekem?tt? ristinmerkki?. H?n oli sangen vapaa ja suvaitsevainen; h?nell? oli tuo Parisin rahvaalle ominainen terveen skeptillisyyden lahja: sellainen iloinen ep?ilys, joka on luonnollista kuin hengitys. Vaikka h?n olikin vallankumouksellisen miehen puoliso, kohteli h?n miehens? ja miehen puolueen, -- ja kaikkien puolueiden, -- aatteita ?idillisen iroonisesti, -- aivan kuin nuoruuden hullutuksia tai vanhuuden h?peryyksi?. H?n ei tullut liikutetuksi paljon mist??n. Mutta h?n seurasi mielenkiinnolla kaikkea. H?n oli valmis alistumaan sek? hyviin ett? huonoihin kohtaloihin. Kaiken kaikkiaan: h?n oli optimisti.

-- "Ei pid? olla pahalla tuulella... Kaikki kyll? menee, kunhan ihminen on kunnossa..."

T?llainen olento oli suorastaan luotu viihtym??n Christophen seurassa. Heid?n ei tarvinnut puhua montakaan sanaa n?hd?kseen, ett? he olivat samaa maata. Silloin t?ll?in vilkaisivat he hupaisesti hymyillen toisiinsa, kun muut seurassa v?itteliv?t ja kirkuivat. Mutta tavallisemmin sai Aur?lie nauraa aivan yksin??n: silloin h?n katseli Christophea, joka antoi temmata itsens? v?ittelyn kiihkoon ja tulistui silloin heti viel? enemm?n kuin kaikki muut yhteens?.

Christophe ei huomannut Olivier-yst?v?ns? yksin?isyytt? ja avuttomuutta tuossa seurassa. Christophe ei koettanutkaan n?hd? ihmisten sis?ist? el?m??. Mutta h?n s?i ja joi heid?n kanssaan, h?n vuoroin nauroi ja vuoroin suuttui. He eiv?t ep?illeet h?nt?, vaikka he v?ittelev?tkin h?nen kanssaan kiivaasti. H?n ei heit? kursaillut. Pohjaltaan h?nen olisi ollut vaikea sanoa, oliko h?n heid?n puolellaan vai heit? vastaan. H?n ei kysynytk??n sit? itselt??n. Jos h?nen olisi ollut pakko valita, olisi h?n varmastikin ollut syndikalisti sosialismia ja kaikkia valtioperiaatteita vastaan, -- valtiota vastaan, tuota kauheaa laitosta, joka luo virkamiehi?, koneenosia. H?nen p??ns? hyv?ksyi ty?v?en mahtavan ammatillisen yhtymisen, tuon kaksiter?isen miekan, joka iskee samalla kertaa sek? sosialistisen valtion kuolleeseen teoriaan ett? hedelm?tt?m??n individualismiin: viimemainittu on voimien tuhlaamista, yhteisen tarmon pirstomista yksil?heikkouksiksi, -- nykyajan surullinen ep?kohta, mihin Ranskan vallankumous on osaltaan syyp??.

-- En valitse kumpaakaan. Min? kannatan sorrettuja.

Christophe vihasi yht? paljon kuin h?nkin v?kivallan kannattajien tyranniaa. Mutta laumavoima veti h?nt? vanavedess??n, veti h?nt? kapinaan pyrkiv?n ty?l?isarmeijan per?st?.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet