Read Ebook: Kertomuksia ja kuvauksia by Tavaststjerna Karl August Aho Juhani Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 661 lines and 28618 words, and 14 pages

-- Kah, soh, joko nyt taas rupeat... el? leikittele pyssyn kanssa, saattaa lauveta!... mit? huudat?... enh?n niin? ole mik??n murhamies enk? varas, min' oon se Hyt?s-Heikki Pieks?...

Heikki Hyt?nen ei ole sen kauvemmin rupatellut. Kasakka oli todenteolla suuttunut, huutanut h?nelle ven?j?ksi, ett? vet?ytyisi tiehens?, mutta kun ukko yh? oli itsep?inen, t?ht?si h?n ikkunan pieleen ja laukasi.

Juuri kuin Heikki Hyt?nen oli kotipit?j?ns? nimen mainitsemaisillaan, horjahti h?n taap?in huoneesen, aikoi pyyhk?ist? k?sill??n otsaansa ja kaatui sanaa hiiskumatta sel?lleen. Luoti oli sattunut ikkunan saranaan ja siit? kimmonnut syv?lle Heikki Hyt?sen itsep?iseen kalloon.

Kasakka vedettiin oikeuteen, mutta vapautettiin lopulta.

Tuo pieni kasakkakomennuskunta on jo aikoja sitten Mikkelist? muuanne siirtynyt. Siell? on nyt muita laitoksia, jotka ennustavat sadetta yht? varmasti kuin kasakkain laulu ennen aikaan. Omat asevelvollisemme astuvat m??r?tyt askeleensa l??ninvankilan vahtikojujen edess? ja tupakoivat salaa, mutta ymm?rt?v?t paremmin suomea, vaikkeiv?t olekaan niin vilkasliikkeisi? kuin kasakat.

Ivan Kusnakoff oleilee kaukana Afganistanissa eik? ammu en?? Hyt?si?. Mutta laiha, ty?nteon murtama vaimo vanha sai l?hte? m?kist??n Pieks?m?ell? kuuden pienen lapsensa kanssa, eik? siltavouti koskaan saanut takaisin kahtakymment? markkaansa.

Kotiin.

Unohtumaisillaan oleva joulu-muisto.

Lukukausi p??ttyi lussijuhlaan ja steariinikynttil?-ilotulitukseen, todistuksien jakeluun ja hurmaavan ihanaan vapauden tunteesen. Olin p?iv?? ennen tehnyt jouluostokseni sellaisella totisuudella kuin olisi ollut kysymys markoista eik? penneist?; olin kymmenen kertaa p??ni ymp?ri miettinyt, tarvitsisiko ?iti paremmin kyn?n pyyhkij?? kuin piparikakkuvormua, kampasiko is? harvoja hiuksiaan kernaammin luu- kuin kuttaperkkakammalla, ja oliko vanhimmasta sisaresta allakka mieleisempi kuin kivihiilirintaneula. Lopulta tein kuitenkin p??t?kseni: ?iti sai kyn?npyyhkij?n, is? luukamman ja sisar allakan, ja hyv?sti niihin rahani riittiv?tkin. Oli minulla sen lis?ksi muutamia muitakin kotiv?en ostoksia, mutta ne olivat v?hemmin hauskoja, ne kun olivat velvollisuudesta teht?v?t. Suurin huvini sen j?lkeen oli sijoitella tavaroitani Valkolan Matin rekeen ja tuumia h?nen kanssaan l?hd?st?, joka p??tettiin panna toimeen huomenna varhain ennen auringon nousua.

Olin ylh??ll? jo niin varhain, ett'ei talossa viel? oltu tultakaan tehty, tein ensimm?iset valmistukset matkaa varten ja l?hdin kouluun ainakin tuntia ennen kuin p??tt?j?is-juhlallisuus tulisi alkamaan. Se oli ilo, joka minut niin armottomasti ajoi talvipakkaseen, mutta oli siell? ennen minua jo muitakin koulun ovien avaamista odottamassa. Toistakymment? levotonta ja viluista poikaa seisoi rappusilla jalkojaan polkien paukkuvassa aamupakkasessa. Ilooni ja levottomuuteeni sekaantui hiukkanen h?pe?n tunnetta, sill? min? olin siin? ainoa yl?luokkalainen ja olin nyt ollut yht? lapsellinen kuin mik? tahansa ensiluokkalainenkin. Menettelih?n se sent??n pime?ss?, kun ei kukaan voinut niin tarkasti toistaan erottaa. En puhutellut ket??n, sulkeuduin j??kylm?sti omaan arvooni ja v?risin vilusta.

Puolen tunnin kuluttua avasi koulun vahtimestari ulko-oven sis?st? p?in ja min? olin ensimm?inen sytytt?m?ss? kynttil?it? luokkahuoneemme kolmessa suuressa A:ssa. Olihan se hyvin juhlallista, kun noin saa levitt?? valoa samaan huoneesen, jossa sit? muulloin on saanut vastaanottaa, ja luokkamme n?ytti omituisen vieraalta ja juhlalliselta kynttil?in kirkkaassa valossa. Mutta kynttil?t olivat huonosti asetetut reikiins? ja minun parhaat juhlavaatteeni ry?j?ytyiv?t pahasti steariinin sulasta...

Vihdoinkin astuin min? sykkivin syd?mmin kateederille, jossa koulun arvoisa rehtori seisoi mahtavana eteens? kasattujen vastakirjoitettujen todistusten takana. Sain kiitett?v?n k?yt?kseni, ahkeruus ja huomio kiitett?v?, annoin todistukseni solahtaa povitaskuun ja astuin selk? kankeana ja koko koulun minua katseillaan seuratessa takaisin paikoilleni. Sitten seurasi pitk? odotus, kunnes kaikki pojat olivat saaneet arvosanansa. Joudutin jouduttamalla loppuvirren nuottia, niin ett? olin puolta tahtia toisista edell?, karkasin l?pi Is? meid?n ja Siunauksen, pidin v?h?n aikaa virsikirjaa silmieni edess? odottaen samalla otollista hetke? ulos hy?k?t?kseni ja olin ensimm?isi? potkasemassa ovea sel?lleen. Niin voimakas ja niin yhteinen oli hy?kk?ys, ett? min? pyssytulpan tavoin ponnahdin ulos koulunpihalle takaa p?in tulevien painosta.

Vajaan puolentunnin kuluttua istuin min? jo Valkolan Matin reess? viimeisi? paloja nieleskellen. Aurinko teki juuri nousuaan yli vanhan koulukaupungin meid?n ajaessa pitkin Isoa katua ja l?pi tulliportin. Samaan aikaan l?htiv?t kaikki kaupungin majatalon hevoset liikkeelle, hajaantuen eri haaroille reet t?ynn? levottomia, joululuvalle kiiruhtavia koululaisia, mutta min? ajoin kuitenkin kaikista ensimm?isen? ulos tullista kulkusten kilistess? ja sanomattoman riemun rintaani t?ytt?ess?. Aurinko valaisi jo huurteisia metsi?, jotka vaaleanpunaisina kimmelteliv?t. Kun tie teki mutkan, n?in min?, tarvitsematta k??nty? taakseni katsomaan, vanhasta koulukaupungista ruusuisia pilvi? pulppuavan kirkkaaseen ilmaan. Ne kiemurtelivat ja poimuilivat sadoista savupiipuista; tummenivat tavalliseksi savuksi, kalpenivat valkeaksi kes?y?n usvaksi, hehkuivat purppuran punaisina, kohosivat yh? korkeammalle ja haihtuivat lopulta hienoksi kukkaisjauhoksi ylemp?n? puhaltamaan her?nneess? pohjatuulessa. Kauniin kaupungin takana kohosi sen vanha salaper?inen linna, jonka pakkanen oli Valkoseksi huurtanut, mutta jonka kattoja aamun aurinko kultaili. Ja vaikka minulle ehk? tulikin pieni ik?v? kaupunkia, n?in kuitenkin mielihyv?ll? sen peittyv?n m?kien ja pet?jikk?jen taa, kunnes tien viimeisess? k??nteess? heitin hyv?stini sen p??ll? v?ikkyv?lle ruusupilvelle tuolla kaukana kimmelt?v?n mets?n takana.

Ja nyt olin maalla, joka satain peninkulmain laajuisena levisi ymp?rill?ni lumisine, synkkine metsineen, loppumattomme j?ineen ja untuvan hienoine hankineen. Reen jalas narisi yksitoikkoisesti kahdenkymmenen pyk?l?n pakkasessa, j??hileet h?ik?siv?t silm??, ja hevonen ilmaisi sieramiaan p?ristellen, ett? olimme tervetulleet kotiin. Valkolan Matti istui kuskilaudalla ja ojensi oikean jalkansa ulos reest? niinkuin kunnon kuskien tapa vaati. Hengityksest? kasvoi kuuraa turkin kauluksiin ja hevonen oli jo kupeiltaan valkea.

Valkolan Matti oli tullut kaksikymment? peninkulmaa l?pi lumisten metsien minua noutamaan ja t?m? oli h?nen ensimm?inen kaupunkimatkansa. Useamman kerran koetti h?n saada alkuun puhetta kaupungin merkillisyyksist?, mutta min? olin viel? hajamielinen ja vastailin yksikantaan vanhan kaupunkilaisen varmuudella. P??ni oli t?ynn? kaikellaisia uusia vaikutuksia, joita uusi ymp?rist? minussa her?tti, ja kauniin talviy?n kevyt ilma houkutteli mielikuvitustani hurjaan lentoon l?pi ??rett?mien, kylm?n kirkkaiden avaruuksien.

Vaan pian olin taas kaupungissa, josta ?sken olimme l?hteneet. Siell? oli niin paljon kaikellaista semmoista, joka minua huolestutti ja harmitti. Kun eron ensimm?inen ilo oli haihtunut, johtui kaupunki taas mieleen. Vanha kimnaasi oli ?skett?in muuttanut nimens? ja ohjelmansa. Entisten lyyryill? koristettujen univormunappien ja sinisten sortuukkien sijasta ei meill? nyt ollut mink??nlaisia ulkonaisia merkkej? ollenkaan, joista olisi voinut arvomme tuntea. Meit? kutsuttiin lyseolaisiksi ja me olimme lyseolaisia, aivan niinkuin mik? muu alimman luokan poikanulikka tahansa. Ja me olimme jo kuitenkin p??sseet nelj?nnelt? luokalta ja olimme tietoihin ja ik??n n?hden yht? arvokkaita kuin entiset kadehditut ja ihaillut kimnasistit. Se oli minun suurimpia surujani ja min? tied?n, ett? se yht? raskaasti painoi monen muunkin kuusitoista vuotiaan hartioita, jotka olivat pakoitetut tupakoimaan salaa ja tyhjent?m??n punssilasinsa niin, ett'eiv?t opettajat siit? vihi? saaneet. Semmoisesta ei vanhain kimnasistien ollut koskaan tarvinnut huolia.

Tieto t?st? alennustilasta ei suonut minulle rauhaa, sill? juuri maalla lupa-aikoina olisi tuo arvo ollut suureen tarpeesen. Antauduin siihen m??rin katkeran mieleni valtaan, ett? melkein kadehdin kadeteilta heid?n univormuaan ja itsetuntoaan. Enk? keksinyt mit??n keinoa kohottautuakseni siihen etev??n asemaan, joka oikeastaan olisi ollut minulle tuleva. Luminen maisema ja taampana oleva musta mets?n ranta siirtyi siirtymist??n j?lelle p?in, aina samanlaisena. Hevonen kulkea nujerti m?ke? yl?s m?ke? alas, aisat natisivat, setolkkaan kiinnitetty kulkunen teki teht?v?t??n, kiihtyi alam?ess? lyhyeen oikulliseen tahtiin, mutta helisi tasaisella tiell? rauhallisesti ja voimakkaasti, niin ett? kaikukin siihen vastasi, jos satuttiin olemaan hongikossa tai l?hell? vuoren rinnett?. Minua vaan v?h?n vanhempi Valkolan Matti pureskeli tupakkaansa tottuneesti ja tyynesti kuin aikamies, ja oli h?n yht? taitava kuin is?ns?kin pirskauttamaan sylke??n hampaiden v?list? monen sylen p??h?n lumihankeen. H?n oli kadehdittava, vaikka olikin oppimaton, h?n oli paljoa riippumattomampi kuin min? ja etev?mmyyteni h?nen suhteensa v?heni oppipaikastani poistutun matkan neli?ll?.

Katsellessani kuskilaudalla istuvaa Mattia muistutti h?n minua muutamasta ylioppilastuttavastani kotipit?j?ss?, er??st? pitk?st?, p?n?k?st? ja varmasta teoloogista, joka olisi pian papiksi vihitt?v?. Ja silloin muistin min?, mik? mies h?n jo oli ollut kimnaasin ensimm?isell? luokalla ollessaan. H?nh?n oli jo ensimm?isen? kimnasisti-kes?n??n saarnannut kotikirkkomme saarnastuolista. Ajattelehan, sielunpaimen, kansan opettaja jo silloin, jota vastoin min?...! Yht'?kki? v?l?hti ajatus p??h?ni ja sai minun helpoituksesta huokaamaan. Miks' en min? voisi tehd? samoin? Olihan h?n tosin siihen aikaan vanhempi kuin min? nyt, mutta tietoni olivat yht? hyv?t kuin h?nenkin! Kaksi vuotta enemm?n tai v?hemm?n eiv?t paljoa vaikuta, kunhan vaan on tuo totinen miehuullinen vakuutus siit?, ett? voi levitt?? tietoja kaikkein korkeimmasta. Vakuutukseni muuttui yht'?kki? niin miehuulliseksi ja suureksi, ett? milt'ei kyynel silm??ni herahtanut. T?ss? min? istuin runsaine kirkkohistoriallisine ja kreikankielen taitoineni ja kadehdin Valkolan Mattia! Ja silloin tunsin min? omaavani ??rett?m?t aarteet pyh?? tietoa, jota voisin jakaa hartaasti kuuntelevalle seurakunnalle.

P??tetty ja tehty! Keskustelin jo ajatuksissani saarnakysymyst? set? Ramseniuksen, kotipit?j?ni pastorin kanssa. Istuin itsetietoisena h?nen huoneessaan suuressa nahkasohvassa ja ukko k?veli tyytyv?isen?, vaikkakin v?h?n kummastuneena edes takaisin lattialla kuunnellen ehdotustani. H?n puhalteli suuria savupilvi? piipustaan ja min? p?llyttelin urhakasti omaani min?kin. Ukko katosi kokonaan pilveen ja samoinkuin Herran oma ??ni usein ja mielell??n pilvist? puhui, kuului ukonkin ??ni nyt oikein ukkosen ??nen kaltaiselta, kun h?n virkkoi: Jaa, jaa, -- kannattaa ajatella asiata, -- kannattaa ajatella!

Olin hyvin tyytyv?inen vastaukseen. Arvoni sek? Matin ett? koko pit?j?n silmiss? tulisi vakautumaan mit? suuremmoisimmalla tavalla ja min? n?in Anna Ramseniuksen kauniilla silmill??n minua merkitsev?sti katselevan, kun h?n tuli sis??n ja set? h?nelle ilmoitti p??t?ksemme. Aloin istua yh? vakavammin satulassani, kasvoin oikein mahtavaksi Herran palvelijaksi ja vaatimaton lyseolais-olemukseni oli kaukana, kaukana menneisyyden h?m?r?ss?. Puristaen Annan k?tt? omaani astuin min? kirkkoon er??n? sunnuntaiaamuna, toivoen vaan, ett? kirkossa olisi ollut urut esiintymist?ni juhlistamassa. Lopulta t?ytyi minun kuitenkin tyyty? lukkarin s?rkyneesen ??neen, mutta Anna lupasi tukea sit? kauniilla sopraanollaan. En ollut oikeastaan koskaan ennen rakastanut Anna Ramseniusta, mutta nyt tunsin min? el?m?ni onnen riippuvan h?nest?, ainoastaan h?nest?. Se varmuus tuli niin ?kki?, ett? aivan unohdin viimeisen "lemmittyni" kaupungissa, h?net, jonka oma viel? eilen olin ollut koko hehkuvan sieluni pohjasta.

Hetkeksi pys?htyiv?t siihen kunnianhimoiset ja samalla korkeat ja hartaat ajatukseni, minusta tuntui ik??nkuin olisi minua vedetty pois t?m?n maailman taisteluista ja minun rintani t?ytti tyyni rauha, jommoista en ollut koskaan ennen tuntenut. Annan k?si lep?si yh? edelleen minun k?dess?ni ja el?m?n pikkumaisuudesta pakenimme me maailmoihin, jotka olivat kotikirkon alttaritaulun yl?reunan kaltaiset, miss? pienet keruubi-p??t hymyiliv?t keskell? autuaallisen n?k?isi? pilvi? ja keskell? ijankaikkisen sovituksen ja anteeksi annon taivasta.

Silloin putosin min? yht?kki? alttaritauluni yl?reunasta rekeeni j?lleen. Mutta kuvitteluni olivat olleet niin kauniit, niin t?ynn? rauhallista onnea, ett? oikein iloitsin noista kahdesta matkap?iv?st?, jotka olivat edess?ni ja joiden kuluessa saisin kokonaan antautua suurta teht?v??ni miettim??n. Sill? ajatukseni eiv?t koskaan olleet vilkkaammat eiv?tk? mielikuvitukseni selvemm?t kuin silloin kun istuin reess? l?mpim?in nahkasten v?liss? ja n?in valkoisten lumimaisemain kuin sumussa ohitseni kiit?v?n.

Juuri kuin olin iloisimmillani siit?, ett? sain n?in vapaasti haaveilla, eiv?t mielikuvani tahtoneetkaan siit??n selvit?. Oli niin kuin olisi jonkunlainen h?m?r? peitt?nyt kirkon ja kuuntelevat talonpojat. Annan k?si kylmeni ja luiskahti pois minun k?dest?ni, en saanut sanaa suustani, set? Ramsenius alkoi nurista ja minun pyh?inen tunnelmani pienine keruubeineen, sovituksineen ja rauhoineen ei tahtonut ottaa pysy?kseen.

Rupesin silloin valitsemaan teksti? saarnaani, syventy?kseni yksityiskohtiin, koska ei kokonaisuus koossa pysynyt. Mutta silloin p?lk?hti p??h?ni, ett? almannakkahan se m??r??kin tekstit enk? min?. Siit? intoni yh? vaan kylmeni ja kun Matti samassa k??nn?hti kuskilaudallaan virkkaen jotain sy?tt?paikasta, niin unohdin min? korkean kutsumukseni ja takerruin h?nen kanssaan pitk??n puheluun kaiken maailman jokap?iv?isist? asioista. Vaan osasikin se veijari mielistell? minua sill?, ett? olin tullut niin aikamieheksi ja totiseksi...!

Olimme sy?tt?neet puolenp?iv?n aikana ja sy?tt?neet illalla. Matka oli kulunut joutuisasti, sill? Matin hevonen oli seisonut kaksi p?iv?? pilttuussa ja popsinut kauroja ja apetta mielin m??rin. Nyt istuimme me Matin kanssa majatalon pieness? salissa ja ratkaisimme suuria asioita; illallinen oli katettu ja min? tarjosin totia. Olin pist?nyt kaupungista pullon konjakkia mukaan ja se oli tietysti tyhjennett?v?, ennenkun oltiin kotona? Ensimm?isen lasin juotuamme kasvoi koti-ik?v?ni ja haluni pian toteuttaa kaikki toiveeni huomattavassa m??r?ss?. Majatalon is?nt? oli ?sken ollut sis?ll? ja tullut varomattomasti virkkaneeksi, ett? talvitiet? Saimaan j?iden yli oli t?n??n ajettu ensikerran t?n? talvena. Heti kohta min? Matin kimppuun kehoittamaan h?nt? l?htem??n oikotielle, joka oli seitsent? peninkulmaa lyhempi ja tarjosi tilaisuutta suurempiin seikkailuihin kuin maantie. Talvitie erosi aivan t?m?n majatalon luota ja min? vaatimaan, ett? nyt hetipaikalla l?htisimme liikkeelle h?mm?stytt??ksemme kotiv?ke? tulemalla kotiin vuorokautta ennen kuin ne meit? odottivat. Taivas oli t?hdess?, Matin hevonen ei ollut v?synyt ja puolen y?n j?lkeen tulisi kuukin nousemaan.

Matilla oli sen seitsemi? arveluita: ett? oli kerran vaan sit? tiet? ennen ajanut, ett? saattaisimme eksy?, ett? j?? oli viel? heikkoa, ja ett? kotona alkaisivat h?t?ill?, jos saisivat tiet??, ett? me n?in olimme l?hteneet Jumalaa kiusaamaan. Min? vastasin, ett'eiv?t ne mist??n tiet?isi, ennenkun olisimme jo kotona ja ett'ei vaaraa ollut mit??n, koska samaa tiet? oli ajettu jo kerran ennenkin t?n? p?iv?n?. Liuottelin Matin ep?ilyksi? yh? enemm?ll? konjakilla ja onnistuin vihdoinkin saamaan h?nen suostumuksensa. Syvimmin vaikutti h?neen se syy, ett? j??matka oikasi seitsem?n peninkulmaa ja se ratkaisi riidan. Mutta ensin kutsuttiin is?nt? puheille ja kyseltiin h?nelt? perinpohjin sek? j??n kest?vyytt? ett? tien suuntaa. Matti alkoi jo j?nist??, mutta minun intoni vaan kasvoi. Matkamme olisi lykk?ytynyt ainakin huomiseksi, ell'ei taloon samassa olisi saapunut kahta rahtimiest?, jotka olivat tulleet juuri samoja j?it?, joita me niin pelk?simme. Nyt vetosin min? Matin ylpeyteen ja urhoollisuuteen, ja h?nen vastustuksensa p??ttyi siihen, ett? is?nn?n kuullen sanoi itsens? irti kaikesta edesvastuusta. Hevonen valjastettiin, lasit tyhjennettiin ja is?nt? toivotti meille onnea matkalle. N??n vuoksi murisi Matti viel? jotain, mutta hotasi samalla hevosta ja niin me l?hdimme liikkeelle.

Hetken kuluttua j?i meist? maantie oikealle k?delle ja kun me kerran olimme tien haaran sivuuttaneet ja ajaneet synkk??n mets??n pitkin kaitaista syrj?tiet?, oli p??t?s tehty ja molempien meid?n mielt?mme kevensi se, ett? asia viimeinkin oli ratkaistu. Tarjosin Matille rohkaisuryypyn ja viritin iloisen laulun, niin ett? hongikko kajahteli.

Pian ajoimme alas jyrk?st? t?rm?st?, mets? harveni ja puiden oksien ja runkojen v?list? vilkkui j??n valkonen lakana kuin pysty sein?. Soluimme alas rinnett? ja tulimme muutaman sis?isen lahdelman j??lle. Kuu ei ollut viel? noussut ja tuossa omituisessa, ep?m??r?isess?, tuikkavassa t?htien valossa n?ytti lahti ??rett?m?n suurelta sel?lt?. Reki, joka oli reutoillut ja kolahdellut j??lle laskeuttaissa, liukui nyt tasaisesti kuin lasisella pinnalla. Lunta oli vaan v?h?n kirkkaalla j??ll?, sill? lumen oli satanut ennen kuin j?rvi j??tyi. Ajattelin jo kaivaa esille luistimeni ja n?ytt?? Matille, miten hevonen sivuutetaan. Mutta tekem?tt? tuo j?i, kun reki oli niin l?mmin ja mukava ja matkan teko niin helppoa, ett? siit? oikein nautin. Hevosen ei tarvinnut juuri muuta kuin itse??n liikutella, reki seurasi kuin varjo sen per?ss?.

Siell? t??ll? n?kyi harmahtavan j??n pinnassa musta juova, jonka halkeama oli siihen piirt?nyt p??st?m?ll? vett? j??lle ja sulattamalla lunta tuuman verran molemmin puolin. Olimme ajaneet melkoisen matkan salmen suuhun p?in, ennenkun ensimm?inen rasahdus ilmaisi, ett'ei meill? ollut maata jalkojemme alla. Hevonen pel?styi outoa ??nt?, mutta tottui siihen pian. Matti ja min? emme vaihtaneet ajatuksia tapahtuman johdosta, mutta min? luulen, ett? nuo pitk?t, valittavat ??net, jotka salamoina edell?mme juoksivat, synnyttiv?t kamalata kaikua omissatunnoissamme, jotka eiv?t olleet niin paatuneita kuin hevosen omatunto. Min? kyll? n?in, ett? Matti alussa h?tk?hteli, joka kerta kun j?? tavallista vaikeammin allamme valitti, ja min?kin tein samoin. Vakuutimme kuitenkin toisillemme mit? rauhallisimmalla ??nell?, ett? kun j?? tuolla tavalla rusahtelee, se on vaan merkki siit?, ett? se kest??. Seh?n on vaan pakkanen, joka sit? kutistaa ja vahventaa!

Kaunista p?iv?? oli seurannut mit? ihanin keskitalven t?htiy?. Jo auringon laskiessa olin min? todelliseksi mielihyv?kseni huomannut, ett? yl?huuleeni, jonka haivenet muuten olivat vaaleat ja n?kym?tt?m?t, oli alkanut kuuraa kasvaa. Ty?nsin torvelle huuleni ja katselin ihastuksella j??tynytt? miehuuteni merkki?, mutta Matti ei huomannut mit??n eik? n?kynyt ollenkaan nauttivan omasta kuurastaan. J??ll? oli pakkanen purevampaa ja nipisti nen?? niin ett? kirveli, mutta v?h?t kivusta, kun tuon tuostakin voin kielell?ni lipaista aivan oikeita, kankeilta tuntuvia viiksi?, joita pime?n vuoksi en valitettavasti voinut n?hd?.

Matin kanssa pit?m?ni puheet olivat v?hitellen muodostuneet pelkiksi ajatusviivoiksi, mutta aukot paikat t?ytin min? itse. Lumiset, havupuita kasvavat tummat rannat j?iv?t yh? enemm?n j?lellemme, lahti laajeni ja ??rett?m?n, vaalean harmaan kent?n takaa kohosi kuun toisesta laidasta sy?pynyt sakara. Oli niinkuin olisimme olleet matkalla maailman avaruuteen, niin rajattomalta, kylm?lt? ja autiolta n?ytti meist? Saimaan selk? ep?m??r?isess? puolih?m?r?ss??n. Minua puistatti ja min? unohdin viikseni tehd?kseni salaman nopean, t?htitieteellisen matkan maailmoihin, jotka olivat miljaardien peninkulmain p??ss? maanpallostamme. Mutta avaruuden ??rett?myyden takia en kuitenkaan omaa pienuuttani unhottanut, ja minun t?ytyi piankin Matilta kysym?ll? saada selkoa turvallisuudestamme:

-- Tiet??k?, Matti mist? tie kulkee?

-- T?st?h?n tuo kulkee altamme, vastasi Matti.

-- Mist??

Turhaan min? tarkastelin j?lke? ja rauhoituin vasta sitten kuin n?in selvi? hevosen j?lki? j??ll?. Oli niin merkillisen lohdullista n?hd? nuo mustat j?tteet, jotka monta sylt? pitk?n? viivana viittasivat meille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli minut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen loan jalkojeni alla.

Keskiy? oli v?hitellen ohi. T?htisiker?t olivat hitaasti k??ntyilleet, kuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa. Ajatukseni p??siv?t taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden ja kipen?itsev?n ??rett?myyden avustamina. Aloin siin? tuumia omaa pienemmyytt?ni t?m?n luonnon suuruuden edess?, mutta ei siit? saamani opetus ottanut minuun oikein pysty?kseni. Ei ollut minulla siihen aikaan viel? mit??n auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut pienennell? vertaamalla niit? ??rett?myyteen ja siihen varmaan tietoon, ett? on niit? muitakin k?rsiv?isi? noiden maailmain miljoonain joukossa. Minulla oli viel? kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli ja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan, l?mmitt?v??n liekkiin. Ja niin aloin min? muistella Salamia, joka teki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin min? siin? melkoiset m??r?t kunnollista siltaty?t?, kun kerran olin p??ssyt selville siit?, mihin t?hteen min? Sulamithiin sijoittaisin. Pys?hdyin lopuksi er??sen t?hteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo vuorotellen vaihteli valkeaa, sinist? ja punaista, niinkuin timantti, ja niin l?hdin h?nen luoksensa taivaltamaan. J?lest?p?in sain kuulla, ett? t?hdell? oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmiss?ni oli h?n viel? kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen piirteet kyll? vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edess?ni ihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.

Vasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan j?ilt?, alkoi t?hti oikein selv?sti muistuttaa tuota kaunista papin tyt?rt?, mutta en ollut viel? aivan pitk?lle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni h?iritsev?ll? tavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun v?liin. Koetin karkoittaa h?net pois hyvin ep?kohteliaita asioita ajatellen, mutta yht?kaikki h?n vaan seisoi edess?ni t?ytt? kurkkuaan nauraen puolen miljardin peninkulman p??ss? avaruuksien perill?. Otin h?net armoihini, rakensin valosiltani h?nt? kohti, en n?hnyt h?nt? en??, pyysin anteeksi itselt?ni ja vaihdoin varmuuden vuoksi t?hden nime?, ett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan yleisesti "Onnen saareksi" ja ohjasin purteni sit? kohti l?pi taivaan kannen kimmelt?vien saaristojen.

Ei kest?nyt hauvankaan, ennenkun olin mielest?ni aivan mit?t?n hitunen, joka toisen yht? pienosen hitusen kanssa ajaa l?pi ??rett?m?n avaruuden. Kun katselin kupeelleni j??lle, oli se kummallisen ep?todellisen n?k?inen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa jalkaimme alla. Mets?n musta juova saattoi hyvin kyll? olla joku pilvi jossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen, reki, Matti ja min? olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina maanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen, kohti "Onnemme saarta", jonka kirjavat puutarhat v?ikkyiv?t kaukana edess?mme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdytt?v?n todellinen. T??ll? Saimaan selkien keskell? oli j?? herennyt halkeilemasta, kulkusten kilin??n oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en sit? huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta allamme oli niin tasanen, ett? oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan kiit?nyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan y?h?n, Matti vaikeni, min? vaikenin, j?? vaikeni. Olin jo kysym?isill?ni Matilta, kuinka h?n oli uskaltanut l?hte? kanssani niin vaarallisille kaukomatkoille, ja tiesik? h?n, ett? me voisimme matkustaa t?ll? tavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti istui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin min? mahdottomaksi, ett? h?n olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien kohti "Onnen saarta".

En ollut juuri ollenkaan Matille vihanen siit?, ett? h?n oli pysytellyt maan p??ll?. P?invastoin. Rupesin ajattelemaan odottamattoman aikaista kotiintuloamme, kuinka me h?mm?stytt?isimme kaiken kotiv?en ja kuinka ne meit? kysymyksill??n ahdistelisivat. Olin jo selvill? kaikista niist? v?linpit?m?tt?mist? vastauksista, joita tulisin antamaan kiihoittaakseni heid?n uteliaisuuttaan viel? enemm?n, ja kuinka min? sitten toisten p?ivitelless? ja toruessa aivan tyynesti kertoisin, ett? me olimme ajaneet Saimaan j?iden yli jo ennen joulua. Olin t?st? tosiasiasta kovasti mieliss?ni, sill? tekomme n?ytt?isi varmaankin jotenkin uhkarohkealta, mutta se minua kuitenkin hiukan harmitti, ett'en voisi kertoa heille mist??n oikeasta seikkailusta. Olihan v?h?n noin niinkuin noloa tulla kotiin mit??n erinomaisempaa kokematta ja min? aloin jo toivoa, ett? edes ajaisimme j??h?n -- ainoastaan nimeksi -- tai ett? saisimme n?hd? jonkun puolen tusinaa susia. Tarkemmin punnittuani p??tin toivoakin vaan susia, koska en ollut niit? ennen l?helt? n?hnyt ja kun ne eiv?t tainneet olla niink??n vaarallisia. Ja min? antauduin sen miellytt?v?n tunteen valtaan, ett? min? nyt olen suureen vaaraan joutumaisillani, sill'aikaa kuin kotik?et nukkuvat makeinta untaan ja luulevat meid?nkin tekev?n samoin jossain turvallisessa majatalossa.

Kun olin taas saanut ajatukseni kotiin p?in suunnatuiksi, pys?htyiv?tkin ne sinne, vaikkakin "Onnen saari" yh? leimusi ihanana ilotulituksena y?llisell? taivaalla. ?skeinen suuren vaaran tunne vaihtui miellytt?v?ksi hyvinvoinniksi ajatellessani l?henev?n joulun kotoisia iloja. Joulu oli lapsuuteni aikana ollut minulle juhla t?ynn? lempeit?, hyv?ntahtoisia ja l?mpimi? tunteita. N?in vanhan is?ni heltyv?n ja loistavan hiljaista ja syd?mmellist? yst?vyytt?, ?idill?ni oli vaan pelkki? helli? sanoja sanottavanaan ja me lapset saimme arvokkaita joululahjoja ja pyh?ruokaa monen viikon kuluessa. Kuusitoista vuotiaan surut eiv?t ole syv?lle juurtuneet ja min? olin iloinen siit?, ett? ihmiskunta oli saanut syntiens? sovittajan ja min? tahdoin viett?? h?nen syntym?juhlaansa sill? oikealla, l?mpim?ll? mielell?. Ajattelin omituisella, rauhaisalla ilolla noita suurina juhlap?ivin? pidett?vi? hartaushetki? ja p??tin ottaa niihin osaa t?ydest? syd?mmest?ni ja sen kautta vanhempieni mielt? ilahuttaa. Tahdoin karkoittaa mielest?ni kaikki kapinalliset, uudenaikaiset ja vapaat ajatukset, joita el?m? koulukaupungissa on minussa v?kisinkin eloon her?tt?nyt, ja viel? kerran hyv?n lapsen tavoin nauttia jouluilosta vanhassa, hyv?ss? kodissani. Siit? mielialasta olisi saarnanikin uudenvuoden j?lkeen uhkuva ja yhdell? tempauksella siirt?v? minut lasten kirjoista maineen temppelin harjalle.

Suljin silm?ni ja olin jo kotoa l?hestyvin?ni. Tuossa on karjakartanomme vasemmalla puolen tiet?, tuossa alkaa havumets? ja kymmenen minuutin kuluttua olemme kotipihalla. Kuulen jo aivan selv??n Kastorin ?k?isen haukunnan ja nautin jo edelt?k?sin h?nen mielens? muutteesta, kun h?n saapi tiet??, kuka t??lt? on tulossa. Sitten tuikkaa tulia puitten runkojen v?litse, ja me ajamme ulos havumets?st?, puistok?yt?v?n l?pi, koiran yh? haukkuessa. Kun tulemme pihaan porttipylv?iden v?litse, jotka ovat puoleksi kinoksiin hautautuneet, hy?kk?? vastaamme Kastor hevosen kimppuun k?yden. Hetikohta tuntee h?n ??neni ja h?nen kiukkunsa vaihtuu iloon niin hurjaan, ett? minulla on t?ysi ty? est?? h?nt? kasvojani nuolemasta. H?n hyppii ja ulisee reen ymp?rill?, loikkaa sen sis??n ja iloitsee minun tulostani niin kuin ei kukaan ihminen viel? ole iloinnut eik? koskaan tulekaan iloitsemaan.

Kulkusten kilin?n ja Kastorin ilohuutojen houkuttelemana tulee piika Reeta porstuaan kynttil? k?dess??n. Etehisen ikkunassa n?en min? tutkiskelevia kasvoja, ja kun pys?hdymme rappujen eteen, ilmaantuu ?idin vanhat, rakkaat ja yst?v?lliset kasvot Reetan takana ja tuli valaisee l?mpim?sti h?nen hienoja ryppyj??n ja sile?ksi kammattua harmahtavaa tukkaansa. Melkein juoksemalla h?n juoksee rappuja alas ja huudahtaa: -- Kaarlo --! Oletko jo t??ll?! Rakas Kaarlo, tervetullut, tervetullut!

?idin j?lest? tulivat siskot ulos kylm??n talvi-iltaan ehtim?tt? edes huivia hartioilleen heitt??. Mutta is? j?i etehiseen ja tuprutteli savua ikkunaan. H?nen kalju p??ns? kiilteli kattolampun valossa ja avonaisista ovista lensi minulle tervetuliaisiksi vastaani paksut huurupilvet. Ne toivat tullessaan joululakan lemua, pestyjen lattiain hajua ja vierreleiv?n tuoksua; ja se vaikutti minuun eritt?in miellytt?v?sti kylm?st? tullessani. Ihastuksella tunsin sitten tuon kaikkia muuta voimakkaamman lemun, joka tuntui ainoastaan kotona Hannebergiss?, joka oli sy?pynyt huonekaluihin ja vaatteihin, joka seurasi kotia ja perhett? ja jota ei tavattu miss??n muualla maailmassa. Siin? lemussa heng?ht?v?t vastaani kaikki lapsuuteni muistot ja kodin koko lumousvoima ja herttaisuus.

?itini suutelee minua, mutta astuu kohta ihmeiss??n askeleen taap?in.

-- No minun p?ivi?ni! huudahtaa h?n. Pojallahan on viikset!

Sisaret tunkeilevat reen ymp?rill? n?hd?kseen minua ja minun viiksi?ni, ja kun min? olen reest? noussut, n?en min? ??rett?m?ksi ilokseni, etteiv?t kuuraviikseni sulakaan pois, vaan sallivat itse??n sormiella ja kierrell? niin paljon kuin vaan haluttaa. Niist?n nen??ni saamatta niit? n?ppiini ja valmistaun mahtavassa saattokulussa astumaan vanhaan kotiini. Is? tulee vastaan porstuassa ja min? kiverr?n yl?s komean huulipartani antaakseni h?nelle tulijaissuudelman.

-- Nuo ajat sin? huomenna pois, -- ne eiv?t sovi koulupojalle, sanoo is? j??hdytt?v?sti ja suutelee minua hymyillen. Ei kutsunut niit? edes viiksiksi, sanoi vaan "nuo".

Unohdan kuitenkin pian h?nen ep?yst?v?llisyytens?, sill? etehisess? n?en min? set? Ramseniuksen ja Annan, jotka ovat meill? kyl?ss?. Set? taputtaa minua olkap??lle ja sanoo tervetulleeksi, mutta Anna vet?ytyy ujosti h?m?r?n peittoon, enk? min? voi mitenk??n saada selkoa siit?, mit? h?n ajattelee viiksist?ni. Tuo h?m?ryys, joka h?nt? ymp?r?ipi, n?ytt?? minusta hyvin oudolta, ja min? alan hiukan ep?ill?, enk? n?hnekin vaan unta, kun samassa kuuluu jotain melua ja pauhua niinkuin koko talo sortuisi p??lleni. Lattia vajoo jalkaini alla, luulen kuulevani veden kohinaa ja kaikki rakkaani katoavat samassa n?kyvist?ni.

Samassa huutaa Matti jotain ja minua pudistetaan turkin kauluksesta:

-- Pian yl?s! Pian, ett'ei reki uppoa! Katsella harastelin ymp?rilleni enk? ollenkaan k?sitt?nyt mit? oli tapahtunut, ennenkun reen edess? n?in mustan olennon, joka avannossa polskaroi. Takanani seisoi Matti ja pudisteli minua kauluksesta.

-- T?ss? nyt ollaan j?rvess?, sanoi h?n.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet