Read Ebook: Toveri by Anzengruber Ludwig Relander Oskar Author Of Introduction Etc Talvio Maila Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1403 lines and 45217 words, and 29 pages

Introduction to the Dover Edition v

"Fant?mas."

"What did you say?"

"I said: Fant?mas."

"And what does that mean?"

"Nothing.... Everything!"

"But what is it?"

"Nobody.... And yet, yes, it is somebody!"

"And what does the somebody do?"

"Spreads terror!"

Dinner was just over, and the company were moving into the drawing-room.

Hurrying to the fireplace, the Marquise de Langrune took a large log from a basket and flung it on to the glowing embers on the hearth; the log crackled and shed a brilliant light over the whole room; the guests of the Marquise instinctively drew near to the fire.

During the ten consecutive months she spent every year at her ch?teau of Beaulieu, on the outskirts of Corr?ze, that picturesque district bounded by the Dordogne, it had been the immemorial custom of the Marquise de Langrune to entertain a few of her personal friends in the neighbourhood to dinner every Wednesday, thereby obtaining a little pleasant relief from her loneliness and keeping up some contact with the world.

On this particular winter evening the good lady's guests included several habitu?s: President Bonnet, a retired magistrate who had withdrawn to his small property at Saint-Jaury, in the suburbs of Brives, and the Abb? Sicot, who was the parish priest. A more occasional friend was also there, the Baronne de Vibray, a young and wealthy widow, a typical woman of the world who spent the greater part of her life either in motoring, or in the most exclusive drawing-rooms of Paris, or at the most fashionable watering-places. But when the Baronne de Vibray put herself out to grass, as she racily phrased it, and spent a few weeks at Querelles, her estate close to the ch?teau of Beaulieu, nothing pleased her better than to take her place again in the delightful company of the Marquise de Langrune and her friends.

Finally, youth was represented by Charles Rambert, who had arrived at the ch?teau a couple of days before, a charming lad of about eighteen who was treated with warm affection by the Marquise and by Th?r?se Auvernois, the granddaughter of the Marquise, with whom since her parents' death she had lived as a daughter.

The odd and even mysterious words spoken by President Bonnet as they were leaving the table, and the personality of this Fant?mas about which he had said nothing definite in spite of all the questions put to him, had excited the curiosity of the company, and while Th?r?se Auvernois was gracefully dispensing the coffee to her grandmother's guests the questions were renewed with greater insistence. Crowding round the fire, for the evening was very cold, Mme. de Langrune's friends showered fresh questions upon the old magistrate, who secretly enjoyed the interest he had inspired. He cast a solemn eye upon the circle of his audience and prolonged his silence, the more to capture their attention. At length he began to speak.

"Statistics tell us, ladies, that of all the deaths that are registered every day quite a third are due to crime. You are no doubt aware that the police discover about half of the crimes that are committed, and that barely half meet with the penalty of justice. This explains how it is that so many mysteries are never cleared up, and why there are so many mistakes and inconsistencies in judicial investigations."

"What is the conclusion you wish to draw?" the Marquise de Langrune enquired with interest.

"This," the magistrate proceeded: "although many crimes pass unsuspected it is none the less obvious that they have been committed; now while some of them are due to ordinary criminals, others are the work of enigmatical beings who are difficult to trace and too clever or intelligent to let themselves be caught. History is full of stories of such mysterious characters, the Iron Mask, for instance, and Cagliostro. In every age there have been bands of dangerous creatures, led by such men as Cartouche and Vidocq and Rocambole. Now why should we suppose that in our time no one exists who emulates the deeds of those mighty criminals?"

The Abb? Sicot raised a gentle voice from the depths of a comfortable arm-chair wherein he was peacefully digesting his dinner.

"The police do their work better in our time than ever they did before."

"That is perfectly true," the president admitted, "but their work is also more difficult than ever it was before. Criminals who operate in the grand manner have all sorts of things at their disposal nowadays. Science has done much for modern progress, but unfortunately it can be of invaluable assistance to criminals at times; the hosts of evil have the telegraph and the motor-car at their disposal just as authority has, and some day they will make use of the aeroplane."

Young Charles Rambert had been listening to the president's dissertation with the utmost interest and now broke in, with a voice that quivered slightly.

The president cast a cryptic look at the lad and did not reply directly to him.

"You are frightening us!" exclaimed the Baronne de Vibray with a little forced laugh that did not ring true, and the Marquise de Langrune, who for the past few minutes had been uneasy at the idea of the children listening to the conversation, cast about in her mind for an occupation more suited to their age. The interruption gave her an opportunity, and she turned to Charles Rambert and Th?r?se.

"You must find it very dull here with all of us grown-up people, dears, so run away now. Th?r?se," she added with a smile to her granddaughter who had risen obediently, "there is a splendid new puzzle in the library; you ought to try it with Charles."

The young fellow realised that he must comply with the desire of the Marquise, although the conversation interested him intensely; but he was too well bred to betray his thoughts, and the next moment he was in the adjoining room, sitting opposite the girl, and deep in the intricacies of the latest fashionable game.

The Baronne de Vibray brought the conversation back to the subject of Fant?mas.

"What connection is there, President, between this uncanny creature and the disappearance of Lord Beltham, of which we were talking at dinner?"

President Bonnet had convinced his audience completely, and his closing words cast a chill upon them all.

The Marquise de Langrune deemed it time to create a diversion.

"Who are these people, Lord and Lady Beltham?" she enquired.

"Oh, my dear!" the Baronne de Vibray answered, "it is perfectly obvious that you lead the life of a hermit in this remote country home of yours, and that ecesi, kuinka oli n?ytelt?v?, mutta ei h?n koskaan osannut panna sit? n?ytt?m?ll? k?yt?nt??n. Eriluontoiset osat esitti h?n kaikki samaan leve??n malliin, roiston ja ihanneihmisen, palvelijan ja aatelismiehen kuvasi h?n samalla tavalla. Eik? h?nen pian annettukaan esitt?? muuta kuin palvelijan, vanginvartijan, oikeudenpalvelijan ja muita semmoisia osia. Sen ohella oli h?nell? aina ahkeruutensa ja s??nn?llisyytens? vuoksi kirjastonhoitajan toimi. Toverien piiriss? h?nt? suuresti kunnioitettiin siveellisen el?m?ns? ja liikuttavan hell?n suhteensa vuoksi ?itiins?, h?nt? pelj?ttiin ankaran ja oikean arvostelunsa vuoksi, h?n oli rehellinen ja avonainen kaikkien suhteen, mutta l?heinen vain harvoille.

T?h?n aikaan Anzengruber eli L. Gruber niinkuin h?n teaatterissa kutsui itse??n, kirjoitti ensim?isen n?ytelm?n, joka n?yteltiin. Kun h?n ensin tarjosi n?ytelm?n seuransa johtajalle, ei t?m? siit? ollut v?litt??, arvellen h?nt? yht? huonoksi kirjailijaksi, kuin n?yttelij?ksi. Mutta luettuansa sen, h?mm?styi h?n ja sanoi, "ainahan se pienen kaupungin yleis?? voi miellytt??". Er??n n?yttelij?n resetiss? se sitten n?yteltiinkin. Teaatteri tuli yleis?? t?yteen, sill? odotettiin ilmeist? skandaalia. Mutta k?vikin p?invastoin, n?yt?s n?yt?kselt? yltyi yleis?n ihastus. Muuten on t?m? n?ytelm? kokonaan kadonnut, eik? en?? ole voitu saada selkoa sen sis?llyksest?k??n. Tulot n?ytelm?st? sai resetin antaja, eik? se ollut ainoa, jonka h?n tovereilleen omisti. Er??lle kirjoitti h?n hauskoja runoja laulettaviksi, naisille muistov?rssyj?, ja pilalehtiin ivarunoja, joihin h?n itse piirusti kuvia.

Vuonna 1864 n?ytteli h?n ainakin kahdeksassa eri kaupungissa. Sattuipa h?nelle er??ss? sekin onni, ett? h?n oli paras joukossa. Mutta muuten h?n ei menestynyt. El?m? oli niin t?ynn? surua ja masennusta, ett? kun h?n monta vuotta sen j?lkeen parempien p?ivien koitettua sattui matkustamaan samoilla seuduilla, tunsi h?n viel?kin tuskallisesti, kuinka ??rett?m?n paljon h?n siell? oli k?rsinyt ja kuinka v?h?n saavuttanut.

Kes?ll? v. 1865 oli h?n taas kerran B?slaussa. H?nell? oli niin pienet tulot, ettei h?n edes voinut asua kaupungissa, vaan asui maalla er??ss? talonpoikaistuvassa. Sattuipa silloin kerran, ett? h?n ??rett?m?sti h?mm?stytti pikku kaupungin asukkaita ja toveriaan. He n?kiv?t n?et j?r?n vastoink?ymisten masentaman, synk?n, yksin?isen miehen k?velev?n ihanan nuoren hienon naisen kanssa, h?nen, jota ei ennen oltu tuskin naisten parissa n?hty. Nainen oli h?nen lapsuudentuttavansa, entisen koulutoverin sisar, Mathilde Kammeritsch. Lapsena oli Anzengruber usein ollut h?nen kodissaan. Silloin oli Ludvigilla ollut tapana kertoa hirmuisia kummitusjuttuja ja kaikkein peloittavimmassa kohdassa ?kki? sammuttaa lamppu, oikein tytt?j? s?ikytt??kseen. Muuten oli h?n tavallisesti istunut hiljaa ja jo silloin syd?mmess??n ihaillut Mathildea. Kun h?n nyt monen vuoden per?st? taas satunnaisesti n?ki h?net, leimahti vanha rakkaus t?yteen liekkiin. Er??ss? runossa vertaa h?n itse??n piikkiseen kaktuskasviin, jonka aurinko saa yhdess? y?ss? kehitt?m??n ihanan kukan -- rakkauden kukan, joka on niin outo sille itselleenkin, ettei se ole tuntea itse??n. -- Mutta ihana Mathilde matkusti pian pois. Anzengruber l?hetti kuivaan muotoon mutta hillitty? intohimoa ilmaisevan kosimakirjeen h?nen per?st??n. H?n ei saanut mit??n vastausta. Ei siksi ettei Mathilde uskaltanut liitt?? kohtaloaan k?yh?n n?yttelij?n kohtaloon, vaan siksi, ettei h?n h?nt? rakastanutkaan. Mutta Anzengruber ei voinut koskaan h?nt? unhottaa, viel? kuolinvuoteellaan h?n puhui h?nest? ja sanoi kuinka onnellinen h?nen el?m?ns? olisi ollut, jos h?n olisi voinut yhty? h?neen. T?m?n tapauksen j?lkeen j?i Anzengruber entist??nkin viel? yksin?isemm?ksi viett?m??n surullista el?m??ns?.

N?yttelij?alalla h?n ei edistynyt vaan meni pikemmin alasp?in. Er??st?kin teaatteriseurasta l?hetettiin h?net heti pois kelpaamattomana. Nyt sai h?n jo tyyty? "apulaisn?yttelij?n" arvoon ja toimeen. Pikku n?ytelmi? h?n kirjoitteli tilauksen mukaan. Kerrankin oli h?nen seuransa johtaja saanut Parisista uuden amatsoonipuvun, yhdess? y?ss? piti h?nen valmistaa yksin?yt?ksinen n?ytelm?, jossa t?t? pukua sopi k?ytt??. Palkaksi sai h?n siit? 4 guldenia 50 kreutseri?. Toisen kerran kirjoitti h?n sanat silloin viel? tuntemattoman, mutta my?hemmin suurta mainetta saavuttaneen Karl Mill?ckerin operettiin. Siit? h?n sai kokonaista 20 guldenia. Kirjoitti h?n viel? toiseenkin operettiin sanat, Offenbachin irvikuvamalliin. Sit? ei hyv?ksytty koskaan n?ytelt?v?ksi. Anzengruber ei sit? paljon surrut, sill? ei h?n siit? itsek??n pit?nyt.

Huolestuttavampaa oli kun h?n kadotti pienenkin paikkansa, kun teaatteri, jossa h?n oli, teki vararikon. Nyt ei h?n saanut en?? muuta paikkaa kuin statistin, s.o. myk?n sivuhenkil?n, paikan er??ss? kes?teaatterissa. Palkkaa ei h?nell? ollut senk??n vertaa kuin hyv?ll? p?iv?l?isell?. Talvella 1869 ei h?nell? ollut mit??n paikkaa. ?iti ja poika asuivat silloin kurjassa asunnossa Wieniss? ja saivat tehd? tuttavuutta suurimman puutteen kanssa. H?t? oli niin suuri, ett?, niinkuin h?n itse sanoo, h?n aavisti sen demoraliseeraavan, turmelevan vaikutuksen. Kaikki omaisuus, vanhat perhesormuksetkin oli my?ty tai viety panttilaitokseen. Pient? palkkaa vastaan kirjoitti h?n silloin t?ll?in pilalehteen nimelt? "Kikeriki". Onnellinen oli h?n jos h?net joskus kutsuttiin apumieheksi er??seen ravintolasta ravintolaan kulkevaan teaatteriseuraan, tai jos h?nelt? joku kansanlaulaja tilasi kuplettia.

Kerran meni h?n er??n Wiesberg nimisen miehen luo, joka toimitti yksin?yt?ksisi? pilan?ytelmi? pikkuseuroille. Pist?en vihon h?nelle k?teen sanoi Anzengruber: "olen kirjoittanut yksihenkil?isen n?ytelm?n huvin?ytelm?n esitt?j?? varten, olisi hauska kuulla toisenkin mielipidett? siit?. Lukekaapas se." Wiesberg otti k?sikirjoituksen kotiinsa ja lukiessaan h?mm?styi siit? valtaavasta neronv?lkkeest?, joka siin? ilmeni. Se oli nimelt? "Politillinen naurunher?tt?j?", ja oli niin vapaasti kirjoitettu, ett? Wiesberg antaessaan sen takaisin sanoi: "Se on merkillisint? mit? min? koskaan olen t?h?n lajiin lukenut ja kuullut, mutta teh?n unohdatte, ett? It?vallassa on sensuuri. Kolme vuotta vankeutta saisi se, joka semmoista uskaltaisi n?ytell?." Anzengruber pudisti ep?illen p??t??n ja l?hetti k?sikirjoituksensa sensuurivirastoon, josta h?n sen pian sai takaisin varustettuna p??llekirjoituksella "ei saa n?ytell?". Loukkaantunut runoilija repi teoksensa palasiksi ja sanoi: "Mainion k?sityksen min? todellakin olen saanut painovapaudesta, nyt min? en en?? el?iss?ni kirjoita rivi?k??n."

Aivan t?yten? totena ei h?n t?t? p??t?st??n pit?nyt sill? kohta sen j?lkeen tarjosi h?n kertomuksia er??seen lehteen. Niit? otettiinkin sinne, mutta ei maksettu niin paljon, ett? h?n olisi voinut sill? el??. Pelastukseksi oli sen vuoksi h?nelle, kun h?n v. 1870 er??n sukulaisen v?lityksell? sai praktikantin paikan poliisivirastossa Wieniss?, jossa h?nen joka p?iv? 8:sta aamulla 2:een iltapuolla piti kirjoitella kopioita ja tuomioita kaiken maailman roistoille. N?yttelij?unelmistaan oli h?n jo kauvan sitten luopunut, silloin t?ll?in h?n vaan esiintyi paraimmassa osassaan, nimirollissa n?ytelm?ss? "Karjakauppias Yl?-It?vallasta". "Kikerikin" aputoimittajana h?n my?s herkesi olemasta samalla kun astui uuteen virkaansa, "ettei h?nen tarvitsisi olla kaksikielinen". Jonkun ajan per?st? h?n sai kanslistin viran ja 50 floriinia palkkaa kuussa, se oli muuten virka, johon tavallisesti otettiin aikansa palvelleita alaupseeria. Kuinka masentavaa h?nest? oli t?h?n toimeen ryhtyminen, n?kyy siit? katkerasta ivasta, jolla h?n kirjeess? muutamalle yst?v?lleen kuvasi uutta tointansa.

P?iv?t pitk?t kopioitsi Ludvig Anzengruber poliissivirastossa tuomioita, joutohetkens? h?n pikku huoneessaan k?ytti "Pfarrer von Kirschfeldin" kirjoittamiseen. Ja se valmistuikin muutamassa kuukaudessa. Er?s yst?v? vei sen Wienin teaatterin kansliaan. Unettomana y?n? luki sen johtaja ja h?mm?styi sit? voimaa ja rohkeutta, jolla siin? k?siteltiin suurta kysymyst?, ja sen valtaavaa draamallisuutta. Johtaja antoi sen regiss??rilleen luettavaksi ja h?n sanoi sit? paraimmaksi kansann?ytelm?ksi, jota h?n koskaan oli lukenut. Ja siten otettiin tuntemattoman tekij?n tuntematon kappale n?ytelt?v?ksi. Mutta ennenkuin puhun n?ytelm?n menestyksest?, koetan muutamalla sanalla esitt?? sen sis?llyksen.

Pfarrer von Kirschfeld -- Kirschfeldin pappi -- on nuori ihanteellinen mies nimelt? Hell. H?n on oikea paimen seurakunnalleen, joka el?m?ss??n toteuttaa, mit? h?n opettaa. Mutta h?nen oppinsa oli vapaampi ja suvaitsevaisempi, kuin katolisen kirkon, johon h?n kuuluu, h?nen kirkkonsa ei ole taisteleva kirkko, vaan rauhankirkko. H?n ei saarnaa vihaa, vaan rakkautta, lohdutusta, h?n tahtoo sovittaa vanhat haavat, eik? repi? niit? rikki, kaikkialla h?n on itse mukana auttamassa ja neuvomassa. Mutta esimiestens? luona h?n ei ole suosittu liian vapaamielisyytens? vuoksi. Etenkin vihaa h?nt? h?nen maallinen esimiehens?, seurakunnan patrooni kreivi Finsterberg, kun h?n ei ole alistunut h?nen k?skyj??n noudattamaan. H?nen pahin rikoksensa on t?h?n asti, ett? h?n on siunannut -- ei vihkinyt -- er??n nuoren pariskunnan, joista sulhanen oli katolilainen ja morsian luterilainen. Pahin vihamies on h?nell? kuitenkin omassa piiriss?. On er?s yhteiskunnan hylki?mies Wurzelsepp -- Juuriseppi. H?n oli aikoinaan s??nn?llinen ty?mies. H?n joutui kihloihin luterilaisen tyt?n kanssa. Vanha pappi ahdisti t?st? niin kauvan Seppin ?iti?, ett? Sepp viimein luopui kullastaan. Se katkeroitti samalla koko h?nen el?m?ns?. H?n muutti mets??n asumaan, tuli joroksi ihmisvihaajaksi, ja ?iti, jonka vuoksi h?n oli suuren uhrinsa tehnyt, tuli surusta mielipuoleksi. Sen j?lkeen vihaa Sepp kirkkoa ja pappia, ja syyt?nt? Helli?kin.

Tulee sitten Hellille palvelukseen nuori ja kaunis Anna Birkmeier. Orpo, suloinen tytt? her?tt?? is?nt?ns? osanoton. Kummankaan aavistamatta her?? heid?n v?lill??n hieno, syv? tunne. Kun Anna kertoo haluavansa samanlaista koristetta kaulalleen, kuin muillakin kyl?n tyt?ill? on, lahjoittaa Hell h?nelle ?itins? koristeet, ja k?skee h?nt? pit?m??n niit? kirkossa kaikkien n?hden. Heid?n v?lins? heille itselleen selvitt?? Sepp, joka on kuunnellut kerran heid?n keskusteluaan. H?n s??lim?tt? tekee heist? pilkkaa, ja kertoo koko kyl?kunnalle, ett? Hell, katolilainen pappi rakastaa piikaansa, eik? sen vuoksi ole muita parempi. Kaikki n?kev?t Seppin puheen todeksi, kun Anna kaikkien n?hden kantaa Hellin ?idin koristeita. Mutta hetkeksi vain Hellin arvo himmenee h?nen seurakuntalaistensa silmiss?. Annaa tulee kosimaan er?s nuori talonpoika, h?nen vanha tuttavansa, ja h?n hillitsee kaikki tunteensa ja ottaa h?net. Hell hyv?ksyy h?nen menettelyns?, Anna on auttanut h?nt? voittamaan itsens?.

Samaan aikaan on Seppin hullu ?iti lopettanut itsens? heitt?ytym?ll? jokeen. Katkerimman katkeruuden valtaamana tulee Sepp Hellin luo pyyt?m??n ?idilleen leposijaa siunatussa maassa. H?n on edelt?p?in vakuutettu, ett? se h?nelt? kiellet??n, ja lain mukaanhan se olisikin kiellett?v?. Mutta Hell ottaa h?net yst?v?llisesti vastaan. H?n lupaa h?nelle sijan hautausmaassa, lupaa itse tulla hautaamaan h?net, pit?? h?nelle ruumispuheen ja rukoilla koko seurakunnan kanssa h?nen puolestaan. H?n puhuu suurimman rakkauden ja lohdutuksen sanoja Seppille, koettaa lauhduttaa ja lepytt?? h?nen pimentyneen sielunsa, palauttaa h?net takaisin sovintoon ja ihmisten yhteyteen. Vastustamattoman liikutuksen valtaamana heitt?ytyy Sepp Hellin jalkojen juureen ja sanoo: "Tee sin? minun kanssani mit? tahdot, sin? olet oikea!"

Kun h?n sitten on suurinta uhraustaan t?ytt?m?isill??n, virkansa toimessa, menossa vihkim??n Annaa ja h?nen sulhastaan, kohtaa h?nt? vihamiesten kosto, h?net julistetaan virkansa menett?neeksi. Ep?toivoissaan ajattelee h?n hetken ajan itsemurhaa, mutta Anna saa h?net siit? luopumaan. H?n ei en?? saa pit?? jumalanpalvelusta seurakuntalaisilleen. Syvin liikutus valtaa kaikki, kun h?n yhdess? seurakuntalaistensa kanssa lukee kirkkom?ell? viimeisen kerran rukouksen.

Kuinka Hell puolusti itse??n tuomariensa edess?, sen pyyhki senssori pois.

Olen puhunut t?st? n?ytelm?st? v?h?n laveammin, koska se on ensim?inen, jossa Anzengruber t?ydellisesti l?yt?? itsens?. Onhan h?n my?hemmin kirjoittanut etev?mpi?kin, mutta ei ainoatakaan, joka olisi v?litt?m?mpi ja valtaavampi. "Pfarrer von Kirschfeld" on ensim?inen kansann?ytelm?, jossa samalla esitet??n suuria koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksi?. Ihmisyys ja maailman kovuus taistelevat siin? kesken??n. Kirschfeldin pappi kielt?? itsens? s??tyns? kunnian vuoksi. Mutta siveellist? vakaumustaan h?n ei kiell? ja joutuu sen vuoksi onnettomuuteen. "Mutta eih?n Herra Jumala tahdo, ett? ihmisen kaiken ik?ns? pit?? olla onnettoman", sanoo Sepp. Se ajatus on l?pik?yv? useissa Anzengruberin teoksissa. Ja kuitenkin joutuu Hell onnettomuuteen, Anna Birkmeier saa k?rsi? pilkkaa. Suuri el?m?narvoitus kuvastuu syrj?isen maakyl?n asukkaiden el?m?ss?.

T?m? n?ytelm? her?tti paljon ajatuksia, vakavina ja ??nett?min? palasivat katsojat teaatterista kotiin, eiv?tk? sanomalehdetk??n ensi kerran j?lkeen siit? mit??n erikoista sanoneet; Anzengruber jo luuli, ett? koko kappaleen menestys oli hukassa. Ja rohkea yritysh?n se oli ollutkin, ei talonpoikaisn?ytelm?lle ollut kukaan uskaltanut menestyst? toivoa Wieniss?, jossa siihen aikaan yleis?n suurimmassa suosiossa oli ilveilyjen kuningas O.F. Berg ja operettikuningas Offenbach. Seppin osaa n?ytteli lis?ksi n?yttelij?, joka sit? ennen oli laakeria saavuttanut "Kauniissa Helenassa" ja vasta toisten n?yttelij?in vaatimuksesta otti teht?v?ns? t?yten? totena. Mutta kuitenkin valtasi n?ytelm? yleis?n luonnonvoiman tavoin. Kun n?ytelm?? toiseen kertaan esitettiin, t?ytyi er??n yst?v?n, joka istui Anzengruberin vieress? teaatterissa vakuuttamalla vakuuttaa h?nelle, ett? ihmiset siksi olivat niin ??neti, ett? he olivat syv?sti liikutettuja. Yh? uudestaan n?yteltiin n?ytelm??, ja yh? suurempi oli yleis?n mieltymys. Alettiin k?sitt??, ettei t?ss? ollutkaan jokap?iv?inen kyn?niekka, vaan suuri runoilija, jommoisia vaan harvoin syntyy. Maaseudulla oli ihastus viel?kin suurempi kuin Wieniss?. Pragiin ja Graziin vaelsi maalta talonpoikia ja maapappia teaatteriin n?kem??n "Kirschfeldin pappia". Ja sen tekij?st? tuli hetkeksi tarullinen henkil?. L. Gruberin takana -- niin kutsui Anzengruber viel? itse??n -- luultiin piilev?n jonkun mahtavan kirkkoruhtinaan, toiset arvelivat itse oikeusministeri Tschabuschoiggia sen tekij?ksi. N?ihin huhuihin sanoi er?s lehti puuttuvan vaan, ettei itse paavia sanota sen tekij?ksi. Sen tekij? ei ole tahtonut pysy? salassa, h?n on pikkuvirkamies, pieni silm?lasilla varustettu mies, joka pikemmin n?ytt?? surujen painamalta opettajalta. Harvat kuitenkin tiesiv?t, ett? Anzengruber oli n?ytelm?n tekij?. Suuresti h?n itsekin h?mm?styi, kun h?nen esimiehens? poliissivirastossa kutsui h?net luokseen ja toivotti h?nelle onnea. Enimmin iloitsi Anzengruber itse siit?, ett? h?n menestyksens? kautta oli voinut tuottaa v?h?n ilta-auringon valoa rakkaalle vanhalle ?idilleen.

Monenlaista iloa tuli nyt Anzengruberin osaksi. L?helt? ja kaukaa ilmoittautui vanhoja toveria, jotka tiedustelivat, oliko se todellakin sama Gruber, jonka he ennen olivat tunteneet, joka niin s??nn?llisesti harmaassa viitassaan oli saapunut harjoituksiin, mutta harvoin ravintolaan, vaan oli sen sijaan istunut kotonaan neuleensa kanssa puuhailevan ?itins? luona. Monet toivottivat h?nelle syd?mmest? onnea, muuan sanoi: Tied?tk?, sin? voit olla todella ylpe?, sill? mit? sin? olet, miksi sin? tulet, niin on se kokonaan sinun itsesi kautta. Mutta oli niit?kin, jotka onnettomuuteen vajonneena kiiruhtivat apua pyyt?m??n. Ja Anzengruber olikin aina hyvin antelias.

Grazin teaatterin johtaja kutsui h?net vieraakseen katsomaan kahdettakymment? esityst? h?nen n?ytelm?st??n. T?m? matka oli monessa suhteessa Anzengruberille muistettava. N?yt?nn?n j?lkeen ei yleis? tyytynyt, ennenkuin Anzengruber astui esille, jolloin h?nelle annettiin laakeriseppele. Se oli Anzengruberista liikaa. -- Minulle oppilaalle laakeriseppele, seh?n on mestarille tuleva kunnioituksen ja rakkauden osoite. -- Mutta silloin ottaa sen joku yl?s ja ojentaa h?nelle. Se on Sepp k?rsimysten kansanmies -- onkohan se esikuva. Meist? t?m? tuntuu oudolta, jotka olemme valmiit tuhlaamaan laakeriseppeleit? jokaiselle vasta-alkajalle n?yttelij?lle ja laulajalle. -- Sitten pidettiin h?nelle viel? suuret pidot, joissa lausuttiin monta kaunista puhetta. Suurin ilo ja onni t?st? matkasta oli kuitenkin se, ett? silloin Anzengruber solmisi likeisen, kautta koko el?m?n kest?v?n yst?vyyden Steiermarkilaisen kansanel?m?n kuvaajan Roseggerin kanssa. Yhdess? he k?veliv?t ihanassa vuoristossa ja avasivat syd?mmens? toisilleen. Rosegger kertoi, kuinka h?n oli miettinyt aivan samanlaista n?ytelm??, jonka vuoksi Grazissa v?kisinkin oli tahdottu pit?? h?nt? "Pfarrer von Kirschfeldin" tekij?n?. Sen vuoksi se olikin tuntunut niin tuttavalta ja samalla oudolta. Anzengruber taas suunnitteli uutta n?ytelm??, jonka h?n toivoi tulevan viel?kin paremmaksi. Kerrankin tuntui el?m? onnelliselta, h?n sanoi, ett? h?n oli kuin unesta her?nnyt, ja toivoi valveilla pysyv?ns?kin.

H?nen ulkonainen tilansa parantui my?s tuntuvasti. Wienin teaatterin johtokunta tarjosi h?nelle 1,200 guldenin vuotuisen palkan, josta h?nen piti toimittaa kaksi n?ytelm?? vuosittain teaatterille. T?h?n tarjoukseen h?n mielihyv?ll? suostuikin. Poliissivirastosta h?n otti eron. Suuresti huvitti se h?nt?, kun h?nen esimiehens? kielsi h?nt? eroamasta ja sanoi, ett? h?n oli osoittanut suurta taipumusta virkaansa. Entiset virkatoverit toivottivat h?nelle onnea, ja lupasivat muistaa h?nt? ja kohdella h?nt? s??liv?isesti, jos joskus liian vapaan puheen k?ytt?misen vuoksi joutuisi virallisesti heid?n kanssaan tekemiseen.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet