Read Ebook: Geneviève by Pressens E De Mme Keckman Paul Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1840 lines and 52322 words, and 37 pages

Jacques luuli sill? t?ytt?neens? kaikki velvollisuutensa omaisiansa kohtaan, ett? antoi heille koko ty?palkkansa, pid?tt?m?tt? siit? v?h??k??n omaksi huvituksekseen ja ainoatakaan lepohetke? itselleen suomatta. H?n unhotti, ett? alttiiksiantavaisuus ilman rakkautta ei ole mist?k??n arvosta, ja ett? h?nen ansaitsemansa leip?, makeata ollakseen, olisi tarvinnut hiukan lempeytt? ja iloisuutta h?ysteeksi. Ty?paikassa h?n oli erill??n muista, ja kotiinsa h?n toi mukanaan ??nett?myytt? ja ilottomuutta. Jacques ei ollut onnellinen.

Kun h?n er??n? iltana palasi kotiin, olivat kaksoiset sairastuneet. ?iti n?ytti levottomalta, mutta Jacques ei siit? paljon lukua pit?nyt. Y?ll? t?ytyi menn? l??k?ri? noutamaan, ja kun Jacques seuraavana p?iv?n? tuli ty?st??n, oli tuo hirmuinen tauti jo tehnyt teht?v?ns?: toinen lapsista oli kuollut, ja toinen teki loppua.

He pantiin vieretysten samalle vuoteelle makaamaan. Kuolema oli heit? kaunistanut, ja he olivat niin toistensa n?k?iset, ett'ei niit? taitanut toinen toisestaan eroittaa: he olivat kaksi valkoista, hentoa kukkaista, samalla murtuneella varrella.

Kun kaikki oli hiljaista, astui Jacques tuohon pieneen kammioon, sulki oven j?lkeens? ja viipyi siell? kauan. ?itins?, kun ei n?hnyt h?nen palaavan, tuli hiljaa h?nen viereens?, mutta poika ei n?kynyt sit? huomaavan. H?n seisoi murtunein mielin ja kalpeana vuoteen ??ress?, mutta ?iti sen vaan huomasi, ett? h?nen silm?ns? olivat kuivat.

-- Pikku karitsa-parkani! Paitsi minua, ei heill? ollut ket??n, joka heit? rakasti, ?iti katkerasti sanoi.

Jacques k??ntyi ja meni ulos. Nuo sanat sulkivat h?nen syd?mens?. Hetke? ennen h?n oli itsekseen sanonut:

-- Oi, miksi en enempi heit? rakastanut? Miksi en heit? hyv?illyt? Miksi en joka ilta ottanut heit? syliini?

Ja h?nen syd?mens? oli pakahtua... mutta kun h?nen ?itins? noin puhui, niin h?n mit??n vastaamatta l?hti ulos.

N?inmuodoin ?idin ja pojan v?lill? oleva j??muuri j??tyi j??tymist?ns?, ja tuo yhteinen murhe eroitti heid?t viel? enemm?n toisistansa.

Muutamana iltana, kun Jacques totuttuun tapaansa kenellek??n mit??n puhumatta l?ksi pois ty?paikasta, l?hestyi h?nt? er?s ty?tovereista. Jacques tunsi h?net vaan ulkon??lt?, mutta tiesi, ett? h?n oli kelpo ty?mies, taikka, niinkuin h?nen ?idill??n oli tapana sanoa, "s?vyk?s mies". H?nell? ei siis ollut syyt? karttaa h?nt?.

Aluksi yht? ja toista haasteltuaan, tuo kelpo mies virkkoi:

-- Kuulkaapas, veikkoseni, minulla olisi jo kauvan ollut teille jotain puhuttavaa. Se on k?ynyt minun syd?melleni, kuin aina olen n?hnyt teid?t noin murheellisena ja ?re?n?. Olettehan te nuori... nuoren t?ytyy olla iloinen. Katsokaa minua, joka jo harmaap??ksi tulee, enk? kuitenkaan nurise! Miksi ette hiukan huvituksia hae?

-- Se tulee luonnonlaadusta, ehk?p? my?s ihmisen ulkonaisesta tilasta, vastasi Jacques, paheksumatta noita nuhteita, joita h?n ei olisi kenelt?k??n toiselta suvainnut.

-- Vai ulkonaisestako tilasta? Luuletteko siis minun tilaani niin eritt?in loistavaksi ja kehuttavaksi? Ei kenenk??n meid?n el?miimme niin erinomaisen hupaista ole... ei minun, enemm?n kuin teid?nk??n, hyv? toverini. Siit? asti kuin min? muistan, ei minulla ole ollut muuta edess? kuin alituinen ty?nteko, hiki ja vaiva, ett? useinkin olen ollut n??ntym?isill?ni. Se minun kohtaloni! Joka aamu min? itsekseni n?in puhun:

-- Rohkaisepas mielesi, nyt on taas raskas p?iv? edess?si, mutta pian ilta tulee! Joka ehtoo, kun olkivuoteelle raajani oikaisen, olen iloissani, ett? olen velvollisuuteni t?ytt?nyt. Korkein olento n?kee sinut, min? itselleni sanon, ja siin? kyll?.

-- Korkein olento!... toisti Jacques v?h?n ivallisesti.

-- Oi, veikkoseni, tuon asian suhteen meid?n pit?? tulla selville. Jos te niit? olette, jotka Jumalan olemuksen kielt?v?t, niin me emme tule toinen toistamme ymm?rt?m??n, sill? n?hk??s, se on minun j?rjellinen vakuutukseni. Min? uskon korkeinta olentoa samaten, kuin min? uskon aurinkoa. Mit? te uskotte?

-- Min? n?en silmill?ni auringon valon ja tunnen sen l?mpim?n, mutta tuon korkeamman olennon olemusta min? en mist??n huomaa. Kuinka h?nt? siis voisin uskoa?

-- Teid?n kaltaisianne on paljon olemassa, jotka selv?n tiedon kielt?v?t. Min? puolestani, sen viel?kin sanon, olen aina korkeinta olentoa uskonut ja tulen alati uskomaan, ell'ei h?n itse n?yt? todeksi, ett'ei h?nt? ole olemassa.

Ja n?hdess??n ett? Jacques hymyili, h?n l?i rintaansa ja jatkoi innostuneena:

-- Min? vakuutan teille, ett? t??ll? povessani on jotain, joka sanoo, ett? meit? ylev?mpi ja korkeampi olento on olemassa, ja ett? h?n n?kee ja palkitsee niit?, jotka vaivattuina ja raskautettuna t?ytt?v?t velvollisuutensa, niinkuin min?kin. Se on minun j?rjellinen vakuutukseni.

Jacques ei vastannut mit??n.

-- Min? olen hiukan sielt? ja hiukan t??lt? lukenut, kun joskus olen sattunut saamaan k?siini jonkun kirjan tahi sanomalehden, Lebeau jatkoi, ja niist? min? olen jos jotakin oppinut. Min? tied?n, ett? semmoisia ihmisi? on olemassa, jotka vaan luonnon lakeja, aineitten uudestansa muodostumista ja t?m?n n?kyv?isen maailman ilmi?it? uskovat; mutta min? vastaan heille -- tietysti vaan ajatuksissani, sill? enh?n min? kykenisi menn? noiden oppineitten kanssa riitelem??n -- min? vastaan heille: te ette voi ottaa minulta sit? j?rjellist? vakuutustani, ett'ei mit??n lakia voi olla olemassa, ell'ei joku ole sit? tehnyt ja ett? kaikki nuo ilmi?t ja aineitten uudestaan muodostumiset ovat tapahtuneet korkeamman voiman tahdosta. J?rkenikin, n?etten, sen minulle sanoo.

-- Tuosta kaikesta min? en niin v?h??k??n ymm?rr?, sanoi Jacques alakuloisesti; sen min? vaan tied?n, ett? hyvinkin v?h?st? henkeni antaisin.

Nuo sanat olivat tahtomattansa h?nen suustansa p??sseet, ja h?n olisi mielell?ns? ne per?ytt?nyt.

Lebeau loi h?neen hetkeksi yst?v?llisen silm?yksen; sitte h?n kysyi:

-- Voisinko min? tehd? jotain teid?n edest?nne?

-- Ette mit??n, kiitoksia vaan.

Ja he erkanivat toinen toisestansa.

Seuraavana p?iv?n? tapasi Lebeau j?lleen Jacquesin. T?m? osoitti malttamattomuutta, mutta hillitsi itse??n, koska ei mielell??n olisi ket??n loukannut.

-- Eilisest? saakka min? olen teit? ajatellut, h?nen vanha toverinsa virkkoi, ja nyt luulen tiet?v?ni, mik? teilt? puuttuu: se on ihmisten seura. K?yk?? minua katsomassa, te olette sangen tervetullut.

Jacques kiitti, vaikka h?n ei tuosta kutsumuksesta juuri paljon lukua pit?nyt.

Kun h?n t?n? ehtoona tuli kotia, niin h?nen ?itins?, joka jonkun aikaa oli ollut pahoinvoipana, ei ollut jaksanut siivota h?nen pient? huonettaan: h?nelt? oli puuttunut voimia sijaa oikein kohentamaan, ja aamiaisen t?hteet olivat viel? p?yd?ll?. Vaimo parka riensi illallista laittamaan, ja rasvan haju ynn? ummehtunut ilma tuossa umpinaisessa kammiossa k??nsi Jacquesin syd?nt?, saattaen h?net per?ytym??n.

-- Kuka t?mm?ist? saastaista ilmaa voi hengitt??? h?n sanoi, paiskaten auki ahtaasen pihaan p?in olevan akkunan.

-- Minua viluttaa aina, lapseni, vastasi rouva Marceau, k??rien ymp?rilleen vanhaa, kulunutta huivia.

-- Kuinka n?in kuumalla ilmalla vilu on?

-- Min? luulen, ett? se on iltakosteus, joka minua v?ristytt??.

Jacques sulki akkunan ja k?vi istumaan, nojaten p??t?ns? k?teen.

Lapset palasivat kotiin, toinen toisensa per?st?, Augustine tehtaasta, ja toiset kaksi ty?pajasta. He olivat likaisia, iso??nisi? ja vallattomia. Jacques ei jaksanut heit? siet??, vaan torui heit?.

-- Luuletko, ett? me pitkin el?m??mme viitsimme noita ison herran temppujasi k?rsi?, vanhin heist? sanoi. Aina sin? olet t??ll? mekottamassa; se k?y meille vihdoin tuskaksi.

Kaikki Jacquesin ymp?rill? oli niin rumaa, niin ilke?? ja inhottavaa, ett? h?nen rupesi pahaa tekem??n, ja h?n meni ulos, ennenkuin keitos ehti p?yt??nk??n, antamatta mit??n selityst? levottomalle ?idilleen.

-- Mit?p? siit?! virkkoi toinen pojista, jos ei ruoka h?nelle kelpaa, niin me saamme sit? enemm?n.

Jacques rupesi astumaan er??sen tarhanteesen viev?? katua pitkin.

Se, mit? h?n t??ll? n?ki, ei ollut juuri ilahuttavampaa kuin k?yh?ss? kodissaankaan. Useammat puodit olivat siivottomat ja ilke?n n?k?iset, varsinkin ne, joissa oli myyt?v?n? vanhoja vaatteita ja huone-kaluja. Oli hiljan satanut; kadut olivat likaisia ja katuvierut liukkaita; vaimoja huusi ovien kynnyksill?, k??rien yl?s hameensa helmoja; viini-anniskeluista kuului raakaa puhetta ja hurjaa el?m??. Irstaisia, ryysyihin vaatetettuja tytt?j? nauraa virnoitti ohitse kulkeville; yksi heist? ojensi k?tt??n, tarttuakseen Jacquesin k?sivarteen, ja kun t?m? inhoen k??ntyi h?nest? pois, niin h?n huusi h?vytt?mi? sanoja h?nen j?lkeens?.

-- Oi, kuinka kaikki on rumaa, ilett?v?? ja vastenmielist?, sanoi Jacques itsekseen.

Samassa Lebeau muistui h?nen mieleens?.

-- Olisipa hauska tiet??, mit? tuo h?nen "korkein olentonsa" t?st? lokal?t?k?st? arvelee.

Samassa h?n saapui kasvikkoon, ja kuu, joka pistihe esiin pilvien v?list?, loi hopeaisen valonsa puihin, nurmikkoihin ja kukkapenkereihin. T?m? v?h?inen, ahdas puisto piste-aitoineen, joka p?iv?nvalolla n?ytti niin ep?runolliselta, oli nyt kuutamolla ihmeen ihana. Se oli aivan tyhj? ihmisist? ja kasteesta virkistyneet kukat levittiv?t v?kev?? hajuansa ilmaan. Jacques vaipui er??lle penkille istumaan ja hengitti syv??n tuota hyv?nhajuista ilmaa. Oliko mahdollista, ett? t?m? kuun valaisema, pieni soppi oli noin l?hell? tuota katua, jota h?n ?sken oli astunut! Ja ik??nkuin eroituksen viel? suuremmaksi tehd?kseen, rupesi l?heisest? talosta kuulumaan hele?? ja kaunista laulua, joka voitti kaikki nuo kaukaiset, h?lisev?t ??net.

Jacques oikaisi itsens? penkille ja makasi, silm?t luotuina taivaasen, jolla pilvet ajelivat toisiaan, tuhansiin eri muotoihin muuttuen. Oi, jospa h?n ij?ksi p?iv?ksi saisi t?nne j??d?!... jospa ei en??n milloinkaan tarvitsisi palata tuohon kamalaan esikaupunkiin, tuohon kurjaan kammioon! T?ss? ihanuudessa ja sopusoinnussa h?n voisi unhottaa, ett? maailmassa on muuta olemassakaan.

Aika, jona puisto oli suljettava, oli tullut, ja vartija kulki ymp?ri, katsoen, olivatko kaikki menneet pois. Jacques pysyi liikkumattomana, toivoen siten v?ltt?v?ns? vartijan ter?vi? silmi?; mutta sill? h?n ei mit??n voittanut, vaan vartija puhutteli h?nt? ankarasti.

-- Menk?? muualle p??t?nne selv?ksi makaamaan, hyv? toveri.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet