Read Ebook: Rakkauden temppeli Runoja by Kouta Aarni

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 201 lines and 11139 words, and 5 pages

Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa

Sinut, kallehin, tahtoisin kaunistaa suven sorjimman seppeleill?, sirottaa kedon kukkien purppuraa polulles, kun k?yt kes?n teill?, pukea sinut tahtoisin pehmeitten y?n pilvien riutuvaan ruskoon, sytytt?? sinun sielusi rakkauden ylimaailmalliseen uskoon.

Min? soisin sun aistisi avaavan elon p?iv?lle paahtavalle, sinun talvesta soisin ma havaavan suven siint?v?n auringon alle, olemukseesi soisin sun her??v?n kes?n tuoksun, herk?n ja hempeen, sinun soisin ma j?lleen her??v?n elon-aamumme ensi lempeen.

Syys sent??n on sieluumme hiipinyt

Syys sent??n on sieluumme hiipinyt, -- ei viile?, ei v?synyt. Se kukkasiamme ei riipinyt, ei painanut p??t?mme oo kumaraan. Se henkemme t?ytt?en hehkullaan kuten t?hdet on s?teillyt.

Valanut verehen se on outoa tulta, niin korkeeta, kirkasta kuin on kulta pyh?n, paistavan Luojan auringon. Se ohjannut on yl?s t?htien teille, korut, kalleudet se on antanut meille avaruuksien, kaikkeuden, joka vapaa sitehist? on maan, sen ??rt? ei tapaa tomun, aineen ken vankina alhaalla on.

Ah syys, tules polttanut aineen on harhan, asukkaaksi t?htien ylh?isen tarhan olet nostanut henkemme, siunattu syys, syv?, ??ret?n kuin elon i?isyys!

Y?n t?hdet yllemme korkeuteen

Y?n t?hdet yllemme korkeuteen pyh?t, paistavat kirjansa piirt??, l?hestyy syd?ny?, n?kym?tt?m?sti ajan kello vlisarins' siirt??. On kuin rajat maiset rauenneet ois, tomun, aineen kahleet kirpoaa pois, on niinkuin ois t?yttynyt henkemme kaipuu, valon kaikkeuteen olemuksemme vaipuu.

Salamoi syd?ny?n iki-auringot, erottaa ei meit? voi elon harhat, vaikk' ois v?lill?mme kuolo ja y?, sadat t?htien siint?v?t, tuikkivat tarhat. L?pi aurinkokuntien liekehtiv?in eross' ollenkin rinnan kuljemme n?in, yli y?n, l?pi kuoleman t?htien kiteet v?lillemme solmivat s?ihkyv?t siteet.

Sielun puistot

Salass' sielumme on ikikukkivat puistot, El?m?in edellisten ne k?tkevi muistot, ajan vastaisen vaiheiden vaihtuvat kuvat kuten heteiden helmaan heijastuvat, ikil?ikkyv?in l?hteiden, joiden pinta kuvastaa nyky-aikaa ja kaukaisinta tulevaa sek? mennytt? vaihetta elon, kuten heijastaa hete t?htien helon.

Salass' sielumme kukkivain, tuoksuvain tarhain olennoituu elomme puhtain ja parhain pyhin kaipuu, sen aatokset k?yv?t kukkaan, vivahdus v?hink??n mene meilt? ei hukkaan. Kuva, mink? vain henkemme herkk?n? piirt??, n?kym?tt?m?t voimat sen heti siirt?? salass' sielumme tarhoihin vihannoiviin, siell' yhtyen kuin s?velaaltoihin soiviin se s?ihkyy ja kasvaa ja suurentuu kuten virran kalvossa p?ilyv? puu.

Kimaltaa sen virtojen v?lkkyv? parras, siell' aukeaa joka aatos harras kuin kukkanen umpussaan, joka aukee elon armauteen, sylinantihin raukee ikirakkauden, joka auringon lailla s?dehtii sen kentill? autuailla. Sen aurinko rakkaus on: joka ty?mme, min rakkaudessa vain teemme, se y?mme valonantajaks ainaiseksi muuttuu, ikitaimeksi henkemme tarhaan juuttuu.

Joka siunaava aatos, mi sy?mest? nousi, kuin valkea joutsen sen virtoja sousi; joka my?t?tunnon ja s??lin sana teoks puhjeten ain yh? loistavampana kohos siimeest? sen kuten aurinko aamun ylenee h?vitt?in y?n hyyt?v?n haamun; joka aatos ja ty?, joka lemmest? l?hti, sen taivaille syttyy kuin siint?v? t?hti.

Salass' sielumme on pyh?t paistavat tarhat, todemmat kuin on elon h?ipyv?t harhat, siell' aatteemme, ty?mme ain puhkeevat kukkaan, vivahdus v?hink??n mene meilt? ei hukkaan: vihan tunne vilpillinen kuten kyyn? k?hisee, syd?njuuria j?yt?? syyn?, min rakkauden teko yksin voi poistaa, joka t?hten? tyynn? sen taivaalla loistaa.

Luonnon temppeli

Kev?tukkonen

Kev?tsalama ly?! V?l?ht?? lomi valkeiden koivunvarsien kultainen vy?. S?histen sinik??rmeet kohoaa avaruuksihin, pilvien p??rmeet tulenlieskoissa hohtaa. Jylisee, ukonvaaja v?l?ht??, kipin?i, jalon hongan kohtaa, tyvehen alas kiireest? asti sen karsien. pilvien lauma levi?? yli taivahan, tumma ja taaja kude kulkevi ilmojen ??rist? ??riin. Tihenee, hajallaan pian j?lleen on, sauma kutehen repe?? tulivirtoja syyt?in jylist??n. Ajallaan taas yhtyen yksihin m??riin kohisten avaruuksien kentti? kiit??. j?less' siivin raudan-raskain liit?? raekuuro, mi ly? kedot h?rm?ksi hyyt?in. Kohisee purot, virrat, j??kahlehet katkee, vedet kuohuen k?y, side viimeinen ratkee, tylyn talven on murtunut valta. Ujo kukkanen turpeesta tirkist??, sade lauhkea lankee ja virkist?? elohon joka silmun p?lvien alta.

Nyt p?iv?n on valta!

Tulisoihdut auringon pilvist? puhkee ylv?s ja uhkee s?devaljakko P?iv?n Herran ajaa laell' laajan, selke?n, siint?v?n taivaan. Ilovirret kajaa, pime??n sek? vaivaan ei tuomittu maa ole, kirvoittaa tuli kahlehet, s?rkee ja virvoittaa, alas lohtua valaa.

Avaruuksissa soihdut auringon palaa.

Juhannus

Nyt tulvii tuoksut, kes? kukkein on, el?m??n joka solu, hermo her??, kiireesti kimalaiset mett? ker?? aittaansa paahtehessa auringon.

Nyt koittanut on hetki inehmon; h?n touot teki, kylvi, k?vi er??. Nyt Luojan p?iv? paistaa t?ytt? ter??, -- l?i hetki lyhyt levon, nautinnon.

Kauniille kaikelle nyt aistit avaa, ei hehku kauan p?iv? p??ll? p??si, samassa saapuu syys, kun suvi havaa.

H?n palkan saa, ken ty?t? tekee, raataa, ikuinen viisaus niin kerran s??si, -- ken kylv?nyt on, h?n my?s korren kaataa.

Elokuu

Kuun k?yr? sirppi taivaan laell' loistaa kuin kultaa kipen?iv? tulenkieli, hopeisin p??rmein hohtaa pilven pieli. Veet tummat ?isen tuikkeen tyynn? toistaa.

Maa, mets? mykk? on. Y?n hopeehuntu vahvuutta vy?tt??, kiiluu t?htikuvat: Syys saapuu, heelm?t, t?hk?t tuleentuvat. Helmassa y?n kuin hallan ensi tuntu.

Ylt' ymp?rill? tyynt?, t?ytel?ist?, kuu hetkeks peittyy hopeepilven alle. Maan parmailta nyt nousee taivahalle kultainen uhrisauhu t?hk?p?ist?.

Ty?

Alussa oli aate, joka ty?ksi my?hemmin muuttui, muovas maailman mielens? mukaan. P?iv?n paahtavan toisille soi se, toisille taas y?ksi

sen muutti, syvyyksihin heid?t sy?ksi. Se aarteet esiin toi, soi armahan el?m?n juoksun, huolen harmahan taas toiset sai. Se kietoi oksavy?ksi

j??n, hallan helmet, jokamiest? k?ytti mielt?ns? my?ten, ruhjoi sek? nosti. Lakinsa oudot lahjomatta t?ytti.

Se el?m?lle antoi m??r?n, muodon. Se vuoroin palkitsi ja vuoroin kosti, soi matkan tyynen, taikka venheen vuodon.

Maa-emon antimet

Valmistuu vilja, kypsyy hedelm?t, lainehtii kent?t kullan-kellerv?t.

Maan parmaat paisuu, uhkuu utareet, jotk' ovat mett?, rieskaa vuotaneet.

Ja aina vuotavat, ah loputon maa-emon luova ikivoima on.

Kuin s?devirrat p?iv?n parmaista niin valuu voima rinnoilt' armailta

ehtoisan emon, kaikille h?n suo, Jokainen h?lt? elon mahlan juo.

Ei v?lill' lasten tee h?n eroa, kallista kukin maksoi veroa

elolle, ilmaiseks ei kenk??n sy? sen p?yd?st?, sen lunnaina on ty?.

Pidoista ty?t?n pian h??det??n, h?n pett?j? on, petti ?iti??n.

Ty?n tehnyt tyynn? vartoo satoaan mut pett?j? -- vain perikatoaan.

Elonkorjuulaulu

Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu, hio sirppisi, vilja tuleentuu! On kasvanut korkeeksi peltosi laiho, maan kaipuu on t?yttynyt, maa-emon kaiho hedelm?in on puhjennut kellerv??n kultaan, ei s??st?nyt siunaustaan, ikitultaan pyh? aurinko oo, maan muhkeaan multaan putos siemen, mi kasvatti kaunista t?hk??. Ihanat emon ehtoisan antimet n?hk??!

Elonkorjuun on koittanut kuuma kuu, hio sirppisi, vilja tuleentuu! Kuin valtias pellolle k?yt, sen sarkain elonanteja ei v?kivalloin, ei varkain sinult' yksk??n vie, k?sivartes ja kuokkas it?m??n oman peltosi kerran muokkas. Lyhyt sarkas jos lie, se on sittenkin laaja, sen t?hk?t on t?ydet, sen kasvu on taaja, sin? itse sen siunauksen olet saaja. Ei kurkihirtt?si ukkosen vaaja ole murtava, ah ilomielin sa kylv?in orahalle saat peltosi, valtias ylv?in!

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet