Read Ebook: Kuopus ja muita kertomuksia by Tihl Hilda

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 867 lines and 28225 words, and 18 pages

KUOPUS JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Riikka Alho

Helsingiss?, Suomalainen Kustannus Oy Kansa, 1910.

SIS?LT?:

Kuopus. Lintupari. H??t?. Is?nt?. Lauantai-ilta mets?mailla.

KUOPUS

Hermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun h?nen is?ns? Hermanni Toivola kuoli. H?nen vanhimmat veljens?, Oskari ja Konsta, olivat jo suorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli k?vi viel? koulua.

Isot pojat olivat toistensa n?k?iset kuin saman liskon pavut, lyhyit?, py?re?muotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen j?sent? ei voinut tuntea samasta sukun??st?. H?n oli kapeakasvoinen, heiver? ja kalpea.

Aina oli Hermanni pit?nyt velji??n joinakin ihme-ihmisin?, ne kun olivat h?nt? niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin lakein ja tiesiv?t niin paljon, ett'ei ?itik??n, joka kaiken tiesi, heille vertoja vet?nyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista, joita Hermanni ei ymm?rt?nyt, olevansa tiet?m?t?n ja yksinkertainen nainen. Mutta kun ?iti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja h?n vihasi velji??n. Ne olivat niin ylh?isi? ja vieraita.

Mist? lienev?t olleetkaan kotoisin, ne veljet? H?n ei viel? jaksanut ajatella, ett? menneisyytt? oli ennen h?nt? pitk?lt? kulunut, ett? ylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen h?nen syntymist??n, olivat olleet pieni? poikasia, ?idin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman aikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja tyhj? ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi h?net ja maa alkoi vihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.

H?nen mukanaan oli el?m? alkanut toimia ja luoda muotoja, sit? ennen ei ollut mit??n, ei ket??n, ?iti kyll? oli, mutta sekin olemattomuuteen verhoutuneena, sill? eih?n Hermanni voinut n?hd? h?nt?. Veljet olivat isoja miehi?, vieraita olentoja; ne eiv?t olleet kotoisin l?mp?isest? ?idin sylist?, josta Hermanni oli. Yksin h?n aina oli painanut p??t??n ?idin rintaa vasten, h?nt? yksin ?iti oli uneen hyssytellyt, hyv?illyt ja hoitanut.

Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti h?nen omaisiaan ja h?n ylpeili heist?, sill? sellaisia velji? ei ollut toisilla kyl?n lapsilla. Isot ja v?kev?t miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja naiset niiasivat. Sellaisia velji?! Ne eiv?t suinkaan pelk?? susia, tonttuja eiv?t ollenkaan.

Ja kun ?iti v?liin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta tai valeesta, ja torui h?nt?, niin silloin Hermanni pienen syd?mens? sisimm?st? h?pesi, -- h?pesi velji??n. Tunsi itsens? niin avuttomaksi ja pieneksi, ja tuntui kuin olisi p??n p??ll? huojunut mahtava voima, joka musertaa, kun h?n on niin mit?t?n, heikko ja huono. Se oli veljien voima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat h?net polvelleen, niin silloin h?n eniten pelk?si. Ne varmaankin n?kev?t ihmisen l?vitse, niin viisailta niiden silm?t n?yttiv?t. Velji? varmaankin pelk?? koko maailma.

Is?n hautajaisissa l?i veljien k?yt?s Hermannin ihmeisiin.

H?n oli tottunut n?kem??n heid?t aina per?ti pontevina ?iti?, piikoja ja renkej? kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin n?yri? papille ja M?ntyl?n patruunalle, -- patruunallekin, jota he tuonnoin olivat kesken?ns? kiroilleet. Hermanni ei k?sitt?nyt v??ryytt? jota M?ntyl?n herra oli is?lle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koska veljet puhuivat isoista metsist?, kymmenist? tuhansista ja kiroilivat.

Kun nyt M?ntyl?n herra saapui is?n hautajaisiin, istui Hermanni tikapuilla ja s?i sokerileivosta. N?hdess??n patruunan h?n tunsi kovan p?iv?n tulleeksi. Mit?h?n veljet nyt sanovat ja tekev?t! Varmaankin ne antavat sille selk??n! Hermanni vapisi mielenliikutuksesta ja odotuksesta ja tuntien oman pienuutensa h?n kiipesi pari askelta ylemm?ksi tikapuille.

Patruuna huomasi poikasen ja ny?kk?si yst?v?llisesti hymyillen p??t??n. -- Se tahtoo houkutella minua puolelleen, arvasi Hermanni... mutta min?p? en mene, en! Min? olenkin veljien puolella, -- ja tervehdyksen sijasta Hermanni n?ytti vieraalle hampaitaan.

T?m? ?ityi nauramaan, niin ett? koko ruumis tutisi, ja l?hti sis?lle. Suureksi ihmeekseen Hermanni silloin n?ki, ett? Oskari tuli patruunaa vastaan rappusissa, kumarteli ja vei sen huoneisiin muiden vieraiden joukkoon.

Hetken kuluttua Oskari tuli takaisin ulos ja k?ski Hermannin luokseen tikapuilta. Poika totteli. Veli tarttui tiukasti h?nen ranteeseensa:

-- Irvistitk? sin? patruunalle?

-- Irvistin!

-- Mit? varten?

-- Kun se on tehnyt meille niin paljon v??ryytt?.

-- Ole vaiti! Hyi sinua, kuinka sin? olet tyhm?! Tule heti sis?lle pyyt?m??n anteeksi!

-- En tule, en!

-- Sinun t?ytyy tulla. Sin? olet tyhm? poika. Tule nyt, niin olet hyv?. Tule saliin paiskaamaan k?tt? patruunalle.

-- En, en.

-- Jos et sin? tule, niin et p??se hautausmaalle, uhkasi veli.

-- En, en, en.

Hermannin ei ollut tapana kysell?. Veljen poistuttua h?n vain oli menehty? ihmettelyyn. Miksi veljet ja ?itikin olivat niin n?yri? patruunalle, jota he kuitenkin vihasivat? Ja miksi he toruivat h?nt?, Hermannia, siit? ett? h?n irvisteli? Mit? varten pit?isi h?nen ly?d? k?tt? patruunalle, jota veljet kiroilivat?

Pian haihtuivat poikasen mietteet siit? asiasta, kun h?n muisti, ett? sis?ll? huoneissa oli suuri juhla, ett? is? oli arkussa kuolleena ja p?yd?t t?ynn? herkkuja. H?n meni keitti??n. Sill? vaikka is? oli sis?huoneissa juhlallisen yleis?n ymp?r?im?n? ja vaikka ?iti itki sen ??ress?, ei Hermanni tuntenut mit??n kutsumusta sinne. Keitti?ss? herkut h?nt? eniten vieh?ttiv?t.

-- Nyt sin? olet orpo, pieni poikani, virkkoi keitt?j?-matami silitellen Hermannin p??t?.

Saman sanan ?iti oli monta kertaa sanonut.

Mit? se oikeastaan merkitsi, sit? Hermanni ei ymm?rt?nyt. Is?, ennenkuin se alituiseen alkoi maata s?ngyss?, oli ollut kova ja ankara, sen aikana ei koskaan saanut temmelt??, ja sitte kun se makasi s?ngyss?, ?iti alituiseen varotti, ett? piti olla hiljaa is?n takia. Er??n? aamuna ?iti oli tullut Hermannin luo, her?tt?nyt h?net sanoen: nyt sin? olet orpo, is?si on kuollut. Varoen Hermanni silloin nousi s?ngyst? ja pukeutui, ja ?iti vei h?net katsomaan is??. Is? makasi s?ngyss? kalpeana, silm?t ummessa. Jotakin tavatonta oli is?lle tapahtunut, kun se oli niin s?yse? ja hiljainen.

Siit? asti oli Hermanni ollut orpo. T?t? ennen h?n ei ollut tuntenut mit??n yhteytt? is?n kanssa, p?invastoin oli is? ollut sangen pelottava henkil? ?idin ja h?nen el?m?ss?. Mutta nyt, kun se oli kuollut, se puettiin valkoisiin vaatteisiin, pantiin mustaan kirstuun, itkettiin, veisattiin, laitettiin hyvi? ruokia ja puhdistettiin huoneita kuin joulun edell?. Is? olikin jotakin mahtavaa, suurta, juhlallista ja salaper?ist?, nyt Hermanni sen vasta huomasi. Koko ajan, kun hautajaisia valmistettiin, annettiin Hermannille hyvi? ruokia, sill? h?n oli orpo. Is? ja h?n olivat juhlan p??henkil?t! Ihmiset itkiv?t heille molemmille, -- vaikka Hermanni kyll? itsekseen ihmetteli, ett? mit? itkemist? siin? on, ett? h?n on orpo ja ett? is? on kuollut. Nyth?n on niin rauhaisaa ja juhlallista.

Keitti?ss? poikanen parhaillaan s?i veskunahyytel??, kun ?iti tuli k?skem??n h?net sis?lle is?n luo sanomaan sille hyv?stit. Pojan mieleen muistui patruuna, eik? h?n tahtonut l?hte?.

-- Tule nyt, houkutteli ?iti itkien, tule... is? l?htee kohta...

?idin olennossa oli jotakin niin sanomattoman surullista, ett? Hermanni alkoi pelk?st? myot?tuntoisuudesta itke? ja l?hti h?nen kanssansa.

Is?n ymp?rill? oli paljon ihmisi?, patruunakin, mutta kaikki he v?istyiv?t ja antoivat Hermannille tilaa.

Poikasta alkoi ankarasti vapisuttaa. Ihmisten kunnioitus oli niin kammottavan juhlallista, niin j?yt?v?n tuskaista. ?iti nosti h?net tuolille, jotta h?n ylettyisi n?kem??n ja hyv?stelem??n.

Veljet olivat opettaneet, ett? piti kumartaa tervehtiess? ja hyv?sti j?tt?ess?. Nyt, kun niin paljon ihmisi? oli n?kem?ss?, tahtoi Hermanni korvata ?skeisen k?yt?ksens? patruunaa kohtaan ja n?ytt?? sille, ett'ei h?n ole mik??n huonosti kasvatettu poika. H?n tarttui is?n k?teen -- mutta p??sti sen heti irti, kun se oli niin karmivan kylm? -- loi kantap??ns? uljaasti yhteen, kumarsi is?lle ja sanoi selv?ll?, kaikuvalla ??nell?: hyv?sti, is?!

?iti nosti h?net alas tuolilta, ja h?mm?styneen? omasta rohkeudestaan, kun oli niin monen aikana uskaltanut kumartaa ja sanoa hyv?sti, poika pujahti ulos ovesta ja juoksi riihen taakse suuren kiven luo, joka oli h?nen leikkipaikkansa.

Is? unohtui, vieraat ja kaikki. H?n istahtaa kivelle ja on olevinaan pieni lintu. R?pyttelee k?si??n, koettaa lent??, mutta niin on viel? pieni, ett'eiv?t siivet kannata. Pi-pi-pi, h?n piipiitt?? ja suuta aukoen katselee emoaan ilmasta. Pi-pi-pi, mihin lie emo joutunut. Varmaankin se mets?ss? on marjoja poikaselleen poimimassa. Poikanen odottaa kiltisti, pian emo tulee. Ja odottaessaan pieni lintu kuvittelee, miten h?n sitte, kun isoksi kasvaa, lent?? emon kanssa korkealle pilviin. V?liin he istuvat punervan iltapilven reunalle ja katselevat alas maailmaan. Pi-pi-pi, ei tule emo. Poikanen r?pyttelee ankarasti k?si??n, mutta kyll?styy vihdoin ja on olevinaan pieni, pelokas j?n?. Kivi, jolla h?n istuu, on karhu, -- h?n loikahtaa alas karhun sel?st?, kyyristyy maahan ja vapisee. H?n pelk?? karhua, tuossa paikassa se hy?kk?? h?nen kimppuunsa ja nielasee... nyt, nyt... karhu kytt??, Hermanni on hetken aikaa aivan lamautuneena, h?n n?kee miten kiven kylki liikahtelee... Vihdoin j?n? ottaa hurjan ilmahypyn ja alkaa vimmatusti juosta pakoon kotia kohti, karhu kintereill?. Heng?styneen? ja kauhun vallassa h?n ehtii pihaan juuri parahiksi kun ruumissaattue on l?hd?ss? liikkeelle. Takaa-ajava karhu unohtuu, j?n? muuttuu Hermanniksi ja alkaa levotonna etsi? ?iti?. ?iti, ?iti, h?n huutaa. ?iti on t?n??n ollut niin ihmeellisen n?k?nen, mustiin puettu, silm?t itkettynein?. Miss? se nyt on?

-- ?iti, ?iti!

-- T??ll?, -- kuuluu ?idin tuttu ??ni hevosjonon etup??st?. Hermanni juoksee sinne, l?yt?? ?idin. T?m? istuu rattailla ja itkee.

-- Mihin te l?hdette, ?iti?

-- Ole hiljaa, min? tulen pian takaisin.

-- Min? tulen ?idin kanssa.

-- Miss? sin? ?sken olit, kun sinua etsittiin? Et sin? en?? kerki?.

Saattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaper?isesti. Hermannin syd?nt? viilt??, kun h?n katselee ?iti?, ja h?net t?ytt?? synkk?, satumainen aavistus. Johonkin menev?t ?iti ja is?, johonkin sellaiseen kaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei el?m??. Ne kulkevat, ne kulkevat aina vaan noin hiljaa ja juhlallisina...

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet