Read Ebook: Kuopus ja muita kertomuksia by Tihl Hilda

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 867 lines and 28225 words, and 18 pages

Saattue alkaa liikkua, hiljaa ja salaper?isesti. Hermannin syd?nt? viilt??, kun h?n katselee ?iti?, ja h?net t?ytt?? synkk?, satumainen aavistus. Johonkin menev?t ?iti ja is?, johonkin sellaiseen kaukaisuuteen, jossa ei ole iloa, ei el?m??. Ne kulkevat, ne kulkevat aina vaan noin hiljaa ja juhlallisina...

Hermanni menee huoneisiin. Siell? on tyhj?? ja kolkkoa. Tuoreiden hakojen haju sekaantuu makeiden ruokien tuoksuun, lattialla on ihmisten j?lki?, mutta ihmiset ovat poissa. Vanha mummo vain ja keitto-matami korjailevat pois astioita ja juttelevat Jumalasta ja talon asioista.

-- Mitenk? nyt k?ynee, -- sen sanan poikanen ymm?rsi vanhusten puheesta. Mitenk? nyt k?ynee, h?n itsekin mietti, mutta h?nen ajatuksensa merkitsi: mit?h?n nyt l?hinn? tapahtuu?

Sitte h?nelle selvisi t?ysin selv?ksi, ett? talo oli omaisista tyhj?, ett? is? oli ollut kamalan kalpeana ja liikkumattomana arkussaan, ett? se vast'ik??n oli viety pois ?idin ajaessa etumaisena siin? mustassa jonossa, joka arkkua seurasi. Mit?h?n nyt tapahtuu? H?n on yksin...

Hermanni odotti hetkisen j?nnitettyn?, mutta sitte pienen miehen j?nnitys laukesi ja h?n alkoi katkerasti itke?.

Jonkun ajan kuluttua is?n hautajaisten j?lkeen muutti ?idin veli, Mooses-eno, Toivolaan. Kun h?n ilmestyi pirttiin, pel?styi Hermanni ensin kovasti, sill? eno oli pitk?, harteva, mustapartainen mies. Poikanen hiipi hiljaa ulos huoneesta ja juoksi riihen taustan kivelle ja alkoi siin? mietti? t?m?n maailman menoa.

Hautajaisista saakka oli ollut rauhaisaa ja hyv??. ?itikin oli ollut niin ihmeellinen. Isosta kaapista aina antoi makeisia, eik? milloinkaan torunut. N?in olisi ollut hyv? olla ja el??, -- mutta j?lleen oli tullut taloon mies, ja mies joka lis?ksi oli viel? suurempi, parrakkaampi ja kova??nisempi kuin is? oli ollut. J?lleen kai t?ytyy ruveta pelk??m??n, kulkea hiljaa ja olla alituiseen varuillaan... Ollapa t?ss? vuoren peikon seitsem?n penikulman saappaat jalassa, niin h?n juoksisi pois kotoa!

H?n hypp?si alas kivelt? ja alkoi pitkin askelin astella riihen ymp?ri ja oli olevinaan vuoren mahtava peikko. Kivi oli Mooses-eno.

Hermanni oli jo kulkenut halki seitsem?n pit?j?n, astunut yli seitsem?n kirkon harjan, kun h?n kuuli ?idin huutavan pirtin portailta: Hermanni, Hermanni, tule t?nne!

-- Mit? min? siell? teen? -- kysyi Hermanni.

-- Tule tervehtim??n enoa.

-- En min?.

-- Tule nyt, pian!

-- Enk? tule...

-- Jos et sin? tule, niin min? piiskaan sinua.

Siin? se nyt n?htiin! Sit?h?n Hermanni jo oli aavistanut, ett? miehen tultua taloon heti alkaa toinen komento.

Pelokkaana h?n l?hestyi enoa.

Varsin hirmuiselta eno sent??n ei n?ytt?nyt. Sen silm?t kiiluivat kirkkaina ja yst?v?llisin? tuuheiden kulmien alta ja parrakas suu oli naurussa.

-- Tulepa ly?m??n k?tt? enolle. -- ??ni oli kova ja jyrisev?, mutta siin? oli Hermannia varten sovellutettu sointu, joka antoi pojalle rohkeutta. H?n l?i pienen k?tens? enon suureen kouraan ja kumarsi.

-- Se oli miehen tervehdys, -- nauroi eno ja otti pojan polvelleen. -- Mit? nyt sanot, kun minusta joksikin aikaa tulee is?nt? t?h?n taloon?

Eih?n Hermanni siihen mit??n osannut sanoa, hyv?lt? vain tuntui istua enon polvella, eik? ollut ollenkaan vaikea vastata sellaisiin enon kysymyksiin, joihin osasi. Ja kun eno vihdoin laski h?net polveltaan lattialle, ei Hermanni en?? malttanutkaan l?hte? tiehens?, vaan tarttui enon takin liepeeseen ja siit? kiinni pit?en nojautui polvea vastaan ja kuunteli, mit? eno ?idin kanssa puheli.

Mit? he puhelivat, se oli h?nelle v?h?-arvoista, mutta enon ??nest? h?n piti, siin? oli tuttu, suojeleva, lempe? s?vy. Ja vaikka eno oli niin juhlallisen miehek?s, niin ei sit? ollenkaan tarvinnut pel?t?. H?neen voi t?ydellisesti luottaa... t?ydellisesti!

Sen havainnon Hermanni teki heti ensi tutustumisensa perusteella ja t?m? luottamuksen tunne oli esimakua ihailun, joka h?ness? sittemmin kehittyi enoa kohtaan.

Veljienkin mahtavuus kutistui ihan olemattomiin. Mit? olivat he verrattuina mieheen, joka nosti jyv?s?kin kuin h?yhenen vain, ja jonka askeleista lattian palkit jymisiv?t!

Hermanni oli joskus kuullut puhuttavan keisarista, joka on niin mahtava ja voimakas, ett? kun se sanankin sanoo, niin koko Europa vapisee. Europan suuruudesta pojalla ei ollut tietoa, mutta h?n arvosteli sen tuollaiseksi pirtin muurin kokoiseksi m?hk?leeksi -- ja jo piti olla jotakin sen miehen, jonka sana saa sellaisen kivikasan tutisemaan! Enossa oli jotakin keisarillista. Joskaan sen ??nest? ei kiuas vapissut, niin ainakin sen nauru oli sellaista, ett? se pani Hermannin jalkapohjat kutisemaan, -- oli ihan mahdotonta olla alallaan, kun eno nauroi, niin hervottomaksi k?vi ruumis ja iloiseksi mieli.

Vaikka eno oli sellainen mahtava mies, piti h?n Hermannia aivan kuin vertaisenaan, ja haasteli paljon ihmeellisi? asioita. H?n oli tehnyt pitki? matkoja, ajanut hevosella aina toisessa valtakunnassa, Pietarissa, saakka ja n?hnyt siell? n?kem?tt?mi?, kuullut kuulumattomia.

Kes?isin? p?ivin?, kun poikanen juoksenteli enonsa kintereill?, h?n aina sai kuulla jonkun ihmetapauksen. Kynt?ess??n eno tosin ei paljoa puhunut, kylv?ess? ei ollenkaan, mutta ruokatunnilla, kun h?n pitkin pituuttaan loikoi pihassa, h?n kertoi ihmeteattereista, joissa kultaviiruiset ihmiset tanssivat hevosten kanssa martinvappua, tai miehist?, jotka s?iv?t tulta ja nieliv?t puukkoja. Eno ei valehdellut, sen Hermanni tiesi, sill? vaikka eno kertoellessaan hiukan r?pytteli silmi??n ja hym?hteli, puhui h?n sittenkin totta. Eno oli ankara valeesta. Kerran, kun Vihtori-veli kertoi, miten kauan pyssyn kuula tarvitsee kulkeakseen aurinkoon, ?rj?isi eno, niin ett? pirtti tuli ??nt? t?yteen: Mist? sin? sen tied?t, vai oletko sin? ket? aurinkoon ampunut! Eno ei siet?nyt valetta, sill? h?n oli niin pitk?, harteva ja voimakas, ja sellaiset puhuvat aina totta.

Ja rautaisen tien eno oli n?hnyt kokonaan toisenlaisen kuin se, josta veljet olivat kertoneet. Veljien rautatie oli jyrisev?, hitaasti r?ykytt?v?, pienen huoneen lainen laatikko, mutta enon... se oli toista! Se kiiti eteenp?in kuin tuulisp?? yli j?rvien, l?pi vuorien. Sellaista menoa, hii...!

Veljet sanoivat, ett? metsiss? ei asu peikkoja, eik? vedess? haltioita... vaikka asui, koska eno niin sanoi. Suuret, mahtavat vuoren henget hallitsevat ikuisia vuoria ja sinipiiat kaitsevat karjaansa synkiss? metsiss?. Mutta pahoja ne eiv?t ole, sanoi eno, vaan leppeit? ja suopeita kaikille, sill? ne rakastavat ihmisi?. Mutta ihmisten pit?? my?s olla hyvi? sinipiikojen karjalle.

Sinusta tulee mies, puhui eno usein, ja siit? puheesta Hermanni p??tteli, ett? h?nest? tulee enon lainen, kun h?n ensin el?? hyvin, hyvin kauan. Enokin sanoi kerran olleensa pieni poikanen -- ja eno puhui aina totta. Ja sitte, kun Hermannista tulee mies, h?n matkustaa Pietariin n?kem??n mit? eno on n?hnyt, ja kun h?n on oikein suuri ja parrakas mies, menee h?n Ukkosenvuoren haltian puheille.

Eik? h?n pelk?? yht??n, ei yht??n, ei yht??n! H?n ottaa enon mukaansa, pit?? enoa kiinni k?dest? ja eno huutaa jyrisev?ll? ??nell??n: Vuorenhaltija, vuorenhaltija, astu ulos, t??ll? on kaksi miest?, Hermanni ja min?!

Silloin vuori alkaa huojua, vapista ja suuria kivim?hk?leit? irtautuu sen kupeista. H?n ei pelk?? yht??n, eno ei ollenkaan. Vuoren sein? aukeaa ja haltia astuu esiin. Se on kovasti enon ja Hermannin n?k?inen.

-- Ken kutsui minua? se kysyy.

-- Me, Hermanni ja min?, Mooses-eno. -- --

Tapausta ajatellessa Hermannin rinta kuohui voimaa ja uljuutta.

Enon tultua is?nn?ksi Toivolaan Hermannin mielikuvitus sai paljon satumaista virikett?. Mutta eno alkoi h?nelle opettaa ty?t?. Toisena is?nnyysvuotenaan h?n Hermannille jo antoi hevosen nimikoksi ja otti pojan mukaansa kaikkialle mets??n ja pellolle.

-- Ei parta miest? mieheksi tee, vaan kunto ja kyky, h?n jutteli.

Ja tullakseen mieheksi Hermanni koetti matkia enoa, asteli voimakkaasti, pamautteli jalkojaan ja ponnisti enon antamissa t?iss? uuvuksiin asti. Olihan miehuus, el?m?n korkea p??m??r? kysymyksess?.

Niin kului kaksi vuotta is?n hautajaisista.

Er??n? pyh?p?iv?n? kes?n alussa, kun Hermanni lojui enon kanssa pirtin s?ngyss?, ?iti kutsui h?nt? kamariin.

Eno juuri kertoi tarinaa miehest?, joka oli myynyt sielunsa paholaiselle.

-- Mit? min? siell? teen? Hermanni pahaa aavistaen kysyi ?idilt??n.

-- Tulehan nyt vain.

-- Eno, ?lk?? unohtako, miten sen miehen sitte k?vi, pyysi poikanen k?mpiess??n enon yli lattialle. -- Min? tulen pian.

Hetken kuluttua h?n tulikin, mutta kalpeana ja itkuun purskahtamaisillaan.

-- Ne panevat minut kouluun, h?n vaivoin sai enon korvaan kuiskatuksi ja alkoi rajusti itke?.

Enon leuka v?r?hti oudosti.

Se hiukan lohdutti Hermannia, sill? h?n tiesi, ett? eno ei ollut leikkituulella silloin, kun sen leuka vapisi. Nyt ne eiv?t uskalla l?hett?? minua kouluun, ajatteli pieni mies iloisena ja pusertautui turvaa etsien enon kylkeen.

?iti tuli j?lleen pirttiin ja Hermanni hiukan pelk?si ?idin takia. -- Ei se ?iti ole, vaan veikot... koetti h?n hiljaa sopertaa enon korvaan.

-- Pojat tuumivat, ett? Hermanni olisi pantava kouluun, alkoi em?nt? puhua, -- tuumivat, ett? senkin on saatava hiukan koulusivistyst?, joskaan ehk? varat eiv?t en?? yliopistoon asti riit?.

-- Mit? sin? itse ajattelet asiasta? eno kysyi.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet