Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: Velan kahleissa: Saaristolaiskertomus by Geijerstam Gustaf Af Pulkkinen Kaarlo Translator
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page
Ebook has 485 lines and 21475 words, and 10 pages
VELAN KAHLEISSA
Saaristolaiskertomus
Kirj.
GUSTAF AF GEIJERSTAM
Suomentanut
Kaarlo Pulkkinen
Kariston 50 p:n romaaneja N:o 50
H?meenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1915.
Ken joutuu ulkosaaristoon Hammarbyn vanhan kalastusaseman seuduille, h?n varmaankin saa kuulla kertomuksia entisilt? ajoilta ja ensim?isten joukossa Adrian Blidbergist?, miehest?, joka tyhjin k?sin saapui saaristoon, mutta muutamissa vuosissa rikastui, jotta h?nest? tuli paikkakunnan vaikutusvaltaisimpia henkil?it?. Adrian Blidbergist? ei juuri kell??n ole sanottavana hyv??. H?n oli kovaluontoinen mies ja lis?ksi konnankoukkujen tekij?, jonka lopuksi t?ytyi poistua seudulta, vaikkakaan lain koura ei h?neen koskenut. Ja h?nen poistumistaan ei kukaan surrut; moni siit? p?in vastoin iloitsi.
H?nest? tiedet??n paljon ja monellaista mutta kaikista saaristolaiskertomuksista, jotka kulkevat polvesta polveen ja vasta my?h??n unohdetaan, ei mik??n ole sitke?mpi muistossa s?ilym??n, kuin kertomus Andreas Wikist?, joka ensin oli tuon turmeluksen miehen uhrina, kunnes lopulta p??si h?nest? voitolle.
Andreas Wik ei suinkaan ollut virheet?n mies. Mutta eniten h?n sai k?rsi? siit? viasta, ettei h?n ollut sellainen kuin ihmiset ylimalkaan. H?n eleli mieluimmin erill??n muista, niin ettei h?nen tarvinnut kuulla kenenk??n m??r?ily?. Poikavuosista asti oli h?n sotajalalla is??ns?kin vastaan, joka oli vanha kyl?suutari ja sai huomattavimman rahatulonsa vuokraamalla toisen kahdesta punaiseksi maalatusta rakennuksestaan joka kes? saaristoon saapuville kes?asukkaille.
Vanha Wik oli kovaluontoinen kuten poikakin, ja paremmiksi eiv?t v?lit tulleet, kun h?nen eukkonsa kuoli, j?tt?en ukon kahden Andreaksen kanssa, joka oli ainoa lapsi. Ukko juopottelikin, ja kun h?nell? ei en?? ollut vaimoaan, johon kohdistaa pahaa tuultansa, sai poika kokea, mink? mielivallan ja sisun viina nostatti ?ij?ss?. Siit? tuli Andreas varhain ihmisaraksi ja varovaiseksi muita kohtaan, ja kun h?n vihdoin tunsi saaneensa k?rsi? huonoa kohtelua enemm?n kuin soveliaasti saattoi siet??, purjehti h?n tuskin kuudentoista vuoden ik?isen? muuanna y?n? tiehens? er??n suomalaisen laivurin kanssa, joka oli aluksineen Brodyss? lastaamassa lautoja. Is?-ukko n?ki poikansa j?lleen vasta kun t?m? palasi kotiin aikamiehen? ja oli oma herransa.
Silloin palasi Andreas is?ns? luo, viel?p? aivan kuin ei mit??n olisi tapahtunut, ja ihmiset ihmetteliv?t, ett? is? ja poika siit? p?iv?st? alkaen n?yttiv?t tulleen hyviksi yst?viksi. Pitk?? aikaa ei Andreas sent??n kotona viihtynyt. Jos h?n olisi voinut noudattaa omaa haluansa, olisi h?n kyll? lukenut per?mieheksi ja siten p??ssyt paremmille p?iville. Mutta h?nen oli mahdoton j?rjest?? asioita sille tolalle, ett? olisi voinut k?yd? vuoden koulua Tukholmassa. Senvuoksi meniv?t asiat omaa menoansa, ja Andreas joutui laivamieheksi er??seen saaristolaisalukseen. Ja hyv? oli niinkin, sill? olisihan h?nen tietenkin voinut k?yd? huonommin.
L?helt? Kuusinient? Andreas kuitenkin joutui saamaan sen aseman, joka tuli ratkaisevaksi h?nen el?m?lleen, ja Asp?n ja Kuusiniemen v?lill? n?yteltiin -- niin sanoaksemme -- t?m?n saaristolaissankarin koko el?m?ntarina, joka ei suinkaan ollut aivan jokap?iv?inen laatuaan.
Asp? on iso mets?inen saari toisella puolella sel?nnett?; sen takaa avautuu suuri purjehdusv?yl?, antaen ensi kerran n?k?alan aavalle merelle. Asp?n sel?ksi nimitet??n avaraa, saaren kohdalta peninkulmam??ri? kaakkoista kohden ulottuvaa ulappaa. Sit? v?yl?? merelt? p?in purjehdittaissa n?ytt?? saari tummalta ja pitk?lt?; vasta varsin l?helle tultua erottaa kaiken tuon tummuuden ohella, jonka m?nnyt ja kuuset ja alinna rannoilla rehottavat tuuheat lep?t saavat aikaan, valoisaa, yst?v?llist? vehre??, joka syntyy tammien ja koivujen ty?ntyess? esiin havumets?n tummemmasta viheri?st?. Mutta mitenp? l?helle tullaankin, ei merelt? k?sin k?y havaitseminen, ett? saari on asuttu. Kuin tuhatvuotisen alkumets?n peitt?m?n? n?ytt?? se kohoavan, selv?piirteisen? auringon valaistessa ja ep?m??r?isen? sateisessa udussa, ja kuten useimmilla saarilla isossa saaristossamme, kasvaa senkin pohjoispuoli mataloita, koukertelevia kitum?ntyj?, joilta, sik?li kuin saarelle edet??n, v?hitellen valtaa tilaa tihe?, hy?tyis? kuusimets?; se taas vuorostansa j?tt?? sijan hymyileville koivikoille ja tuuheille tammilehdoille saaren etel?puolella.
Sen kaiken voi purjehtija n?hd? merelt?. Mutta sielt? ei h?n huomaa, ett? keskell? saarta on kokonainen pieni yhteiskunta. Ei enemp?? eik? v?hemp?? kuin kolme taloa on siell?, kaksi alhaalla rantamalla, kolmas, jonka ymp?rilt? mets? my?hemmin on raivattu syrj??n, ylh??ll? m?ell?, johon kaakkoistuulen tohina tuntuu ja jonne Asp?n selk? h??m?tt?? syystuulen varisteltua lehdet koivuista ja tammista. Alapuolella jokaisen asumuksen kohdalla ty?ntyy venesilta ulos veteen nuottahuoneeseen ja ik??nkuin kokonaisia pieni? metsikk?j? muodostavine paaluineen, joille on tapana ripustaa verkkoja kuivamaan.
Niin on laita keskell? saarta, vaikka siell? muuten on kuin oltaisiin sis?maassa ja tuntuu kuin joka puolelta olisi pitk? matka merelle. Salaisuus on siin?, ett? saaren syd?meen pist?ytyy merenlahti, ja niin huomaamaton on t?h?n luonnolliseen, suojattuun satamaan johtava kapea solmeke, ett? koko lahti on kuin saarelle muodostunut sis?j?rvi; niin soukka on yhdystie avomereen, ett? t?in tuskin voidaan tuulen suojaan siirrett?v? halkojaala ohjata tuon ahtaan juovan kautta, jossa kivet raapivat aluksen laitoja.
T?m? luonnollinen satama varmaankin aikoinaan oli saattanut saaren asutuksi, ja varmaa on, ett? saarella siell? t??ll? oli j?lki? vanhoista puutarhoista ja j??nn?ksi? ruohottuneista muureista todistamassa, ett? saari oli ollut asuttuna jo varhain unhoon joutuneina aikoina. Johannes Vestman, saaren vanhin asukas Andreaksen sinne tullessa, kyll? kehuskeli olevansa Asp?n varsinainen, ensim?inen asuttaja, ja h?n puheli mielell??n siit? ajasta, jolloin heit? aikuisia oli siell? vain h?n kahden vaimonsa kanssa, kun tyt?t viel? olivat pieni?, ja h?n kertoili, kuinka vaikeata heid?n silloin usein oli tulla aikoihin, ja kuinka talvet olivat pitki?, ja miten uskallettuja olivat matkat j??n yli, joka ei pit?nyt eik? murtunut.
Yksin?isyys ja pitkien talvien aiheuttama hankaluus ennen muuta olivat pakottaneet Johannes Vestmanin parin vuoden menty? tiedustelemaan henkil??, joka oman tarpeen vuoksi olisi halukas muuttamaan erakkoel?m??n et?iselle Asp?lle, runsaan meripenikulman p??h?n l?himm?st? asutusta paikasta. Johannes tapasikin sellaisen, vaimonsa veljen, rasittuneen, rutik?yh?n torpparin, joka asui ankaran is?nn?n alustalaisena mannermaalla, n?hden n?lk?? nelj?n lapsensa kanssa.
Johannesta kyll? arvelutti vet?? vaimonsa sukua niin l?helle itse??n, ja pitk??n h?n punnitsi asiaa yksin?isill? merimatkoilla ja talvisilla mets?nhakkuilla itsekseen, ennen kuin p??tti ottaa ratkaisevan askeleen. Mutta kun ei ket??n muutakaan ollut saatavana, ja kun lanko tiedusteltua osottautui halukkaaksi, antoi Johannes aprikoimisen j??d?, ja er??n? koleana syysp?iv?n?, jolloin satoi vett? ja r?nt??, oli Johannes vesill? veneineen ja nouti Asp?n uutisasukkaan h?yrylaivalaiturilta.
Kaksi vuotta sen j?lkeen seisoi langon tupa valmiina pienen sataman it?isell? puolella.
Niin karttuu asutus Asp?ll?, ja saattaisi paljonkin olla kertomista siit?, kuinka mets?? raivattiin syrj??n ja maata avattiin peltosaroiksi, kuinka satamaan johtava juova perattiin ja tehtiin tie poikittain halki mets?n.
T?m?n kertomuksen alkaissa olivat n?et niin Johannes kuin h?nen lankonsakin Lars Petter vanhoja. Heist? sanottiin, etteiv?t he milloinkaan olleet vaihtaneet kesken??n pahaa sanaa, ja sit? ihmeteltiin, sill? eih?n lankous yleens? n?y luontuvan s?ilytt?m??n kotirauhaa, varsinkaan jos perheet tunkeilevat samalla turpeella ja polkevat samoja polkuja. Ett? k?lykset eiv?t aina olleet samaa mielt?, siit? oli seudulla yht? ja toista pakistavana. Mutta rauha ei kuitenkaan koskaan p??ssyt rikkumaan, kun miehet pitiv?t yht? eiv?tk? antaneet naisten vallita.
Ken olosuhteet tarkoin tunsi, lis?si kernaasti, ett? ellei Lars Petter olisi ollut niin s?vyis? ja mukautuvainen kuin oli, ei naapuruus olisi tainnut olla kovinkaan suotuisata. Mutta ennen kuin joutui irti torpasta oli Lars Petter k?rsinyt niin paljon, ettei h?n el?iss??n milloinkaan unohtanut alistuvaisuutta toista palvellakseen, siihen m??r??n oli alistuvaisuus silloin juurtunut h?nen vereens?. Ett? Johannes tahtoi vallita, se ei h?nt? koskaan kummastuttanut. Sill? Johannes oli etev?mpi. Johannes oli miesten mies, pitk?, vankka ja viisaampi muita. Johanneshan ensim?isen? oli asettunut Asp?lle, Johanneksella oli katse -- kuten Lars Petter sanoi -- ja Johanneksella oli rahoja. Niist? oli h?n lainannut Lars Petterille ja auttanut h?nt? eteenp?in. Kitsas ja ankara ei h?n milloinkaan ollut, kovia korkoja h?n ei liioin ollut ottanut, ja jos Lars Petterill? joku maksuer? ei sattunut aivan p?iv?lleen, niin my?ntyi h?n ja odotti. Siit? kaikesta oli Lars Petter kiitollinen, ja jos joskus joku kapinallinen tai kade tunne h?ness? her?si, tarvitsi h?nen vain ajatella sit? aikaa, jolloin h?n eli vain n?lkiintyneen? torpassa, lapsineen laihana ruoan puutteesta.
Silloin katseli h?n pient? satamaa ja tiluksia, jotka vuosi vuodelta yh? varmemmin olivat h?nen, ja h?n ajatteli silloin, ettei h?nen ikin? olisi paremmin saattanut k?yd? kuin oli k?ynyt.
Pienen?, j?ntehikk??n? ja vaiteliaana kulki h?n Johanneksen rinnalla saarella, ik??nkuin olisi pel?nnyt olevansa jonkun tiell?, antoi langon hallita ja piti tarkkaa huolta vain kaikesta siit?, mink? tiesi omakseen.
Johannes puolestaan muisteli sit? aikaa, jolloin h?n eleli yksin??n. Ja niin teki molemminpuolinen tarve nuo kaksi miest? vilpitt?miksi yst?vyksiksi.
Andreas Wikin tulo Asp?lle johtui siit? ett? Johannes Vestman, joka kuljetti halkoja kaupaksi omasta mets?st??n, tarvitsi kunnollisen miehen avukseen milloin mihinkin hommaan. Sill? Johanneksella ei ollut poikaa, ja se oli h?nen ainoa surunsa, kun vanhuus jo alkoi muistuttaa itsest??n. Arkku oli Antreaksella tullessansa mukana. Sill? h?nen oli m??r?n? olla laivamiehen? jaalassa kev??st? syksyyn, renkin? talossa syksyst? kev??seen. Kahdenkymmenen nelj?n vuoden ik?inen oli h?n silloin, terve, reipas ja kunnollinen, hoiti teht?v?ns? kuin mies ja muuten oleskeli itsekseen, ik??nkuin ei h?nell? olisi ollut lainkaan tekemist? ihmisten kanssa, jotka Asp?ll? eliv?t ja is?nn?iv?t.
Kolme vuotta kului siten mink??n h?iritsem?tt? yhteist? rauhaa. Andreas Wik oli kaikkien mielest? saaren varsinaisiin asukkaihin kuuluva. Itse h?n varmaankin oli ainoa, josta tuntui toisin.
Johanneksella, kuten sanottu, ei ollut ainoatakaan poikaa, mutta h?nell? oli tyt?r, ja niin? vuosina, joina Andreas oli saarella renkin?, varttui Ester t?ysikasvuiseksi, kehittyi naimaik?iseksi ja kauniiksi, eik? ollut ihme, ett? Johannes hiukan piti silm?ll? nuoria, kuten vanhemman velvollisuus on. Mit??n huomiolle k?yp?? ei nuorten seurustelussa ilmennyt, mutta Andreas ei voinut sille mit??n, ett? tyt?n olento her?tti h?ness? sellaista tunnetta, josta h?n mieluimmin olisi halunnut olla vapaa. Sent?hden oli h?n k?rttyis?, kiivas ja ep?yst?v?llinen tytt?? kohtaan, vaikka siit? itse pahimmin k?rsi, ja milloin h?n ei voinut olla ulkona merell? jaalan kanssa, oleskeli h?n vaiteliaana ja katkeramielisen? itsekseen.
Andreas oli kuitenkin ollut niin kauan talossa, ett? h?nen asemansa oli vakaantunut. H?n oli raitis, h?nest? pidettiin ja Johanneksen vaimo Bengta ei voinut olla huomaamatta, ett? rengill? oli mieless? jotakin. Johannes puolestaan pahotteli, ettei ollut saanut poikaa ja niine vuosineen h?n ei en?? voinut toivoa saavansakaan. Naapuritalossa, langon luona, hy?ri kaksi vaaleatukkaista poikaa is?ns? apuna kartanolla ja merell?. Johanneksen oli pakko pit?? renki?, ja h?n n?ki sen ajan olevan l?hell?, jolloin talo joutuisi vieraan k?siin.
"Ei kukaan saa kaikkea, mit? toivoo", tapasi Johannes sanoa, jos joku kosketti arkaan kohtaan.
Samalla h?n tiukasti sulki leve?n suunsa, joka oli kuin poikkijuopa vaskenkarvaisissa, sile?ksi ajelluissa kasvoissa, ja katsoa humautti pari kertaa p?rr?isten kulmakarvojensa alta. Vanha Bengta tunsi sellaisissa tilaisuuksissa itsens? mahdollisimman pieneksi ja v?h?p?t?iseksi ja kyyristyi aivan kuin h?veten, ettei ollut voinut lahjoittaa miehelleen sit? ainoata, jota t?m? todella oli h?nelt? halunnut.
Kerran rohkasi Bengta luontoaan ja uskalsi sanoa, mit? pitkin? kuukausina oli ajatellut.
-- Kenties kosii Andreas Wik Esteri?, -- h?n sanoi. -- Silloin olisi sinulla poika, ja me olisimme p??sseet siit? huolesta.
Silloin katsoi Johannes ter?v?sti vaimoansa ja vastasi:
-- Jos tahdot naittaa tyt?n rengille, niin tee se. Min? en sit? tee.
Samassa h?n nousi yl?s, ojentautuen t?yteen mittaansa ja meni vihaisena yli lattian. Kumartuen oviaukolla h?n poistui ulos kartanolle, miss? vallitsi hein?kuun illan ohut h?my. Alhaalla satamassa h?n pys?htyi ja katseli tarkastellen jaalaa, joka oli t?ydess? halkolastissa, valmiina l?htem??n seuraavana aamuna.
Samana iltana tuli Ester saaren pohjoisp??st? ja oli menossa mets?n kautta kotiin. Oli t?ysikuu, mutta pilvet peittiv?t taivaan, niin ett? mets? oli pime?, eik? Ester huomannut, ett? h?nt? seurasi mies. Se oli Andreas, joka oli n?hnyt tyt?n tulevan ja vasten tahtoansa l?htenyt saattamaan. Nuoren miehen mieli kuohui, ja useaankin kertaan h?n itselt??n kysyi, miksi h?n ei pys?htynyt siihen miss? oli ja antanut tyt?n menn?. "Huomenna min? l?hden purjehtimaan", h?n ajatteli. "Silloin p??sen taas rauhaan." Ja Andreas uskotteli itselleen, ett? rauhaa h?n vain kaipaisi.
Tultuaan sille kohdalle, miss? havumets? loppui ja koivikko alkoi, pys?htyi tytt? kuuntelemaan, sill? h?n luuli erottaneensa askeleita. H?m?r?ss? h?n n?ki silloin, ett? joku kulki polkua h?nen j?ljess??n.
-- Oletko se sin?, Andreas? kysyi h?n.
Heti ei kuulunut mit??n vastaukseksi. Mutta kun tytt? j?i seisomaan, koska ei tahtonut kulkea edelleen pime?ss? tuntemattoman seuraamana, t?ytyi Andreaksen tulla h?nt? l?hemm?ksi ja tervehti?, ja kun heill? oli sama matka, kulkivat he yhdess? edelleen.
Nyt l?hell? ollessaan Andreas katsoi Esteriin. Suurikasvuinen ja komea h?n oli, kehke? ja valkoinen oli h?nen ihonsa. Mutta heid?n v?lill??n vallitseva ??nett?myys teki tyt?n araksi, ik??nkuin olisi h?nen tarvinnut varoa jotakin.
-- Sin?h?n purjehdit huomenna? sanoi h?n senvuoksi.
Sanat tuntuivat pahalta Andreaksesta, vaikka h?n ei voinutkaan selitt?? mink?vuoksi. H?n ny?kk?si vastaukseksi.
-- Tuleeko siit? pitk? matka? jatkoi tytt?.
Silloin Andreaksella veri l?ik?hti, ja h?n vastasi tylysti:
-- Mit? v?lit?t sin? siit??
Tytt? s?ps?hti. J?lleen valtasi h?net tunne siit?, ett? h?nen oli jonkin vuoksi oltava varuillaan.
-- Tokihan saanen kysy? -- virkkoi h?n.
Andreaksesta tuntui kuin olisi erikoinen tarkoitus piillyt niiss? yksinkertaisissa sanoissa, ja h?nen mielens? pehmeni.
Add to tbrJar First Page Next Page