Read Ebook: Velan kahleissa: Saaristolaiskertomus by Geijerstam Gustaf Af Pulkkinen Kaarlo Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 485 lines and 21475 words, and 10 pages

Andreaksesta tuntui kuin olisi erikoinen tarkoitus piillyt niiss? yksinkertaisissa sanoissa, ja h?nen mielens? pehmeni.

-- Huolitko sin? siit?, menenk? min? vai tulenko? sanoi h?n. -- Kukapa siit? huolisi?

Sellaista ei Ester sanoillaan ollut tarkoittanut. H?n oli kysynyt vain virkkaakseeu jotakin. Senvuoksi h?n ei k?sitt?nyt, kuinka h?nen sanansa olivat voineet liikuttaa nuorta miest?, mutta kuitenkin h?nen mielens? l?mpeni siit?, ett? niin tapahtui.

-- Miksi niin sanot? kysyi h?n nopeasti.

Voimatta oikein selvitt?? itselleen syyt? Andreas seisahtui. Silm?nr?p?yksen molemmat nuoret olivat ??nett?min? vastakkain. Niin hiljaa he seisoivat, ett? voivat kuulla koivujen ylitse merelle lent?v?n lokin siipien viuhinan.

Silloin valtasi Andreaksen koko voimallaan kaikki se, mik? h?nen mielt??n oli painanut viimeisin? vuosina, ja ennen kuin h?n ehti itse??n pid?tt??, veti h?n tyt?n puoleensa ja suuteli t?t? v?kivaltaisesti ja oikop??t?.

Ester seisoi aluksi kuin huumautuneena. Sitten h?n ty?nsi Andreaksen luotansa kovemmin kuin oli aikonut.

-- Mit? teet sin? minulle? h?n huohottain kuiskasi. Ja rauhoituttuaan katsoi h?n kylm?sti ja suuttuneena mieheen jatkaen:

-- Toisen kerran teet sin? noin minulle. Etk? sin? nytk??n mit??n sano?

Andreas pudisti p??t??n ymm?rt?m?tt?. Ei, h?nell? ei ollut mit??n sanottavaa.

Jotakin pahaa, kovaa ja kylm?? her?si h?ness?. H?n tunsi kuin tuskaa siit?, ett? niin oli paljastanut itsens?, ja voimatta virkkaa sanaakaan selitykseksi, h?n l?hti nopeasti menem??n koivikon kautta ja j?tti tyt?n yksikseen. Sataman puolella h?n peittyi mets?n h?m?r??n. Tultuaan kylliksi puiden varjoon, mist? ei kukaan en?? saattanut h?nt? n?hd?, h?n heitt?ytyi ruoholle, repi ja raastoi m?tt?it?, ja h?nen vankka ruumiinsa vapisi itkusta.

Kauvan makasi Andreas siten; h?nen siin? omine mielialoineen kamppaillessaan ajautuivat pilvet syrj??n ja kuu pilkisti niiden lomasta, peittyi j?lleen pilviin ja tuli n?kyviin niist? uudestaan.

Oli h?pe?, ajatteli Andreas, koveten yh? enemm?n ja enemm?n, h?pe? menetell? siten; oli onnettomuus, ett? h?n oli k?ynyt niin herkk?mieliseksi ja heikoksi, ettei mik??n maailmassa en?? ollut h?nest? mink??n arvoista paitsi tytt?, jota h?n ei kuitenkaan ikip?ivin? kerj?isi itselleen. Heikoksi oli h?n k?ynyt, se oli varmaa; surullista ja raskasta oli kaikki. Pahimmin kiusasi h?nt? kuitenkin rakkaus. Siet?m?tt?m?ksi kivuksi tunsi Andreas rakkautensa, s?ryksi, joka repi rintaa ja selk??, jumoavaksi, kiduttavaksi tuskaksi, joka saattoi hetkiseksi hellitt??, mutta kohta taas tuli uudelleen ahdistamaan h?nt? pahemmin kuin ennen.

Andreas piteli kaksin k?sin p??t??n. Se tuntui h?nest? olevan halkeamaisillaan. H?n hyp?hti pystyyn ja enemp?? ajattelematta meni pitkin, voimakkain askelin takaisin samaa tiet?, jota oli tullut.

Valkamalle p??sty??n aikoi h?n menn? jaalaan, nukkuakseen siell? pari tuntia ennen aamun sarastusta, jolloin alus oli ohjattava ulos. Mutta ehditty??n paalulle, jonka ymp?ri kiinnitysk?ysi oli kiedottu, seisahtui Andreas ?kki?, kykenem?tt? et?ytym??n tai per?ytym??n. Sillalla istui Ester. Sanaakaan hiiskumatta tuijotti tytt? Andreakseen kuin olisi istunut kauan ja odotellut.

-- Se ei k?y laatuun, -- ajatteli Andreas. -- En voi olla vaiti enk? puhuakaan saata. Miksi istuu h?n t??ll??

J?lleen aikoi h?n l?hte? ja menn? ohitse. J?lleen pid?ttyi h?n. Neuvottomana tuijotti h?n jaalan mustaan runkoon, jossa h?nest? tuntui pelastus olevan. Kunpa vain voisi p??st? piilottautumaan sinne.

Silloin h?n ?kki? kuuli tyt?n sanovan:

-- Mit? tahdot sin? minusta? Miksi et anna minun olla rauhassa?

Veri nousi Andreaksen p??h?n. Ennen kaikkea maailmassa olisi h?n tahtonut tyt?lle hyv??, h?n olisi halunnut saada kuulla tuon ??nen, joka tuntui loukkaantuneelta ja ter?v?lt?, haastavan lempeit? ja hyvi? sanoja. Mutta sensijaan vastasi h?n kuivasti:

-- Sit?p? min? juuri tahdon. Min?h?n tahdon vain menn?, kuinka p??sisin menem??n.

-- Sin? aijot menn? pois ja j?tt?? minut sanaakaan virkkamatta, -- sanoi tytt?. -- Nyt kuten viimeinkin.

-- Kuten viimeinkink?? -- toisti mies vitkaan. -- Sit? min? en tied?.

Silloin nousi tytt? ja antoi h?nelle tiet?.

-- Nyt p??set, -- sanoi h?n halveksien. -- Mene, kun tahdot.

Mutta Andreas seisoi paikallaan.

-- Miksi olet paha minulle, Ester? virkkoi h?n suopeasti.

-- Sen itse paraiten tied?t.

-- En tied?.

Tytt? peitti molemmin k?sin kasvonsa ja purskasti hillitt?m??n itkuun. Ja siin? hetkess? nuoren miehen mieless? kaikki muuttui, kaikki, mit? h?n ?sken oli n?hnyt ja tuntenut, valkeni yksinkertaiseksi ja selv?ksi, kuten oli ollut ja kuten oli. Syyllisen? h?n seisoi siin?, eik? kuitenkaan tiennyt, mit? oli rikkonut.

Koskaan ei h?n ollut hiiskunut sanaakaan siit?, miten h?nen povensa paloi ja kuohui joka kerta kun nuori tytt? tuli h?nen l?helleen. Kahdesti oli h?nen k?ynyt niin, ett? h?n ?kki?, odottamatta, oli l?hestynyt tytt??, mit??n tekem?tt?, mit??n sanomatta, ainoastaan peloittaen h?nt?. Sin? p?iv?n? se oli toisen kerran tapahtunut. Mutta samassa hetkess? h?n havahtuneena ja h?veten oli hiipinyt pois. H?n ei ymm?rt?nyt, miksi tytt? itki, ei uskaltanut ymm?rt??, ja puolittain ujolla, puolittain vihaisella ??nell? puhuen koetti h?n viel? kerran suoriutua tukalasta asemasta.

-- Sin? et liene parempi kuin muutkaan.

-- En huonompikaan toki.

Silloin astui Andreas suoraan tyt?n luo, tarttui h?nt? molemmin k?sin olkap?ist?, ja pakottaen h?net katsomaan yl?s sanoi h?n tuimasti:

-- Tahdotko kuulla, ett? min? pid?n sinusta? Tahdotko? Saadaksesi nauraa minulle sitten.

Hiljaisesti ja vakavasti tuli vastaus. Mutta samalla irrottausi tytt? otteesta, tai Andreas laski k?tens? kuin h?nen sanojensa lamauttamana. Ei kumpainenkaan tiennyt, kumpi tapahtui.

-- Luuletko, ett? min? nauraisin sinulle? sanoi Ester.

-- Kenties et, -- my?nsi Andreas, ja h?nen voimakas ruumiinsa vavahti. -- Mutta siit? ei kuitenkaan koskaan tule hyv??.

Tytt? katsoi h?neen ymm?rt?m?tt?.

-- Sin? et tied?, millainen min? olen, -- puhui Andreas. -- Ei kukaan sit? tied?. Ei is?si eik? ?itisi etk? sin?k??n. En min? itsek??n edes. Mutta sen voin sinulle sanoa, ett? sellaisena kuin nyt olen, en saata olla t??ll? sinun omaistesi parissa, en mukautua heid?n mielens? j?lkeen, en olla kaikkien k?skett?v?n? ja kuitenkin kuulua yhteen muiden kanssa. Kuule, mit? sanon: se olisi onnettomuus sinulle ja minulle. Jos tahdot huolia minut t?m?n sinulle sanottuani, niin ota minut.

Ester ei vastannut. Arasti katsoi h?n noihin kasvoihin, joiden piirteet olivat suuret, ter?v?t, avoimet ja kunnialliset, ja jotka suun seudulta nyt v?r?hteliv?t silmien hehkuvina loistaessa.

Yhdell? askeleella hypp?si Andreas Wik tyt?n ohi alas jaalan kannelle ja katosi kajuuttaan, jonka aukko ammotti tyhj?n? pimeydess?, kuin olisi niellyt uhrin, jota ei aikoisi antaa takaisin.

Vaiti ja itkien, ymm?rt?m?tt? mit? oli tapahtunut, meni tytt? tielt? kotiin p?in ja astui hiljaa sis??n ovesta, jottei kenenk??n tarvitsisi kuulla h?nen niin my?h??n olleen ulkona.

Mutta alhaalla kajuutassa istui Andreas p?? k?sien varassa valveilla pitk?n y?n, istui ja mietiskeli tapahtunutta. Hitaasti h?nelle selveni, ett? tytt? sellainen kuin Ester oli voinut kiinnitt?? huomionsa h?neen, oman is?ns? k?yh??n renkiin. Tunti kului toisensa per??n, aamuviile? saapui, ja pilvien takaa valosti aurinko puiden huippuja.

Silloin nousi Andreas kajuutasta, jossa ei rahtuakaan ollut nukkunut. Onnekkaana ja voimakkaana h?n seisoi kannella katsellen kuinka h?m?r? v?istyi ja kuinka vihdoin rakennuksen savupiipusta kiemuroi yl?sp?in ohut savujuova merkiksi, ett? ihmiset olivat her?nneet.

Kun Andreas Wik silt? retkelt? palasi Asp?lle jaaloineen, oli jo syksy. Tihe?n? seisoi ruohosto pitkin rantamia, keltaisina loistivat lehdet koivujen latvoissa.

Andreaksella oli ollut paljon mietiskelemist? sill? matkalla, ja ukko Johannes oli pannut sen merkille. Kun alus oli tullut l?helle rantaa, kohotti Andreas kannella lakkiaan kotona oleville, jotka olivat tulleet alas rantaan palaavia vastaanottamaan. Mutta kun jaala sitten oli ankkuroitu satamaan j?i h?n alukseen, ja illalla t?ytyi l?hett?? pyyt?m??n h?nt? illalliselle.

Ester tuli h?nt? kutsumaan. Miltei samalla paikalla, jolta kes?ll? olivat eronneet sanomatta j??hyv?isi? toisilleen, seisoi tytt? huutaen h?nen nime??n. Nytkin oli miltei pime?, mutta merelt? puhaltava tuuli huokui kylmyytt? maihin.

Koko matkalla ei Andreas ollut uneksinut muusta kuin onnesta, jonka luuli saavuttaneensa. Nyt, sen tultua l?helle, pelotti se h?net entist? vaiteliaammaksi.

-- Hyv?? p?iv??, Ester, -- sanoi h?n lyhyesti, ojentaen k?tens?.

Tytt? tarttui k?teen ja vastasi tervehdykseen. Andreas huomasi, ett? tytt? h?neen nopeasti katsahti, ja j?lleen tunsi h?n itsens? kuin myk?ksi ja halpautuneeksi. "Kaikki on ollut vain tyhj?? unelmaa", ajatteli h?n. "Se ei tule milloinkaan takaisin."

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet