Read Ebook: Tulenkantajat: Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi. 1924 by Various

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 901 lines and 38806 words, and 19 pages

Yst?v?ni! Tilille Sinut oikeastaan pit?isi vet??, senkin veitikka, tilille, jollei Sinulla sent??n, Jumala paratkoon, olisi viattomuutesi anteeksiantoa takanasi. Tied?nh?n min?, ett? Sin? sulassa hyv??tarkoittavaisuudessa teit ehdotuksesi, toivotit "Tulenkantajiin" kirjoitusta Nuoren Voiman runoilijoista eik? muusta. Ja onhan semmoinen aihe t?ss? albumissa toki vallan paikallaan. Luulithan Sin? sit?paitsi sill? tarjouksella palvelevasi paitsi yleis?? ja minua, itse runoilijoitakin. Niin uneksit, mutta luuletko, ett? me heit? t?ll? teolla tyydyt?mme? Viel? mit?! Ja tajuatko edes oman asemamme kieroudenkaan? Etk? huomaa, ett? esit?mme j?nnitt?v?? nuorallatanssia, katsojakuntana se mainittu yleis? ja toisella puolen itse rakkaat runoniekkamme. K?sit?tk?, kuinka v?h?iset mahdollisuutemme ovat? Etk? havaitse, ett? allamme on vain hienonhieno rihma, sellainen heiver?inen s?ie, olematon kuin paradoksin ajatus; vallan liukas luiskauttamaan jalan, yht? nopsa katkeamaan olemattomaksi. Havaitsethan, ett? mahdollisuutemme luoda ikuisesti paikkansa pit?v? kuva vain yhden kokoelman kirjoittaneesta runoilijasta, jolla viel? on toivonsa vuodet edess??n, ovat t?sm?lleen yht? suuret kuin on nuorten jalkapohjaimme herkkyys tunnustella silkkis?ikeen laatu ja pingoituspaikka ja kuin on ruumiimme tasapainon hallitsemiskyky n?in liev?ll? pohjalla. N?eth?n, ett? suurin mahdollisuutemme kerta kaikkiaan on pudota ja taittaa niskamme! Ja onpa vainenkin meid?n oltava silm? kovana, ettemme edes yrit?k??n suorittaa ohjelmaamme sellaisen langan varassa, joka ei kannata mit??n esityst? ollenkaan. Aavistathan, ett? j?lkimm?isess? tapauksessa kuperkeikkamme saisi osakseen yleis?n ilkamoinnin, edellisess? taas, jos s?ie kest??, mutta sen olemuksen harhaan tunnustelemme, meid?n h?r?npylly?mme seuraa runoilijoitten raivoisa ilkku. H?pe?n paikka! Totisesti, veljeni, muurahaispes??n olemme k?p?l?mme pist?neet!

Ja kuitenkin olen Sinulle kiitollinen t?st? aiheesta. Ahdistuksenkin keskelle on silloin t?ll?in v?l?ht?nyt pieni riemun pilke, joka on tehnyt mieleni sovinnolliseksi. Objektini sin?ns?, asian vain kuvailevasti ottaen, ovat minulle l?heisi? ja kiintoisia -- "nuorten ??nen?"! Ja olenpa ollut huomaavinani tarkastelemieni "s?ikeiden" joukossa moniaan kest?v?n kuidun, jolla tuntoni v?itt?? olevan jalostumisen tulevaisuuden edess??n. Ja silloin olen vain siunannut niit? keskustelumme harkitsemattomuuden hetki?, jolloin n?imme teht?v?n my?nteiset ja iloiset puolet, emmek? paljon punninneet mahdollisuuksiemme i?isyysarvoja. T?ss? mieless? annan Sinulle anteeksi n?iden syyskuun p?ivien kulun ja l?hden mielihyv?n vireess?, juuri pikkuriikkisen j?nnittyneen?, n?yttelem??n "s?ikeit?ni" ja yritt?m??n niiden varassa teikaroida niin hyvin kuin taidan.

AIKA.

T?m? uusi lyriikka hapuilee muotoaan Nuoren Voiman sivuilla kymmenluvun vaihteessa ja sit? l?hinn? edelt?vin? vuosina. Varsinaiset nuorvoimalaiset lyyrikot ovat n?et niin nuoria, ett? heid?n ensimm?iset runolliset sepitelm?ns? saavat lehdess? painopuvun vasta vallankumouksen ja vapaussodan vuosina. Voimme n?in saada heid?n esiintymisellens? valtavan aikakehyksenkin; he ovat itsen?isyyden ajan runoilijoita. T?m? kehys on kuitenkin viel? liian komea ja raskas nuorvoimalaisten t?ytt?? -- eiv?th?n heid?n panoksensa viel? ole t?yteen mittaansa kasvaneet. Ja t?m?h?n onkin pulma: onko meid?n kymmenlukumme synnytt?v? niiden kehysten t?ytt?j??, ja jos synnytt??, mik? on silloin oleva nuorvoimalaisten arpa?

Niiden Nuoren Voiman lyyrikkojen nimet, joita seuraavassa aion k?sitell?, ovat: Einari Vuorela, Antero Kajanto, Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas.

KEV?THARTAUS.

Vuorelan erikoislaatu -- h?nh?n on julkaissut kolme runokirjaa ja yhden suorasanaisen teoksen -- on jo tunnettu ja my?s tunnustettu. H?n on v?lit?n tunnelmalyyrikko, soitin, jonka v?lityksell? luonto puhuu. H?nen s?keens? el?v?t ennen muuta kielen ja rytmin ilosta; h?nen daktyylins? kuvailevat ihmeen tuoreesti ja hele?sti. Kuinka "aineen painosta" vapaa onkaan runo "Prinsessa ja trubaduuri":

Tule ikkunan taa, tule varpaillas, ly? ruutuhun h?yhenell?! Min? kuuntelen, min? kuuntelen k?si v?risten syd?mell?.

Riemullisen kepe?sti h?n piirt?? kev?ttunnelmansa. Ulkona nuoret tuulet, kirkkaat pilvet, r?yst??n pillitys. Tuvassa ilakointi, siell? "kev?t kehiss? kieppuu, kapuelee kangaspuilla", siell? on kuin olisi "sein?n raot rahoja t?ynn?, hyllyt helli? sanoja, kellokaapissa k?ki?." Vuorela on ennen muuta kuvailija, helakoitten kes?tuokioiden, mutta my?s aavistelevien tuntojen laulaja. Ja pelkk? musikaalinen tekij? saattaa olla niin voimakas, ett? yksin "sanan ja kuvan mahti" ei riit? antamaan ryhti? h?nen suorasanaisille runoilleen.

Vuorela on itsetiedoton, toisinaan ep?kiinte?kin, mutta h?nen lyyrillinen mielikuvituksensa voi joskus onnellisena hetken? synnytt?? sellaisen muotovalmiin, herk?n balladin kuin "Kaivotiell?", mik? alkuaan Nuoressa Voimassa julkaistu runo on ansiosta jo kotiutunut antologiaan ja lausuntaohjelmiin. Taikka toisaalta "Satu mustasta h?r?st?" y?st?, joka vihap?isen? el?imen? ty?ntyy viidakosta esiin, ahtaen kitaansa oliot ja paikat, kunnes aamunkoitto sen suistaa hengett?m?ksi. P?iv?ll? ei y?llisest? kamppauksesta n?y j?lke?k??n. Mutta ilke? aavistus puhuu: "Riihen alla vain kuin musta vuota; saunan alla saattaa olla sarvet."

KES?N SATU.

Tulin tuttuna polulle... lemu lenn?hti vastaan; vilahti vihre?n v?list? siipi raksavan rastaan.

T?r?hti tantereen murea multa, pyr?hti lentohon lempe? nauru immen ihalan suusta. -- --

Huolimatta siit?, ett? Kajanto on kirjoittanut suhteellisen paljon Nuoreen Voimaan, saanut painosta yhden kokoelman ja viimeistelee toista, on h?nest? vaikea toistaiseksi todeta muuta kuin h?nen helk?htelytaitonsa, ja h?nen vilkas, usein hauskan kekseli?s esineellinen havaintokykyns?. Kajantokin n?ytt?? paraikaa olevan pyrkim?ss? kuvailevasta laulajasta subjektiivisemmaksi lyyrikoksi. Olisi h?nen runoilleen onnellista, ja v?ltt?m?t?nt?kin ett? h?nen luontaisiin lahjoihinsa liittyisi sis?isempi havaintokyky sek? kiinteys jonkinlaisena ?lyllisen? ryhtin?. Ett? jonkinmoinen yhten?inen maailmankatsomuskin alkaisi hahmottua, n?k?piirin syventyv?sti kasvaessa.

TAJ MAHAL.

Katri Vala, joka tiukan rajoitetusti toteuttaa omaa laatuansa, on merkillinen, kirpe? pisara koko suomalaisen lyriikan kuohussa. H?n istuu erakkomajassaan ja uneksii j?yk?sti tuijottavin silmin ankaran koristeellisia unelmiaan. Ne ovat useimmiten kaukaisia n?kyj?, joilla ei ole muuta aikaa kuin p?iv? tai y?, ja joiden paikallinen todellisuus on m??r??m?t?n.

Vahva musta virta, sill? pieni lautta ja ihmisolento. N?en vain k?det. Ne ovat kouristuneet puuhun. Ne ovat kellert?v?t ja ep?toivoiset. Virta putoaa kuiluun. Taivas yll? on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silm?.

Jumalani, virtahan on t?ynn? lauttoja! Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti! Jokaisella on ihmisolento. Harvat huutavat. Jotkut itkev?t hiljaa. Useat nauravat. Joka hetki putoaa joku.

Jokainen s?e on liikkumaton, ja jokaisen s?keen v?lill? on paussi. Ja pausseissaan runo liikkuu. Eih?n voi t?t? runoa lukiessaan olla ajattelematta, mink? uudenlaisen, houkutelevan lausuntateht?v?n t?m? runo ja monet muut Katri Valan runot kaikessa soinnuttomuudessaan tarjoaisivat. Niiden tahallisen yksinkertaiset sanat ovat imeneet itseens? asiasis?llyksen kovan, paljaan ytimen. Nyt saa lausuja -- ja h?nen t?ytyy -- panna niihin koko asioiden "ruumis", v?ri, tunnelma. Ja el?? paussien sis?lt?m?t sielulliset liikahdukset. Teht?v? tarjoaa ja vaatii. Se on l?hemp?n? absoluuttista esitt?v?? taidetta kuin kaikkensa ilmaisevan runon tulkinta.

Kuten kauhukuvissa, vallitsee Katri Valan runoissa yleens?kin pelottava hiljaisuus, johon ?kki? viiruna singahtaa jokin ??ni tai liikahdus. "Nocturnen" y?maisemassa, jossa kuun hohde lepattaen p?ilyy vedess? "kuin kynttil?nliekki kylm?ss? huoneessa", alkaa ?kki? tapahtuma:

Editseni liukuu tumma, notkea varjo -- harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon mets?st?m??n nukkuvia lintuja kuunpaisteisista, pehmeist? pesist??n. Sen tiet? valaisevat leinik?t pienin, himmein soihduin.

V?risev? huuto leikkaa hiljaisuuden kultaiseen veteen on uinut musta, huikaistunut lintu!

Katri Vala j?tt?? pois pienen ja ep?oleellisen. H?nen maailmassaan asuvat y?, aurinko, el?m?, kuolema. Kaikki on aavemaisen koristeellista: kukka aukeaa, pisara putoaa, v?ri puhuu. V?rit, tummat, v?kev?t, kyll?iset tai viilt?v?t, jyrkkine ??riviivoineen ovat Katri Valan kuvina. N?m? kuvat on luonut mielikuvitus, joka maalaa sy?vytt?en, ja tunne, joka keskitt?v?ss?, eliminoivassa laadussaan on melkein ?ly?, t?sm?llist? ja kovaa.

Katri Valan keskitys on koristeellista tyylittely?. T?m?n koristeellisuuden kanssa on sopusoinnussa mielikuvituksen, eksoottinen pyrkimys. Katri Vala rakastaa niit? maita, joita Pierre Loti on rakastanut, ja h?n hurmaantuu niist? v?reist? ja kukista, jotka ovat tuottaneet Baudelairelle hurmion. H?n kirjoittaa "Tahitilaisen serenaadin" ja "Etiopialaisen fantasian" ja uneksii "Taj Mahalista", ihanasta temppelist?, jonka intialainen ruhtinas muinoin on rakentanut pienen suloisen rakastettunsa muistoksi. T?m? v?riloistoinen tropiikki on yht? py?rrytt?v?n et??ll? kuin kauhukuvat ovat kaukana todellisuuden rajalta, ja sen ilmaan patoutunut j?nnitys on yht? kuuma kuin on kauhukuvien j?nnitys t?ynn? kammoa. Toisinaan tropiikki el?? vilkkaamminkin, kuten esim. runossa "Punainen kuu", joka on merkillinen huumorin ja eksoottisuuden yhtym? ja jonka huumori on Katri Valalle harvinainen, ja vapauttava.

Oi kuu, kuinka sin? olet punainen! Miss? sin? olet ollut, mit? sin? olet tehnyt? Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa kasvoillasi outo huume.

Aaa -- sin? tulet kaukaisesta maasta, jossa ihanat ihmiset juhlivat, jossa ilman t?ytti s?rkyv?in hedelm?in lemu ja nauru ja paljaitten ruumiitten v?lkynt? paisteessasi ja varisevat, suuret kukkalehdet.

Ja sin? istuit juhlivien keskelle ja sin? juovuit ihanasta palmuviinist?, ja nauravat nuoret naiset pusersivat punaisten kukkain ja hedelm?in mehun sinun kasvoillesi. Ah, sin? n?et viel? ruskeat, hennot sormet ja hehkuvat pisarat niitten lomissa.

Ja sin?, joka olit niin kylm? ja hiljainen, sin? tunnet nyt itsesi levottomaksi, -- kasvoillasi on outo huume ja sin? olet punainen ja tuoksuva --

Kuu onkin muuan Katri Valan mieluisimpia ja onnellisimpia aiheita. Huhtikuun viimeisen? iltana se ylenee "kuin suuri, h?mm?stynyt kukka, keltaisena ja raikkaana, ja j?? helottamaan sinist? taivasta vasten". "Nocturnen" kuusta taas valuu runoilijaan rauha, sill? onhan se, kuu

niin tuhannesti n?hnyt maan peittyv?n kukkiin ja kuihtuvan, ettei mik??n sit? liikuta. Ja se onkin hiljaisempi kuin mik??n muu.

Ja "Tahitilaisen serenaadin" kuu on onnellinen: antaahan meri, joka lep?? rannalla, sen suudella j?seni?ns?! Silloin: Ah, "olisitpa sin? meri, armaani, ja min? onnellinen kuu!"

Katri Valan iltamaisemat, kuten koko h?nen luonnonlyriikkansa, on samanlaisen tyylittelev?n v?ri-inspiratsionin kannattamaa kuin h?nen satu- ja kauhukuvansa. Mutta t?m? lyriikka on samalla subjektiivisten tuntojen hallitsemaa luonto muovautuu runoilijan k?dess? ilmaisemaan h?nen ankaraa el?m?npakkoaan. Ja juuri Katri Valan luonnonrunoissa soinnahtaa h?nen persoonallinen s?vyns? herkimmin lyyrillisen?. Se puhkeaa esiin h?nen kirkkaana hartautenaan ensi lumen el?myksen edell? . Se sanelee runon "Talviaurinko" loppus?keist?n. Runoilija n?kee s?dehtiv?n talvimaiseman kylm?n, kirkkaan ajatuksen vallitsemana Jumalan huoneena, Jumalan, joka tuomitsee kaukana taivaitten takana ja on niiden jumala, joiden syd?n on kuin kovaa ja kirkasta valkoista timanttia.

Katson arkana t?m?n temppelin ovelta, aistimeni sairaina valkeudesta ja pakenen majani h?m?r??n itkem??n aurinkoa, kes?n huumaavaa aurinkoa ja lempe?? Jumalaa, joka suutelee silmuja astellessaan kes??in? moniv?risten tuoksujen keskell? -- --

Ja kokonaisena Katri Vala pukee el?m?ntuntonsa runoon "Maa". T?h?n runoon kuin huipentuu Katri Valan tapa katsoa maailmaa ja el?m?? kaukaisena yhteyten?, suurin, yksinkertaisin ??riviivoin. Enkeli katselee alas maahan ja n?kee, kuinka siell? kukoistaa ja kypsyy, viheri?i ja kellastuu luonto, ja "??nett?m?t hiutaleet peitt?v?t el?m?n j?ljet". Ja kaiken keskell? el?? ihminen --

Ja itkua oli enemm?n kuin naurua ja vihaa enemm?n kuin rakkautta. Mutta Maa s?teili ihmeellist? kauneutta. Suurten, koskemattomien metsien n?kym?tt?mist? kukista nousi v?risev? tuoksu, jonka keskelt? huomaamattoman rakkauden teot yleniv?t kuihtumattomina kuningasliljoina, ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.

Ja enkeli ik?v?i pois ylh?isest? avaruudestaan, ik?v?i olla maan itkev?, naurava, kukkiva, kuoleva tomuhiukkanen.

Pois! Mik? kauhea valhe teid?n rakkautenne on, te k??pi?t! Pois! Menen kuolemaan. Siell? kaukana on keltainen er?maa, suuri taivas ja siniset vuoret ja hiekassa jalopeuran j?ljet -- --

On luonteenomaista Katri Valalle, ett? h?n runonsa loppus?keeseen taluttaa leijonan -- h?n rakastaa v?kevyyden ja ryhdin tavottelussaan komeata tai keskitt?v?n voimakasta runonloppua.

Katri Vala kaipaa el?m??. H?n ei runoilijana voi kauan jatkaa n?ill?ns?. H?nen pyrkimyksens? yksinkertaiseen sanontaan voi tuoda ja tuo runoihin my?skin ainoastaan: paljon yksinkertaisia sanoja, ainoastaan. Viittasin ?sken Katri Valan kuvailemiin, kirjallisuudessa usein esiintyviin tuntoihin. Yleisyysh?n ei sin?ns? ole mik??n haitta, mutta n?iden tuntojen kuvat j??v?t, jolleiv?t ne ole yksil?llisesti luovan sis?isen ajatuksen ja tunteen ilmauksia, vain kuviksi, jaksamatta kohota vertaukseksi. Ne pysyv?t silloin pinnalla, koska niist? puuttuu runollisuus, ihmishengen voittoisa sy?ks?hdys jokaisen havaittavaa todellisuutta syvemm?s.

Mutta ei ole syyt? uskoa, ettei Katri Valan ulkonaiseen intensiivisyyden pyrkimykseen p??sisi tasaisesti yhtym??n my?s sis?inen. H?nen subjektiiviset tuntonsa ovat kaikesta kirjallisesta sivumaustaan huolimatta siksi voimakkaat, ja h?nen luonnonrunoissaan havaitsee siksi paljon merkkej? avoimesta herkkyydest?, ett? saattaa odottaa h?nen lyriikkansa lopultakin voivan -- paljonhan on viel? tulevaisuuden varassa -- vaikuttaa ehdottomammin kuin pelk?ll? romanttisella koristeellisuudellaan ja kuriositeetillaan.

UNEN VENHE.

Ja kun Elina Vaaran runoja lukee esim. Katri Valan runojen j?lkeen, tulee ajatelleeksi, mik? jumalan lahja sent??n on runollinen musikaalisuus, rytmi ja runomitta. Juuri Elina Vaaran liikkuvat, herk?t rytmit, jotka ovat h?nen luontainen taipumuksensa, ja joita h?n on uutterasti viljellyt runokoulussaan, antavat h?nen runoilleen niiden autereisen sulon.

Elina Vaara kykenee nyky??n tavoittamaan jo balladinkin ankaran muodollisen, mutta my?s sis?llyksellisen rakenteen, varsinkin kahdessa kokoelmansa balladissa, runoissa "Laulu kauniista huovista ja herttuan tytt?rest?" sek? "Unen venhe". Niiss? ei muoto ole tuottanut h?nelle vaikeutta ja eepillisen sis?ll?n liittyminen lyyrillisiin tunnelmiin on tapahtunut perin onnellisin tuloksin. Eih?n n?it? runoja ole tehty mik??n tietoinen kaava runkona, mutta ne toteuttavat ihastuttavan t?ydellisesti teorian lakeja.

Edellinen runo alkaa suppean runollisella paikanmaalauss?keist?ll?:

Rannalla Adrian meren kukkii kastanjat, hele?n keltaisiksi kypsyy sitruunat rannalla Adrian meren.

Maisemaan ilmestyy sitten herttuan linna, jossa paraikaa juhlitaan. Huovi kuiskaa polttavin katsein rakkaudentunnustuksensa ylpe?lle neidolle. Niskojaan heitt?en k??nt?? t?m? h?nelle selk?ns?. Ja kuinka kauniisti, harvoin, mutta aidoin viivoin tapahtuukaan sitten siirtyminen illasta aamuun, leikist? uhkaavaan todellisuuteen:

Taukosi tanssi ja soitto, id?st? nousi koi. Tornin huipulta kutsu kuparitorven soi rannalla Adrian meren.

Onneton huovi l?htee sotaan eik? palaja. Herttuan tyt?r hiutuu kaipauksensa kyyneliin. -- Kaikki on kuvattu merkillisen hennosti, mutta samalla t?sm?llisesti. Liikutaan maaper?ll?, jossa yhdenkin sanan varassa on horjahdus, mutta eheys, tasapaino s?ilyy. Ja viimeinen s?keist? py?ristyy j?lleen tunnelmamaisemaksi.

Hohtavat ilottomasti hopeapoppelit, murhettansa huokaa mustat sypressit rannalla Adrian meren.

Viel? sielukkaampi balladi on "Unen venhe". Ajatus ihmisen kaipuusta, ikuisesta unelmasta, jonka kohtalo on ikuisesti el?? ulkopuolella el?v?? el?m??, on siin? saanut ilmaisumuodon, joka todistaa yksil?llisesti luovaa lahjakkuutta. Uni, ihana nuorukainen, liukuu purressaan kaihoisin katsein ohi kylien ja kaupunkien.

"Oi valtias", soutajat kysyy, "joko laskemme valkaman luo?" Niin kaukaisna katseensa pysyy, ei vastausta h?n suo. Vesipisarat airoista siukuu kuin ketju hopeinen, Unen venhe i?ti liukuu ohi El?m?n rantojen.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet