Read Ebook: Kuoleman riemuvoitto: Romaani by D Annunzio Gabriele Hahl Jalmari Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 2688 lines and 87137 words, and 54 pages

-- Rakkaus parka!

-- Mik? rakkaus? -- kysyi Giorgio hajamielisen?.

-- Meid?n rakkautemme.

-- Tuntuuko sinusta, ett? se on loppumaisillaan?

-- Ei ainakaan minussa itsess?ni.

-- Minussako siis?

Vaivoin tukahutettu ?rtyisyys teki h?nen ??nens? pisteli??ksi. H?n toisti, katsoen Ippolitaan:

-- Minussako? Vastaa.

Ippolita oli vaiti, uudelleen painaen p??ns? alas.

-- Et vastaa? Oh, tied?n hyvin, ett? se, mit? sanot, ei ole totta.

Vaitiolon j?lkeen, jonka kest?ess? molemmat sanomatonta tuskaa tuntien koettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi:

-- N?in alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sin? et sit? viel? huomaa, mutta paluusi j?lkeen olen alinomaan joka p?iv? sinua tarkannut, ja joka p?iv? olen huomannut sinussa uusia merkkej?.

-- Mit? merkkej??

-- Pahoja merkkej?, Ippolita... Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla joka hetki olla niin tarkkan?k?inen!

Ippolita pudisti p??t??n melkein rajusti, ja h?nen kasvonsa synkistyiv?t. T?ll? kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat rakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyytt?. Kumpikin tunsi itsens? loukkautuneeksi ep?luulon v??ryydest?, ja heid?n sis?ll??n liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin ja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syyt?ksiin, suunnattomiin vastasyyt?ksiin. Voittamaton kiihko her?si heiss? vuoroin kiduttaa toisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa syd?nt?.

Ippolita synkistyi, sulkeutui itseens?. H?nen kulmakarvansa rypistyiv?t, h?n likisti yhteen huulensa, ja sill?v?lin Giorgio katseli h?nt? ?rsytt?v?sti hymyillen.

-- N?in se alkaa -- Giorgio toisti, yh? huulilla tuo katkera hymy, silmiss? tuo ter?v? katse. -- Sin? tunnet sielusi pohjalla levottomuutta, ep?m??r?ist? k?rsim?tt?myytt?, jota et voi tukehuttaa. Ollessasi l?hell? minua, tunnet, ett? sielusi pohjasta jotain nousee minua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et voi tukehuttaa. Ja sin? k?yt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen ??ret?n voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja k?sit?t v??rin, mit? min? sanon. Ja ep?tahallisesti, mit?tt?miss?kin vastauksissa, ??nesi kaikuu ankaralta.

Ippolita ei keskeytt?nyt h?nt? edes k?denliikkeell?.

T?m?n vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eik? h?nt? siihen kiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata yst?v?t?rt??n, vaan my?s jonkunmoinen ep?itsek?s tiedonhalu, johon sivistyksens? loi kiihdytyst? ja kirjallista v?rityst?. Giorgio koetti todella panna sanoihinsa sit? todistelevaa varmuutta ja t?sm?llisyytt?, mink? oli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin yksinpuheluissaan h?nen muodostamansa p??telm? liioitteli ja muutteli sit? mielentilaa, joka oli h?nen itsetutkimuksensa esineen?, samoin vuoropuheluissa tarkkan?k?isyyden tavoittelu usein himmensi h?nen tunteensa vilpitt?myytt? ja saattoi h?net erehtym??n niiden salaisten vaikuttimien suhteen, joita h?n koetti saada selville. H?nen aivonsa, t?yteen sullottuina sielutieteellisi? havaintoja, omia tai muiden psykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja h?mmensiv?t kaiken sek? h?nen sis?ll??n ett? ulkopuolellaan. H?nen henkens? eksyi keinotekoisuuteen, josta ei en?? selviytynyt.

Giorgio jatkoi:

-- Pane merkille, etten sinua soimaa. Sin? et ole syyp??. Jokaisella ihmissielulla on m??r?varasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa rakkaussuhteeseen. V?ltt?m?tt?m?sti tuo voima aikaa my?ten kuluu kuten kaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mik??n ponnistus voi est?? rakkauden raukeamista. Ja olethan sin? jo kauan minua rakastanut; l?hes kaksi vuotta! Huhtikuun toisena p?iv?n? viet?mme toista vuosip?iv??. Oletko ajatellut sit??

Ippolita pudisti p??t??n. Giorgio toisti, ik??nkuin itsekseen:

-- Kaksi vuotta!

He kulkivat penkille ja k?viv?t istumaan. Istuutuessaan Ippolita n?ytti vakavan v?syneelt?, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut kulkivat r?misten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via Flaminialta kaikui heikkona torven ??ni ??nett?myys t?ytti tuuhean l?hist?n; harvoja sadepisaroita tippui.

-- Siit? tulee synk?n surullinen, tuosta toisesta vuosip?iv?st? -- alkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. -- Ja kuitenkin meid?n t?ytyy sit? viett??. Minulle maistuvat karvaat palat.

Ippolita p??sti surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten h?n sanoi oudon lempe?sti:

-- Miksi kaikki n?m? pahat sanat?

Ja h?n katsoi Giorgiota silmiin pitk??n ja syv?lle. Molemmat tunsivat j?lleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen salaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mik? kauhea k?rsimys kidutti rakastajaansa. Ja jotta t?m? puhuisi ja p??st?isi ilmoille tuskansa, h?n lis?si:

-- Mik? sinun on?

Giorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyytt? uhkuvasta ??nenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun h?n siit? huomasi ajatuksensa arvatuiksi ja tilaansa s??litt?v?n, h?n tunsi oman s??lin itse?ns? kohtaan kasvavan; ja syv? mielenliikutus valtasi koko h?nen olemuksensa.

-- Mik? sinun on? -- toisti Ippolita tarttuen h?nen k?teens?, ik??nkuin aistillisesti vahvistaakseen lempeytens? voimaa.

-- Mik?k? minun on? -- Giorgio vastasi. -- Rakastan.

H?nen sanansa olivat menett?neet kaiken katkeran kovuuden. Paljastaessaan parantumattoman haavansa, t?ytti surku h?neen itseens? koko h?nen mielens?. Se ep?m??r?inen kauna, joka h?nen sielunsa pohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. H?n huomasi v??r?ksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen v?ltt?m?tt?m?n ja kohtalollisen lain olemassaolon. H?nen onnettomuutensa ei ollut mink??n ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse el?m?n olemuksesta. H?nen ei sopinut syytt?? rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon luonnon pakosta koko h?nen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti, rakkaus oli h?nest? suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista. Ja tuohon ylimp??n surun aiheuttajaan h?n oli oleva sidottu kenties kuolemaan asti.

Kun h?n ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi h?nelt?:

-- Luuletko sin? siis, Giorgio, etten min? sinua rakasta?

-- No niin, luulenhan, ett? minua rakastat, h?n vastasi. -- Mutta voitko todistaa minulle, ett? huomenna kuukauden kuluttua, ett? alati tulet olemaan yht? onnellinen siit?, ett? olet minun omani? Voitko todistaa minulle, ett? nyt, t?ll? hetkell?, olet kokonaan minun? Mit? omistan sinusta?

-- Kaiken.

-- En mit??n, tai en juuri mit??n. En omista sit?, mit? tahtoisin omistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sin? suljet sis??si minulle tutkimattoman maailman; eik? mit? hehkuvinkaan intohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi, tunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan v?h?isen murto-osan. Sana on ep?t?ydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrett?viss?. Sin? et voi antaa minulle sieluasi. Keskell? intohimon huumaustakin, olemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut toisistaan, vieraat, sis?isesti yksin?isi?. Suutelen otsaasi; ja otsasi alla ehk? liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja ehk? joku lauseeni her?tt?? mieless?si muiston toisista ajoista, eik? muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, h?n katsoo sinuun; ja sinun hengess?si her?? jotain, jota min? en voi havaita. Enk? tied?, kuinka monta kertaa aikaisemman el?m?si heijastus valaisee nykyhetke?. Oi, tuota aikaisempaa el?m??si min? sanomattomasti pelk??n! -- Olen sinun vieress?si; minut valtaa t?ydelleen tuo sulous, jolla erityisin? hetkin? minut t?ytt?? sinun pelkk? l?sn?olosi; hyv?ilen sinua, kuuntelen sinua; antaudun t?ydellisesti. ?kki? yksi ajatus panee vereni j?hmettym??n. Ent? jos min? tiet?m?tt?ni her?t?n sinussa muiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden p?ivien alakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo l?mp?, joka minussa on synnytt?nyt ep?m??r?isen harhaluulon jostain yhteydest? sinun ja minun v?lill?, raukeaa ?kki?. Sin? pakenet minua, etenet, poistut saavuttamattomiin. Min? j??n yksin?isyyteen, peloittavaan yksin?isyyteen.

Kymmenen, kaksikymment? likeisen seurustelun kuukautta ei en?? merkitse mit??n. Sin? tunnut minusta yht? vieraalta kuin silloin, jolloin et viel? minua rakastanut. Ja min? en en?? sinua hyv?ile, en en?? puhu; sulkeudun kuoreeni; v?lt?n jokaista ulkoa n?kyv?? ilmaisua; pelk??n, ett? pieninkin sys?ys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean sakan, mink? el?m? palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin laskeutuu ylitsemme tuollainen pitk? tuskallinen vaiteliaisuus, jossa syd?men voimat hy?dytt?m?sti ja haikean tuskallisesti riutuvat. Min? kysyn sinulta: -- Mit? ajattelet? Sin? vastaat minulle: -- mit? sin? ajattelet? -- Min? en tunne sinun ajatustasi; sin? et tunne minun ajatustani. Juopa k?y yh? syvemm?ksi; se muuttuu kuiluksi. Ja tuijottaminen alas t?h?n kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa, ett? min? sokean vaiston pakoittamana heitt?ydyn vartalosi yli, puristan, tukehutan sinua, k?rsim?tt?m?n? omistaakseni sinut. Hekkuma on kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mik? hekkuma voi korvata sit? alakuloisuutta, joka seuraa?

Ippolita sanoi:

-- Min? en sellaista tunne. Min? antaudun t?ydellisemmin. Kenties rakastan enemm?n.

Taaskin t?m? ylemmyytt? merkitsev? huomautus loukkasi sairasmielist? miest?.

Ippolita virkkoi:

-- Sin? ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi. Ajatuksesi kiinnitt?? sinua kenties enemm?n kuin min?, se kun on yh? uusi ja vaihteleva; min? taas olen menett?nyt kaiken uutuuden vieh?tyksen. Rakkautesi ensi aikoina sin? olit v?hemm?n mietiskelev? ja v?litt?m?mpi. Et viel? ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sin? kun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran, kuten sanoit, sana on ep?t?ydellinen ilmaisukeino, mit? hy?dytt?? sit? v??rink?ytt??! Sin? v??rink?yt?t sit? melkein aina julmasti.

Vaiettuaan sitten hetken h?n itse vieh?ttyneen? mieless??n liikkuvasta lauseesta ei malttanut olla sit? esille tuomatta ja lis?si:

-- Leikkaus edellytt?? kuollutta ruumista.

Tuskin h?n sen oli sanonut, kun jo sit? katui. Tuo lause tuntui h?nest? mit? jokap?iv?isimm?lt?, ep?naiselliselta, kirpe?lt?. H?n oli pahoillaan, ettei ollut s?ilytt?nyt tuota lempe?t? ja my?ntyv?ist? ??nenpainoa, joka edell? oli saattanut Giorgion heltym??n. Viel? kerran h?n n?in oli laiminly?nyt aikeensa olla rakastajansa k?rsiv?llinen ja hell?mielinen hoitajatar.

-- N?eth?n, -- h?n sanoi ??ness? tuota pahoittelua ilmaiseva s?vy, -- sin? saatat minut v??r?lle tolalle.

Giorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, ett? t?st? kiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut.

?skeiset pappis-vaunut palasivat siit? ohi; molemmat mustat pitk?h?nt?iset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat yh? aavemaisemmiksi, mik?li kostea h?m?r?-ilma tummeni. Sinerv?n lyijynkarvaisina pilvet h?yrysiv?t yl?puolella Palatinoa ja Vatikaania. Rikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyss? oleva miekka, hiipaisi Mariovuorta, ter?v?latvaisten sypressien takaa.

Giorgio ajatteli:

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet