Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: Markenmoren salaisuus by Fletcher J S Joseph Smith Meltti V In Translator
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page
Ebook has 2226 lines and 64885 words, and 45 pages
Translator: V?in? Meltti
Produced by: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
MARKENMOREN SALAISUUS
Kirj.
J. S. Fletcher
Englanninkielest? suomentanut
H?meenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhti?, 1924.
SIS?LLYS
ENSIMM?INEN LUKU
Kahden matkamiehen kotiinpaluu
Braxfield, joka oli palvellut kolmekymment? vuotta is?nn?itsij?n? sir Anthony Markenmorella, Markenmoren kartanon omistajalla, oli m??r?ttyj? tapoja noudattava mies. Koko el?m?ns? ajan h?n oli totutellut suorittamaan m??r?ttyj? teht?vi? m??r?ttyihin aikoihin; mit? vanhemmaksi h?n k?vi , sit? enemm?n t?m? tottumus muuttui h?nen toiseksi luonnokseen. Itse asiassa h?n oli talon herra; sir Anthony oli raihnas mies, joka pysytteli huoneessaan; Guy Markenmore, vanhempi poika, ei ollut muutamiin vuosiin astunut kertaakaan is?ns? kynnyksen yli; Harry Markenmore, nuorempi poika, salli mieluummin kenen hyv?ns? k?ytt?? rajattomasti kotivaltikkaa kuin olisi ottanut sen omiin k?siins?; neiti Valencia Markenmore, ainoa tyt?r, oli vasta hiljan lopettanut koulunk?yntins?; n?in ollen Braxfield harjoitti lempe?t?, vaatimatonta itsevaltaa tavalla tai toisella, mutta n?ytt?m?tt? harjoittavan sit?. H?nell? oli monia hyvi? tapoja, joista er?it? voitiin pit?? melkeinp? hullutteluina -- n?ihin j?lkimm?isiin kuului h?nen tottumuksensa lukita talon ovet t?sm?lleen kello kahdeksan joka ilta.
Jos joku olisi tiedustellut l?hemmin Braxfieldilta t?st? merkillisest? menettelyst?, niin vanha is?nn?itsij? olisi kyll? selitt?nyt niit? syit?, jotka h?nen mielest??n puhuivat t?m?n itsepintaisen tavan puolesta. Markenmore oli hyvin vanha ja hyvin suuri kartano, joka alkujaan oli rakennettu kuningatar Elisabethin hallituskauden viimeisin? vuosina, laajennettu Kaarlo toisen aikana sek? lopullisesti korjattu ja uudenaikaistettu Yrj? nelj?nnen hallituskaudella. Se sijaitsi loivasti viett?v?n kukkulan rinteell?, noin virstan p??ss? kyl?st?, joka oli saanut nimens? Markenmore-suvusta. T?m? oli asettunut asumaan n?ille seuduille jo ammoin, Vilhelm Valloittajan p?ivin?; porttimajaa lukuunottamatta ei sen likeisimm?ss? ymp?rist?ss? ollut ainoatakaan asumusta. Siin? oli tavattoman paljon ovia; niit? avautui kaikkialle, pengerm?lle, pihamaalle, puutarhaan, puistonurmikolle, tallirakennuksille ja hiljaisille teille, jotka mutkittelivat puiston tiheiden pensasistutusten lomitse; siin? oli my?s k?yt?vi?, parvekkeita ja huoneita, joita perhe ja palvelijat k?yttiv?t harvoin.
Perhe oli pieni; palvelijoita oli v?h?n; sill? Markenmoret olivat verrattain k?yhi? ja heid?n entisest? loistostaan oli j??nyt j?ljelle tuskin rippeit?k??n. Mutta vaikka he olivat k?yhi?, oli heill? kuitenkin melkoinen m??r? kulta- ja hopea-astioita sek? arvokasta porsliinikalustoa ja kallisarvoista lasitavaraa; kartanossa oli viel? maalauksia, jotka olivat omaisuuden arvoisia, ja siell? oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon ei olisi asetettu avoimesti jotakin kevytt? pikku esinett?, josta myyt?ess? olisi saatu sievoinen summa.
Braxfield, perin tunnollinen mies, piti itse??n n?iden perhekalleuksien vartijana ja eli yht?mittaisen hermostuneen pelon vallassa, ett? ne varastettaisiin. Jos h?n olisi saanut noudattaa omaa mielt??n, olisi h?n jo aikoja sitten rakennuttanut kassaholvin, tulenkest?v?n ja varkailta suojelevan, ja sullonut sinne kaikki, mit? vanhassa kartanossa vain oli arvokasta. Mutta Markenmoret, vaikka sallivatkin is?nn?itsij?ns? hallita itse??n muutamissa asioissa, olivat ihmisi?, jotka eiv?t olisi suvainneet sekaannuttavan talon ikivanhoihin tapoihin ja j?rjestykseen ja niin v?lkkyiv?t kultamaljat ja hopealautaset, hohtaviksi kiilloitettuina ja huolellisesti puhdistettuina, sikin sokin jykevill?, tammisilla sivup?ydill?, ja harvinaiset norsunluusta valmistetut esineet ja suunnattoman kalliit porsliinit komeilivat avoimilla hyllyill? ja vanhanaikaisissa kaapeissa -- aivan kuin, sanoi Braxfield valitellen, niill? ei olisi enemp?? arvoa kuin sill? rojulla, joka oli asetettu n?ytteille naapurikauppalan museoon. Ja sent?hden h?n lukitsi talon ovet kello kahdeksalta joka ilta ja vei nelisentoista oven avaimet visusti kamariinsa; kuka hyv?ns?, herra tai palvelija, kamarineiti tai rouva, halusi poistua Markenmoren kartanosta t?m?n kellonly?m?n j?lkeen, h?nen oli k??nnytt?v? Braxfieldin puoleen p??st?kseen ulos.
Er??n? iltana huhtikuun kolmannella viikolla vuonna 1912 Braxfield l?hti lukitsemaan ovia tapansa mukaan, kun yksinkertainen p?iv?llinen, jolle Harry Markenmore ja h?nen sisarensa Valencia istuutuivat joka ilta kello seitsem?lt?, oli p??ttynyt jo hyv?n aikaa sitten. Aina h?n aloitti kiertokulkunsa pienemmist? ovista ja lopetti sen suureen kolmiosaiseen oveen, joka avautui pengerm?lle. Ja t?ll?in voitiin todeta h?nen toinen omituinen tapansa -- ennenkuin Braxfield lukitsi ja telkesi lopullisesti t?m?n oven, astui h?n joka kerta ulos pengerm?lle, k?veli sen poikki suoja-aidalle, joka eroitti sen avarasta, vastap??t? levi?v?st? puistosta, ja tarkasteli kaikkea, mik? avautui h?nen silm??ns? eteen; n?in h?n teki vuodenaikoihin katsomatta; sent?hden h?n n?kikin toisinaan pelkk?? pimeytt?, kuten synkkin? talvi-iltoina; kes?ll? h?n n?ki koko joukon kaunista. T?ll? kertaa h?n n?ki h?m?r?n verhoavan vaippaansa vanhat jalavat ja py?kit ja laskeutuvan aaltoileville niityille, jotka sijaitsivat Markenmoren ja etel??n levi?vien tasankojen v?lill?. H?m?r? oli nopeasti laskeutumassa: niin? muutamina minuutteina, jotka Braxfield seisoi siell? katsellen ymp?rilleen, h?n huomasi sen luonnon synkkenemisest?. Puut ja pensaat k?viv?t sekaviksi ja ep?selviksi ??riviivoiksi, ja niiden takana, puolentoista kilometrin p??ss?, alkoivat kyl?n valot vilkkuilla pime?ss?. T?ll?in h?n k??ntyi ovelle p?in -- mutta pys?htyi ?kki?. Jostakin h?nen takaansa l?heni mies, k?vellen pitkin ja nopein askelin pengerm?n alapuolella olevan nurmikon poikki.
Juuri suuressa oviaukossa riippui voimakas lamppu; sen s?teet levisiv?t viuhkan tavoin pengerm?n ja astuinten yli, jotka veiv?t nurmelle. Kun Braxfield vitkasteli ihmetellen mieless??n, kuki sielt? mahtoi tulla , astui pitk? hahmo t?h?n valokaareen ja riensi kiireesti rappuja yl?s suunnaten kulkunsa ovelle -- ison, atleettimaisen miehen hahmo, jonka iltapukua peitti vain osaksi kevyt, napittamaton p??llystakki. H?n ei ollut tullut kaukaa, mit? ilmeisesti osoitti se tosiasia, ett? h?n oli paljasp?in; h?n n?ytti itse asiassa miehelt?, joka on kaikessa kiireess? noussut ruokap?yt?ns? ??rest? rient??kseen nopeasti naapuritaloon. Mutta is?nn?itsij? p??sti kiihke?n, h?mm?styneen huudahduksen n?hdess??n h?net.
"Herra hyv?sti siunatkoon!" sanoi h?n sy?ks?ht?ess??n varjosta, miss? oli seisonut. "Herra John Harborough? Tervetuloa takaisin, sir -- en osannut ajatellakaan, ett? olisitte j?lleen kotona."
Mies, jota oli puhuteltu n?in ja joka seisoi nyt lampun huikaisevassa valossa, k??nsi pronssinv?riset kasvonsa ja silm?ns?, jotka olivat ter?v?t, tummat ja syv?ll? kuopissa, vanhan is?nn?itsij?n py?reisiin kasvoihin ja pyylev??n olemukseen p?in. H?n ojensi nauraen oikean k?tens?.
"Hei, Braxfield!" sanoi h?n reippaasti sellaisella ??nenpainolla, jolla tervehdit??n vanhaa tuttavaa. "Tek? se olette, ja yht? hyviss? voimissa kuin koskaan, vai mit?? Ette n?yt? vanhentuneen hitustakaan."
"Minun i?ss?ni ei muututa paljon, sir", vastasi Braxfield puristaen kunnioittavasti tarjottua k?tt?. "Se tapahtuu vasta my?hemmin, herra Harborough. Mutta -- te olette todellakin tullut takaisin, sir? Min? en ollut kuullut siit? -- viel?, me emme kuule paljoakaan viett?ess?mme omaa el?m??mme, joka nyt on -- hiljaisempaa kuin koskaan ennen Markenmoren kartanossa, sir."
"Saavuin kotiin vasta t?n??n iltap?iv?ll?, Braxfield", virkkoi Harborough. "Ja juuri kun olin lopettamassa p?iv?llist?ni, kuulin sir Anthonyn olevan sairaana, ja niin tulin suoraa p??t? tiedustelemaan h?nen vointiaan. Onko sairaus vakavaa laatua?"
"N?hk??s, sir, h?n on ollut hiukan huonompi viimeisten parin p?iv?n aikana", sanoi Braxfield. "H?nen tilansa on vaihteleva -- tietysti, siit? on nyt runsaasti kaksi vuotta, kun h?n on ollut yht? mittaa huoneessaan. N?in meid?n kesken puhuen, herra Harborough, h?nen p?iv?ns? voivat p??tty? mill? hetkell? hyv?ns? -- mill? hetkell? hyv?ns?. Niin sanovat l??k?rit, sir."
"Keit? t??ll? on?" kysyi Harborough vilkaisten rakennuksen julkisuvun valaistuihin ikkunoihin.
"Ei ket??n muita kuin herra Harry ja neiti Valencia", vastasi is?nn?itsij?. "Herra Guy -- voi, me emme ole n?hneet h?nt? Markenmoressa -- niin, muistaakseni kokonaiseen seitsem??n vuoteen. H?n l?hti pois -- n?hk??s, juuri samoihin aikoihin kuin tekin, herra Harborough, eik? ole senj?lkeen k?ynyt kotonaan -- ei kertaakaan! Min? en tied?, miss? h?n on -- enk? usko, ett? h?nen sisaruksensakaan tiet?v?t."
"Hm!" sanoi Harborough. "Vai Harry -- h?n oli poikanen, kun min? l?hdin maailmalle, ja Valencia -- h?n oli tyt?n typykk?."
"Niinp? kyll?, sir", sanoi Braxfield, "mutta herra Harry on nyt kaksikymment?kolmevuotias nuori mies, ja neiti Valencia -- h?n on nuori neiti, joka on jo hyv?n joukon yli yhdeks?ntoista. Te olette ollut poissa kauan, sir! Mutta astukaa sis?lle, herra Harborough, astukaa sis?lle! Hauskaa n?hd? teid?t j?lleen Markenmoressa, sir."
Harborough asteli vanhan is?nn?itsij?n per?ss? taloon, vanhanaikaisen, kivisen eteishallin poikki, jossa koristuksena oli hirvensarvia, ketunp?it?, vanhoja musketteja ja muita mets?styksen ja maalaisel?m?n voittomerkkej?, er??seen huoneeseen, jonka h?n muisti varsin hyvin ja jota perhe nyt k?ytti tavallisena seurusteluhuoneena. Takassa paloi isoja halkoja iloisesti roihuen; Braxfield ty?nsi tuolin sen ??reen.
"Me emme k?yt? nykyisin en?? milloinkaan vierashuonetta, herra Harborough", kuiskasi h?n tuttavallisesti. "T?m? huone on kaikkea -- ruokailuhuone, arkihuone ja muuta sellaista. Emme el? en?? niin ylellisesti, kuin ennen oli tapana, sir -- vai mit?? Mutta -- viel? voimme sent??n tarjota lasillisen verratonta portviini? vanhoille yst?villemme! Saanko tuoda teille tilkkasen, herra Harborough? -- sanokaahan, sir!"
"Ei pisaraakaan, Braxfield, kiitos vain", vastasi Harborough. H?n katseli ymp?rilleen ja ny?k?ytteli p??t??n tarkastaessaan eri esineit?. "Muistan ne kaikki", mumisi h?n. "Kaikki on ennallaan! Kas niin, ilmoittakaapa nuorille, ett? min? olen t??ll?, Braxfield."
H?n nojasi tulisijan koristeelliseen reunukseen -- raskastekoiseen, hienosti leikkaeltuun, vanhaan tammiseen teokseen -- kun is?nn?itsij? oli mennyt, ja silm?ili viel? kerran ymp?ri huonetta. T?h?n huoneeseen h?n oli tutustunut jo poikasena, l?hes kolmekymment? vuotta sitten: silloin se suoritti arki- ja olohuoneen teht?vi? ja oli ison, sokkeloisen kartanon hauskin sopukka. Se oli nytkin hauska vanhoine huonekaluineen, vanhoine tauluineen, vanhoine kirjoineen -- siell? viittasi kaikki sen perheen entisyyteen, jolle se kuului. Mutta huolimatta huoneen hauskasta sisustuksesta, kodikkaasta ja ylellisest?, Harborough pani merkille ter?v?n katseensa ja nopean havaintokykyns? avulla er??nlaisen ilmapiirin, jonka h?n sis?llytti kokonaisuudessaan yhteen ainoaan sanaan: rappeutuminen! -- Siit? oli todistuksia kaikkialla h?nen ymp?rill??n. Kaikki esineet olivat loppuun kulumaisillaan, ep?ilem?tt? hitaasti mutta varmasti.
H?n kohotti ?kki? katseensa nukkavierusta lattiamatosta, jolla h?n seisoi, n?ki oven avautuvan, tyt?n astuvan huoneeseen ja tulevan h?nt? kohti ojennetuin k?sin -- hoikan, notkeavartaloisen tyt?n, joka oli tumma kuten kaikki Markenmoret ja sorea, jollakin tavoin, jota Harborough ei saattanut m??ritell? heti, ilmaisten eloisuutta ja henkevyytt?. Tytt? oli nuori kaunotar; h?nen raikas olemuksensa oli erikoisen vaikuttava tuossa vanhan aikuisessa ymp?rist?ss?: se teki Harboroughiin niin syv?llisen vaikutuksen, ettei h?n saanut sanaa suustaan, vaan piti h?nen k?tt??n omassaan ja tuijotti h?neen, uskomatta oikein omia silmi??n, kokonaisen minuutin ajan ennenkuin sai kiinni puheen p??st?.
"Laupias taivas!" huudahti h?n viimein katsoen alas tytt??n, vaikka t?m? olikin pitk?, kuuden jalan ja kahden tuuman korkeudesta. "Oletteko -- oletteko te Valencia?"
"Min? itse -- aivan varmasti!" vastasi tytt? naurahtaen. "Ettek? tuntenut minua? Min? tunsin teid?t."
"Ah!" sanoi Harborough. "Min? olin jo vanhahko ukkeli, kun l?hdin matkalle -- kolmenkymmenen korvissa! Mutta te, te olitte --"
"Kolmentoista", keskeytti tytt? nauraen j?lleen. "Aika rasavilli kai. Ja te olette siis todellakin palannut j?lleen kotiin?"
H?n viittasi er??seen tuoliin istuutuen itse toiselle; my?s Harborough istuutui ja katseli tytt?? edelleen, ihmetellen yh? sit?, ett? se rumanpuoleinen ja tavallinen lapsi, joka oli s?ilynyt h?nen muistissaan, oli saattanut muuttua t?ksi vieh?tt?v?ksi, pirte?ksi olennoksi.
"Vasta t?n??n", vastasi Harborough; "ja niin pian kuin kuulin is?nne sairaudesta, riensin suoraa p??t? tiedustelemaan h?nen tilaansa".
"Kiitos", sanoi tytt? vilpitt?m?sti. "Mutta minusta h?n ei ole yht??n huonompi kuin pitkiin aikoihin. V?liin h?n on sairaampi, tietysti -- eilen h?n ei voinut kovinkaan hyvin -- siit? kai johtui, ett? tulitte kuulleeksi mit??n. H?n on jo hyvin vanha, tied?tteh?n -- ja hyvin heikko."
"Voinko min? tehd? mit??n t?ss? asiassa?" ehdotti Harborough. -- "N?hk??s -- min? olen palannut kotiin j??d?kseni t?nne i?ksi p?iviksi. Olen vaellellut l?hes seitsem?n vuotta."
"Varmaan olette n?hnyt paljon maailmaa", sanoi Valencia.
"Aivan loppumattomiin", my?nsi Harborough. "Olen kolunnut maapallon kaikki nurkat! Mutta -- minusta tuntui, etten koskaan ollut n?hnyt mit??n puoleksikaan niin vieh?tt?v?? kuin vanha kotitaloni tullessani sinne t?n??n! Enk? min? aio j?tt?? sit? en??. Asetun alalleni, ymm?rr?tteh?n."
"Greycloister on ihastuttava paikka", sanoi Valencia. "Olen usein k?vellyt teid?n puistossanne kun olitte poissa -- ja ihmetellyt, kuinka te saatoitte luopua siit? niin pitk?ksi aikaa."
"Minulla oli omat syyni", sanoi Harborough. "Mutta t??ll? min? olen j?lleen ja iloitsen syd?mest?ni n?hdess?ni viel? kerran teid?t kaikki. Olen tuonut kotiin valtavan suuren kokoelman kaikenlaisia esineit? -- toivon, ett? poikkeaisitte katselemaan niit? pian."
"Varsin mielell?ni!" vastasi Valencia. "Te j?rjest?tte kai jonkinlaisen museon?"
"Luullakseni lahjoitan pois osan niist?", sanoi Harborough. "Esineit? on aivan rajattomasti, paikasta jos toisestakin. Mutta -- hyv?inen aika, onko tuo Harry?"
Ovi oli j?lleen auennut ja nuori mies oli astunut hiljaa huoneeseen H?n oli pitk?, hoikka ja tummaverinen; h?n k?ytti silm?laseja ja katseli ymp?rilleen arasti ja ujosti, mik? her?tti ajatuksia ylioppilaasta. H?n hymyili laimeasti puristaessaan vieraan k?tt?, muttei virkkanut mit??n.
"Harry, tietysti", my?nsi Valencia. "Muuttunut kai yht? paljon kuin -- kuin min?kin. Viel?k? te muistatte h?net?"
"Muistan, ett? teimme yhdess? mets?stysretken minun metsiini pari kolme p?iv?? ennenkuin l?hdin matkoille", sanoi Harborough. H?n katseli velje? ja sisarta miettiv?n tutkivasti. N?m? kaksi olivat nuorempaa polvea, ajatteli h?n itsekseen: Guy Markenmore, heid?n vanhempi veljens?, sir Anthonyn ensimm?isest? avioliitosta syntynyt poika, oli muutamia vuosia heit? vanhempi; h?n oli nyt suunnilleen yht? vanha kuin Harborough. "Olette kai tehnyt koko joukon mets?stysretki? sitten viime n?kem?n?" jatkoi Harborough silm?ten velje?. "Ennenh?n ne olivat, teid?n maanne, kuuluisia riistarikkaudestaan."
Harry Markenmore hymyili j?lleen, mutta ei nytk??n virkkanut mit??n; sisar vastasi h?nen puolestaan.
"Harry ei harrasta erikoisemmin urheilua", sanoi tytt?. "H?nelt? ei riit? aikaa muuhun kuin kirjoihin ja ty?h?n. H?n ponnistelee kovasti -- kohentaakseen asioita kuntoon. Syyst? tai toisesta on tila alkanut rappeutua. J?niksi? ja kaniineja ja fasaaneja ja peltokanoja lienee yllin kyllin -- kenties -- mutta rahaa mit?tt?m?n v?h?n!"
"Meill? oli huono pehtoori", huomautti Harry Markenmore, p??st?en kielens? valloilleen ja luoden Harboroughiin merkitsev?n katseen. "H?n antoi asioiden menn? menojaan. Viimeiset kaksi vuotta min? itse olen hoitanut pehtoorin virkaa. Mutta -- kaikki meid?n maamme on annettu vuokralle liian halvasta hinnasta: vuokria olisi lis?tt?v?."
Add to tbrJar First Page Next Page