Read Ebook: Markenmoren salaisuus by Fletcher J S Joseph Smith Meltti V In Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 2226 lines and 64885 words, and 45 pages

"Meill? oli huono pehtoori", huomautti Harry Markenmore, p??st?en kielens? valloilleen ja luoden Harboroughiin merkitsev?n katseen. "H?n antoi asioiden menn? menojaan. Viimeiset kaksi vuotta min? itse olen hoitanut pehtoorin virkaa. Mutta -- kaikki meid?n maamme on annettu vuokralle liian halvasta hinnasta: vuokria olisi lis?tt?v?."

"Rohkea aikomus, se", sanoi Harborough. "Useimmat tahtoisivat mieluummin vuokriaan alennettavan kuin lis?tt?v?n. Min? luulen, ett? minun itsenikin on ruvettava selvittelem??n t?m?nlaatuisia asioita -- ehk? voimme ly?d? viisaat p??mme yhteen."

"Niin, mutta te ette ole riippuvainen vuokratuloistanne!" sanoi Valencia asioihin perehtyneen n?k?isen?. "Te olette hankkinut kaupunkikiinteimist?n. N?ettek?s, kuinka ymm?rt?v?inen nuori nainen min? olen! Meid?n tulomme supistuvat pelkkiin maakorkoihin -- ja me tilanomistajat olemme perikatoon tuomittuja: me emme ole niink??n hyviss? varoissa kuin ne, joille vuokraamme maamme. Jos Harry ja min? voisimme tehd? oman mielemme mukaan, niin myisimme tilamme ja p??sisimme siit? kokonaan irti."

"Hyv? keino -- joskus", sanoi Harborough. "Miksette tee niin?"

Veli ja sisar katsahtivat toisiinsa.

"Se on perint?tila", sanoi Valencia.

H?n loi Harboroughiin merkitsev?n katseen, ja Harborough ny?kk?si.

"Aivan oikein", huomautti Harborough. "Mutta -- se vaikeushan saataisiin voitetuksi, jos -- jos teid?n vanhempi veljenne antaisi suostumuksensa."

Sisarukset silm?siv?t j?lleen toisiaan.

"Me emme tied? miss? Guy on", sanoi Harry. "Kukaan ei tied? sit? -- ei ainakaan kukaan meid?n tuttavistamme. H?nest? ei ole kuultu halaistua sanaa -- luullakseni noin seitsem??n vuoteen."

"Siit? on seitsem?n vuotta", huomautti Valencia. "Min? muistan." H?n katsahti taas Harboroughiin. "Guy l?hti pois, yht?kki?, juuri v?h?n ennen kuin te", lis?si tytt?. "Ja se tapahtui seitsem?n vuotta sitten."

Harborough liikahti v?h?n kiusaantuneena tuolillaan. H?nell? ei ollut pienint?k??n halua antautua keskustelemaan Markenmoren perhesalaisuuksista. Mutta h?n tunsi er??nlaista uteliaisuutta.

"Tarkoitatteko -- kirjaimellisesti, mit? sanotte?" kysyi Harborough.

"Ehdottomasti!" vastasi Valencia, "Kukaan meist? -- eik? kukaan tuttavistammekaan -- ole kuullut h?nest? sanaakaan siit? l?htien."

"Mutta -- raha-asiat?" viittasi Harborough. "H?n on kai tarvinnut rahaa. Eik? h?n ole koskaan pyyt?nyt mit??n -- perint?osuutta esimerkiksi?"

"H?nell? oli rahaa omasta puolestaan", sanoi Harry. "H?n sai kaikki ?itins? rahat t?m?n kuoltua. Niin -- asia on kuten Val sanoo, me emme ole kuulleet h?nest? mit??n senj?lkeen kun h?n l?hti Markenmoresta emmek? tied?, miss? h?n on. Toivoisin, ett? tiet?isimme! -- Is?ni p?iv?t ovat luetut."

Harborough nousi tuoliltaan.

"No niin, minun on ment?v?", sanoi h?n. "Jos on jotakin, mit? min? voin tehd?, niin ilmoitattehan siit? minulle? Mutta te sanoitte, ettei sir Anthonyn henke? uhkaa v?lit?n vaara?"

"Ei", vastasi Harry. "Mutta -- milloin hyv?ns?, ja kun h?n tulee heti levottomaksi, jos h?net j?tet??n hetkeksik??n yksin, niin suonette minulle anteeksi, jos palaan h?nen luokseen? Jos h?n n?ytt?? v?h?nk??n paremmalta huomenna, niin kerron h?nelle teid?n kotiinpaluustanne, ja aivan varmaan te saatte n?hd? h?net, kun pist?ydytte t?nne toistamiseen. Toivottavasti tulette pian katsomaan meit? j?lleen?"

"Aivan varmasti", sanoi Harborough. H?n astui halliin Valencian kanssa, kun Harry oli mennyt, ja loi tytt??n viel? kerran kehoittavan katseen. "Etteh?n vain unohda l?hett?? noutamaan minua, jos minusta olisi jotakin apua?" jatkoi h?n. "Minua ei ole pidett?v? vain tavallisena naapurina, tied?tteh?n -- ett? nyt olen j?lleen kotona!"

"Min? en unohda", vastasi Valencia. H?n t?hysteli ymp?rilleen: pime??n verhoutuneen eteishallin toiseen p??h?n ilmestyi juuri Braxfield avain k?dess??n; tytt? viittasi Harboroughin syrj??n. "Haluaisin kysy? teilt? jotakin", kuiskasi tytt?. "Voitteko selitt??, mink?t?hden veljeni Guy l?hti kotoa ja miksei h?n ole koskaan palannut? Ja te -- te itse?"

Valencian silm?t, suuret ja tummat, olivat kiintyneet Harboroughiin omituisen vakavasti, ja h?n n?ki t?m?n s?ps?ht?v?n hiukan ja puristavan huuliaan yhteen.

"Kertokaa -- minulle!" sanoi tytt?. "Minulle!"

Harborough katsahti t?ll?in Braxfieldiin: vanha is?nn?itsij?, tiet?m?tt? mit??n t?st? arkaluontoisesta kysymyksest? -- ja vastauksesta, vet?ytyi l?hemm?ksi.

"Min? tied?n ehk? -- jotakin", mutisi Harborough. "Jos -- jos min? oikein ajattelen -- pit?isi minun kertoa teille -- min? kerron. My?hemmin."

Valencia ny?kk?si h?nelle ymm?rt?v?sti, puhuen mykk?? kielt?, ja katosi pimeille portaille, jotka olivat heid?n takanaan. Braxfield taas vaihdettuaan pari sanaa Harboroughin kanssa p??sti vieraan ulos ja lukitsi ison oven sek? ty?nsi sille raskaan rautasalvan, joka oli suorittanut t?t? teht?v?? monien sukupolvien ajan Markenmoressa. Kartano oli turvattu y?ksi.

Braxfield meni takaisin kamariinsa -- siistiin ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, joka sijaitsi ison p??k?yt?v?n p??ss?. Siell? loimusi kirkas valkea, ja h?nen mukava, pehme?ksi topattu nojatuolinsa oli sen ??ress?. Nyt oli tullut h?nen aikansa nauttia lepoa ja virkistyst?. Kun p?iv?n ty?t olivat p??ttyneet, kun vallitsi t?ydellinen hiljaisuus, poltteli h?n piippuaan, luki sanomalehte??n ja maisteli whisky? lasistaan. H?nen piippunsa oli valmiina k?den ulottuvilla, sanomalehdet sen vieress?; h?n meni ruokakaapille ottaakseen sielt? viinikulhonsa ja lasinsa. Mutta juuri laskiessaan k?tens? n?ille esineille Braxfield kuuli kolkutusta. H?nen k?tens? hellittiv?t otteensa, painuivat sivuille ja alkoivat vapista. Sill? Braxfield tunsi tuon kolkutuksen -- se oli h?nelle varsin tuttu, vaikka h?n oli kuullut sen viimeksi seitsem?n vuotta sitten. H?n seisoi paikallaan, kuunnellen -- se kuului j?lleen. Komeron ikkunaan naputettiin kolme kertaa per?kk?in, kevyesti mutta selv?sti. Silloin h?n l?hti huoneesta, k??ntyi sivuk?yt?v??n k?vellen sen p??h?n ja aukaisi oven, josta p??stiin ruusutarhaan. Mies astui sis?lle, ja l?heisen lampun himme?ss? valossa is?nn?itsij? eroitti h?nen kasvonsa.

"Herra armahda!" huudahti h?n per?ytyen taaksep?in sein?? vasten. "Herra Guy?"

TOINEN LUKU

Is?nn?itsij?n kamari

Mies, jonka Braxfield vastaanotti t?ll? tavoin ja jota h?n, huolimatta vanhasta tutusta merkist? huoneen ikkunaan, ei saattanut kuolemakseen aavistaa tapaavansa, loi ter?v?n, tutkivan, ep?luuloisen katseen kapeaan solaan, joka avautui rakennuksen p??k?yt?v??n. Se siirtyi aivan yht? ter?v?n? vanhan is?nn?itsij?n kummastuneille ja h?mmentyneille kasvoille -- ja kysymys, joka tehtiin senj?lkeen, oli yht? ter?v?.

"Muut -- vuoteessako?"

Braxfield alkoi vavista. Ennen muinoin h?n oli usein p??st?nyt Guy Markenmoren sis?lle, my?h??n y?ll?, t?m?n saman oven kautta; kolme per?tt?ist? naputusta oli merkki, josta he olivat sopineet kesken??n. Ja silloin h?n oli tehnyt h?nelle tuon saman kysymyksen useammin kuin h?n saattoi muistaakaan. Silloin se ei tehnyt h?nt? levottomaksi, mutta nyt, kuullessaan sen j?lleen, kysyj?n seitsenvuotisen, selitt?m?tt?m?n poissaolon j?lkeen, se pel?stytti h?nt?. Miksi saapui Markenmoren paroonin arvonimen ja tiluksien perij? hiiviskellen is?ns? taloon, my?h??n y?ll?, pyrkien sis?lle salateitse, ilmeisesti jostakin hermostuneena? Braxfield katsoi h?neen ep?tietoisena.

"He ovat menneet huoneisiinsa, herra Guy", vastasi h?n. "Tai -- he voivat olla is?nne huoneessa. Sir Anthony tekee -- loppuaan, sir."

Guy Markenmore katsahti j?lleen k?yt?v??n. T?ll?in Braxfield silm?si h?nt?. H?n oli muuttunut v?h?n, ajatteli Braxfield. H?nen somat kasvonsa olivat aina, jo lapsuudesta l?htien her?tt?neet huomiota: viel? kolmekymment?viisivuotiaanakin h?n n?ytti siev?lt?; pitk?, solakka, tumma, tuimakatseinen; sit? mieslajia, joka vet?? puoleensa ja miellytt?? naisia. Mutta h?n n?ytti miehelt?, joka on el?nyt hurjasti; miehelt?, joka on n?hnyt el?m?n varjopuolia, ja h?nen kauniiden silmiens? seutuvilla ja vaoissa suun ymp?rill?, jonka huolellisesti hoidetut mustat viikset tuskin peittiv?t, oli pahaa ennustava ilme, joka olisi varoittanut tarkkaavaa havaintojentekij?? luottamasta h?neen liiaksi. Sek? silmiss? ett? huulissa ilmeni varovaisuutta ja ter?vyytt?, kun ne k??ntyiv?t j?lleen is?nn?itsij??n.

"Menk??mme sinun huoneeseesi, Braxfield", sanoi h?n tyynesti. "Sulje tuo ovi."

H?n k?veli nopeasti sivuk?yt?v?n p??h?n ja k??ntyi p??k?yt?v??n annettuaan m??r?yksens?; kun is?nn?itsij? sen t?ytetty??n seurasi h?nt?, seisoi h?n jo huoneessa pidellen k?dell??n ovesta. Ja kun Braxfield, yh? h?mm?styneen? ja ihmeiss??n, oli astunut sis?lle, veti Guy oven kiinni ja kiersi avainta.

"Kuulehan!" sanoi h?n matalalla ??nell? viitaten Braxfieldin iloisesti roihuavan takan luo. "Haluaisin tiedustella er?st? asiaa -- luulin n?hneeni jonkun, kun tulin t?nne. Sin? kai tied?t. Onko John Harborough j?lleen kotona?"

Braxfield tunsi sen ??nens?vyn, jolla h?n teki kysymyksens?, el?hdytt?v?n itse??n. H?n ny?kk?si, hakien Guyn kasvoja.

"Kyll?, sir!" h?n vastasi. "Saapui kotiin t?n??n -- juuri t?n??n iltap?iv?ll?."

"Onko h?n k?ynyt t??ll??" kysyi Guy.

"Kyll?, sir -- t?n? iltana."

"Miksi? Mink?t?hden h?n tuli t?nne?"

"H?n oli kuullut is?nne olevan sairaana, herra Guy -- h?n tuli tiedustelemaan h?nen vointiaan."

"Puhuiko h?n minusta?"

"Ei -- ei minun tiet??kseni, sir. H?n tapasi herra Harryn ja neiti Valencian."

"Onko h?n palannut j??d?kseen t?nne -- j??d?kseen olemaan? Kotiutuakseenko?"

"K?sitt??kseni, sir."

Braxfield ihmetteli, mit? n?m? kysymykset oikein tarkoittivat, ja h?nen kasvoillaan ilmeni t?m? ihmettely. Mutta Guyn kasvoille oli levinnyt sfinksim?inen ilme. H?n k??ntyi is?nn?itsij?st?, tempasi keikarimaisen hattunsa, p??llystakkinsa ja hansikkaansa, heitti ne nurkassa olevaan nojatuoliin ja vedetty??n rintataskustaan esille kotelon valitsi sikaarin ja sytytti sen rauhallisesti. Braxfield oli siksi hyv? sikaarien tuntija, ett? saattoi todeta t?m?n sikaarin olevan kallista lajia; lis?ksi h?n havaitsi, ettei kadonnut poika muistuttanut kotiin palatessaan seitsem?n vuoden poissaolon j?lkeen ulkoasultaan suinkaan tuhlaajapoikaa. Guy oli puettu viimeisen muodin mukaan; h?nen harmaa tviidipukunsa, joka ilmeisesti oli Savile Row-liikkeen ty?t?, muodosti r?ike?n vastakohdan niille kuluneille ja vanhanaikaisille vaatteille, joissa Harry Markenmore kuljeskeli vanhassa kartanossa. Ja k?dess?, joka kohosi sytytt?m??n sikaaria, kimalteli hieno jalokivisormus, joka aivan kuin vartioi toista, keskisormessa komeilevaa, tekotavaltaan ja n??lt??n harvinaista sormusta.

"Kuulehan!" sanoi Guy uudelleen. "Toinen kysymys. Olen kuullut, ett? rouva Tretheroe -- joka ennen oli neiti Veronica Leighton -- on j?lleen n?ill? seuduilla. Onko se totta?"

"Kyll?, sir", vastasi Braxfield. "H?nkin on palannut -- aivan ?skett?in. H?n on vuokrannut Dower-talon, herra Guy -- tied?tteh?n, sir, sen, joka on puiston per?ll?. H?n vuokrasi sen noin kuukausi sitten, herra Harrylt? -- h?n huolehtii nyt kaikesta, sir -- ja rouva Tretheroe on muuttanut sinne."

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet