Read Ebook: Giovanna by Micha Lis Sophus Heikel Marjo Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 499 lines and 23575 words, and 10 pages

Housut eiv?t pys?htyneet. Nyt ne ratsastivat muurilla.

"Pelkuri, varas!" huusi Leone.

Housut hyp?htiv?t takaisin, ja mies astui h?nt? vastaan. Leone tunsi heti Ardinghelli-suvun nuorimman vesan, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka sinisess?, valkeilla syd?mill? kirjaillussa puserossa oli lehtikielekkeiset puuhkat lantioitten ja kyyn?rp?itten ymp?rill?. Tukka riippui silmien yli, ja nen? osoitti taivasta kohden kuin jokin vanhoista torneista.

"Min? voitelen vastauksen selk??si niill? viinik?ynn?ksill?, joiden ryp?leit? tahdoit maistaa."

"Te valehtelette, Leone. Tied?tte, etten aikonut varastaa."

"Mit? varten sitten kiipeilet muurini yli keltaisine kananpojans??rinesi?"

"Odotin saavani n?hd? tytt?renne enk? teid?n kirottua viirunaamaanne, Leone. Niin kauan kuin kaupungissa pid?tte h?nt? lukkojen ja ristikkojen takana, t?ytyy minun koettaa saada n?hd? h?nt? maalla."

"Nytp? min? v??nn?n kaulasi poikki, lintur?pel?, kun olet ansaani joutunut", sanoi Leone aivan luonnollisesti.

"?lk?? nyt turhia suurennelko, Leone."

"Hirt?n sinut kuin varkaan."

"Min? en ole varastanut."

"Olet murtautunut sis??n."

"Vain n?hd?kseni sen, jota rakastan."

"Et koskaan saa h?nt? n?hd?, sen vannon kautta San Roccon."

"Vaikkapa minun t?ytyisi murtautua palatsiinne, tahdon p??st? h?nen puheilleen. Sen vannon tytt?renne kunnian kautta."

Kondottieeri vastasi iskem?ll? h?net polvilleen k?mmenell??n. Toisella k?dell??n h?n piti h?nen kumpaakin k?tt??n kuin ruuvipihdiss?, kunnes oli sitonut ne yhteen hihapuuhkalla, jonka tempasi h?nen puvustaan.

H?n sitoi h?net hevoseen ja ratsasti huvilastaan. H?nen vankinsa nieli harmin ja tuskan ja seurasi valittamatta rivakkaa ravia tien p?lyss?. Ennen pitk?? h?n heng?styi ja k?vi tummanpunaiseksi kasvoiltaan.

Kaksi nuorta miest? seisoi naapuritalon portin edess?. He astuivat esiin ja asettuivat hevosen eteen.

"Mit? t?m? mies on rikkonut?" kysyi toinen.

"Ei enemp?? kuin te itsek??n!" vastasi kondottieeri ja kannusti hevosta ratsastaakseen h?net kumoon. "Sanalla sanoen, h?n on minun vankini."

"Mutta h?n ei ole teid?n hevosenne." Tikarillaan mies viilsi siteen poikki, sill'aikaa kuin h?nen toverinsa piti hevosta suitsista. Ennenkuin Leone h?mm?styksess??n oli ehtinyt saada k?teens? mit??n asetta tai huutaa aseenkantajiaan, jotka ratsastivat kaukana edess?p?in, olivat he livahtaneet porttiaukkoon, jonka ovia he pitiv?t valmiina suljettaviksi.

Kondottieeri kannusti hevosta porttia kohden.

"Sit? ei teid?n pit?isi tehd?, jollette tahdo vapaaehtoisesti p??st? satimeen. Me suljemme teid?t sis??n, niin pian kuin olette tullut portin sis?puolelle."

"Maantierosvoja! Luovuttakaa heti paikalla vankini!"

"Maantierosvoja emme ole, vaan kunnon firenzel?isi?. Jos tahdotte nostaa kanteen meit? vastaan, saatte tehd? sen herrainneuvoston edess? kaupungissamme. Mutta v?h?n kunniaa saatte siit?, ett? aioitte ajaa jalosukuisen herran kuoliaaksi kuten el?imen."

He sulkivat portin v?litt?m?tt? h?nen uhkauksistaan. H?n huusi ja melusi kauan ulkopuolella, potki lankkuja ja kalisteli aseitansa. Mutta tukien vierastaan meniv?t he kartanolle. Toinen pyysi h?nt? istumaan kivipenkille, toinen meni hakemaan viini?.

Nuori Rinaldo degli Ardinghelli ei viel? ollut virkkanut sanaakaan. H?n ?hkyi ja l??h?tti hengityksens? rauhalliseksi. Veri laski taas pian syd?meen. H?n maisteli viini?, jota toinen herroista kaatoi h?nelle.

Sitten h?n nousi ja kumarsi syv??n ja kohteliaasti kummallekin heist?.

"Hyv?t ja jalot herrat, minulla ei viel? ole ilmaa keuhkoissani tarpeeksi kiitt??kseni teit? rintani t?ydelt?."

"Hyv? herra", vastasi se, joka oli viilt?nyt nauhan poikki, "olette jo kiitt?nyt tarpeeksi. Kysym?tt? teilt? kotipaikkaa tai nime? lausun teid?t tervetulleeksi t?nne maakartanooni, jonka hiljakkoin olen perinyt ja jossa itse olen ensimm?ist? kertaa. Pyyd?n teit? olemaan vieraanani kuten t?m? mainio ja jalo nuori taiteilija Firenzest?, Domenico Bigordi, joka on matkalla San Gimignanoon koristaakseen kaupungin kirkkoja ihanalla kyvyll??n. Min?, kuten h?n, olen syntyisin firenzel?inen ja nimeni on Gentile Cavalcanti."

He syleiliv?t toisiaan. Rinaldo puristi is?nt?ns? molempia k?si? niin kovasti, ett? painoi sormiinsa merkin er??st? sormuksesta, joka toisella oli sormessaan. H?n tarttui h?nen k?teens? ja ihaili sit?. Gentile vastasi vet?m?ll? ??neti sen sormestaan ja hymyillen laskemalla sen uuden yst?v?ns? k?teen. Rinaldo v?lkytti ihastuneena isoa jalokive? p?iv?npaisteessa. Sitten h?n ryhtyi katselemaan firenzel?ist? taiteilijaa, kuin t?m? olisi ollut harvinainen el?in.

Domenico oli ylh?isen hillitty kaikissa liikkeiss??n, yksinkertainen hienossa, v?rikyll?isess? puvussaan. Lyhyt, poimutettu p??llysviitta valui kauniissa laskoksissa rinnalle ja selk??n vy?n alapuolelle. Pieni baretti samaa kangasta peitti paksua, pikimustaa tukkaa, joka pehme?sti aaltoili leveill?, sinert?vill? poskilla. Kun h?n katsoi, oli leuka aina kohotettuna ja katse tuli puolittain syrj?st?. Mutta h?n ei katsonut kuten muut, ei vanginnut silm?? silm?ll?, vaan antoi katseensa kiert?? ikuisesti rauhatonna.

Rinaldo katseli suu avoinna. Viel? enemm?n h?ik?isi h?nen nuori is?nt?ns? h?nt?. Gentile Cavalcanti taivutti p??t??n ja kaulaansa, ik??nkuin jokainen liike olisi kohteliaan rakastettavuuden ilmaus. H?n avasi kaunispiirteisen suunsa, ik??nkuin sanojen sulosointu olisi tehnyt sen voitokkaaksi. H?n ei hymyillyt. Mutta silmien vaaleanruskeista, l?pikuultavista terist? loisti avoin lempeys valaisten kasvojen koko kauneuden. Itse katse oli kuin hyv?ily, kuin auringons?de, ei suinkaan mielistelev?, vaan luottamusta her?tt?v?, puhdas ja l?mmitt?v?. Otsan hieno kaari n?kyi paksun, kastanjanruskean tukan alta, joka k?hertyi ohimoitten alapuolelle. Itse baretti n?ytti vain t?ydent?v?n tuon kauniin, puhtaan p??n muotoa, ja v?rit h?nen yksinkertaisessa puserossaan, joka ulottui korkealle kaulaan, pieni hieno pellavareunus koristeenaan, ja h?nen kapeissa housuissaan olivat vain tukan oman v?rin vivahduksia.

T?h?n hienoon firenzel?iskulttuuriin verrattuna Rinaldo tunsi olevansa melkein barbaari. H?nen otsatukkansa oli takkuinen, ja h?nen kiivaat p??nliikkeens? saivat sen heilahtelemaan. H?nen k?si- ja k?sivarsiliikkeens?, jotka k?viv?t sys?yksitt?in, olivat aivan toisenlaisia kuin heid?n py?re?t, pehme?t kaarensa. Mutta h?nen silm?ns? sy?ksiv?t tulta, kun h?n kertoi mit? h?n kondottieerin huvilasta tahtoi.

"Kautta Pyh?n Finan", sanoi maalari, k?ytt?en t?k?l?ist? voimasanaa, -- "h?n mahtaa olla kaunis. Voitteko kuvailla h?nt? meille?"

"Kuvailla h?nt?? -- Mahdotonta!"

"Miksi niin?"

"En ole koskaan n?hnyt h?nt?."

"Miten sitten tied?tte, ett? h?n on kaunis?"

"Kautta Giovannan kauneuden, juuri siksi ett? h?nen saita is?ns? ei suo maailman n?hd? h?nt?."

Leone de' Salvucci ratsasti kaupunkiin raivoisan vihan vallassa. H?n ei voinut, kuten tapansa oli, ottaa oikeuttaan heti paikalla. H?nen kahden aseenkantajansahan piti huolehtia kuormahevosista ja tavaroista, joita ne kantoivat. H?n ratsasti niin, ett? p?ly ry?ppysi h?nen ymp?rill??n. H?n kuuli hevosen pureksivan kuolaimia, kuin se olisi sy?nyt rautasilppua. Ja ennenkuin h?n arvasikaan, pys?htyi h?n kaupungin portin edustalle ja kirosi vartijan hitautta sen avaamisessa.

Oli jo h?m?r? ahtailla kaduilla. Hevosen kaviot kumahtelivat kovasti kiviin. Pimeiss? oviaukoissa istuivat asukkaat ja toivottivat hyv?? iltaa. H?n ei vastannut. Hevonen vei h?nt?, se osasi kulkea itsest??n. Ja pian h?n istui hiljaa satulassa oman kaksitornisen palatsinsa edustalla.

Joka kerta kun h?n tuli kotiin, alkoi h?nen syd?mens? sykki? n?iden korkeitten, harmaitten muurien edustalla, joissa oli vain yksi ainoa pitk?, kapea oviaukko, mink? kautta sek? ihmiset ett? ratsut kulkivat sis??n, ja harvoja, yksin?isi? ikkunoita, jotka vaanivat kuin sis??npainuneet silm?t.

Joka kerta kun h?n pys?ytti hevosensa n?iden muurien ulkopuolelle, tuntui h?nest?, ett? ruumis odotti h?nt? siell? sis?ll?. Viikon oli h?n uhrannut h??onnelleen, sitten oli ammatti kutsunut h?nt?. Kun h?n seuraavan kerran tuli kotiin, l?ysi h?n nuoren, terveen vaimonsa kuukauden vanhana ruumiina, ja pienen lapsen itku tervehti h?nt?. Joka kerta kun h?n senj?lkeen pys?htyi palatsinsa eteen, huokuivat nuo syv?t ikkunat kuolonkylmyytt?, ja h?n oli kuulevinansa itkua noiden paksujen muurien takaa.

Leone sylk?isi kaivoon ja antoi katseensa liukua muureja yl?s aina tornin huippuihin saakka, joihin viel? k?tkeytyi auringonlaskun kultaa. Nyt h?n hymyili katsellessaan t?t? harmaata, halkeillutta muuria. H?n n?ki pienen valkean naisenk?den hyv?ilev?n tuota vanhaa vankilaa. Jokaiselle ulkonemalle se oli istuttanut kukkia ja asettanut yrttiruukkuja. Siell? oli kokonainen pieni parveke t?ynn? vihreit? k?ynn?skasveja. Muutamat hennot valkeat liljat pysytteliv?t huimaavan korkealla er??n ikkunan alla, ny?kytellen syvyyden yll?. Rautaristikon l?pi alakerrassa ty?nsi kierteinen nerium valonjanoisia versojaan. Yl?kerroksessa riippui kirjavia it?maisia mattoja ikkunoista. Kaiken tuon h?n n?ki sen pienen k?den tekev?n. Se olikin ainoa, mit? kaupunki n?ki h?nen tytt?rest??n, joka ikkunan korkeasta, syv?st? piilosta heitti ujoja ja kaukaisia silm?yksi? kaupungin hiljaiseen maailmaan, itse j??den n?kym?tt?m?ksi.

V?hitellen oli kalman haju paennut vanhasta kivitalosta kaikkien n?iden kukkien hiljaisen, elont?yden hengen tielt?. Kuolonvarjo oli v?istynyt sit? kirkkautta, jota t?m? pieni tytt? levitti ymp?rilleen. Kondottieeri tiesi, ett? h?nen h?myisess? palatsissaan asui valoisan ja hienon puhdas ja viaton olento, jonka hennot sormet saivat nuo vanhat kovat muurit kukkimaan ja joka kietoi nuoret k?sivartensa ruusukahleiksi h?nen auringonpaahtaman ja paatuneen niskansa ymp?rille.

Ei kukaan olisi tuntenut Leone de' Salvuccia n?iden muurien sis?puolella. Pedonkynnet olivat vedetyt sis??n, kaikki juovat siloitetut. Jalopeurasta oli mieluisaa antaa pienten, hienojen sormien vet?? itse??n kuonokarvoista. Sotilaan peloittava muoto oli poissa. H?n puhui puoli??neen. Oven ulkopuolella h?n otatti kannuksensa pois. Sis?ll? olivat kaikki ter?aseet pannaan julistetut. H?n hiipi varpaillaan huoneeseensa peseyty?kseen, ennenkuin tytt? olisi kuullut h?nen tulleen. H?n hioi parkkiintuneita sotilaankouriaan hohkakivell? saadakseen ne puhtaiksi.

Mutta Giovanna oli tuntenut h?nen hevosensa kavionkopseen kadulla ja tuli juosten h?nt? vastaan syleill?kseen h?nt?.

"?l? koske minuun", kuiskasi h?n surkealla ??nell?. "Olen likainen kuin sika. Varo k?si?si ja vaatteitasi."

Mutta Giovanna suuteli h?nen l?mpimi? ja likaisia kasvojaan.

Giovanna oli tuskin n?hnyt muita ihmisi? kuin is?ns? ja imett?j?ns?. Kuitenkin kehittyi h?ness? synnynn?inen arvokkuus, itsetiedoton kuin kukan umpussaan luonnon pakosta kehitt?m? tuoksu ja v?rihienous, kun se ajan t?yttyess? puhkeaa.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet