Read Ebook: The Tale of Brynild and King Valdemar and His Sister: Two Ballads by Borrow George Wise Thomas James Editor

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 476 lines and 19743 words, and 10 pages

PIKKU HERTTUA

eli

RIKHARD PELK??M?T?N

Kirj.

MISS YONGE

Suomentanut

Uuno Helve

Porvoossa, Werner S?derstr?m, 1897.

Ensimm?inen luku.

Er??n? kirkkaana syysp?iv?n?, ajassa takaperin aina vuoteen 943, oli Bayeuxin linnassa Normandiassa kova kiire ja h?lin?.

Sali oli suuri ja matala. Sen kaareva katto lep?si lyhyiden, paksujen patsaiden kannattamana, melkein kuin salapyh?kk? jossain vanhassa tuomiokirkossa. Muurit olivat paksut ja lasittomat ikkunat tuiki pienet sek? kiinnitetyt niin syv?lle muuriin, ett? ikkunakomero oli tarpeeksi leve? est??kseen sadetta huoneesen tunkeutumasta. Ja jospa sit? olisi sis??n tunkeutunutkin, ei siell? ollut mit??n, joka olisi voinut turmeltua, sill? sein?t olivat karkeaksi hakatusta kivest? ja lattia tiilest?. T?m?n ison, pime?n huoneen molemmissa p?iss? paloi suuri tuli, mutta mahtavan tulisijan p??ll? ei ollut savutorvea. Siksi kierteli savu hitaasti ymp?riins? kaarevan katon alla paksuina valkoisina pilvin?, kasvattaen yh? nokikerrosta, mik? teki salin entist??n pime?mm?ksi.

Salin alap??ss? palava tuli oli paljoa suurempi ja kuumempi kuin toinen. Sen lieskassa riippui isoja mustia kattiloita ja ymp?rill? askaroitsi palvelijoita, miehi? ja naisia. Heid?n poskensa hohtivat punaisina ja paljaat k?sivarret olivat nokiset, kun he siin? h??riv?t pitkine rautakoukkuineen, saviastioineen ja pannuineen. Salin yl?p??ss?, joka oli kolmea askelmaa korkeammalla muuta lattiaa, toimielivat toiset palvelijat. Kaksi nuorta tytt?? ripotteli lattialle tuoreita kuusenhavuja. Miehet laativat karkeista laudoista kannatinliepojen p??lle pitk?? p?yt??. T?lle j?rjestiv?t he sitte hopeamaljoja, juomasarvia ja puulautasia.

Useimpia vieraita varten pantiin penkit, mutta ihan p?yd?n edess?, kunniapaikalla, komeili korkea tuoli. Sen karkeihin ristijalkoihin ja k?sinojiin oli taidokkaasti leikelty leijonan p?it? ja jalkoja. Tuolin edess? oli puiseva puujakkara ja samalla kohdalla p?yd?ll? seisoa sojotti suuri hopeakolpakko. T?m? oli kerrassaan sirompaa tekoa kuin muut, runsaasti somisteltu kaikenmoisilla kuvioilla, niinkuin viiniryp?leill? ja lehdill? sek? pikkuisilla viininjumalan seuraajilla eli pukinkoipisilla pojilla. Jos se olisi voinut kertoa historiansa, olisi se varmaan ollut merkillinen. Malja oli n?et tehty aikoja sitte vanhaan roomalaisten aikaan ja muuan pohjoismaalainen merirosvo oli tuonut sen ry?st?saaliinaan Italiasta.

Kaiken t?m?n toiminnan n?ytt?m?lt? toiselle liikkui muhkea, ij?k?s nainen. H?nen pitk?t vaaleat tuskin viel? harmaantuneet hiuksensa olivat k??rityt p??n ymp?ri valkean myssyn sis??n, joka oli solmittu nauhalla leuan alta. H?nell? oli pitk?, lattiaa viilt?v? tumma hame laajoine, riippuville hihoineen sek? paksut kultaiset korvarenkaat ja kaulanauha. Kukaties n?m? viime mainitut olivat samoilta seuduilta kotoisin kuin kolpakkokin. H?n jakeli k?skyj? palvelusv?elle, piti silm?ll? sek? ruuanlaittoa ett? p?yd?n j?rjest?mist? ja neuvotteli vanhan hovimestarin kanssa. Silloin t?ll?in vilkasi h?n ulos ikkunasta hiukan levottomana ik??nkuin olisi odottanut jotakin. Lopulta alkoi h?n puhua pelk??v?ns?, etteiv?t viipyv?t pojat tulisi ajoissa kotiin otustensa kanssa herttua Wilhelmin illalliseksi. Mutta samassa katsahti h?n yl?s tyytyv?isen?, sill? muutamia mets?stystorven toitahduksia kuului ?kki? sek? heti per?st? kepeiden, rajujen askelten kapsetta. Tuossa tuokiossa sy?ksyi saliin noin kahdeksan vuotias poikanen. H?nen kasvonsa ja suuret siniset silm?ns? s?teiliv?t voimaa, terveytt? ja eloisuutta ja vaaleanruskeat hiuksensa hulmusivat p??n ymp?rill?, kun h?n juoksi esiin heiluttaen jousta k?dess??n ja huutaen innoissaan: "Min? sen ammuin, se oli minun laukaukseni, joka osui! Kuuletteko, rouva Astrida? Se on hirvi, joll'on kymmenen haaraa sarvissa, ja min? ammuin sit? kaulaan."

"Tek?, prinssi Rikhard; tek? sen tapoitte?"

"Eik? mit?, min? ammuin vain ensi laukauksen. Osmondin nuoli se oli, joka k?vi sen silm??n ja -- katsokaa vaan rouva Astrida -- se tuli t?ll? lailla mets?n l?vitse ja min? seisoin jousineni melkein n?in suuren jalavan alla, kas n?in" --. Ja Rikhardin piti juuri ruveta n?ytt?m??n koko hirvenkaato-kohtausta, mutta Astrida rouvalla oli liian kiire voidakseen kuunnella. Sen vuoksi keskeytti h?n poikasen kiihke?ll? kysymyksell?: "Onko riista tuotu kotiin"?

"Walter tulee sen kanssa. Mull' oli pitk? nuoli." -- Samassa tuokiossa n?htiin kookkaan mets?st?j?n otuksineen astuvan sis??n. Rouva Astrida riensi h?nt? vastaan antamaan k?skyj??n. Pikku Rikhard seurasi h?nt? kaiken aikaa ja selitti niin tulisesti, kuin jos rouva todellakin olisi h?nt? kuunnellut. H?n kuvasi miten h?n itse ampui, miten Osmond ampui, miten el?in hyp?hti ja mitenk? se kaatui. Ja sarvien haaroja luetellen, lopetti h?n aina n?in: "Jopa t?t? p?tii is?lle kertoa! Luuletteko h?nen kohta tulevan?"

Sill'aikaa astui saliin kaksi miest?, toinen noin viidenkymmenen ik?inen ja toinen noin kahdenkymmenenkahden. Molemmat olivat puetut yksinkertaiseen nahkaiseen mets?styspukuun ja vy?tetyt leveill? kirjo-ompeleisilla v?ill?, joissa riippui puukko ja mets?stystorvi. Vanhempi oli harteva, p?ivettynyt, punakka ja muodoltaan hieman ankara. Nuorempi oli solea, isokasvuinen ja vilkas, kirkkaine, ter?vine, harmaine silmineen ja iloisine, hilpeine hymyilyineen.

Miehet olivat Astrida rouvan poika vapaaherra Eerikki de Centeville ja h?nen pojanpoikansa Osmond. N?iden huostaan oli Normandian herttua Wilhelm uskonut ainoan lapsensa Rikhardin kasvatettavaksi.

Herttua Wilhelmi? odotettiin itse??n t?n??n Bayeuxiin poikaansa tervehtim??n, ennenkun l?htisi matkalle ratkaistakseen Flanderin ja Montreulin kreivien v?liset riidat. T?m? oli aiheena Astrida rouvan suuriin valmistuksiin. H?n ei katsonutkaan, oliko hirvenpaistos, jota pikku pojan piti k??nnell? tulessa, kunnollisesti vartaasen asetettu, kun alkoi toista puuhaa: pukea nuorta Rikhard prinssi?. H?n vei pojan kanssaan muutamaan linnan yl?huoneesen. T??ll? oli Rikhardilla viimeinkin hyv?? aikaa pakinoida mets?stysseikkailustaan. Korkeasukuinen ja ylh?inen kun oli, kampasi ja silitteli rouva Astrida itse h?nen pitki?, liehuvia kiharoitaan ja kiinnitti h?nen tulipunaisen liivitakkinsa. T?m? ylettyi ainoastaan polveen, j?tt?en kaulan, k?sivarret ja s??ret paljaiksi.

Rikhard pyyteli hartaasti saada kantaa vy?ll??n lyhytt?, runsaskoristeista tikaria, mutta t?h?n ei rouva Astrida ottanut my?nty?kseen.

"Saanette viel? olla kyll?ksi tekemisiss? ter?ksen ja tikarin kanssa, jos el?? saatte", sanoi h?n, "tarvitsematta alotella ennen aikojaan".

"No se nyt on varma", vastasi Rikhard. "Minua tullaan kutsumaan Rikhard Sotakirveeksi tahi Urhoolliseksi, sen lupaan teille, rouva Astrida. Yht? urhoollisia olemme me nykyajan pojat kuin Sigurd ja Ragnar, joista te laulatte! Ollappa t??ll? Normandiassakin lohik??rmeit? voitettavana!"

"Pelk??n, ett? tulette l?yt?m??n niit? liiaksikin", sanoi rouva Astrida. "Pahuudella on lohik??rmeens? t??ll? ja jokapaikassa, aivan yht? myrkylliset kuin konsaan saduissani."

"Niit? vain en s?ik?hd?", sanoi Rikhard, joka ainoastaan puoleksi k?sitti h?nt?, "jos te vain tahtoisitte antaa mulle tikarin. Mutta kuulkaas, kuulkaas!" ja h?n sy?ksyi ikkunaan. "Nyt ne tulevat, hei, nyt ne tulevat! Tuoll'on Normandian lippu."

Onnellinen poika juoksi alas eik? pys?htynyt, ennenkun seisoi pitkien jyrkkien kiviportaitten juurella, mitk? johtivat linnoitetulle portille.

Sinne tuli my?skin vapaaherra de Centeville poikineen vastaanottamaan l??niherraansa. Rikhard katsoi rukoilevasti Osmondiin ja sanoi; "Anna minun pit?? h?nen jalustintaan." Juoksi sitte riemukkaasti huutaen esiin, kun kaarevasta porttik?yt?v?st? n?ytt?ytyi iso musta hevonen, kantaen Normandian herttuan komeata vartaloa. Herttuan purppuraista liivitakkia kiinnitti vy?t?r??n muhkea vy? kannattaen tuota tavatonta asetta, joka oli hankkinut h?nelle liikanimen "Pitk?miekka". H?nen s??rens? ja jalkansa olivat verhotut kimmelt?v?ll? ter?skankaalla ja kultaiset kannukset kiilteliv?t h?nen kantap?iss??n. Lyhytt?, ruskeata tukkaa peitti herttuallinen purppuralakki, joka oli koristettu jalokivisolen kiinnitt?m?ll? turkisreunuksella ja h?yhent?yhd?ll?. H?nen otsansa oli vakava ja syv?mietteinen ja kasvoilla oli sek? surun ett? arvokkaisuuden ilme. T?m? johdatti ensi silm?yksell? mieleen, ett? h?n oli varhain kadottanut nuoren, rakastetun puolisonsa, herttuatar Emman, ja ett? monet vaivat ja huolet rasittivat h?nt?. Mutta toinen silm?ys teki tavallisesti ilahduttavamman vaikutuksen, niin lempeytt? uhkuvat olivat h?nen silm?ns? ja niin paljon hyv?nsuomaa oli piirteess? suun ymp?rill?. Ja mik? hymyily kirkastikaan nyt h?nen kasvojaan, kun sai n?hd? pikku Rikhardin ensimm?ist? kertaa osoittamassa kunnioitustaan ritaripoikana, pit?m?ll? jalustinta, kun h?n laskeutui hevosen sel?st?. Sitte polvistui Rikhard vastaanottaakseen h?nen siunauksensa, mik? aina lapsen kohdatessa vanhempiaan oli tapana. Herttua pani k?tens? h?nen p??ns? p??lle, sanoen: "Jumala armostaan siunatkoon sinua, poikani." Nostaen h?net syliins? ja sulkien rinnoilleen, antoi h?n Rikhardin kietoa k?sivartensa kaulaansa ja suudella kerran toisensa per?st?. Sitte laski h?n h?net taas alas, herra Eerikin astuessa esiin, taivuttaessa polvensa, suudellessa ruhtinaansa k?tt? ja toivottaessa h?net tervetulleeksi linnaansa. K?visi liian laveaksi toistaa kaikkia niit? syd?mmellisi? ja kohteliaita sanoja, joita lausuttiin, kuvailla herttuan ja jalon Astrida rouvan tervehtimist? sek? l??ninherransa saattojoukossa tulleitten vapaaherrojen vastaanottoa.

Rikhardia k?skettiin tervehtim??n heit?, mutta vaikka h?n ojensi k?tens?, vet?ysi h?n ihan is?ns? sivulle, katsellen heit? pelolla ja kainoudella.

Siell? oli Harcourtin kreivi Bernard, jota nimitettiin "Tanskalaiseksi", vanukkeisine punatukkineen ja partoineen. J?lkim?iselle oli harmaa vivahdus antanut oudon, ep?luonnollisen v?rin. H?nen tuimat ja hurjat silm?ns? s?dehtiv?t tuuheiden kulmakarvojen alla, joista niist?kin toista rumensi miekaniskun poikittain sek? poskelle ett? otsalle j?tt?m? leve? tummanpunainen arpi. Tulijoiden joukossa oli my?skin kookas vapaaherra Rainulf de Ferri?res, puettuna hienoter?srenkaiseen sotisopaan, joka kalisi h?nen kulkiessaan. Lopuksi tulivat kyp?ri- ja kilpipukuiset taistelijat, jotka n?yttiv?t silt? kuin jos herra Eerikin salissa riippuvat sotatamineet olisivat vironneet henkiin ja astelleet ymp?riins?.

Tulijat asettuivat rouva Astridan vieraspitop?yt??n, tuo vanha rouva herttuan oikealle ja Harcourtin kreivi h?nen vasemmalle puolelleen. Osmond leikkasi herttualle ja Rikhard tarjosi h?nen lautasensa ja maljansa. Koko ruokailuajan puhelivat herttua ja h?nen vasallinsa vakavasti matkasta, jolle hankkiusivat, tavatakseen Flanderin kreivi? Arnulfia er??ll? Sommejoen saarella. Tarkoituksena t?ll? saarella yhtymisell? oli sovinnon tekeminen, jonka kautta Arnulf suostuisi hyvitt?m??n ja korvaamaan muutamia Montreuilin Herluinille tekemi??n v??ryyksi?.

Jotkut sanoivat nyt olevan paraimman tilaisuuden pakoittaa Arnulfia luopumaan muutamista rajakaupungeista, joita Normandia jo kauan oli omakseen vaatinut. Mutta herttua pudisti p??t??n, sanoen ettei h?nen tullut etsi? etuja omaksi hyv?kseen silloin, kun oli kutsuttuna ratkaisemaan toisten riitoja.

Rikhard v?syi hieman heid?n vakavaan keskusteluunsa ja ateria oli h?nest? hyvin pitk?. Mutta vihdoinkin p??ttyi se, ruokarukous luettiin ja p?yt?laudat kannettiin pois. Kun p?iv?? oli viel? t?hteell?, meni osa vieraita katsomaan hevosiaan, toiset taas tarkastelemaan herra Eerikin hevosia ja koiria. J?lell? olevat ker?ytyiv?t pienempiin ryhmiin.

Herttualla oli nyt aikaa antautuakseen pikku pojalleen. Rikhard istui h?nen polvellaan ja jutteli syd?mmen halulla. H?n kertoi kaikista huveistaan, kuinka h?nen nuolensa oli osunut hirveen t?n??n, kuinka herra Eerikki antoi h?nen ratsastaa mets?lle pienell? ponyllaan ja kuinka Osmondilla oli tapana ottaa h?net kerallaan uimaan kirkkaassa, raikkaassa virrassa. Sanoipa h?n n?hneens? naakan pesi?kin ylh??ll? vanhasta tornista.

Hymyillen kuunteli Wilhelm herttua h?nt?, n?ytt?en yht? innokkaalta kuulemaan kuin poika kertomaan. "No Rikhard", sanoi h?n vihdoin, "eik? sinulla ole mit??n sanottavaa minulle Is? Luukkaasta ja h?nen suuresta kirjastaan? Mit?, eik? sanaakaan? Katsoppa silmiin, Rikhard, ja sano minulle, mitenk? luvut luistavat?"

"Is? kulta", sanoi Rikhard matalalla ??nell? katsellen alas ja leikkien is?ns? vy?n solella. "Min' en pid? noista juonikkaista kirjaimista kellastuneella pergamentilla."

"Mutta tokihan sin? koetat opetteleida niit? tuntemaan, toivon?", sanoi herttua.

"Koetan, koetan, is?; mutta vaikeita ne ovat ja sanat niin kauhean pitki?. Is? Luukas saapuu aina silloin, kun aurinko helottaa kirkkaimmin ja mets? vihert?? kauneimmin, niin ett'en tied?, kuinka jaksankaan istua sis?ll? miettien miettimist??n noita mustia koukeroita ja viiruja."

"Poika poloinen!" sanoi herttua Wilhelm hymyillen.

T?m?n yllytt?m?n? jatkoi Rikhard rohkeammin:

"Etteh?n tek??n, jalo is?ni, osaa lukea?"

"En, valitettavasti suureksi ik?v?kseni", sanoi herttua.

"Herra Eerikki ei osaa my?sk??n lukea, eik? Osmond, eik? joku toinenkaan. Mink? t?hden minun pit?isi sitte istua ja lukea ja my?t?n??n puristaa sulan pontta aivan kuin olisin mik?kin munkki prinssin asemesta." Rikhard katsoi is??ns? kasvoihin ja oli allap?in, ik??nkuin olisi puoliksi h?vennyt, ett? oli pannut is?n tahdon mielevyyden ep?ilyksen alaiseksi. Mutta ilman tyytym?tt?myyden s?vy? vastasi herttua:

"Se kyll? on sinusta nyt vaikeata ja ik?v??, sit? en ihmettele; mutta siit? koituu sinulle paljon hyv?? vastaisuudessa. Min? antaisin paljo, jos kykenisin itse lukemaan niit? pyhi? kirjoja, joita nyt saan kuulla ainoastaan papin esiinlukemina. Mutta sen per?st? kun t?m? halu minussa her?si, ei minulla ollut opetteluaikaa, kuten sinulla nyt."

"Mutta eiv?th?n ritarit ja jalosukuiset kuuna p?iv?n? opetteleite lukemaan", uskalsi Rikhard huomauttaa.

"Onko t?m? sinun mielest?si muka syy, jonka vuoksi he eiv?t lukutaitoa tarvitseisikaan? V??r?ss? olet, poikani, sill? Ranskan ja Englannin kuninkaat, Anjoun, Provencen ja Parisin kreivit, ja viel?p? Norjan kuningas Hakonkin osaavat kaikki lukea. Sanon sulle, Rikhard, ett? kun tehtiin sopimus, jonka kautta kuningas Ludvig sai takaisin Ranskan valtaistuimen, h?vetti minua huomatessani olevani yksi niit? harvoja kruunun vasalleja, jotka eiv?t osanneet kirjoittaa nime??n sen alle."

"Mutta kukaan ei ole niin viisas ja hyv? kuin sin?, is?", sanoi Rikhard ylpeillen. "Sen sanoo herra Eerikki usein."

"Herra Eerikki rakastaa ruhtinastaan liiaksi, huomatakseen h?nen vikojaan", sanoi herttua. "Mutta paljoa parempi ja viisaampi olisin min? voinut olla, jos minulla olisi ollut semmoiset opettajat kuin sinulla. Ja tied?, Rikhard, ei ainoastaan kaikki meik?l?iset ruhtinaat taida lukea, vaanpa Englannissa kuningas Ethelstan tahtoo, ett? jok'ainoan jalosukuisen tulee oppia se taito. He harjoittavat lukujaan h?nen omassa palatsissaan, yhdess? h?nen veljiens? kanssa, lukien niit? hyvi? kirjoja, joita kuningas Alfred Oikeamielinen on k??nt?nyt heid?n kielelleen."

"Min? vihaan englantilaisia", sanoi Rikhard nostaessaan p??t??n uhkamielinen ilme kasvoillaan.

"Vihaat heit?! Ja mink? vuoksi?"

"Koska murhasivat kavaluudella urhoollisen Ragnar merikuninkaan! Astrida rouvalla on tapana laulaa h?nen kuolinlauluaan, jota h?n lauloi, kun kyyk??rmeet pistiv?t h?net kuoliaaksi ja h?n riemuitsi ajatellessaan, kuinka h?nen poikansa tulisivat ja antaisivat korppien herkutella anglosaksien ruumiilla. Voi, jos min? olisin ollut h?nen poikansa, kuinka olisinkaan kostanut, kuinka olisinkaan nauranut saadessani hakata maahan noita kavaloita pettureja ja polttaa poroksi heid?n asuntojaan!" Rikhardin silm?t salamoivat. Kun h?n puhui tuota vanhaa pohjoismaalaista kielt?, tulvivat h?nen sanansa hurjana, s??nn?tt?m?n? runos?keen?, johon muotoon nuo vanhat sankarisadut olivat sepitetyt. Ehk? h?n tiet?m?tt??n niit? toistelikin.

Wilhelm herttua n?ytti totiselta.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet