Read Ebook: The Tale of Brynild and King Valdemar and His Sister: Two Ballads by Borrow George Wise Thomas James Editor

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 476 lines and 19743 words, and 10 pages

Wilhelm herttua n?ytti totiselta.

"Rouva Astrida ei saa laulaa sinulle en?? moisia lauluja", sanoi h?n, "jos ne t?ytt?v?t mielesi noin kostokkailla ajatuksilla, jotka sopivat vain Odenin ja Thorin jumaloitsijoille. Ei Ragnar Lodbrok enemm?n kuin h?nen poikansakaan ymm?rt?neet sen parempaa kuin riemuita t?st? julmasta verikostosta. Mutta me, jotka olemme kristittyj?, tied?mme velvollisuudeksemme antaa anteeksi."

"Englantilaiset olivat ly?neet ja surmanneet heid?n is?ns?," sanoi Rikhard, katsoen kummastuneena ja pahoilla mielin is??ns?.

"Aivan niin, Rikhard, enk? min? moitikaan heit?, sill? olivathan he juuri semmoisia kuin mekin olisimme olleet, jollei kuningas Harald Kaunotukka olisi ajanut isois??si pois Norjasta. He eiv?t olleet saaneet oppia totuutta; mutta meille on sanottu: 'anteeksi antakaat, niin teille anteeksi annetaan'. Kuuntele tarkasti, poikani: joskin kansamme t?t? nyky? on kristitty, laiminly?d??n t?m? anteeksiannon velvollisuus liian usein. Sin? puolestasi el? k?ytt?ydy sill? lailla. Muista, n?itp? milloin tahansa sotalippuumme maalatun tahi kirkoissa kiveen hakatun ristin, ett? se puhuu meille anteeksiannosta. Mutta t?st? anteeksiannosta emme saa koskaan nauttia, jollemme anna anteeksi vihollisillemme. K?sit?tk? minua, poikani, ja tahdotko panna sanani mieleesi?"

Rikhard oli ensin kahden vaiheilla ja vastasi sitte: "Tahdon, is?. Mutta min'en olisi voinut koskaan antaa anteeksi, jos olisin ollut joku Ragnarin pojista."

"Voit mahdollisesti sin?kin joutua samaan asemaan, Rikhard", sanoi herttua. "Jos min? kaatuisin, mik? helposti saattaa tapahtua, jossakin niist? pikkusodista, jotka pilkkovat t?t? onnetonta Ranskaa, niin muista, mit? nyt sanon sinulle. Panen juhlallisesti velvollisuudeksesi Jumalaa ja is??si kohtaan, ettet saa yll?pit?? mit??n vainoa tahi vihaa. Kostat minut parhaiten sill?, ett? k?dell? ja syd?mmell? annat vihamiehillesi suurimman n?ytteen sovinnollisuudestasi. Anna lupauksesi, ett? tahdot n?in tehd?."

"Kyll?, is?", sanoi Rikhard hiljaa is?n sanojen juhlallisen vakavuuden kukistamana, nojaten p??t??n h?nen poveaan vasten.

Hetkisen ??nett?myys syntyi. Rikhard sai v?hitellen entisen eloisuutensa, alkoi sivell? herttuan lyhytt?, k?her?t? partaa ja leikki? h?nen kirjaillulla kaulustimellaan.

T?t? tehdess??n sattui h?nen k?tens? hopeavitjoihin. Kun h?n nopealla tempaisulla kiskasi ne esiin, n?ki h?n niiss? killuvan hopea-avaimen. "Ai, mik? t?m? on?" kysyi h?n innokkaasti. "Mihink? t?m? avain k?ypi?"

"Suurimpaan aarteeseni", vastasi herttua Wilhelm piilottaessaan taaskin vitjat avaimineen pukimensa alle.

"Suurimpaan aarteesesiko, is?? Kruunuko se sitte on?"

"Kai sen viel? kerran saat n?hd?", sanoi h?nen is?ns?, pid?tt?en pikku k?tt? liian likeisist? tutkimuksista.

Samassa astui muutamia vapaaherroja takaisin saliin ja herttua ei joutanut en?? kauempaa pakisemaan pikku poikansa kanssa.

Seuraavana p?iv?n?, aamujumalanpalveluksen per?st? kappelissa ja suuruksen sy?ty? salissa, l?hti herttua taas matkalleen. Mutta Rikhardin j?tti h?n siihen toivoon, ett? h?n ehk? nelj?ntoista p?iv?n p??st? palaisi. Saipa h?n Rikhardilta lupauksenkin, ett? olisi hyvin kohtelias is? Luukkaalle ja totteleisi herra Eerikki de Centeville?.

Toinen luku.

Er??n? iltana istui Astrida rouva korkealla tuolillaan liesinurkassa k?dess??n kehr?varsi, josta h?n veteli hienoa, sile?t? pellavarihmaa, v?rttin?n hyrr?tess? permannolla. H?nen vastap??t??n istui herra Eerikki nukkuen tuolillaan. Osmondilla oli paikkansa matalalla rahilla hiillustan vieress?. H?n vuoleksi ja teroitti mets?hanhen sulkia, joidenka nyt piti oppia lent?m??n toisella tavoin kuin ennen, helpoittaen ter?v?n nuolen eik? rauhaisan hanhen lentoa.

Linnan palvelijat ja sotamiehet istuivat penkeill? salin toisella seinustalla ja naiset toisella. Suuri takkavalkea katossa riippuvan mahdottoman suuren, loimahtelevan lampun kera valaisi salia. Ikkunat olivat suletut puuluukuilla, koko huone n?ytti miellytt?v?lt? ja hauskalta. Kaksi tahi kolme suurta koiraa virutteleikse laiskotellen valkean edess?, ja niiden keskess? istui Normandian pikku Rikhard. Milloin silitteli h?n niiden leveit? silkkihienoja korvia, milloin kutkutteli niiden suuria k?p?li? Osmondin sulan k?rell? tahi avasi hiljaa unisen silm?n. Koira ojensi silloin vaan koipiaan, ilmaisten vastenmielisyytt??n raskaalla ?rin?ll?. Pojan silm?t olivat koko ajan hievahtamatta kiinnitetyt Astrida rouvaan, ik??nkuin h?n ei olisi tahtonut hukata sanaakaan t?m?n tarinasta. Rouva Astrida kertoi, kuinka Jaarli Rolf Rikhardin isois? oli purjehtinut Seinen suuhun, ja kuinka Rouenin arkkipiispa Franco oli tullut h?nt? vastaan ja j?tt?nyt h?nelle kaupungin avaimet, ja kuinka nuo urhokkaat pohjoismaalaiset eiv?t olleet tehneet mit??n vahinkoa ainoallekaan Rouenin asukkaalle. Sitte kertoi h?n Jaarli Rolfin kasteesta, ja kuinka t?m? niin? seitsem?n? p?iv?n?, joina h?nell? oli p??ll??n valkea kastepuku, oli antanut runsaita lahjoja kaikille herttuakuntansa Normandian arvokkaimmille kirkoille.

"Mutta kertokaas uskollisuudenlupauksesta!" sanoi Rikhard, "ja kuinka Sigurd Verikirves heitti nurinniskoin tuon typer?n Kaarlo kuninkaan. Voi kun min? olisin nauranut sit? n?hdess?ni."

"En, en, prinssi Rikhard", sanoi rouva, "min? en pid? siit? tarinasta. Se oli ennen kuin pohjan miehet oppivat ritarillisuutta ja hyvi? tapoja, ja raakuus on aina pikemmin painettava unholaan kuin muisteltava. Ei, tahdon mieluummin kertoa tulostamme Centevilleen ja mitenk? yksitoikkoisia minusta olivat n?m? aukeat tasangot ja leve?t, hiljalleen liukuvat joet, verraten is?ni vuonoon Norjassa. Korkeat, mustat, tummakuusikkoiset kalliot ne sit? ymp?r?iv?t ja et??ll? n?ki lumipeitteisten tunturien taivasta kohti kohouvan. Oi kuinka sinerv?n? vesi v?reilik??n istuessani pitk?t kes?p?iv?t is?n venosessa pikku vuonollamme ja --"

T?ss? keskeytettiin ?kki? rouva Astrida kertomuksessaan. Torvi toitahti linnan portilla. Koirat hy?kk?siv?t yl?s kiivaasti haukkuen. Osmond ponnahti my?skin yl?s, huusi: "kuulkaa!" ja koetteli vaientaa koiria. Rikhard kiiruhti herra Eerikin luokse, kiivaasti huutaen: "Her?tk??, herra Eerikki, her?tk??, is? on tullut! voi joutukaa aukaisemaan portteja ja laskemaan h?net sis??n."

"Hiljaa koirat!" sanoi herra Eerikki, nousten verkalleen yl?s, kun torven toitotuksia toistettiin. "Mene, Osmond, portinvartijan kanssa katsomaan, onko se, ken t?h?n aikaan tulee, yst?v? vai vihollinen. J??k?? te t?nne, hyv? prinssi", lis?si h?n, kun Rikhard tahtoi juosta Osmondin per?st?. Pikku poika totteli, seisten alallaan, vaikka h?nen jok'ikinen j?senens? vapisi malttamattomuudesta.

"Tietoja herttualta, luulisin", sanoi rouva Astrida. "Itse h?n tuskin lienee n?in my?h?iseen liikkeell?."

"Voi niin, rakas rouva Astrida, se on varmasti h?n", sanoi Rikhard. "H?n sanoi tulevansa pian takaisin. Kuulkaa, kuuluu jo hevosten poljenta pihalta. Olen varma, ett? se on h?nen musta sotaratsunsa. Enk? min? ole siell? pit?m?ss? h?nen jalustintaan! Voi herra Eerikki, suokaa minun menn?!"

Herra Eerikki, aina harvapuheinen mies, pudisti vain p??t??n, ja samassa tuokiossa kuului askeleita kiviportailta.

Taas tahtoi Rikhard kipaista ulos, kun Osmond samassa palasi kasvoillaan ilme, joka heti ensi silm?yksell? osoitti, ett? joku onnettomuus oli tapahtunut. Mutta kaikki mit? h?n virkkoi oli vaan: "Harcourtin kreivi Bernard ja vapaaherra Rainulf de Ferri?res." Sitte astui h?n sivulle antaakseen tulijoille tiet?.

Rikhard pys?htyi keskelle salia pettyneen?. Herra Eerikki? tahi muitakaan salissa olijoita tervehtim?tt? astui Harcourtin kreivi Rikhardin luokse, taivutti polvensa h?nen edess??n ja sanoi murtuneella, syv?sti liikutetulla ??nell?: "Rikhard, Normandian herttua, olen sinun l??nityksenalaisesi ja uskollinen vasallisi." Sitte nousi h?n yl?s ja sill'aikaa, kuin Rainulf de Ferri?res suoritti samat temput, peitti tuo vanha mies kasvonsa ja itki ??neens?.

"Voipiko asiat olla niin k?sin", sanoi vapaaherra de Centeville. Saatuaan Ferri?relt? vastineeksi surumielisen silm?yksen, taivutti h?nkin polvensa pojan edess?, toistaen sanat: "Olen sinun l??nityksen-alaisesi ja uskollinen vasallisi ja vannon sinulle uskollisuutta linnani ja Centevillen vapaaherrakunnan puolesta."

"Eih?n, eih?n!" huusi Rikhard, vet?isten k?tens? pois tulisessa tuskassa, tunteella semmoisella kuin jos olisi ollut kauhistuttavan unenn??n vallassa, josta ei voinut her?t?. "Mit? t?m? merkitsee? Voi rouva Astrida, sanokaa minulle, mit? t?m? merkitsee? Miksi ne tekev?t n?in? Miss? on is?ni?"

"Voi lapsukaiseni", sanoi vanha rouva, kietoen k?sivartensa h?nen ymp?rilleen ja vet?en h?net aivan itseens? kiinni kyynelten viljanaan virratessa. H?nen syleilyns? tyynnytt?m?n? seisoi Rikhard. Silm?t selkisel?ll??n ja syvin, l??h?tt?vin henk?yksin kuunteli h?n noita nelj?? jalosukuista, jotka hiljaa ja vakavasti puhelivat kesken??n, h?nest? paljoa v?litt?m?tt?.

"Herttua kuollut!" toisti herra Eerikki de Centeville melkein tajuttomana ja kangistuneena kauhusta.

"Niin on", sanoi Rainulf hitaasti ja suruisesti, ja hiljaisuutta h?iritsi vain vanhan kreivin Bernardin raskaat, syv?t nyyhkytykset.

"Mutta miten? miss?? milloin?" puhkesi herra Eerikki vihdoin puhumaan. "Eih?n tietty mist??n sodasta teid?n t??lt? matkatessanne. Voi, miksi en ollut h?nen sivullaan!"

"H?n ei kaatunut sodassa", vastasi Rainulf kolkosti.

"Olisiko sitte tauti voinut p??tt?? h?nen p?iv?ns? niin rutosti?"

"Eip? tautikaan", vastasi Ferri?res. "Kavallus se oli. H?n kaatui Pecquignyn saarella vilpillisen flaamilaisen k?den kautta."

"Ja tuo kavaltaja el?? viel??" kiljahti vapaaherra de Centeville, suonenvedontapaisesti tarttuen oivaan miekkaansa.

"H?n el??, riemuiten rikoksestaan", sanoi Ferri?res, "turvallisena ja huolettomana omissa linnoitetuissa kauppakaupungeissaan."

"Voin tuskin uskoa sanojanne, jalot herrat", sanoi herra Eerikki. "Herttuamme salavainoisesti murhattuna, h?nen vihollisensa turvan takana, ja te t??ll? t?t? kertomassa!"

"Toivon, ett? makaisin kankeana ja j?hmettyneen? herrani vieress?!" sanoi kreivi Bernard, "jollei vain pit?isi olla pystyss? Normandian ja t?m?n lapsiraukan t?hden, joka tietenkin tulee tarvitsemaan kaikkein sukunsa yst?v?in tukea. Toivoin, ett? silm?ni olisivat soenneet ikip?iviksi v?ltty?kseni n?kem?st? t?t? n?ky?. Ja jospa olisin edes saanut kohottaa kalpani h?nen puolustuksekseen! Kertokaa te, Rainulf, kuinka se tapahtui. Min? en kykene sit? tekem??n."

H?n heitt?ytyi penkille, peitt?en kasvonsa vaipallaan. Rainulf jatkoi: "Te tied?tte, kuinka hyv? herttuamme onnettomuuden hetken? lupautui kohtaamaan tuota arkaa Flanderin kreivi roistoa Pecquigny saarella. Oli sovittu ett? molemmat sek? herttua ett? kreivi veisiv?t silloin mukanaan saareen kaksitoista aseetonta miest?. Bretagnen herttua Allan oli yksi meid?n miehi?mme, kreivi Bernard samaten, vanha kreivi Botho ja min? niinik??n. Meill? ei ollut ollenkaan aseita -- auta armias, jos meill? oli ne! Mutta niin ei ollut flaamilaisten laita. Voi, voi! elinp?iv?n?ni en unhoita herttua Wilhelmin ruhtinaallista ryhti?, kun h?n astui maihin ja otti barettinsa p??st??n tuota Arnulf roistoa tervehtiess??n."

"Niinp? kyll?", puuttui Bernard puheesen. "Ja ettek? pannut merkille sen hylki?n sanoja? 'Ruhtinaani', sanoa liperteli h?n, 'te olette kilpeni ja suojelukseni.' Oi jos voisin halaista h?nen kavalan kallonsa sotakirveell?ni!"

"Sitte k?viv?t he neuvotteluihin k?siksi", jatkoi Rainulf. "Ja sanat kun eiv?t ole Arnulfille mink??n arvoiset, lupasi h?n kaiken ajateltavan vahingonkorvauksen tuolle kurjalle Montreuilille ja tarjoutuipa hyv?k?s viel? tekem??n herttuallemme uskollisuuden valankin Flanderin puolesta. T?m?n ep?si kuitenkin meid?n Wilhelmimme, sanoen, ett? olisi h?pe?llinen v??ryys sek? Ranskan kuningasta Ludvigia ett? Saksan keisaria Ottoa vastaan riist?? heilt? vasallinsa. He j?ttiv?t toisilleen hyv?stit kaikella ritarillisella kohteliaisuudella, ja me astuimme taas veneihimme. Herttua Wilhelmi? halutti soutaa yksin??n pikku veneess?, sit? vastoin kuin me toiset yksitoista olimme kaikki toisessa. Juuri kun olimme miltei rannassamme, kuultiin jonkun flaamin huutavan, ett? heid?n kreivill??n olisi viel? jotain lis?? sanottavana herttualle. Kielt?en meit? per?st??n tulemasta, k??nsi herttua veneens? ja souti takaisin. Mutta h?n ei ollut viel? jalkaansa maihin laskenut", jatkoi normanni, puristaen nyrkkej??n ja purren hammasta, melkein mielikatkeruuden masentamana, "kun saimme n?hd?, miten muuan flaami huitasi tarmonsa takaa, h?nt? airolla p??h?n. Herttua kaatui taintuneena maahan, toiset heitt?ysiv?t h?nen p??lleen, ja tuokion per?st? heiluttelivat he pilkaten verisi? tikareitaan meit? kohti. Te voitte kyll? mieless?nne kuvailla, miten me kiljuimme ja ulvoimme heille ja soudimme kuin mielett?m?t, mutta kaikki turhaan, he olivat jo veneiss??n. Ennenkun olimme enn?tt?neet saarellekaan, olivat he jo joen toisella puolella. Pian hypp?siv?t he hevostensa selk??n ja pakenivat pelokkaalla kiireell?. Tuossa tuokiossa olivat he niin loittona, ettei yhdenk??n normannin kosto voinut heit? yll?tt??."

"Mutta kauan he eiv?t sit? v?lt?!" huudahti Rikhard, sy?ksyen esiin. H?nen lapsellisesta mielikuvituksestaan t?m? kauhistuttava kertomus oli enemm?n Astrida rouvan satujen tapainen kuin todellisuus. "Ollappa minussa jo miehen mittaa heit? rangaistakseni! Mutta viel? kerran saavat he n?hd? --"

H?n malttoi ?kki? mielens?, muistaessaan kuinka h?nen is?ns? oli kielt?nyt h?nt? lausumasta kostonhimoisia sanoja. Mutta vapaaherrat puuttuivat innokkaasti h?nen sanoihinsa, sill? he, olematta v?h??k??n sovinnollisia, pitiv?t verikoston pyh?n? velvollisuutena. He vain iloitsivat n?hdess??n uudessa herttuassaan sotaista luonnetta.

"Haa, niink? sanotte, mun nuori ruhtinaani!" huudahti vanha Bernard kreivi, nousten yl?s. "Niin, n?en tulen silmiss?nne, joka kertoo minulle, ett? te er??n? p?iv?n? kostatte salamurhan arvokkaasti."

Rikhard kohotti p??t??n, ja h?nen syd?mmens? sykki kovasti kun herra Eerikki vastasi: "Sen h?n totta tosiaan tulee tekem??n! Saisitte hakea koko Normandian, niinp? Norjankin, l?yt??ksenne vapaampaa ja uljaampaa luonnetta. Uskokaa pois, kreivi Bernard, nuoresta herttuastamme on tuleva yht? kuulu kuin kaikista h?nen edelt?jist??n."

"Mielell?ni uskon sen", sanoi Bernard. "Ryhti kuin isois?ll??n Rolfilla ja paljo muistuttaa se jaloa is??ns?kin! Mit? sanotte, prinssi Rikhard, tahdotteko tulla normannilaisen heimon urhoolliseksi johtajaksi vihollisiamme vastaan?"

"Tahdonpa tietenkin", sanoi Rikhard, hurmaantuneena siit? mieltymyksest?, mink? h?nen ?sken lausumansa muutamat sanat olivat her?tt?neet. "Tahdon ratsastaa etunen?ss? viel? t?n? y?n?, jos te vain sallitte meid?n matkata kurittamaan noita petollisia flaameja."

"Huomenna ratsastatte kanssamme, prinssi", vastasi Bernard. "Mutta t?m? matka on teht?v? Roueniin, pukeutuaksenne siell? herttualliseen miekkaanne ja vaippaanne ja vastaanottaaksenne vasallienne uskollisuudenlupaukset."

Rikhard painoi p??ns? alas vastaamatta, sill? t?m? palautti h?net tajuamaan, ett? h?nen is?ns? todella oli poissa, ja ettei h?n koskaan saisi en?? n?hd? h?nt?. H?n mietti kaikkia is?ns? tuloa varten laatimiaan tuumia, kuinka h?n melkein oli laskenut tunnit, ja kuinka h?n olisi iloinnut saadessaan kertoa h?nelle, ett? is? Luukas oli h?neen tyytyv?inen. Ja nyt h?n ei saisi en?? milloinkaan suikertaa h?nen syliins?, ei kuulla h?nen ??nt??n eik? n?hd? h?nen lempeitten silmiens? hell?? s?teily?. Suuret kyynelet t?yttiv?t h?nen silm?ns?, mutta kun h?nt? h?vetti niit? n?ytt??, asettausi h?n jakkaralle Astrida rouvan jalkojen juureen. H?n nojasi otsaansa k?siins? ja kertoi mieless??n kaikki, mit? h?nen is?ns? heid?n viime kerran yhdess? ollessaan oli sanonut ja tehnyt. H?n ajatteli luvattua palausta ja antoi mielikuvituksen kuvata eteens? tuon kohtaamisen ja tervehdyksen, kunnes melkein onnistui saamaan itsens? vakuutetuksi, ett? tuo kauhistuttava kertomus olikin vain unenn?k??. Mutta kun h?n katsahti taas yl?s, istuivat vapaaherrat siin? surullisin, vakavin kasvoin. He keskustelivat ruhtinaallisesta ruumiista, jonka Bretagnen herttua Allan vei Roueniin, siell? haudattavaksi vanhan Rolf herttuan ja herttuatar Emman, Rikhardin ?idin viereen. Kuinkahan t?m? kankea, vertavuotava ruumis voisi olla sama is?, jonka k?sivarret ?skett?in olivat sulkeneet h?net syliins?? Tiet??k?h?n is? miten h?n nyt ajattelee h?nt?? N?ihin uneksiviin aatelmiin nukahtui vihdoin is?t?n ja ?idit?n Normandian herttua, vasalliensa unhoittamana vakavien neuvottelujensa vuoksi. H?n selvisi tuskin siksik??n hereille, ett? tarkkaavasti olisi voinut lukea rukouksensa, kun Astrida rouva vihdoinkin muisti h?net vied? vuoteelleen.

Kun Rikhard her?si seuraavana aamuna, saattoi h?n tuskin uskoa, ett? kaikki, mit? illalla oli tapahtunut, oli totta. Mutta pian se h?nelle selvisi; kaikki oli j?rjestyksess? h?nen matkaansa varten vasalliensa kanssa Roueniin. Harcourtin kreivi oli tullut Bayeuxiin varta vasten h?nt? noutaakseen. Rouva Astrida oli ihan onneton, kun "lapsen", niinkuin h?n kutsui Rikhardia, piti ratsastaa karskien sotilasten kanssa. Mutta herra Eerikki nauroi h?nen levottomuudelleen sanoen ei koskaan k?yv?n p?ins?, ett? Normandian herttua saapuisi ensikerran p??kaupunkiinsa hoitajattaren vaalimana. Ja niin Astrida rouvan t?ytyi tyyty? siihen, ett? saisi seurata heit? jonkun matkan p??ss? Walter Mets?st?j?n suojelemana.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet