Read Ebook: A Little Book of Christmas by Bangs John Kendrick Becher Arthur E Illustrator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 445 lines and 20850 words, and 9 pages

KUINKA MEIST? TULI KIRJAILIJOITA

Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia

Suomen Kirjailijaliiton julkaisu

Helsingiss?, Kustannusosakeyhti? Otava, 1916.

SIS?LLYS:

Juhani Aho: Hiukkanen Kalevalan runollisuudesta Selma Anttila: Kirjailijataipaleeltani Kaarlo Atra: Ensi alkeeni kirjallisella alalla Minna Canth: Kuinka meist? tuli kirjailijoita Rafael Engelberg: Ensi yritykset Hilja Haahti: Pari muistelmaa Iivo H?rk?nen: Kuinka jouduin kyn?nk?yt?n alalle Santeri Ivalo: Kuinka ja koska alotin Valter Juva: Er?s arkkiveisujuttu K. A. J?rvi: Mitenk? min? aloin "kirjoitella" Aino Kallas: Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana Ilmari Kianto: "Soutajan laulujen" aikoina R. Kiljander: Ensi yritykseni Juhana Kokko: "K?llisk?n" syntymisen syyt Aarni Kouta: Alotteeni ja ensi alkuni Helmi Krohn: Miten jouduin el?m?kerralliselle alalle Larin Ky?sti: Nuoruuden muistoja Eino Leino: Muistojen kaupungit Ester Linnankoski: Muuan Linnankosken nuoruudenruno Johannes Linnankoski: Alkus?keet Heikki Meril?inen: Nuoruuteni muistoja L. Onerva: Pari lehte? muistojen kirjasta Olli Vuorinen: Ensi yritykseni Theodolinda Yrj?-Koskinen: Miten tulin kirjailijaksi

HIUKKANEN KALEVALAN RUNOLLISUUDESTA.

Luotettavimmat todistuskappaleet siit?, kuinka me kukin alotimme ja millaisia olivat ensi askeleemme kirjallisella taipaleellamme, eiv?t luullakseni ole kirjailijain omat muistelmat, vaan ehk? enemm?nkin n?ytteet h?nen kirjailemisensa ensi tuloksista. Sellaisia kai olisi jokaisella vanhoissa k?tk?iss??n. Muutamia niit? l?ysin min?kin tuonoin er??lt? vanhalta ullakolta, niiden joukossa er??n ainekirjoitusvihkon jonkun lyseon ylemm?n luokan ajalta. Tuossa vihkossa on muun muassa er?s n.s. "vapaa" aine, joka sellaisenaan julaistuna ehk? antanee jonkunlaisen k?sityksen kyh??j?ns? senaikuisista kirjallisista ihanteista ja h?nen tyylist??n, jotka senj?lkeen oikeastaan tuskin ovat paljoakaan muuttuneet. Kirjailijaliiton julkaisun hyv?? tarkoitusta edist??kseni pyyd?n paremman puutteessa j?tt?? sen arv. Toimituksen k?ytett?v?ksi.

Runollisuudella, niinkuin ylip??n kirjallisuudella, on velvollisuutena yksinkertaisimmilla esimerkeill? el?m?st? ja luonnosta n?ytt?? niiden loisto- ja varjopuolia. Se on silloin, kuten matematikikin, puhtainta ja sanommepa ylevint?, kun voi osoittaa suurimpia poikkeamattomia totuuksia kaikkein v?h?isimmill? ja jokap?iv?isimmill? keinoilla. Silloin se kohtaa kaiun jokaisen rinnassa, kun koskettaa aivan likeisimpi? ja tutuimpia kieli? el?m?mme soittokoneessa. Jos se poikkeaa t?lt? uralta ja joko ylenee Olympoon muka jumalallista kanteletta soittamaan taikka muuten menee teeskentelyyn, tuntuu se meist? vieraalta. Se ei en?? vieh?t? eik? miellyt? meit?, me emme voi seurata sen ??nt? todellisuudessa ja joskus vain voimme h?m?r?n kuvitusvoiman avulla saada siit? jotakin kuvaa eteemme. N?in ollen on jo runollisuus menett?nyt lukijalle kaiken arvonsa, se j??pi unohduksiin ja kuolee kuin ?itins? rinnoilta temmattu imev? lapsi. T?mm?iseen ilmassa h??lyv??n tilaan on runollisuus useinkin noussut, ja onpa v?list? voinut ajaksi huikaista lukijoitaan, mutta esteetillisemm?sti sivistyneiden arvostelua se ei ole koskaan voinut kest??, se on itse siit? huiennut. -- P?in vastoin on taas semmoisten runomusten laita, jotka, niinkuin mainitsimme, ovat sopusoinnussa meiss? itsess?mme vallitsevien aatteiden ja olojen kanssa, ja siten, itse juuri kohoamatta eritt?in yl?s, nostavat vastustamattomalla voimalla meid?t ja aatteemme korkeuksiin. Semmoiset runomukset ovat pysyneet ij?ti uusina ja ihailtuina, ovatpa saavuttaneet klassillisuuden nimen. Ne ovat kuin itsest??n syntyneit?, ei kenenk??n tekemi?, niist? voi sanoa, ett? ne ovat syttyneet "jumalallisesta kipunasta", joka on runoilijan henke? l?mmitt?nyt. T?mm?isten runomusten joukkoon on luettu maailman suurimpain yksityisten runoilijain teokset ynn? my?skin muutamat kansanrunot. Viimemainituista Kalevalamme tuskin tarvinnee siirty? muiden kuin Kreikkalaisten kansanrunojen edest?. T?m?kin esiintuo kaikkein runollisimmat ajatukset ja ihanimmat kuvat tavallisimmilla sanoilla, jokap?iv?isimm?t tapaukset n?ytt?? se semmoisena kuin ne esiintyv?t ja me ne olemme n?hneet, tuomalla siin? kuitenkin esiin jonkin puolen, jota me emme ole huomanneet ja joka juuri sen vuoksi, ett? se ilmaantuu ik??nkuin uutena-vanhanatuttuna, vieh?tt?? meit?. Pienimmiss?kin seikoissa l?yt?? se jonkun kohdan, jota kannattaa ihailla, samalla kun se taas juhlalliset kohtaukset el?m?ss? ja ylent?v?t ilmi?t luonnossa selitt?? sill? arvollisuudella kuin asia vaatii, ottaen molempia selitt??kseen vertauksilla, jotka johtuvat asiasta ja likelt? kuuluvat siihen.

N?ihin v?it?ksiin on Kalevalassa todistuksia joka sivulla, jopa joka s?keess?kin. Ei niit? siis tarvitse etsi?. Mist? kohti kirjan aukaisseekin, l?ytyy ja ilmaantuu todistuksia kyllin.

Tarkastelkaammepa esimerkiksi nelj?tt?kymment? runoa.

Se kertoo ensin, kuinka Kalevalan uroot kulkeissaan sammon ry?st??n Pohjolaan joutuvat kosken niskaan. Ennenkuin he kumminkaan uskaltavat antautua kuohujen valtaan, kokee Lemmink?inen loihtemalla poistaa kosken vaaroja. N?m? Lemmink?isen sanat tahdon ottaa tarkastellakseni. Ensin k??ntyy Lemmink?inen kosken itsens? puoleen sanoilla:

Heit? koski kuohuminen, vesi vankka vellominen.

Sitten puhuttelee h?n kosken haltijoita k??ntyen ensin "kosken tyt?n, kuohuneitin" puoleen n?in:

Kosken tytt?, kuohuneiti, istuite kihokivelle, kihopaaelle paneite, sylin aaltoja aseta, k?sin k??ri k?ppyr?it?, kourin kuohuja kohenna, jott' ei riusko rinnoillemme eik? p??llemme p?r?j?.

Viel? tahdon viitata lukijaa s?keeseen:

k?sin k??ri k?ppyr?it?

Puhuteltuaan ensin nuorta, vieh?tt?v?? impe?, kuten keikari ainakin, k??ntyy Lemmink?inen viel? asiansa varmuudeksi ?idin suosiota saamaan. H?n huutaa avuksi "akkaa aaltojen alaista", Vellamoa, n?in:

Akka aaltojen alainen, vaimo kuohun korvallinen, nouse kourin kuohun p??lle, yskin aalloille ylene j.n.e.

Senj?lkeen k??ntyy Lemmink?inen puhuttelemaan kosken kivi? ja pyyt?? heit? "otsaansa alentamaan ja p??lakeansa painamaan". Kuinka runollista ja asian mukaista t?m?kin! Samoin pyydet??n Kivi-Kimmoa puraisimella puhkaisten kivi? aukaisemaan tiet? kulkeville. Kuka muu olisi voinut mahdotonta ja satumaista n?in uskottavassa muodossa esiintuoda! Ei sill? hyv?! Veden is?nn?n pit?? "kivet saattaa sammaliksi, hau'in vuoluiksi venonen", ettei venhe kovin kovasti kolahtaisi "m?kip?ihin"! "M?ki-p??" on hyv?, erinomainen vertaus sekin!

Nyt luulisi jo kaikkien pyynt?jen olevan lopussa -- mutta ei! Suomalaisen sitkeydell? mankuu Lemmink?inen yh? viel? uutta. Kun lukija on jo melkein tyydytetty eik? vaadi enemp??, avaa oikea taiteilija vasta h?nen silm?ins? eteen kauneimman lehden kuvakirjastaan. Sill? tavalla ihastuttaa h?n sanomattomasti lukijaansa, silloin vasta hurmautuu t?m?, kun n?kee, ett? h?n on ollut niin kokonansa vieh?tt?j?ns? vallassa, ettei ole voinut muuta kuin ehdottomasti seurata h?nt? ja ihastua h?nen kanssaan. Mutta asiaan! Lemmink?inen sanoo:

Neiti kosken korvallinen, impi virran vierellinen, kehre?s utuinen lanka utuisesta kuontalosta, ve? lankasi ve'elle, sinerv?si lainehille, jota pitkin purren juosta, tervarinnan teuotella.

K?yh?n Runotar t?ss? hiukan haaveksimaankin, mutta luonnollisesti ja vieh?tt?v?sti tapahtuu sekin. Kuinka utumaisia, l?pikuultavia ovatkin nuo s?keet! Kuinka hilpe?n kevyt noissa ilmautuva aate ensi silm?yksess? on, kuinka syv? totuus piilee sen pohjalla tarkemmin katseltuna! Vieno nainenhan, turvallisuudessa istuva olento, ohjaa syd?mest? syd?meen kulkevalla, n?kym?tt?m?ll?, utuisella tunnetten siteell? maailman meluun menehtyv?? miest?. -- Kun t?h?n tapaan ajattelemme t?t? kohtaa, ei se ole paljasta sanasotkua, ei paljasta runomittaa, mutta todellista runoutta, aatteiden ja muodon arvokasta sopusointua.

Viel? pyydet??n Melatarta, per?simen haltijaa, ja Ukkoa auttamaan kulkijoita kosken alla kohtaavien vaarojen sivutse. Viimemainittua puhutellessa sanotaan:

Tuo "tuijota" on taas todistus lausumallemme v?itteelle. Omituisen sattuva on se t?h?n paikkaan! Luulisi, ettei voisi "tuijottaa" muilla kuin silmill??n, mutta runo on tahtonut tuolla yhdell? sanalla n?ytt?? sek? per?miehen vaaraa ja vakavuutta, kun sanoo h?nen per?isimell? tuijottavan.

T?ll? lailla rukoilee Lemmink?inen onnellisesti alas p??st?kseen "eik? puutu puinen pursi". Mahdotontapa se olisi ollut, sill? kuka ei hurmautuisi noin kauniista rukouksesta!

Siit?p? nyt tie menevi, ura uusi urkenevi, laajemmille laulajoille, runsahammille runoille, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa!

Selma Anttila.

"That's the proof--" cried Hetherington, excitedly. "If that don't prove it's my overcoat nothing will."

"Right you are, Santa Claus," said the sergeant, opening the envelope and taking out the delicately scented sheet of paper within. "I'll give you two guesses at the name signed to this, and if you get it right once I'll give you the coat, and Mr. Hetherington Number One in our evening's consignment of Hetheringtons gets re-christened."

"'Anita'!" growled Hetherington.

"You win!" said the sergeant, handing over the letter.

Hetherington drew a long sigh of relief.

"I guess this is worth cigars for the house, sergeant," he said. "I'll send 'em round to-morrow--meanwhile, how about--how about the other?"

"He's gone to the hospital," said the sergeant, grimly. "The doctor says he wasn't drunk--just another case of freezing starvation."

"Starvation? And I guyed him! Great God!" muttered Hetherington to himself.

"Narrow escape, Mr. Hetherington," said the sergeant. "Ought to be a lesson to you sports. What was your game, anyhow?"

"Oh, it wasn't any game--" began Hetherington.

"Huh! Just a case of too much lunch, eh?" said the officer. "You'd had as much too much as the other feller'd had too little--that it?"

"No," said Hetherington. "Just a general lack of confidence in my fellow-men, plus a cussed habit of butting into matters that aren't any of my business; but I'm glad I butted in, just the same, if I can be of any earthly use to that poor devil of a Santa Claus. Do you suppose there's any way to find out who he is?"

"Well, we've made a good start, anyhow," said the sergeant. "We've found out who he isn't. When he comes to in the mornin', if he does, maybe he'll be able to help us identify him."

"To-morrow!" murmured Hetherington. "And who knows but he's got a family waiting for him somewhere right now, and as badly off as he is."

"Ye dropped this, sir," said Larry, the officer off duty. "It come out of the red coat--mebbe it'll help--"

He handed Hetherington the crumpled piece of paper that had fallen to the floor when he tore Santa Claus's cloak from his back. It was sadly dirty, but on one side of it was a childish scrawl in pencil. Hetherington ran over it rapidly, and gulped.

"Read that, sergeant!" he said, huskily.

The sergeant read the following:

"DEAR SANDY CLORS:--my Popper says hell hand you this here leter when he sees you to ast you not to fergit me and jimmy like you did last yeer. you aint been to see me an jimmy since popper lost his Jobb and he says its becoz you lost our adres so ime ritin to tell you weve moved since you come the lass time and am now livin now on the Topp flor of fore 69 varrick streete noo york which youd ort not to find it hard to git down the chimbley bein on the topp flor closte to the roofe so i thort ide rite and tell you what me and jimmyd like to hav you bring us wenn you come. I nede some noo shues and a hatt and my lasst dol babys all wore out and sum candy if you can work it in sumhow, not havin had much since popper lost his jobb, and jimmies only gott one mitt left and his shues is wore throo like mine is only a little worser, and a baseball batt and hed like sum candy to. if there wass anything lefft ovvur for us from lass crissmis wich you dident kno ware to find us to giv it to us we wuddent mind havin that two but you needent mind about that if its misslayde we can git along all rite all rite on whot ive sed alreddy. ime leven and jimmies nine and we hope youl hav a mery crismiss like wede hav if youd come to see us.

"yure efexinite frend mary muligan.

"p. s dont fergit the adres topp flor 469 varrick strete noo york. take back chimbley middel floo."

"I'm sorry to say, Mr. Hetherington," said the sergeant, clearing his throat with vociferous unction, "that the town's full of Mary and Jimmie Mulligans--but, anyhow, I guess this is good enough evidence for me to scratch out your name and enter the record under James Mulligan."

"Thank you, sergeant," said Hetherington, gratefully. "And it's good enough evidence for me that this town needs a Santa Claus a blooming sight more than I thought it did. What time is it?"

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet