Read Ebook: Kahden nuoren aviovaimon muistelmat by Balzac Honor De Onerva L Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1884 lines and 85395 words, and 38 pages

Translator: L. Onerva

KAHDEN NUOREN AVIOVAIMON MUISTELMAT

Kirj.

Honor? de Balzac

Ranskankielest? suomentanut L. Onerva

Helsingiss?, Kustannusosakeyhti? Kirja, 1917.

Ensim?inen osa

NEITI REN?E DE MAUCOMBELLE.

Parisissa, syyskuulla.

Rakas hirveni, min?kin olen p??ssyt vapauteen! Ja ellet ole kirjoittanut minulle Blois'han, niin olenpa my?s ensim?inen kauniin kirjevaihtomme kohtauspaikalla. Kohota siis kauniit, mustat silm?si, joiden katse on kiintynyt ensim?isiin sanoihini, ja s??st? huudahduksesi sen kirjeen varalle, jossa uskon sinulle ensim?isen rakkauteni. Aina puhutaan ensim?isest? rakkaudesta; onko siis olemassa joku toinenkin rakkaus? Vaiti, sanot sin?, kerro minulle mieluummin, pyyd?t, miten olet p??syt pois luostarista, johon sinun piti kiinty? luostarilupauksen sitein. Oi yst?v?ni, olkootpa nyt karmeliittien temput mitk? tahansa, niin on minun vapautukseni ihme ainakin mit? luonnollisin asia maailmassa. Kauhistuneen omantunnon tuskanhuuto on lopultakin ollut voimakkaampi taipumattoman tahdon laskelmien vaatimuksia, siin? kaikki. T?tini ei tahtonut n?hd? minun kuolevan hivutustautiin ja sai vihdoin vakuutetuksi ?itinikin, joka aina oli pit?nyt luostarin muureja ainoana suojeluskeinona tautiani vastaan. Se synkk? raskasmielisyys, johon vaivuin heti sinun l?hdetty?si, kiirehti vain t?t? onnellista ratkaisua. Ja nyt olen Parisissa, enkelini, ja minun on kiitt?minen sinua siit?, ett? olen t??ll?. Oi, Ren?e rakkahani, jos olisit voinut n?hd? minut sin? p?iv?n?, jolloin sin? et en?? ollut luonani, niin olisit melkein ollut ylpe? siit?, ett? niin nuoressa syd?mess? olet voinut her?tt?? niin syvi? tunteita. Olemme haaveilleet niin paljon yhdess?, niin monesti mielikuvituksessa koetelleet siipiemme kantavuutta ja kokeneet niin paljon yhteist?, ett? luulen sielujemme kasvaneen yhteen aivan kuin noiden molempien unkarilaisten tytt?jen, joiden kuolemasta meille kertoi tuo herra Beauvisage , joka ei suinkaan tee kunniaa nimelleen; eip? olisi voinut mist??n saada sopivampaa luostaril??k?ri?. Etk? ollutkin sairas samaan aikaan kuin yst?v?tt?resi? Syv?ss? alakuloisuudessani tulin vasta v?hitellen ymm?rt?m??n niit? siteit?, jotka meit? yhdist?v?t; kun erosimme toisistamme, luulin niiden jo katkenneen v?limatkan vuoksi ja koko olemassaolo k?vi minulle vastenmieliseksi niinkuin hylj?tylle turturikyyhkylle; minusta tuntui suloiselta kuolla ja teinkin jo hiljalleni kuolemaa. Olla yksin, karmeliittinunnien luona Blois'ssa ja pel?t? koko ajan, ett? minun t?ytyisi tehd? lupaukseni ilman mink??nlaista neiti de la Valli?ren tapaista edell?k?yp?? valmistusta ja ilman Ren?e't?ni, tuo kaikki merkitsi minulle todellakin sairautta, kuolettavaa sairautta. Tuon yksitoikkoisen el?m?n, johon jokainen tunti tuo mukanaan jonkun velvollisuuden, rukouksen, ty?n, aina saman, niin s?ntilleen saman, ett? miss? tahansa ollen voi sanoa mit? karmeliittinunna tekee kunakin tuntina p?iv?ll? ja y?ll?, tuon hirvitt?v?n olotilan, jossa on aivan yhdentekev??, onko ymp?rill? olevaa maailmaa vai ei, olimme me kaksi osanneet tehd? mit? vaihtelevimmaksi: henkemme lennolla ei ollut mit??n rajoja, mielikuvitus avasi valtakuntansa meille, olimme vuorotellen toisiamme el?hytt?vi? tarulintuja, eloisampi tempasi mukaansa hitaamman ja sielumme aivan kilpailivat hullunkurisissa p??h?npistoissa koettaessaan valloittaa itselleen sit? maailmaa, joka meilt? oli kielletty. Ei ollut mit??n, "Pyhimysten el?m?kin" siihen luettuna, joka ei olisi muodostunut meille tien viitaksi salattujen asioiden ymm?rt?miseen. Sin? p?iv?n?, jolloin sinun suloinen seurasi minulta riistettiin, tuli minusta juuri sellainen, miksi karmeliittinunnaa aina olimme kuvitelleetkin, jonkinlainen uusikuosinen Danae, joka, sensijaan ett? h?n koettaisi t?ytt?? pohjatonta tynnyri?, joka p?iv? vet?? yl?s tyhj?n ?mp?rin, en tied? mist? kaivosta, aina toivoen sen olevan t?ynn?. T?tini ei tuntenut meid?n sis?ist? el?m??mme. H?n ei voinut k?sitt?? minun el?m?n-inhoani, kun h?nelle itselleen luostarin kaksi tynnyrinalaa merkitsi taivaan esikartanoa. Mutta jotta jo meid?n ij?ll?mme kokonaan voisi pyhitt?? el?m?ns? uskonnolle, t?ytyisi olla erinomaisen yksinkertainen, jota me emme ole, rakas yst?v?, tai sitten palavan altismielinen, joka ominaisuus juuri tekee t?tini niin ylev?ksi. T?tini uhrautui jumaloidun veljens? vuoksi; mutta kuka voi uhrautua outojen ihmisten tai pelkkien aatteiden vuoksi?

Jo kahden viikon ajan olen s?lytt?nyt muistiini monenlaisia hauskoja asioita ja k?tkenyt syd?meeni kaikenlaisia mietteit? yksinomaan sinua varten. Minulla on niin paljon huomioita sinulle kerrottavana, ett? tukehtuisin, ellemme entisten armaiden keskustelujen asemesta voisi n?in kirjallisesti uskoa salaisuuksia toisillemme. Miten syd?men liikkeet kuitenkin ovat t?rke?t! Aloitan t?n? aamuna p?iv?kirjani ja kuvittelen, ett? sin?kin olet alkanut kirjoittaa omaasi ja ett? siis muutaman p?iv?n kuluttua saan mielikuvituksessani el?? kanssasi ihanassa Gemenos-laaksossa, jonka tunnen vain sinun kertomuksistasi, samoin kuin sin? saat olla mukana Parisin el?m?ss?, jonka tunnet vain yhteisist? haaveiluistamme.

Saavuin Beaugencyhin y?n aikaan jonkinlaisessa moraalisessa lamaustilassa, johon tuo omituinen hyv?stij?tt? oli minut uuvuttanut. Mitk? kohtalot odottavatkaan minua t?ss? uudessa, niin kauan kaivatussa maailmassa? Aluksi ei ollut ket??n minua vastaanottamassa, syd?melliset tunteeni vaihtuivat kuin tuhka tuuleen: ?itini oli Boulogne-mets?ss?, is?ni valtioneuvostossa; veljeni, herttua de Rh?tor?, ei koskaan tule kotiin, sanottiin minulle, ennenkuin juuri paraiksi ehti?kseen pukeutua p?iv?llisille. Miss Griffith ja Philippe johtivat minut huoneisiini.

N?iss? huoneissa on ennen asunut minun suuresti rakastettu iso?itini, prinsessa de Vaur?mont, jota minun on kiitt?minen jostakin omaisuudesta, josta tosin ei kukaan ole hiiskunut minulle sanaakaan. T?ll? kohdalla saat ottaa osaa siihen syv??n kaihomieleen, joka minut valtasi astuissani tuohon muistojen pyh?kk??n. Huoneusto on samassa kunnossa, mihin h?n j?tti sen. Saan lev?t? samassa vuoteessa, johon h?n kuoli. Istuuduin h?nen leposohvansa reunalle ja itkin huomaamatta laisinkaan, etten ollut yksin; muistin, kuinka usein olin istunut h?nen polvillaan paremmin kuullakseni h?nen sanojaan. Siit? olin useasti katsellut h?nen laihoja, vanhuuden ja l?henev?n kuoleman kalvamia, punaisenruskeiden pitsien kehyst?mi? kasvojaan. T?ss? huoneessa tuntui leijailevan sama l?mp? kuin h?nen aikanaan. Kuinka onkaan mahdollista, ett? neiti Armande-Louise-Marie de Chaulieun t?ytyy aivan kuin jonkun talonpoikaisnaisen paneutua maata iso?itins? vuoteeseen melkein h?nen kuolinp?iv?n??n. Sill? minusta tuntuu silt?, kuin olisi prinsessa, jonka el?m?n lanka katkesi v. 1807, kuollut aivan eilisp?iv?n?. T?ss? huoneessa oli esineit?, joita siin? ei olisi pit?nyt olla ja jotka osoittivat kuinka valtakunnan asioita hoitelevat ihmiset saattavat olla huolimattomia omien asioittensa suhteen ja kuinka v?h?n kuoleman j?lkeen on en?? muistettu t?t? jaloa naista, joka kuitenkin varmasti on yksi kahdeksannentoista vuosisadan suuria naishahmoja. Philippe ymm?rsi tavallaan, mist? kyyneleeni johtuivat. H?n ilmoitti minulle, ett? prinsessa testamentissaan oli m??r?nnyt minulle huonekalunsa. Is?ni oli muuten j?tt?nyt kaikki suuret huoneet siihen kuntoon, mihin vallankumous oli ne saattanut. Sitten nousin, Philippe avasi oven pikku salonkiin, josta p??see vastaanotto-huoneustoon, ja siell? vallitsi sama h?vityksen kauhistus, mink? jo vanhastaan tunsin: ovien kamanat, jotka ennen olivat t?ynn? kallisarvoisia tauluja, ovat nyt autiot ja tyhj?t, marmoripinnat on rikottu, kuvastimet ry?stetty. Ennen aikaan pelk?sin nousta suuria portaita ja kulkea n?iden korkeiden, yksin?isten ja avarain salien l?pi, menin aina prinsessan luo er?it? pikku portaita my?ten, jotka kulkivat suurien portaiden holvin alla ja johtivat h?nen pukukammionsa salaovelle.

Tied?th?n, miten ?kkiarvaamatta minut erotettiin h?nest? er??n? kauniina p?iv?n? v. 1816. -- "Mene sanomaan hyv?sti iso?idillesi", sanoi minulle ?itini. Prinsessa ei n?ytt?nyt olevan laisinkaan h?mm?stynyt l?hd?st?ni, vaan mik?li p??lt?p?in voi p??tt?? aivan v?linpit?m?t?n. H?n otti minut vastaan tavalliseen tapaansa. -- "Menet luostariin, kultamuruni", sanoi h?n minulle, "saat siell? n?hd? t?tisi, joka on erinomainen nainen. Tulen pit?m??n huolta siit?, ett? sinua ei uhrata, saat s?ilytt?? itsen?isyytesi ja lis?ksi viel? menn? naimisiinkin kenen kanssa haluat." H?n kuoli kuusi kuukautta sen j?lkeen; testamenttinsa oli h?n uskonut kaikkein uskollisimmalle yst?vist??n, prinssi Talleyrandille, joka k?ydess??n neiti de Chargeboeufin luona antoi minun tiet??, ett? iso?itini oli kielt?nyt minua tekem?st? luostarilupausta. Toivon, ett? ennemmin tai my?hemmin olen tapaava prinssin ja silloin on h?n varmasti kertova minulle siit? asiasta enemm?n. T?ten siis, kaunis kauriini, vaikka en tavannutkaan ket??n vastaanottajaa, lohduttauduin rakkaan prinsessani varjolla ja sain tilaisuuden t?ytt?? yhden meid?n keskin?isist? sopimuksistamme, jonka mukaan meid?n on, muista se vaan, kerrottava toisillemme elomme ja olomme pienimpi? yksityiskohtia my?ten. On niin suloista tiet??, miss? ja miten el?? se olento, joka on syd?melle rakas! Kuvaile minulle siis pienimm?tkin seikat, joiden kanssa joudut tekemisiin, sanalla sanoen kaikki, yksinp? laskevan p?iv?n helotuskin puiden oksissa.

Olin saapunut t?nne kello kolme j?lkeen puolen p?iv?n. Noin puoli kuuden aikaan tuli Rose minulle ilmoittamaan, ett? ?itini oli palannut kotiin ja min? l?hdin huoneestani alas h?nt? tervehtim??n. ?itini asuu saman siipirakennuksen alakerroksessa, jossa omakin huoneustoni on. Min? asun h?nen yl?puolellaan ja meill? on sama salak?yt?v?. Is?ni asuu vastakkaisessa siipirakennuksessa; mutta kun pihan puolella on sen verran enemm?n tilaa, mink? suuri porras ottaa meid?n puoleltamme, niin on h?nen huoneustonsa paljon avarampi kuin meid?n. Huolimatta siit? edustavasta asemasta, johon Bourbonien paluu heid?t j?lleen velvoittaa, asuvat is?ni ja ?itini edelleenkin vain alakerrassa ja voivat siell? pit?? vastaanottonsakin, niin suuri on t?m? esi-isiemme asumus. Tapasin ?itini salongissaan, jossa muuten ei mit??n ole muuttunut. H?n oli seurustelupuvussaan. Askel askeleelta olin ihmetellyt itsekseni, mink?laisen vastaanoton nyt mahtaisin saada t?m?n naisen puolelta, joka oli ollut minulle niin v?h?n ?iti ja jolta en kahdeksaan vuoteen ollut saanut muuta kuin ne kaksi kirjett?, jotka sin?kin tunnet. Pit?en itselleni arvottomana n?ytell? luonnotonta hellyytt? olin p??tt?nyt olla vain pelkk? uskovainen tolvana ja niinp? astuin h?nen huoneeseensa sis?llisen h?mmennyksen tilassa. Mutta t?m? h?mmennys h?lveni heti. ?itini otti minut vastaan erinomaisen miellytt?v?sti; h?n ei osoittanut minulle mit??n v??r?? hellyytt?, h?n ei ollut kylm? eik? kohdellut minua vieraana, mutta ei my?sk??n painanut minua syliins? niinkuin tehd??n rakkaalle tytt?relle; h?n otti minut vastaan aivan kuin h?n olisi tavannut minut viimeksi eilen, h?n oli mit? lempein ja vilpitt?min yst?v?t?r; h?n puhui minulle niinkuin ainakin t?ysik?iselle naiselle ja suuteli minua herttaisesti otsalle -- -- "Armas pienokaiseni", sanoi h?n minulle, "jos olo luostarissa olisi ollut teille kuolemaksi, niin on toki parempi el?? meid?n keskuudessamme. T?ten te tosin toimitte vastoin is?nne ja minun suunnitelmiani, mutta emmeh?n en?? el? ajassa, jolloin vanhempia sokeasti toteltiin. Herra de Chaulieu ja min? olemme yksimielisi? siit?, ett? paraamme mukaan koetamme tehd? el?m?n teille mieluisaksi ja tutustuttaa teit? suureen maailmaan. Teid?n ij?ll?nne olisin ajatellut samoin kuin tekin; sent?hden en soimaa teit? ollenkaan, teid?n oli mahdoton ymm?rt?? sit?, mit? me teilt? vaadimme. Tulette kyll? n?kem??n, ett? en ole ollenkaan naurettavan ankara. Jos joskus olette ep?illyt syd?nt?ni, tulette piankin huomaamaan erehdyksenne. Vaikkakin aion antaa teille t?ydellisen vapauden, luulen kuitenkin, ett? alussa teette viisaasti, jos otatte neuvoa ?idilt?nne, joka on kohteleva teit? sisaren tavoin." Herttuatar puhui lempe?ll? ??nell? asetellen paikoilleen hoitolaiskaulustani. H?n voitti syd?meni kerrassaan. Kolmenkymmenen kahdeksan vuotiaana h?n on viel? kaunis kuin enkeli; h?nell? on hyvin tummansiniset silm?t, silkkiset ripset, uurteeton otsa, niin valkoinen ja ruusuinen hipi?, ett? luulisi h?nen maalaavan itse??n, ihailtavat olkap??t ja rinta, solakka ja notkea vartalo, aivan kuin sinulla, ja harvinaisen sirot, maidonvalkeat k?det. H?nen kyntens? heijastavat valoa, niin hyvin kiilloitetut ne ovat, pikkusormi on hieman erill??n muista sormista, peukalo kuin norsunluusta sorvailtu. Kaiken lopuksi kilpailevat h?nen jalkansa k?sien kanssa somuudessa, h?nell? on neiti de Vandenessen espanjalainen jalka. Jos h?n on t?llainen nelj?nkymmenen vuotiaana, on h?n oleva kaunis viel? kuudenkymmenen ik?isen?kin.

Vastasin h?nelle niinkuin ainakin tottelevaisen tytt?ren tulee. Olin h?nelle samanlainen kuin h?n oli ollut minulle ja jos mahdollista viel? parempi: h?nen kauneutensa voitti minut, annoin h?nelle anteeksi h?nen laiminly?ntins? minua kohtaan, ymm?rsin, ett? sellaisella naisella oli ollut tarpeeksi tekemist? kuningatar-asemansa hoitelemisessa. Sanoinkin sen h?nelle aivan koristelematta, aivan kuin olisin puhunut sinun kanssasi. Ehk'eip? h?n odottanut mit??n rakastavaisia sanoja tytt?rens? huulilta. Minun ihailuni vilpit?n s?vy liikutti h?nt? ??rett?m?sti; h?nen tapansa muuttui ja h?n k?vi viel?kin yst?v?llisemm?ksi, h?n j?tti pois teitittelyn. -- "Sin? olet hyv? tytt? ja toivon, ett? meist? tulee yst?v?t." N?m? sanat tuntuivat minusta suloisen lapsekkailta. En tahtonut n?ytt?? h?nelle, miten min? ne k?sitin, sill? ymm?rsin heti, ett? minun tuli j?tt?? h?net siihen luuloon, ett? h?n oli paljon hienompi ja henkev?mpi kuin h?nen tytt?rens?. Olin siis olevinani aivan viattoman yksinkertainen ja h?n oli ihastunut minuun. Suutelin h?nen k?si??n useat kerrat selitt?en h?nelle, kuinka onnellinen olin siit?, ett? h?n t?ten minua kohteli, kuinka tunsin itseni turvalliseksi, ja kerroinpa h?nelle lis?ksi pelkonikin. H?n hymyili, otti minua kiinni kaulasta vet??kseen minut luokseen ja suuteli minua otsalle eritt?in hell?sti. -- "Rakas lapsi", sanoi h?n, "meill? on t?n??n vieraita p?iv?llisill?, mutta luultavasti ajattelet niinkuin min?kin, ett? on parempi odottaa siksi, kunnes ompelija on kunnollisesti pukenut sinut, ennenkuin esiinnyt seurael?m?ss?; siisp? on sinun senj?lkeen kun olet tervehtinyt is??si ja velje?si, heti palattava omalle puolellesi". Johon kaikkeen my?nnyin eritt?in mielell?ni. ?itini ihastuttava puku oli ensim?inen ilmestys tuosta maailmasta, jonka me olemme n?hneet unelmissamme h??m?itt?v?n; mutta en tuntenut pienint? kateutta. Is?ni astui sis?lle -- "Herrani, kas t?ss? on tytt?renne", sanoi h?nelle herttuatar.

Is?ni osoitti heti minua kohtaan mit? l?mpimint? huomaavaisuutta; h?n n?ytteli niin hyvin is?-osaansa, ett? luulin sen tosiaan l?htev?n syd?mest?. -- "Siin? te siis olette, kapinoiva tytt?reni", sanoi h?n, tarttuen molempiin k?siini ja suudellen niit? enemm?n kohteliaasti kuin is?llisesti. Sitten h?n veti minut luokseen, otti minua kiinni vy?t?isilt? ja suuteli minua poskille ja otsalle. -- "Te olette varmasti korvaava sen surun, jonka el?m?nuranne vaihdos aiheutti meille, sill? ilolla, jonka menestyksenne seurael?m?ss? meille on tuottava." -- "Tied?ttek?, rouvaseni, ett? h?nest? tulee viel? eritt?in soma ja ett? saatte olla h?nest? viel? ylpe? er??n? p?iv?n??" --"Tuossa tulee veljenne Rh?tor?."-- "Alphonse", sanoi h?n er??lle kauniille nuorukaiselle, joka juuri astui sis??n, "t?m? on sisarenne, nunna, joka tahtoo heitt?? pois nunnakaavun." Liikoja kiirehtim?tt? tuli veljeni luokseni, tarttui k?teeni ja puristi sit?. --"Syleilk?? toki h?nt?", sanoi h?nelle herttua. Ja h?n suuteli minua molemmille poskille. -- "Olen eritt?in ihastunut saadessani n?hd? teid?t, sisareni", sanoi h?n minulle, "ja pid?n teid?n puoltanne is??ni vastaan." Kiitin h?nt?; mutta mielest?ni olisi h?n varsin hyvin voinut k?yd? minua tervehtim?ss? Blois'ssa, samalla kun h?n matkusti Orl?ansiin tapaamaan velje??n markiisia, joka oli siell? garnisonissa! Vet?ydyin pian omalle puolelleni pelj?ten, ett? vieraita voisi saapua. Huoneessani asettelin kuntoon yht? ja toista, tuon kauniin p?yd?n tummanpunaiselle samettip??lliselle panin esiin kaikki, mit? tarvitsin kirjoittaakseni sinulle, ajatellen samalla koko ajan uutta asemaani.

Nyt olen kertonut sinulle, kaunis, valkea hirveni, mit??n lis??m?tt? tai unohtamatta, kaikki, mit? on tapahtunut er??n kahdeksantoista vuotiaan tyt?n palatessa yhdeks?n vuoden poissa-olon j?lkeen er??n valtakunnan kuuluisimman perheen keskuuteen. Matka oli v?sytt?nyt minua, samoin ne mielenliikutukset, jotka t?m? perheen helmaan palaus minulle tuotti. K?vin sent?hden maata illallista sy?ty?ni kello kahdeksalta aivan kuin luostarissakin. T??ll? n?kyy viel? olevan tallella muuan pieni saksilaista porsliinia oleva p?yt?kalustokin, jota tuo rakas prinsessa aina silloin k?ytti, kun h?nt? halutti sy?d? yksin huoneessaan.

SAMALTA SAMALLE.

Seuraavana p?iv?n? oli vanha Philippe jo j?rjest?nyt huoneustoni ja asettanut kukkia maljhat it gleamed as brightly as a copper pot. The curtains blowing in the soft breeze had been stitched by Barbara and herself after the young ones were tucked away for the night. The lamps were polished, their chimneys spotless. Everywhere in the room there was evidence of labor and tender care. Emma loved the room and everything in it. Her whole life was here in this room, with Joe, with her children. Life was hard, but it was rich and full, and if Joe did not have these flashes of restlessness, it would be well-nigh perfect.

Barbara came in and put her handful of flowers into a cup on the table and then, with quiet efficiency, she and Emma put the meal on the table and the four youngsters slid from Joe's lap to crowd hungrily around. Tad came in, his face and hands clean and his black hair slicked back with water. He carried the dressed squirrels on a piece of bark. Laying them on a wooden bench, he almost leaped into his chair. Emma smiled with her eyes and Joe smiled back, and the words they had whispered a thousand times to each other were heard, unsaid but understood.

Emma asked, "Did you get a lot done?"

"Quite a lot. But those darn mules--."

His every nerve and instinct, and his heart, told him that good land had magic in it. It had been maddening, as a hired hand, to be able to feel and touch this magic, and not to have it for his own. He had thought that having his own land would change all this, but it hadn't. Previously he had worked for wages while his employer reaped the benefit of his labor. Now he was merely working for Elias Dorrance. As before, all he could offer his family were the basic necessities. Joe looked down at his empty plate.

Emma's understanding eyes were upon him. She said, "Why don't you take a walk, Joe?"

"Now say! I might just do that! I might go down to Tenney's!"

"Why don't you?"

"I think I will."

Joe sought the star-lighted path leading to Tenney's general store, which was the center of half a dozen houses at Tenney's Crossing and the unofficial clubhouse for every man from miles around. Except for the church, which most men would think of visiting only on Sunday if they visited it at all, Tenney's store was the only meeting house. Joe looked at the star-dappled sky, and he was struck by what seemed the odd thought that he had never seen stars crowd each other aside.

Out in the shadows a bird twittered, and Joe stopped in his tracks. He knew all the local birds by their songs, and he could give a fair imitation of nearly all, but this one he could not identify and it mystified him. He decided to his own satisfaction that it was a vagrant mocking bird that had uttered a few off-key notes.

Yellow oil lamps glowed behind the store windows, and Joe set his course straight. He saw Elias Dorrance come out of the store and linger in the shadows, waiting for him, and he felt a rising irritation. He disliked nobody simply because they had more than he, but he wouldn't have liked Elias Dorrance under any conditions. Elias, who lived by the sweat and toil of others, was an alien here in this place where most men lived by their own labor. The banker spoke,

"Hi, Joe."

"Hi."

"Got your seeding done?" Dorrance asked casually.

"Why don't you come see for yourself. Elias?"

He brushed past and into the store, not thinking about the fact that he had rebuffed the man to whom he owed money--and not caring. Elias Dorrance was not being neighborly; he was just checking in advance to find whether he'd get a payment this fall or whether he'd have to foreclose on Joe's farm. Either way it made no difference; no amount of sweet talk would keep Elias from getting his due and no other kind would insult him if he saw money in the offing. Elias was a sponge. He absorbed everything but had an amazing facility for disgorging whatever would not benefit him.

Joe put Elias from his mind and went into the store. A kerosene lamp burned in front and another in back, and in between was all the amazing variety of goods that a store such as this must stock. Lester Tenney sold everything from pins to farm wagons, and he always had exactly the right amount of goods. This was no coincidence, and anywhere except here Lester Tenney might have been a great merchant. He had an amazing insight into his customers' exact needs. Nobody had ever had to wait for him to put in a special offer or to bring goods from St. Louis.

A tall man whose gaunt frame made him seem even taller, Tenney was rearranging goods on a shelf when Joe entered. Wispy brown hair fought desperately for a hold on his balding head, but after the first wondering glance few people noticed anything except Lester Tenney's eyes. They were clear and blue, and very deep, and oddly similar to two pieces of clear blue sky. The storekeeper gave Joe a friendly nod and a cheery greeting.

"Good evening, Joe."

"Hi, Les. What's new?"

The storekeeper inclined his head toward a little knot of men gathered under the second lamp at the rear of the store.

"Bibbers Townley came back. For the past hour he has been enchanting we peasants with his adventures in the west."

"So?"

"Go back and listen," Lester Tenney advised. "It's worth it. The way Bibbers tells it, compared to him Marco Polo, Christopher Columbus and Daniel Boone were strict amateurs."

Joe looked with interest toward the men in the rear. Pete Domley, five feet two and taciturn, stood against the pot-bellied stove which, at this season, needed no fire. There were Yancey and Lew Garrow, lean and sun-scorched. Joe saw old Tom Abend, wild Percy Pearl, John Geragty, Fellers Compton, Joab Ferris and Lance Trevelyan. All these men he had known for years, and the years had brought them closer together. Side by side they had fought forest fires, battled to keep rain-swollen creeks within their banks, built a new house or barn for some unfortunate whose building had been destroyed by fire, hunted and fished together. Not one of them was the enemy of any other.

Joe saw them almost as he would have seen his family, and he felt pleased because they were present. His eyes strayed to the young man who sat on the counter, with his right leg cocked nonchalantly over his left knee, and he reflected that Bibbers Townley had changed very little.

Three years ago, then in his late teens, Bibbers had left Tenney's Crossing. But there had been some preliminaries attending his departure.

For days preceding his final farewell he had absented himself. He returned riding a fancy thoroughbred with a new saddle and he had also got hold of two new Colt revolvers and an apparently endless supply of ammunition. For two weeks, the guns prominent on his hips, he had swaggered around announcing to anyone who would listen that no hick town was big enough to hold him. He was, he said, a man of parts and he was going into the west where there was room for men. At the slightest provocation, and sometimes at none, he had drawn either or both of the revolvers and shot at any convenient target.

Joe edged unobtrusively up beside the Garrow brothers and looked with interest at Bibbers Townley. Before Joe was born, settlers had started going west. Four families from Tenney's Crossing had gone, and Joe himself had considered going. But a man didn't pull up stakes and move that easily. At least, he didn't when he had six young ones to think about.

"And how do you think," Bibbers was saying when Joe joined the group, "I got this?"

He held up his right hand so the assembled men could see a white scar running diagonally from the base of his little finger across the palm to the base of his thumb. There was an uncertain silence, and Joe sensed a rising scorn among his friends. He chuckled silently. Tenney had told him that Bibbers had been talking for an hour, and evidently he had also been lying for an hour. But he could still hold his audience partly because he interested them and partly because, never having been west, they could not completely distinguish Bibbers' fact from his fiction. Then,

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet